On tullut lainattua Sweet Valley High'ta ja vähän muutakin

"Kulttuurimme on monenlaisten lainausten kudelma." Niin totesi professori Jukka Ammondt viimeisellä luennollaan 27.4.2009. Eikä ajatus varmasti ollut hänen omansa.

Luin Sweet Valley High -kirjasarjan, ennen kuin Harry Potterit ilmestyivät. Olin ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla. Ennen Sweet Valley High -sarjaa (SVH) olin lukenut Sinuhe egyptiläisen. Ymmärrettävästi Sinuhen jälkeen kaikki oli jonkin aikaa vain lainattua kärpäsen surinaa kymmenen- tai yksitoistavuotiaan korvissa.

Tarttuminen SVH:ihin oli muistaakseni ensimmäisiä konkreettisesti ironisia valintojani. Nimittäin pikkusiskoni H. (ei, emme ole kaksoissiskoja, vaikka moni on sitä kysynytkin) oli toka- tai kolmasluokkalaisena ryhtynyt ahmimaan tätä loppumatonta sarjaa. H. luki enemmän sarjoja kuin minä, H. luki enemmän nuortenkirjallisuutta kuin minä ja H. oli enemmän kiinni ajassamme kuin minä. Häneltä yleensä sainkin sellaiset kirjavinkit, joihin tutustuminen mahdollisti jonkinlaisen kirjallisuuskeskustelun ja kollektiivisen fanittamisen ikätoverien kanssa. Petri Tammista lainatakseni "kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa".

[Kuva ryövätty Huuto.netistä]

Mutta Sweet Valleyt! Naureskelin niitten siirappisille kansille ja irvin siskoani, joka raahasi niitä kirjastosta kotiin, luki yhdessä illassa ja haki seuraavan satsin tilalle. Mutta sitten kävi samoin kuin myöhemmin monen muun liian teinimäisenä pitämäni kirjasarjan kanssa: näin kirjan H.:n yöpöydällä, selasin sitä hieman ja aloin lukea. Ja sitten en voinutkaan enää lopettaa. Vaikka koetin samalla irvistellä kirjojen kauhealle naiskuvalle, muovisille hahmoille ja facepalmeja aiheuttaville juonenkäänteille (vaikka facepalm ei silloin vielä ollutkaan tuttu termi), koukutuin kirjoihin niin, että lopulta luimme niitä samaa tahtia H.:n kanssa. Oli vaikeaa säilyttää ironinen suhtauminen asiaan, josta kuitenkin innostui niin kovasti. Enhän MINÄ nyt oikeasti voinut pitää kyseisestä sarjasta! Koetin samalla lukea Jostein Gaarderia ja Kaari Utriota, jotta jonkinlainen säädyllinen taso olisi pysynyt yllä.

SVH oli oikea runsaudensarvi. Kirjoja oli suomennettu viitisenkymmentä (tai suomennettiin, en muista, ilmestyivätkö ne vähitellen), ja niitten lisäksi tuli vielä muutamia erikoisosia, jotka oli muistaakseni kirjoitettu hitusen kiinnostavampaan tyyliin. (Vasta jälkikäteen ymmärsin, että Francine Pascal ei suinkaan ollut itse kirjoittanut kaikkia opuksia, vaan hänellä oli apunaan joukko haamukirjoittajia, ja epäloogisuudet ja tyylinvaihdokset saattoivat johtua osittain siitä.) Kirjoja oli aina saatavilla Mäntsälän kirjastosta. Ei haitannut, vaikkei sarjan osia lukenut järjestyksessä, koska jokaisen kirjan alussa oli pitkä selvitys edeltäneistä tapahtumista. Oikeastaan kirjoja ei olisi tarvinnut lukea lainkaan, koska kansikuvat, takakansitekstit ja prologit paljastivat kaiken. Ihmissuhdesotkuja, päiväkirjaan kirjoittamista, kaksosten välistä kamppailua, ihmissuhdesotkuja, loputtomia toisaalta–toisaalta-pohdintoja ja vielä lisää ihmissuhdesotkuja – muuta ei sisällöstä tarvinne kertoa. Katsoin myös sarjasta tehdyn televisiosarjan juuri ennen vuosituhannen vaihdetta.

Olenpa kirjoittanut pitkästi suhteestani tähän kirjasarjaan. Toisaalta tärkeintähän tässä on minäminäminä, samoin kuin juuri näkemässäni ensi-illassa, Jyväskylän Ylioppilasteatterin (JYT) täysosumassa Makeen Laakson Lukio. Tuomas Vaahtoluodon kirjoittama ja ohjaama näytelmä mukailee kirjasarjan hahmoja ja juonenkäänteitä, etenkin Sydäntenmurskaaja-osan. Esitystä katsoessani järkytyin, kuinka voin edelleen muistaa kirjoista niin paljon. Sen siis muistaa, mitä häpeää ja koettaa ironialla peitellä.

