Sivut

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Ikäkö ei muka merkitse mitään?

Kun olin viidentoista ikäinen, kaikki kiinnostavimmat tyypit olivat aina 23-vuotiaita. Niitä oli isosina, niitä kävi koulussa opettajien sijaisina, tai sitten ne olivat ikätoverien isompia sisaruksia. Ja kaikki ne tuntuivat silloin hirmuisen älykkäiltä, kiehtovilta – ja ennen kaikkea vanhoilta.

Erikoinen piirre tuossa maagisessa iässä oli se, että kun minulle tuli lisää ikää, ne kiinnostavimmat tyypit olivat edelleen 23-vuotiaita. Toisin sanoen mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän aloin arvostaa myös ikätovereitteni ja suunnilleen samanikäisten viisautta ja kokemuksia.

Nyt olen itse juuri täyttänyt 23 vuotta ja olen keski-ikäinen keskustanuori. Keskustanuoriinhan voivat kuulua 15–30-vuotiaat keskustahenkiset nuoret – vaikka viisitoistakesäisten silmissä kolmekymppiset näyttävät ikälopuilta. Keskellä tätä keski-iän kriisiäni voin kuitenkin ilokseni huomata, että keskustanuorilla on näissä vaaleissa toinen toistaan fiksumpia ehdokkaita eri puolilta maata. Joukossa on useita 23-vuotiaitakin, mutta vielä enemmän niitä, jotka ovat hyviä tyyppejä myös muuten kuin ikänsä ansiosta.

Keskustanuoret ovat voineet ylpeillä sillä, että nykyisen eduskunnan ainoa nuori (siis alle 30-vuotias) on keskustanuori Tuomo Puumala (28). Koko Suomen nuorisoa on siis edustanut tasan yksi henkilö. Yksi kansanedustaja 200:sta on sama kuin 0,5 %. Puoli prosenttia!

Meitä 15–30-vuotiaita nuoria on sentään 19 % koko Suomen väestöstä. Jos mukaan lasketaan myös alle 15-vuotiaat, lapsia ja nuorisoa on yhteensä kolmannes suomalaisista. Ja meitä sitten on viimeksi edustanut puoli prosenttia kansanedustajista.

Voisiko olla, että nuorten kansanedustajien vähyydellä olisi jotakin tekemistä sen kanssa, että nuorten asiat ovat jääneet toisarvoisiksi. Opintotukea on vaikea saada riittämään elämiseen, nuorisotyöttömyyttä piisaa ja syrjäytyminen on entistä suurempi ongelma. Ja kuitenkin meidän sukupolvemme on se, jonka täysin työkykyisenä tulisi kyetä elättämään eläköityvät suuret ikäluokat.

Harmaaparrat ovat vaalien alla aloittaneet perinteisen valitusvirtensä siitä, että nuoria ei kannata valita eduskuntaan, koska nuoret ovat kokemattomia eikä heillä ole iän tuomaa viisautta. Ei pidä paikkaansa. Nuorena olemisesta heillä ainakin on kokemusta, jos ei muusta. Sitä paitsi moni keskustanuori on ehtinyt harrastaa politiikkaa aktiivisesti jopa 10 vuotta, ennen kuin on asettunut ehdokkaaksi. Samanlaista, yhtä pitkää kokemusta ei välttämättä ole kaikilla varttuneemmilla.

Fiksut nuoret kuuntelevat vanhempiaan – myös muita kuin biologisia – ja haluavat ottaa asioista selvää. Jos nuori ei ole elänyt rakennemuutoksen tai lama-, sota- tai pula-aikaan, hän voi ottaa asiasta selkoa useista eri lähteistä ilman, että hänen tarvitsee fakkiutua vain yhteen, omakohtaiseen kokemukseen.

Nähtäväksi jää, äänestävätkö vanhat patut nuoria eduskuntaan, niin kuin Keskustan ukot äänestivät viime kesän puoluekokouksessa Annika Saarikon (27) puolueen varapuheenjohtajaksi. Kiinnostaa myös nähdä, saavatko muut puolueet nuoriaan eduskuntaan samoin kuin Keskusta.

Minä aion äänestää nuorta ehdokasta. Äänestä sinäkin, jos olet nuori.

Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on paljasjalkainen mäntsäläläinen, ties kuinka monennen polven järjestöihminen, kätevä emäntä, tarkkakorvainen musiikinharrastaja ja päättäväinen äidinkielenopettajaopiskelija Jyväskylän yliopistossa.

