Opiskelija, kehitä kognitiivisia valmiuksiasi - vaihda vapaalle!

Täytin taannoin erästä kyselylomaketta. Taustatiedoissa udeltiin ammattia, ja merkitsin olevani opiskelija. Mikä ammatti se muka on?

Opiskelu on erikoinen työtehtävä. Se ei ole puoli- tai kokopäivätyötä vaan ympärivuorokautista taistelua tuulimyllyjä vastaan, valtavan tietomäärän tavoittelua, kognitiivista kilvoittelua. Opiskellessa olisi monesti valmis Faustin tavoin myymään sielunsa paholaiselle, jos saisi tietää kaiken. Tai edes sen inhottavan pakollisiin perusopintoihin kuuluvan kurssin oppimäärän.

Tiedon ahtaminen päähän ajoittuu usein kaikkiin muihin vuorokauden tunteihin kuin perinteiseen toimistoaikaan, kahdeksasta neljään. Monelle parasta tenttiinluku- tai esseensuoltamisaikaa on yö, jolloin voi vaipua transsiin ja antaa henkiolentojen kirjoittaa rästiin jääneet tekstit. On myös muistettava, että kaikki opiskelijan tekoset eivät välttämättä näy ulospäin – ei varsinkaan ajatustyö. Siksi esimerkiksi nukkuvalta näyttävä opiskelija ei suinkaan koisi vaan prosessoi informaatiota ja kehittää kognitiivisia valmiuksiaan.

Vaikka ajoittaiset tehokkuuden puuskat tai sielunvuokrasopimukset pirun kanssa saattavat poikkeuksellisesti jouduttaa opiskelijan valmistumista, välillä eteen sattuu päiviä, joina opiskelu ei kerta kaikkiaan kiinnosta. Silloin on parasta hankkia muuta ajateltavaa. Tällaisia hetkiä varten on olemassa vapaa-aikatoiminta.

Kortepohjan vapaa-aikatoimikunnan järjestämissä kerhoissa arjen pääsee unohtamaan hetkeksi. Voi marssia kuviskerhoon ja taiteilla Kelan opintotukilomakkeista Edvard Munchin Huudon hahmon näköisen tuskaisen ukon. Tai sitten voi käväistä teatterikerhossa hyppimässä ja huutamassa turhaumansa pois. Roolipelikerhossa voi heittäytyä joksikin aivan muuksi, ja pöytäjääkiekkoa lätkiessä voi kerätä pisteitä opintopisteiden sijaan. Saattaapa käydä myös niin, että kyllästymisillan pelastaa jokin KVAT:n loistotapahtuma.

Ja kun Kylässä ollaan, voi aina pyytää lähellä asuvat ystävät käymään tai kutsua itsensä naapuriin teelle. Hyvässä lykyssä naapuriystävä on juuri leiponut jotakin ja on mielissään, kun saa tarjota lämpimäisiä jollekulle. Yhdessä on paljon mukavampi ihmetellä maailman ja rahan menoa, tuskitella hitaasti eteneviä opintoja ja saada vertaistukea.

Kyllä on mahtavaa olla opiskelija. Opiskelija lienee ainut ammattinsa edustaja, joka voi siirtää työnsä myöhempään vain siksi, ettei homma huvita. Siispä jos pänttääminen pännii, unohda se hetkeksi ja tee välillä jotakin hauskempaa hyvässä seurassa!

Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on KVAT:n puheenjohtaja.

Oheinen teksti on julkaistu Kortepohjan vapaa-aikatoimikunnan tiedotuslehdessä Kylähullussa 2/2009. Kuvan otti Akviliina Seppä.

Ylioppilaskuntapoliittinen monologi

Oheisen monologin kirjoitin ja esitin Kortepohjan vapaa-aikatoimikunnan pikkujoulujuhlassa tiistaina 1.12.2009. Monologi toimi johdatteluna asukasneuvostovaalien tulosten julkaisemiseen, jotka paljasti keskustonttuilu... ei kun keskusvaalilautakunnan puheenjohtaja.

