Kirja-arvostelu ja sotaa ja rauhaa

Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia

Otava

Pikakelaus kulttuuri-imperiumien sotahistoriasta

Viinilasi kesällä 2008 ei liity tapaukseen.

”On älyllistä epärehellisyyttä poimia omasta viiteryhmästään vain parhaat ja kauneimmat piirteet ja verrata niitä vastapuolen varjokohtiin”, huomauttaa arabian kielen ja islamintutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila uusimmassa kirjassaan Islamin miekka – idän ja lännen konfliktien historia. Teos taustoittaa oivasti sitä, miksi länsimaissa monesti ajatellaan islamin olevan väkivaltainen kulttuuri. Jos ei tunne historiaa ja saa nykyajastakin vain median suodattamaa tietoa, on helppo sortua tietämättömyydestä johtuviin yleistyksiin.

Kirja on 600-luvulta nykypäivään etenevä kattava selvitys islamilaisen ja kristillisen maailman konflikteista. Pääpaino on keskiajassa, joka lukeutuu Hämeen-Anttilan omimpiin tutkimusaloihin. Idän ja lännen välisiä yhteenottoja tarkasteltaessa tulee selväksi, että molemmat ovat olleet vuorotellen hyökkääjänä ja uhattuna.

Myönteistä islam-kuvaa julkisuudessa välittävä Hämeen-Anttila korostaa, ettei uskonto yksinään aiheuta sotia tai sotaisuutta. Minkä tahansa jätti-imperiumin pitäminen koossa vaatii paljon sotia, oli se islamilainen, kristitty tai muu. Muslimit eivät ole sen sotaisampia tai rauhanomaisempia kuin muut. Kulttuuria tai uskontoa ei voi leimata tietynlaiseksi vain yhden aikakauden perusteella. Aina on ollut sotia, aina on ollut rauhaa.

Teos on yllättävän helppolukuinen, vaikka teksti vilisee paikan- ja henkilönnimiä, vuosilukuja ja vieraskielistä termistöä. Hämeen-Anttilan mainio kirjoitustyyli on runsaista yksityiskohdista huolimatta puheenomainen, jopa jutusteleva, ja hän huolehtii taidokkaasti siitä, että lukija muistaa halutut seikat. Siksi selostusta on niin vaivatonta seurata. Jäin kuitenkin kaipaamaan kirjalta selityssanastoa tai hakemistoa, jonka avulla olisi helppo palata tiettyihin kohtiin myöhemminkin.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä maaliskuussa 2013.

Valtio hallussa

Luin Platonin Valtiota muistaakseni joskus lukiossa, mutta kiitos silloisen skannaavan lukutapani, kirjasta ei paljonkaan jäänyt päähän. Silloin tuli luettua niin paljon kaikkea sekavaa, että jos nyt saisin nähtäväkseni senaikaiset kirjaston lainaustietoni, olisin varmaan järkyttynyt. Kaikkea sitä yritti ahtaa päähänsä, ja niin vähän enää muistaa.

Valtio tuli jälleen ajankohtaiseksi viime kesänä. Erään toverin kanssa oli puhetta, että olisi syytä lukea yhteiskuntatieteellisiä perusteoksia ja palata alkulähteille. Tarkoitus oli, että kumpikin lukisi Valtion, ja sitten voisimme keskustella siitä. Kuulostaako vaikealta? Ei minustakaan. Mutta toteutus osoittautui yllättävän vaikeaksi.

Vietin osan kesästä töitten takia kotona Mäntsälässä. Vaikka en itse päässyt käymään kirjastossa sen aukioloaikoina, sain houkuteltua varhaisteini-ikäisen pikkuveljeni hakemaan kirjan minulle. Hän myös kiinnostui lukemaan sitä, koska teoksen antiikkinen suunsoitto ja dialogimuotoinen älykäs kettuilu ovat varmasti hyvää retorista opetusta myös nyky-yläkoululaiselle (tai näin isosisko ainakin opasti veljeään).

Jyväskylässä kirjan lainaus ei ollut yhtä yksinkertaista. Kirjastoista sai vain vanhoja ja sotkettuja niteitä, joitten irtolehdykäiset levisivät ties minne. Kyllästyttyäni yo-kirjasto-Valtion lievään tunkkaiseen hajuun päätin hankkia kirjan omaksi. Samalla pääsisin tekemään merkintäni suoraan kirjaan. Kai niitä nyt antikvariaateista saa!

Vaan eipä saanutkaan. Kaupungin muuten niin laajavalikoimaiset antikvariaatit tarjosivat eioota, liian kalliita kokonaisia sarjoja sekä ruotsin- ja ranskankielisiä pokkareita. Kävin useampaan kertaan vertailemassa kahden jälkimmäisen tekstejä (mihin ei varmaankaan vaikuttanut se, että niille kerroille sattunut antikvariaatin myyjä oli viehättävä vaaleakiharainen miekkonen) ja lopulta totesin, että ruotsinkielistä Statenia olisin kenties osannut lukea. Valitettavasti seuraavalla käynnilläni antikvariaatissa ei enää ollut kiharapäätä eikä kirjaa.

