Tiettyjen tietokirjojen jatkuvassa ja toistuvassa lukemisessa oli se hyvä puoli, että opin niitten sisällöt melkoisen hyvin. Hahmotan edelleen matemaattisia ilmiöitä siten kuin ne esitettiin Hauskassa matematiikassa. Ei kovin tieteellistä, ei, mutta varsin opettavaista. Toisto opetti todella tehokkaasti.
 |
| Fraktaalien John Lennon, Mandelbrotin joukko. |
Tietoinenkin toisto on kiinnostavaa, mutta yllättävät toistumiset ne vasta kiehtovat. Fraktaalit (esim. kuvassa näkyvä musteläiskä) näyttävät samalta tai samankaltaisilta, katsoi niitä millaisella tarkkuudella hyvänsä. Pienen piperryksen joukosta on löydettävissä loputtomasti toistoa.
Kuinka jännittävää onkaan huomata, että tietyistä tapahtumaketjuista tai kirjallisista teemoista tai nimistä tai käyttäytymismalleista tai muoti-ilmiöistä tai mistä vaan löytyy pieniä, ketjuttuvia samankaltaisuuksia. Pienet yllättävät toistumiset keikauttavat todennäköisyydet päälaelleen. Vai mikä on esimerkiksi sen todennäköisyys, että yhtenä päivänä päädyn aivan sattumalta ja tarkoituksettomasti selvittämään erään harvinaisen etunimen (Suomessa n. 30 kpl) alkuperää, ja seuraavana päivänä sattumanvaraisella luennolla satunnainen opettaja puhuu sattumalta juuri sen nimisestä henkilöstä?
Ähäkutti. Toiston merkityksisyys on subjektiivista. Kun olen ensin havainnut jonkin kiinnostavan seikan, kiinnitän siihen varmaan uudestaankin huomiota, kun se tupsahtaa eteeni. Samanlaisia ilmiöitä löytyy loputtomasti, kun vain katsoo riittävän tarkkaan. Yhtäkkiä vaaleita kiharapäitä näkyy joka nurkalla, tekstit vilisevät naurahtaa-verbiä, kavereille on ilmestynyt identtisiä silmälaseja ja Kerkko Koskisen Kollektiivin levyn sanoituksissa seurataan passiivisesti vierestä, kun asioita tapahtuu.
Ihmismieli halunnee hajaannuksen keskellä havaita kokonaisuuksia, yhteneväisyyksiä ja toistoja. Toisto on tuttua ja turvallista. Ja ärsyttävää vain Teletappien yhteydessä.