* * *

Rakkaat ystävät ja kyläläiset,

ennakkotietojen mukaan ohjelmassa piti tässä kohtaa olla tonttunäytelmä, tarkemmin sanoen poliittinen satiiri. Sen nimi olisi ollut Joudutaanko joulu perumaan?, ja se olisi käsitellyt erityisesti keskustonttuilulautakunnan toimintaa.

Valitettavasti näytelmä on jouduttu perumaan, mutta siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Näinä aikoina monia asioita on jouduttu hautaamaan erilaisille hautausmaille, miksei siis kuopattaisi syntymätöntä joulunäytelmääkin.

Poliittisen satiirin tekeminen tämän syksyn ylioppilaskuntapoliittisessa tilanteessa olisi ollut todella vaikeaa, koska koko syksy on ollut täyttä farssia.

Tietysti näytelmän tekoon olisi voinut ottaa oppia eräältä tietyltä instanssilta ja esimerkiksi SIIRTÄÄ näytelmän esittäminen johonkin myöhempään ajankohtaan. Tätä vaihtoehtoa olisi tukenut se, että osa työryhmästä oli joka tapauksessa merkinnyt harjoitus- ja esityspäivät kalentereihinsa väärin, mikä olisi ilmi tullessaan voinut aiheuttaa vakavan ongelman.

Näytelmä oli vähällä peruuntua jo aiemmin, kun käsikirjoitusta varten laaditut muistiinpanopaperit katosivat. Lisäksi osa työryhmäläisistä koki, että näytelmän tekoon ei ollut riittävästi ohjeita, ja jos jotain ohjeita olikin, ne olivat huonosti muotoiltuja, epäkelpoja, puolueellisia ja painostavia. Näin ohjaajan näkökulmasta nämä argumentit olivat tietenkin typeriä, koska kyllähän kaikki näytelmiä tehneet tietävät, kuinka homma toimii, eikä turhaa ohjausta tai muuta neuvontaa tarvita. Asia oli loppuun käsitelty. Mikäli toiminta olisi mennyt yliampuvaksi tai loukkaavaksi, erilaisista sanktioista olisi voitu päättää. Ja oikeastaan asia oli loppuun käsitelty vasta tässä vaiheessa, vaikkakin keskustelu heräsi vasta siinä.

Edelliseen ohjeistuksen monitulkintaisuuteen liittyen näytelmää käsikirjoittaessa oli lisäksi hieman epäselvää, saako joulusta ylipäätään puhua, ja jos saa, niin kenen kanssa, milloin ja mitä foorumeita käyttäen, onko yksittäisten henkilöiden – kuten joulupukin – mainitseminen ylipäätään sallittua ja saako joulua kritisoida, vai tulkitaanko kritiikki epäsopivaksi toiminnaksi. Puhumattakaan siitä, kuinka uskaliasta olisi ollut mainostaa tonttunäytelmää esimerkiksi yliopiston kotisivutilassa tai sähköpostilistoilla. Työryhmällä oli myös eriäviä mielipiteitä siitä, kuinka kauan ennen näytelmän esittämistä olisi ollut sopivaa alkaa harjoitella sitä.

Tasapuolisuusperiaatteen noudattaminen olisi näytelmää koottaessa ollut hyvin vaikeaa. Jo näyttelijöiden valintatapa olisi voinut aiheuttaa ikävää kärhämöintiä, 5 tuntia ja 27 minuuttia kestäviä henkilövalintaäänestyksiä, voileipien loppumista, verensokerin laskua ja syytöksiä epädemokraattisuudesta. Voisi tietysti kysyä, uskotteko te, isot ihmiset, muka vielä demokratiaan? Eivätkö vanhempanne ole kertoneet, ettei mitään demokratiaa ole olemassa? Isänne se vain on, joka naamioituu demokratian kaapuun ja väittää ottavansa kaikki tasapuolisesti huomioon. Tasan eivät käy demokratian lahjat, mutta tärkeintä on jaksaa olla kiltti koko vuoden. Luulette varmaan myös, että näin joulun alla tontut juoksentelevat ikkunoiden takana kuuntelemassa kansan mielipidettä. Ehei, hyvät ystävät, ehei!