Kolumni on julkaistu Nuori Keskusta -lehden numerossa 1/2011 maaliskuussa.
* * * * *
Keski-Suomesta suosittelen erittäin lämpimästi kahta nuorta ehdokasta, Petri Toivolaa (nro 70) ja Anssi Kekkosta (nro 61). Petri on 26-vuotias kemianopiskelija ja vänrikki evp., ja Anssi on yhteiskuntatieteiden opiskelija ja hipoo 24:ää vuotta.

Lisää hienoja, nuoria keskustalaisia ehdokkaita joka puolelta maata esittelee sivusto Asiatonta.net.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Uusi urheilulaji: aerobib

Olen tänä keväänä kokeillut uutta liikuntaharrastusta. Sen nimi on aerobib, ja harrastan sitä yliopiston pääkirjastolla varsinkin tiistai-iltapäivisin ennen äidinkielen opettamisen luentoa.

Aerobibin hienous perustuu sen sosiaaliseen luonteeseen, helppouteen, jokapäiväisyyteen ja sääntöjen muunteluun. Nimensä mukaisesti laji kehittää harrastajansa hapenottokykyä (aero-) jopa pölyisen kirjaston (-bib) uumenissa. Tyypillisiä lajiin kuuluvia harjoituksia ovat kirjaston portaissa juokseminen, vapaille kopiokoneille (oik. monitoimilaite) tai tietokoneille säntäily ja marssiminen salista toiseen.

Tämänpäiväinen aerobib-harjoitukseni eteni seuraavasti:
1. Kipitin kirjastolle ja marssin rehvakkaasti ensimmäisen kerroksen kopiokoneille.
2. Jonottaessani kopiointivuoroa jännittelin pohje- ja sormilihaksiani niin kauan, että toinen kopiokoneista vapautui.
3. Loikin toisen kopiokoneen ääreen ja huomasin, että sen näytössä vilkkui jonkinlainen virheilmoitus.
4. Säntäsin takaisin paikalleni jonoon ja jatkoin pohjetreeniä.
5. Toimivaa kopiokonetta käyttänyt henkilö Z mainitsi, että hänellä saattaisi mennä kauan, joten lähdin marssimaan kohti ensimmäisen kerroksen tietokoneluokkaa. Matkalla tein ylimääräisen kierroksen Café Librissä siltä varalta, että paikalla olisi ollut tovereita.
6. Edettyäni tietokoneluokkaan poukkoilin edestakaisin, kunnes löysin vapaan tietokoneen. Valitettavasti se oli epäkunnossa, joten poistuin tietokoneluokasta saman tien.
7. Suunnistin reippaasti kohti toista kerrosta, mutta käytin tarkoituksellisesti pidempää kulkureittiä voidakseni samalla tarkistaa, toimiiko toisen kerroksen kopiokone, joka on usein epäkunnossa. Näkyi toimivan, koska se oli varattu.
8. Kiersin kaikki toisen kerroksen tietokonepisteet vain todetakseni jokaisen olevan varattu.
9. Tein uuden kierroksen ja marssin sitten toisen kerroksen tietokoneluokkaan. Lyhykäisen pohjevenyttelyn jälkeen pääsin tietokoneelle, josta saatoin "vapauttaa" tarvitsemani luentopaperit (eli laittaa ne tulostumaan).
10. Kipitin takaisin toisen kerroksen kopiokoneelle, joka oli edelleen varattu, ja lyhykäisen pohje- ja sormilihasvenyttelyn jälkeen hyppelin portaat alas ensimmäiseen kerrokseen.
11. Ensimmäisen kerroksen kopiokoneista epäkuntoiseen oli ehditty kiinnittää lappu, jossa luki HUOLTO TILATTU!!! Henkilö Z näkyi edelleen taistelevan toisen laitteen kanssa.
12. Jatkoin matkaa tietokoneluokkaan, jossa joku tietokoneelle pääsyä jonottava oli leiriytynyt oven eteen. Pahoiteltuani sisään änkeämistäni hän siirsi leirinsä kopiokoneen eteen. Pahoittelin uudestaan, pääsin kopiokoneen ääreen ja saatoin todeta siinäkin välkkyvän virheilmoituksen.
13. En jäänyt pitemmäksi aikaa tutkimaan laitteen epäkuntoisuuden tasoa, vaan poistuin luokasta ja suunnistin henkilön Z käyttämän kopiokoneen luokse.
14. Tällä välin henkilö Z oli tullut siihen tulokseen, että hänen käyttämässään kopiokoneessa on jotakin vikaa, minkä hän ystävällisesti kertoi minulle. Hän jäi vielä taistelemaan laitteen kanssa, mutta minä kiipesin jälleen toiseen kerrokseen.
15. Toisen kerroksen kopiokonetta koko tämän ajan käyttänyt henkilö jatkoi edelleen kopiointiaan ja jokaisen paperiarkin yksityiskohtaista tarkastelua ja asettelua pinoon ennen seuraavan kopion ottoa. Minä nojailin paperinkeräyslaatikkoon, venyttelin hartioitani ja steppasin vähä-äänisesti.
16. Toiseen kerrokseen alkoi syntyä kopiointijonoa. Huolellinen kopioitsija nopeutti tempoaan hieman, mikä aiheutti laitteeseen paperitukoksen. Steppaamiseni laitteen hurinan ja kopioäänien tahdissa ei enää onnistunut. Otin muutamia askeleita kiukuttelevaa kopiokonetta kohti ja ojentelin auttavia käsiäni – valitettavasti tuloksetta.
17. Henkilö Z kiipesi portaita, näki minut toisen kerroksen kopiointijonossa ja kysyi, olenko vielä käynyt kolmannessa kerroksessa.
18. Koska en ollut vielä kiivennyt ylös saakka, kipaisin henkilön Z mukaan ja nousin vielä parit portaat. Henkilö Z selosti samalla erään hauskalta vaikuttavan elokuvan juonen.
19. Kolmannessa kerroksessa oli kaksi toimivaa kopiokonetta, joista toinen oli vapaana. Halleluja! Henkilö Z oli vieläpä niin ritarillinen, että päästi minut kopioimaan ensin. Pikaisen sormivoimistelun (käyttäjätunnuksen ja salasanan näpyttely) jälkeen olin kuitenkin perääntyä, koska kopiokoneen ruudussa välkkyi ilmoitus musteen vähäisyydestä. Päätin kuitenkin ottaa riskin (olisihan ollut kamalaa, jos olisin käyttänyt kaikki loput musteet ja henkilö Z olisi jäänyt ilman) ja sain tulostettua paperini.
20. Heitin mielessäni pari kärrynpyörää, tanssin itseni portaikkoon ja pompin iloisena portaat alas.
21. Alimmassa kerroksessa olin jo puolimatkassa kahvioon, kun muistin, että voisin samalla rei'ittää paperini ja nitoa ne yhteen.
22. Sivulaukkasin työpöydän ääreen ja rei'itin ja nidoin paperini.
23. Marssin määrätietoisin askelin kohti kahviota tyytyväisenä suoritetusta tulostustehtävästä ja puolen tunnin tehokkaasta urheilusta.

