Ring ring!
Näin huikkaili äsken kevyen liikenteen väylällä kaahaillut pyöräilijä, jonka polkupyörän soittokello oli ilmeisesti rikki ja joka halusi selvitä ruuhkaisesta kohdasta törmäämättä keneenkään.
Kop kop!
Näin sanoi työntekijä, joka ei suoraan kehdannut marssia työtoverinsa toimistoon mutta ei myöskään viitsinyt koputtaa oikeasti. Avoinna ollut ovi ei kenties sattunut käden ulottuville.
Piip piip piip!
Näin toitotti tungokseen jäänyt tyyppi, joka halusi päästä pois ahtaasta väliköstä käyttämättä kyynärpäätaktiikkaa.
Nam nam!
Näin maiskutteli henkilö, jolle tarjosin suklaakonvehdin, mutta joka ei syystä tai toisesta syönyt sitä vaan pani sen taskuunsa.
Tiedämme, että koira sanoo hau tai vuh. Lehmä ammuu. (Nykyään tiedämme myös, mitä kettu sanoo.) Vuotavasta vesihanasta kuuluu tip tip. Nämä ovat onomatopoeettisia eli ääntä jäljitteleviä sanoja. Tiedämme myös, että ihmisten käyttämä kieli on konventionaalista, sopimuksenvaraista. Moniin tilanteisiin on vakiintunut tiettyjä sanoja tai fraaseja, joita on odotuksenmukaista käyttää. Kun esimerkiksi ojennan jollekulle jotakin, sanon ole hyvä, ja vastaanottaja todennäköisesti vastaa kiitos.
Mutta mikä on tämä kielen ilmiö, että sanojen tai fraasien käyttämisen sijaan matkitaan tilanteisiin sopivia äänimerkkejä tai -efektejä onomatopoeettisesti? Onko esimerkiksi soittokellottoman pyöräilijän tehokkaampaa kailottaa ring ring kuin huudella anteeksi jokaiselle vastaantulijalle tai ohitettavalle? Kenties sanallistettu ääniefekti herättää (muittenkin kuin kielitieteilijöitten) huomion helposti eikä tunnu yhtä epäkohteliaalta kuin huuto väistäkää tai tehkää tietä. Suurajoneuvon peruutusääntä imitoiva piip piip piip niin ikään korvaa kohteliaan tai epäkohteliaan väistämiskehotuksen. Ihmisjoukon keskellä jopa puhuttu äänisignaali herättää yleisön huomion, kun taas anteeksi voi jäädä huomiotta, kun ei tiedetä, kuka pyytää anteeksi ja keneltä.
Tehokkaasta huomion herättämisestä on kyse myös kop kop -esimerkissä. "Ääneen koputtaja" haluaa avata viestintäkanavan ja varmistua työtoverinsa huomiosta ilman, että joutuu sanomaan anteeksi että häiritsen tai muuta sellaista. Työtoverin on myös mahdollista tunnistaa "ääneen koputtajan" puheääni, jolloin hän voi ryhtyä soveltamaan haluamaansa käyttäytymisskeemaa (ärhentely, kohtelias vastaus jne.) jopa ennen kuin on edes nähnyt häiritsijää.
Nam nam -esimerkissä onomatopoeettisen ilmauksen funktio ei ole huomion herättäminen vaan kiitollisuuden ilmaiseminen. Äännähdys korvaa joko sanan kiitos tai pitemmän selityksen siitä, miksei tarjottu herkku tule heti syödyksi mutta on silti mieluisa lahja. Nam nam on ikään kuin ennakointi tulevasta herkutteluhetkestä. Jäin miettimään, miksi tässä tapauksessa henkilö ei kiittänyt, mutta en hoksannut kysyä. Ehkä vain yhdestä makeisesta kiittäminen tuntui liialliselta, mutta jotain teki mieli sanoa.
Käytämmekö onomatopoeettisia ilmauksia silloin, kun sanat eivät riitä tai kun sanat tuntuvat olevan liikaa? Onko elinympäristömme niin täynnä erilaisia tuttuja signaaleja, että meidän on kätevämpää jäljitellä niitä kuin käyttää monimerkityksisiä kohteliaisuussanoja? Ovatko kohteliaisuusfraasit muuttuneet liian kliseisiksi, kun ne halutaan korvata onomatopoeettisilla sanoilla? Vai mistä tässä ilmiössä oikein on kyse?