Näytelmään ei olisi voitu ottaa edes sympaattista eläinhahmoa Petteri Punakuonoa, koska tasapuolisuuden nimissä olisi pitänyt olla myös Petteri Viherkuono, Petteri Vihervasemmistokuono, Petteri Porvarikuono, Petteri Keskustakuono, Petteri Kristilliskuono, Petteri Poikkarikuono, Petteri PresSurekuono ja Petteri P&Dkuono. Tästä joukosta tuskin olisi ollut vetämään samaa rekeä.

Osa työryhmästä ei sitä paitsi olisi suostunut laittamaan päähänsä tonttulakkia, koska lököttävä tonttuhattu olisi heidän mielestään muistuttanut liikaa hyppyritukkaa, joka taas olisi viitannut liikaa erääseen tiettyyn ryhmittymään.

Ongelmia aiheutti myös käytännön toteutus. Kuten erääseen syksyn aikana parjattuun instanssiin, näytelmäänkään ei ollut kovin paljon tunkua. Mukaan kysyttyjen mielestä oli paljon mukavampaa saada nauttia itse esityksestä ja tarvittaessa kritisoida esiintyjien toimintaa ja ohjausta sekä mieluusti ilmoittaa mahdollisista virheistä sanomalehti Keskisuomalaiseen.
Ei auttanut, vaikka mukaan kysyttyjä yritettiin houkutella sanomalla, ettei harjoitteluun kulu kuin pari päivää ja ettei hommaa ole paljon. Lähes ainoa tähänkin tonttuiluhommaan vapaaehtoisesti suostunut oli eräs Michaël Vanamo, joka olisi esiintynyt näytelmässä omana itsenään.

No Matter Who You Vote for, the Government Always Gets in

Mikä on se, johon tarvitaan älyttömästi väkeä, rutosti aikaa, paljon tarpeettomia puheenvuoroja, vatvomista, hiekkalaatikkoleikkejä, ristiinpuhumista, poliittista matematiikkaa, ja jonka tuloksen kaikki tietävät jo etukäteen?

Ylioppilaskunnan hallitusneuvottelut.

Lienen deterministi.

Mitä olen kuullut viime aikoina

Olen "keväästä lähtien" (kuten arvoisa isäni Ossi aloittaa lähes jokaisen lausumansa) julkaissut Facebook-sivullani lainauksia, jotka ovat mielestäni todellisia helmiä. Nämä sitaatit ovat sekä sanastollisesti rikkaita että syntaktisesti tyylikkäitä puhumattakaan niiden erinomaisesta sopivuudesta konteksteihinsa.

Lainailen ihmisten lausumia puhtaasti omiin tarkoituksiini. Niistä on iloa niin kirjoittaessa kuin puhuessa, ja vaikka niitä ei suorasanaisesti käyttäisikään, niistä voi joskus olla valtavasti hyötyä innoittamaan jonkin toisen teoksen syntymistä. Lukemattomia ovat olleet ne kerrat, kun olen palannut muistikirjojeni ääreen etsimään inspiraatiota.

Tänään kuultua -sarjani 20. osan kunniaksi julkaisen koko sarjan kootusti tässä blogissa. Nauttikaamme!