Ajan relatiivisuudesta

Ihmettelen, kuinka näin skarppi ihminen kuin minä voi olla näin pihalla. Ajallisesti. (Jos ajasta ylipäätään voi olla ulkona.)

Kello 16 tarkoittaa ilmiselvästi samaa kuin kello kuusi. Tänään on taatusti 11. päivä, ja sitä paitsi nyt eletään joulukuuta, jos keittiön seinää komistavasta Mannerheim-seinäkalenterista katsotaan.

Elän ikuista keskiviikkoa.

Mutta kuinka kummassa nyt voi olla keskiviikko, jos joulukuun 11. päivä on Mannerheimin mukaan lauantai?

Onneksi kohta on syysloma.

Olen sentään luopunut relatiivisuuskelloni käytöstä. Loppunsa aikoina sen viisarit etenivät parikymmentä minuuttia kolmessa tunnissa, vaikka siihenkään tahtiin ei voinut luottaa. Kello näytti ihan mitä sattuu, ja kun satuin kääntämään sen ympäri selvittääkseni, voisiko siihen vaihtaa patterit, huomasin sen takana lukevan: For best results, use other side.

Paremman puutteessa käytän nyt ihan tavallista rannekelloa ja pystyn ilmaisemaan kellonajan jo noin 25 minuutin tarkkuudella.

On vain muistettava, että rannekello on 7 minuuttia edellä normaaliaikaa, kun taas seinäkello on 6 minuuttia edellä. Herätyskello on 5 minuuttia edellä ja kahvinkeittimen ajastin 25 minuuttia edellä. Ja että oikea vastaus kysymykseen mitä kello on? on metallia ja muovia.