Esitys riemastutti. Mistä aloittaisin? Ensinnäkin Vaahtoluodon teksti ja ohjaus tarjosivat kiitettävän määrän uusia ajatuksia, intertekstuaalisuutta, tarkkoja havaintoja ihmisestä, naurettavaa, metafysiikkaa, samaistumis- ja tarttumapintaa sekä puhdasta montypythoniaanista hämmennystä. En yllättynyt, että pidin tekstistä, koska nautin myös Vaahtoluodon lyhytnäytelmästä Päivä näin tyyni JYT:n Paljaat-kombinaatiossa. Vaahtoluoto katsoo ihmistä tarkkaan ja läheltä ja antaa hahmojensa puhua kaikesta siitä lainatusta, mikä tekee meistä yksilöitä. Olisiko liioiteltua sanoa, että Makeen Laakson Lukion tekstistä olin aistivinani penttisaarikoskimaisen ylivertaisen taiteilijan tuskaa ja toisaalta hermannhessemäistä itsetutkiskelua ja itsekasvatuksen optimismia. Aika persoonallinen rakennelma, kun lähtökohtana on ollut niinkin lattea materiaali kuin SVH! Scriptis Vaahtoluoto tuis fruimur, joten jatkakaamme kulttuurielitistisehköön tyyliin sopivasti viittauksin.

JYT:n Fb-sivulta lainattu kuva: Iiro Nahkamäki

Jyttiläisten roolisuoritukset olivat, jälleen kerran, toinen toistaan parempia. Jos joskus olen kuvitellut järkevän isosiskon Elizabethin jonkinlaiseksi, hänellä on ollut ja tulee olemaan Tessa Horilan habitus. Railakasta kaksoissiskoa Jessicaa esittäneen Auli Toikkasen uskomattoman pinkki ääni kaikuu edelleen korvissani, eikä pelkästään siksi, että näytelmässä huudettiin paljon. Muuntautumiskykyinen Perttu Puranen on hauskinta, mitä JYT:lle on vähään aikaan tapahtunut. Hänen esittämänsä jumalainen ja lipevä Todd on juuri sellainen tyyppi, johon mielistymistä Vladimir Nabokov kuvaa "koulutyttömäiseksi ihastukseksi jonkun matineaidolin naamavärkkiin". Janne Moilasen rento ja samalla estoinen "erakkosurffari" Bill on kaikessa reunojensa etsimisessäänkin niin leuto häiskä, ettei hän ota aurinkoa vaan aurinko ottaa häntä. Kahden muun hahmon, älykkö DeeDeen ja ilmeisesti näytelmää varten keksityn Patsyn (hahhahhaa, kuuman tytön nimi on Pätsi!), jonka merkitsevin ominaisuus on, että hän on asunut Pariisissa, esittäjät Eeva Sutinen ja Noora Määttä olivat niin ikään herkullisen luontevia. Onerva Luoman pastellivärisestä puvustuksesta täydet pisteet!

Niin mikä reunojen etsiminen? Näytelmän mieleenpainuvinta kuvastoa minulle olivat yksilöiden ja joukkojen reunat. Nuorisojoukko television valonkajossa, lumisateen päälle piirtyvä käsi, rakentuvien kaljakorikehysten sisään jäävän Elizabethin hetkittäisesti rohkeampi olemus; Billin ahtautuminen pullokorien sisälle ja muuttuminen kuin Transformers-robotiksi, joka tulee sotkemaan vähän liian vanhojen tyttöjen barbileikit. Muille hahmoille riitti yksi kori pään peitteeksi, mutta itsestään epävarma Bill tarvitsi kokonaisen suojapanssarin voidakseen astua samaan valoon muitten kanssa. Reunojen ja rajojen etsiminen liittyi paitsi toimintaan myös puheeseen. Hahmojen etäännytetty minäpuhe toisti muitten näkemyksiä heistä ja rakensi heille henkisen panssarin omemman minuuden suojaksi. Olemmeko ensisijaisesti sellaisia, millaisina muut meidät näkevät? Voimmeko uskoa muitten näkemykset itsestämme? Missä menevät minän rajat ja milloin olemme yhtä toisten kanssa?

Keltaiset korit olivat kekseliäs ja kätevästi muunneltava lavaste-elementti, joka käsiohjelman mukaan on lainattu Lahden Kansanopiston Kirsikkapuisto-näytelmästä. Legomaisista koripalikoista rakentaa vaikka mitä, ja niitten värikin on jopa Allahin mieleen! Koraanissa Lehmän suurassa nimittäin kerrotaan, että "He sanoivat: 'Pyydä puolestamme Herraasi selvittämään meille, minkä värinen sen [uhrilehmän] tulee olla.' Mooses vastasi: 'Hän sanoo: Sen tulee olla kirkkaankeltainen lehmä, jonka väri ilahduttaa katsojaa.'" (2: 69.) Jumalan väri siis, hieno valinta. Ja näillä palikoilla jumalat saivat leikkiä yllin kyllin.