1) Jossakin se kaaos kiinteytyy.
2) Vaikka olenkin vieras mies, tälle talvelle pitäisi tehdä jotakin.
3) Tum-naps-läps-naps-tutum-naps-läps-naps!
4) Mun sisällä on niin hyvä meininki!
5) Räsymatto on hengenvaarallisesti taittunut, eli siinä on bugi.
6) Dinopuistossa on mukavaa! Siell' on raptori, siell' on t-rexi. Dinopuistossa on mukavaista!
7) Hyvä että on olemassa tuollainen Robin.
8) Hänen serkkunsa on varmasti sekoittanut suolan syanidiin.
9) Toivottavasti - - universumia ravistellut energiapuuskani ei häirinnyt liialti luomistyötä.
10) Täähän on ihan kuin hattarajonossa.
11) Mistä menee hattu, siitä menee mies.
12) Nyt on säästetty väärästä paikasta eli Villen ruoasta!
13) Onko tuo rontti koskaan antanut sinulle ruusua?
14) No näin.
15) Sinä olet nuori, sinun kuuluu haluta jäätelöä.
16) Te olette täällä oppimassa ettekä tulostamassa.
17) KulttuuRintutkimus on vaikea asia, koska aihe on vaikea ja koska sanassa on kiRjain R.
18) Ostan vaatteita vain kesällä tai kun loppuu housut.
19) Laki on sama kaikille: presidentille, ministerille ja Elton Johnille.
20) Ei voi tietää, kun on monta vuotta ollut hiki jatkuvasti.

Punahilkka ja puhelimettomuus

Punahilkan oli määrä viedä isoäidilleen leipää ja hilloa. Isoäiti asui kylän toisella puolella, ja Punahilkka olisi mieluusti soittanut hänelle ensin kysyäkseen, onko isoäiti ylipäätään kotona.

Mutta puhelimia ei enää ollut. Ne oli otettu pois kyläläisiltä, koska viisaat päättäjät olivat varmoja siitä, etteivät kyläläiset käytä niitä. Kuten hyvin tiedämme, parhaiten tietävät aina ne, joilla ei ole hajuakaan koko asiasta.

Punahilkan ei auttanut muu kuin lähteä matkaan. Hän pakkasi leivän ja hillon – mummon herkut, joita hän ei aina itse jaksanut noutaa lähikaupasta – koriin ja riensi liikkeelle. Käveltyään hyvän matkaa hän saapui isoäidin asunnolle.

Koska tätä tarinaa kerrotaan Punahilkan näkökulmasta, lukijalle ei paljasteta, että iso paha susi sattui näkemään Punahilkan. Nuorta lihaa himoitseva susi arvasi tyttösen liikkeet ja kipitti häntä heiluen isoäidin asunnolle. Tarkennettakoon, ettei kyseessä ole suden isoäiti vaan edelleen Punahilkan isoäiti.

Joka tapauksessa isoäidin asunnolle päästyään susi ei aikaillut. Hän hotkaisi vanhan, sitkeän eukon kerralla kitaansa, kiskoi tämän vaatteet ylleen – olettakaamme, että susi oli ensin ehtinyt riisua vanhuksen – ja solahti edesmenneen isoäidin petiin vällyjen alle odottamaan Punahilkan saapumista.

Samaan aikaan Punahilkka lähestyi isoäitinsä asuntoa. Hän ei osannut aavistaa mitään pahaa edes ikkunasta kantautuvista kirkaisuista ja avunhuudoista, sillä puhelimien häviämisen jälkeen kyläläiset olivat ottaneet tavakseen huutaa asioitaan ikkunasta toiseen. Kylässä kaikui jatkuva kakofonia, mutta kaikki olivat jo niin tottuneita siihen, ettei se yleensä häirinnyt ketään.