Kävin myös vaivaamassa kirjakauppojen myyjiä. Teoksesta oli taannoin otettu uusi painos, joka oli myyty loppuun niin, että eräänkin kirjakauppaketjun viimeinen Valtion kappale oli myynnissä Helsingissä. Olisin saanut sen sieltä tilaamalla, mutta koska lähiaikoina oli tulossa asiaa pääkaupunkiin, ajattelin poiketa itse liikkeessä ja hankkia opuksen. Arvatkaa, muistinko asiaa enää Helsingissä.

Tuli syksy ja paljon muuta luettavaa, ja idea klassikon käsittelystä haalistui. Melkein jo unohdin asian, kunnes vähän aikaa sitten pääsin penkomaan muuttoa tekevien (kirjan-)ystävien poistokirjoja. Kannatti kahlata kirjakassit viimeiseen saakka, koska yhden pohjalta löytyi moitteettomassa kunnossa oleva Valtio. Sain sen.

Kirjanystävälle tällaiset onnekkaasti päättyneet metsästysretket ovat ilo. Mitä enemmän vaivaa jonkin opuksen saamiseksi on nähnyt, sitä enemmän myös itse tekstistä saa irti. Ja voi sitä onnea, kun vihdoinkin voi kirjoittaa nimensä kirjan kansilehdelle.

Kirja-arvostelu ja rikollisuuden romantiikkaa

Maurice Leblanc: Arsène Lupin – Mestarivarkaan kootut kertomukset
Suomentanut Kaisa Sivenius
Teos

Herrasmieshuijarin seikkailut sujuvana suomennoksena 

Maurice Leblancin luoma mestarivaras ja herrasmieshuijari Arsène Lupin on monille tuttu fiktiivinen hahmo. Useimmat kenties muistavat Aku Ankassa esiintyneen Mustan Ritarin, jonka nimi on ankkatyyliin väännetty Arpin Lusèneksi. Sliipattu sankari kiehtoo edelleen.

Moniulotteinen päähenkilö seikkailee Mestarivarkaan kootuissa kertomuksissa 20 viihdyttävässä, joskin hidastempoisessa novellissa. Ne ovat alun perin ilmestyneet ranskalaisissa lehdissä 1900-luvun alussa. Tapausten kertojana on vaihtelevasti itse Lupin tai hänen ”virallinen elämäkerturinsa”, mikä saa lukijan pysymään valppaana.

Viehätysvoimainen Lupin on rikollismaailman Sherlock Holmes: ylittämätön taidoiltaan ja älyltään. Novellit kertovat hänen tunnetuimmista rikoksistaan, joiden motiivina on yleensä halu saada mainetta, älyllistä haastetta ja harvinaisia arvoesineitä. Hän ei koskaan surmaa ketään, ja robinhoodmaisesti hän pyrkii auttamaan huono-osaisia. Lupinin valepukujen ja hurmaavan käytöksen läpi näkevät vain muutama nainen, poliisiystävä Ganimard ja yhteen novelliin sisällytetty Herlock Sholmès.

Lupin päätyy monesti itse ratkomaan tekemänsä rikokset, ja tällöin hän muistaa tiedottaa asiasta sanomalehdille. Lupin avustaa siis paitsi poliisia myös lehdistöä ja on siten saavuttanut suvereniteetin. Kokoelman rikosseikkailut eivät päätarkoituksellisesti ole satiiria, mutta rikkaat ja valtaapitävät saavat osakseen hieman irvailua. 

Kaisa Siveniuksen tuore suomennos on nykylukijalle vaivattomampaa luettavaa kuin aiemmat, 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä julkaistut käännökset. Hän on kuitenkin säilyttänyt tekstin viehättävän vanhanaikaisuuden. Ilahduttavimpia ratkaisuja on toistuvien ah- ja oh-huudahdusten vähentäminen käännöksestä. 

Heli Hämäläinen 

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä helmikuussa 2013.

Levyarvostelu ja kahjointa kotimaista koohotusta

Gaspard Oil: Rocketbahn

Omakustanne

Lennokasta erikoisuudentavoittelua

Neljä viidesosaa Gaspard Oilista sellaisena
kuin sen taannoin näin kameran takaa.

Tämän erikoisemmaksi englanninkielinen rockmusiikki ei Suomessa ehkä mene. Gaspard Oilin 45-minuuttinen albumi Rocketbahn on ilahduttavan omaperäinen sekoitus tarttuvaa poppia, tanssittavaa ja riehuttavaa rockia, tyylikkäitä sanoituksia ja runsaita viittauksia sinne sun tänne.