Musiikkivalinnat olivat osuvia, ja esityksen loputtua (ehkä ensi-illan juhlallisuuksiin kuuluvana) soimaan jätetty Ink Spots loi mukavan tunnelman poistumiseen. Jopa Mozartin käyttö ei-kliseisesti meni nappiin! Kuten V. J. Sukselainen tähän sopivasti kirjoittaa, "paatoksen vaahdon voi usein kuoria huumorin kauhalla". Näytelmä ei ottanut itseään liian vakavasti.

Menkääpä siis tekin pohtimaan, tirskumaan ja hämmentymään Makeen Laakson Lukioon! Kertokaa myös, mitä te näette siinä. Minä menen katsomaan uudestaan jo viikon päästä.

Muokkaus 29.7.2013 klo 9.40: Vedin Patsyn hahmoa koskevan virhekäsitykseni yli ja lisäsin pari virkettä reunojenetsimiskappaleen loppuun.

Kesän tekstimaailmaa

Olen viettänyt tämän viikon lomaa ahmimalla kirjoja ja lehtiä. Todellisuuspako onnistuu mainiosti, kun hotkii toista hyllymetriä kirjoja! Lisäksi kävin läpi kolmen kesätyökesän Suomenmaat ja leikkasin kirjoittamani jutut talteen. Ennen lomaa olin kahlannut 30 vuoden aikana ilmestyneet Kylähullut, joten eiköhän tässä ole aikakausjulkaisuja yhden loman tarpeiksi.

Opettelin lukemaan jopa sähköistä kirjaa iPadista, mikä olikin erikoinen kokemus. Pidän enemmän fyysisistä kirjoista, ja oli mukava palata kotiin Jyväskylään, kun täällä odotti laatikollinen uusia kirjoja. Oli myös järjesteltävä kirjahylly uudelleen, koska kaikki mahdolliset pöytätasot olivat täyttyneet opuksista ja halusin saada ne järjestykseen. Odotan innokkaasti sitä päivää, kun voin tuoda KAIKKI kirjani saman katon alle ja koota ne kunnollisiin, riittävän tilaviin hyllyihin. Tätä hohdokkaampaa tulevaisuuttaan odottaa tällä hetkellä noin 23 hyllymetriä niteitä.

Kotoa löytyi ensimmäinen kirjoituskilpailutekeleeni,
ensimmäisellä luokalla (1996) kirjoittamani
18-sivuinen kirja Pikku karhut pienenä.

Jotta pöytätasot eivät kuitenkaan pääsisi aivan tyhjenemään, kärräsin Mäntsälän-kotoa joitakin yläasteaikaisia ja vanhempia kirjoitelmiani. Niitä lukemalla koetan tavoittaa peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen juonteita sekä teini-ihmisen ajatuksia valmistautuakseni tulevaan työhöni. [Alan nimittäin syksyllä opettaa tuntiopettajana Jyväskylän yliopistossa paitsi äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikkaa myös kirjoitusviestintää.]

Yläasteen ainekirjoitusvihon lukeminen oli yhtäältä hervotonta hupia, toisaalta ikäkausihäpeästä voihkimista. Kaikesta kamaluudestaan huolimatta vihko oli oiva portti nuoremman minän maailmaan. Hauskinta oli yllättyä omasta ajatuksenjuoksusta ja arvailla, mitkä kuullut tai luetut vaikutteet paistavat mistäkin. Ja ah; silloinen välimerkkien käyttöni... oli kuin niistä runo- ja novelliantologioista, joita rohmusin kirjastosta. Onneksi kirjallisessa ilmaisussani on tapahtunut edes jotain kehitystä!

Kirjoitelmista ilmenee myös, etten ole yhdeksännellä luokalla lainkaan ymmärtänyt Arto Paasilinnan huumoria, vaan lyttään arvostelussani Volomari Volotisen ensimmäisen vaimon aivan täysin. Nyttemmin en ole kirjan yhdentekevyydestä niin varma. On varmaan luettava se uudelleen. Muutenkin tekisi mieli vilkaista joitakin opuksia ja katsoa, olisinko niistä vielä samaa mieltä kuin nuorempana. Esimerkiksi Siegfried Lenzin Kiusattu (Arnes Nachlaß 1999, suom. Oili Suominen 2001) näkyy tehneen suuren vaikutuksen. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajamme L. S. luetti meillä hyvää kirjallisuutta. Olen siitä sangen kiitollinen.