Punahilkka käänsi avainta isoäitinsä oven lukossa. Hänellä oli oma avain isoäidin asuntoon, koska muuten hän ei olisi koskaan päässyt sisään. Isoäiti ei koskaan avannut ovea, vaikka ovikelloa olisi rimputtanut kuinka kovaa, koska hän pelkäsi televisiolupatarkastajien yllätysvierailua. Isoäiti kuului alempaan keskiluokkaan, vaikka hän oli suorittanut monta akateemista tutkintoa, eikä hänellä ollut varaa maksaa televisiolupamaksua. Varotoimena oli aiemmin käytetty sellaista keinoa, että isoäidin luokse vierailemaan halunneet olivat ensin soittaneet hänelle ja sopineet, mihin aikaan tulevat kyläilemään, jotta hän tietää avata oven. Mutta nyt kun puhelimia ei enää ollut, tämäkään ei onnistunut. Siksi muun muassa Punahilkalle oli pitänyt teettää oma avain isoäidin asuntoon.

Punahilkka pääsi sisään ja näki isoäidin sängyssä. Huomautettakoon, että oikeasti sängyssä oli tietenkin susi, mutta koska tarinaa edelleen kerrotaan Punahilkan näkökulmasta, lienee sopivaa väittää, että Punahilkka oli vähintäänkin näkevinään isoäidin pedissä.

Isoäiti näytti kuitenkin jotenkin oudolta. Punahilkka ei heti keksinyt, mikä oli pielessä, mutta jotain outoa isoäidin ulkomuodossa oli. Vaatteet olivat samat vanhat, eikä hiustenpidennyksistäkään voinut olla kyse. Outous liittyi kasvonpiirteisiin.

– Isoäiti, miksi sinulla on noin suuret korvat?

– Siksi, kultaseni, että kuulisin paremmin, mitä naapureilla on minulle sanottavaa, koska emme voi enää kommunikoida puhelimitse.

– Aivan, niin tietysti. Mutta miksi sinulla on noin suuri suu?

– Jotta pystyisin paremmin huutamaan asiani naapuriin ja vaikka kaukaisempiinkin rakennuksiin, kun puhelimia ei enää ole.

– Tottahan toki. Mutta miksi sinulla on noin valtava nenä?

– Sen tähden, että haistaisin, milloin naapurini leipoo pullia tai muita herkkuja, ja jotta tietäisin mennä silloin kyläilemään hänen luokseen, kun hän ei voi enää soittaa minulle ja kutsua kahvipöytään.

– Miksen sitä heti tajunnut! Mutta miksi silmäsi kiiluvat noin oudosti ja tuijotat minua niin nälkäisesti? Olet varmasti kovin nälkäinen. Toin sinulle leipää ja hilloa, lempiherkkujasi.

– Kita kiinni, kakara!

Ja ennen kuin Punahilkka ehti torua isoäidikseen luulemaansa sutta ikävästä puhetyylistä ja siitä, että suuret ruumiinulokkeet kuten korvat aiheuttavat huomattavaa lämpöhävikkiä, mikä ei ole lainkaan sopivaa näinä energiansäästön aikoina, susi hotkaisi tyttösen isoon suuhunsa.

Jos sisäpuhelinverkko olisi ollut vielä käytössä, Punahilkka olisi voinut soittaa apua, koska ei pidä olettaa, että kaikilla olisi jatkuvasti matkapuhelin käden ulottuvilla. Punahilkan kaltaisilla satuolennoilla ei ole mahdollisuutta saada edes prepaid-liittymää, koska heillä ei ole henkilötunnusta, mikä vaaditaan kyseisen liittymän hankkimiseen. Ei myöskään pidä luulla, että kaikkia asioita voi hoitaa esimerkiksi Messenger-keskusteluohjelman kautta. Hätäpuhelut on edelleen soitettava.

Mutta eipä ole puhelimia enää kylässä, ei. Eikä ole enää isoäitiä tai Punahilkkaakaan.

Susi sen sijaan on edelleen olemassa, vaikka aikamoiset vatsanpurut häntä vaivasivatkin kahden kokonaisen ihmisen nielaisemisen jälkeen. Seuraavissa vaaleissa suden on helppo valita puolueensa – hän on tietenkin sitä joukkoa, joka kannattaa lihansyöntiä ja vastustaa puhelinverkkoa.