Äänekoskelta Keski-Suomesta kotoisin oleva viisimiehinen yhtye Gaspard Oil on erikoistunut erikoisuudentavoitteluun. Ensinnäkin rockbändi on saanut nimensä 1900-luvun alussa eläneeltä puolalaiselta lentäjältä. Toiseksi poppoon kaikki kappaleet valottavat tavalla tai toisella tämän ilmojen ja naisten sankarin elämänvaiheita. Kolmanneksi konseptiltaan täyskahjo Gaspard Oil on sekä levyillään että keikoillaan kiinnostavimpiin kuuluvaa kotimaista nykymusiikkia.

Bändin kolmas pitkäsoitto Rocketbahn julkaistiin vuodenvaihteessa. Jo oli aikakin, koska edellinen mestariteos ”Women” ilmestyi vuonna 2009. Rakkaustarinoista on siirrytty laajempiin luonto- ja kuolemateemoihin. Aiempien levyjen tapaan Rocketbahn on samanaikaisesti romanttinen ja rouhea, ja kappaleitten tyyli vaihtelee yhtä paljon kuin The Beatlesillä. Esimerkiksi Nick Cave -tyylisestä keuhkoamisesta siirrytään herkkään rockballadiin, ja funkista tanssitamppauksesta (selvin hitti Rosalie) loikataan levyn ärjyimmäksi yltyvään vetoon You’re My Best Friend, jonka upeat trumpetit jäävät soimaan päähän todennäköisesti loppuiäksi.

Rocketbahnin monipuolisuuden lähteenä ovat bändin kaksi tasavahvaa laulaja-lauluntekijää Jemo Kettunen ja Ville Koskivaara. Herrojen keskinäinen kilpailu tuottaa omaperäisesti ja huolellisesti rakennettua poptaidetta. Gaspard Oil kuulostaa paremmalta kuin koskaan, mistä hatunnosto tuottaja Jaakko Peltoselle. Minkähän levy-yhtiön kentälle nämä lentäjät laskeutuvat?

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä tammikuussa 2013.

Katso, kuuntele ja vaikutu: http://www.gaspardoil.com/.

Rocketbahnin voi kuunnella kokonaan Soundcloudista.

Levyarvostelu ja sunnuntaina ongelle

M. A. Numminen: Tunnelmassa – M. A. Nummisen Uusrahvaanomaisen Jatsiorkesterin parhaat

Love Records

Kissa vieköön, mitä hipsterinaukumista

Jos levyhyllyssä on oltava vähintään yksi M. A. Nummisen levy, sen kannattaa olla tämä. Tunnelmassa – M. A. Nummisen Uusrahvaanomaisen Jatsiorkesterin parhaat on silkkaa auringonpaistetta alusta loppuun. Taiteilija Numminen on itse valinnut kokoelmalevyyn 21 rallia ja iskelmää, jotka on levytetty 1970–1980-luvuilla. Mukana on myös kaksi aiemmin julkaisematonta kappaletta, joista toisessa kuullaan Nummisen hervoton rumpusoolo.

Mauri Anteron omituinen laulutyyli ei iske kaikkiin, ja voi myös kysyä, mihin tarvitaan jälleen uutta kokoelmalevyä. Perusteena on ilmeisesti vanhojen äänitteiden kehno saatavuus. Ja onhan kulunut 40 vuotta siitä, kun Numminen lauloi nähneensä Helga-neidin kylvyssä ja viimeistään teki läpimurtonsa kaiken kansan tietoisuuteen.

Uusrahvaanomainen jatsi on naukuja Nummisen vakavasta jazzista muokkaama humoristinen muoto. Tyylin huumori ei kuitenkaan välttämättä avaudu kaikille, koska osa ”vitseistä” perustuu kappaleiden sovituksiin, M. A.:n kirjoittamiin suomenkielisiin sanoituksiin tai sanojen omalaatuiseen rytmitykseen. Toisaalta levyn kappaleiden, kuten Kissa vieköön ja Sun kanssas tahdon sunnuntaina ongelle, hyväntuulisuus on niin ylitsepursuavaa, ettei siitä nauttiakseen tarvitse ymmärtää muusikkoläppää.

Numminen näkyy aina olleen hipsterimäisen kiinnostunut kaikesta marginaalisesta ja ajan hengestä poikkeavasta, joten voidaan pitää erikoisena, että hän on onnistunut saavuttamaan moisen kulttisuosion. Jokin hänen persoonallisessa tyylissään on vastustamatonta. Ainakin biisit jäävät soimaan päähän, ja pian huomaa jatkuvasti viheltelevänsä haitarisooloja.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä marraskuussa 2012.

Kuuntele torvisoittokuntaversio biisistä Sun kanssas tahdon sunnuntaina ongelle ja Gus Backusin aiempi (1962) versio Das Lied vom Angeln.