Kiinnostavimpia sivuja Helsingin Sanomissa on Ihmiset-osion sivu C5, entinen Nimiä tänään. Siinä on kaikki menovinkeistä vinkeisiin kansalaisiin ja vanhojen herrojen syntymäpäiväkuviin.
Tämänpäiväinen henkilöesittely oli monin tavoin riemastuttava. On haastateltu kosmologi Syksy Räsästä, ja toimittaja on saanut neronleimauksen: fyysikkohan on kuin sarjakuvahahmo Fingerporista!
Näin jutussa lukee:
"Syksy Räsänen ei ole tyypillinen yliopistolainen. Tukka pystyssä mitattuna yli kaksi metriä pitkä, roolipelejä pelaava tiedegootti, jokapitää scifistä ja on kiinnostunut natsi-Saksasta, voisi seikkailla sarjakuvahahmona Fingerporissa."
Ja näin sen luen:
Toimittaja on ensinnäkin järkyttynyt ja toiseksi sisäisesti huvittunut siitä, että yliopiston lehtorin tukka on pystyssä - eikä edes minkään räjähdyksen seurauksena vaan kammattuna -, mikä on jättänyt toimittajan niin suureen hämmennyksen tilaan, että hänkin on muotoillut hiuksensa pystyyn voidakseen mitata fyysikon pituuden jollakin kansan tuntemalla suureella. Sen jälkeen toimittaja on kysynyt haastateltavaltaan sen harrastusaiheisen kysymyksen, joka on ensinnä tullut mieleen - siis pelaako fyysikko roolipelejä. Ja voi ihmettä, kun tieteilijää voi nimittää TIEDEgootiksi. Mikä on tiedegootteilua tai goottitiedettä? Tummanpuhuvat ihmiskokeet? Mary Shelleyn Frankensteinin hirviö? Kas vain, tieteilijä pitää scifistä, siis science fictionista, tiedetarinoista. Voisihan toki myös olla, että oikea tiedemies halveksisi tieteelliseltä kalskahtavia sepitteitä, mutta hyvänen aika sentään. Toimittajasta en tiedä, mutta en itse taida tuntea ketään, joka ei olisi edes jollakin tavalla kiinnostunut natsi-Saksasta. Kenties oma tuttavapiirini on jotenkin kummallista sakkia, mutta tuntemani yliopistolaiset ovat lähes poikkeuksetta juuri toimittajan vastaesimerkin kaltaisia, eivät sen vastaisia.
[Myöhempi lisäys tähän kirjoitelmaan:]
Jaksan jatkuvasti ihmetellä sitä, mikä hinku toimittajilla on sisällyttää (etenkin henkilö-)juttuihinsa kummallisia ennakkoluuloja haastateltavista yleisimmin negaation muodossa. Nämä kielennetyt ennakko-oletukset eivät välttämättä ole edes toimittajan omia ajatuksia vaan "yleistä mielipidettä". Tässäkin kosmologi Räsäsen haastattelussa toimittaja on väen vängällä halunnut ympätä mukaan stereotyyppisiä käsityksiä(ään). Miksei vain voi kertoa sitä, millainen joku on? Miksi täytyy sanoa, että joku ei - yllätys, yllätys - olekaan sellainen, millaiseksi kukaan ei edes välttämättä ole tätä luullut?
[Myöhempi lisäys päättyy.]
Ilman minkäänlaista ironiaa totean, että on kertakaikkisen upeaa, että toimittaja on onnistunut mahduttamaan samaan haastatteluun Fingerpori-viittaukset, Israelin-politiikan, hyväntekeväisyyden, maailmankaikkeuden laajenemisen ja ihmiskunnan tuhon, työnhakumallit, salaiset avustussummat, kirkkoon kuulumisen sekä pakollisen maksalaatikkokysymyksen. Mahtavaa. Tällaista aihegalleriaa ei monikaan kynäniekka kykene pystyttämään.
Kosmologi Räsänen antaa ah-niin-turhaan-mutta-silti-kovin-paljastavaan maksalaatikkokysymykseen (rusinoilla vai ilman?) kaikkien aikojen parhaan vastauksen.
"Usein tärkeämpää kuin vastaaminen, on sellaisen viitekehyksen löytäminen, jossa muotoutuu mielekkäitä kysymyksiä."
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
tiistai 19. lokakuuta 2010
Kulttuurielämys päivässä pitää lääkärin loitolla
Haluaisitko kaksi tai kolme ylimääräistä elinvuotta? Jos Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta on uskominen, kulttuurin harrastaminen ja sosiaalinen osallistuminen pidentävät ikää tehokkaammin kuin liikunta, laihduttaminen tai tupakoinnin lopettaminen.
Kulttuurielämysten elähdyttävästä vaikutuksesta on kirjoitettu jo pitkään. Viimeksi Helsingin Sanomat (19.9.2010) puolusti ”kulttuuritanttoja” – siis niitä keski-iän ylittäneitä ja iäkkäitä naisia, jotka täyttävät konserttisalit ja teatteritalot. Nämä reippaat ja aktiiviset vanhat rouvat ovat kulttuurin suurkuluttajia. Kuten mikä tahansa asian suurkulutus, kulttuurinkin ahmiminen näkyy naamassa: kulttuuritantat ovat iloisen ja hyvinvoivan näköisiä ja innostuvat herkästi uusista asioista.
Uskon vakaasti, että kulttuurielämys päivässä pitää lääkärin loitolla. Kulttuurielämykset parantavat oloa sekä henkisesti että fyysisesti. Stressi vähenee, immuunijärjestelmä paranee ja mieli piristyy. Uusista nähdyistä ja kuulluista asioista kumpuava innostus auttaa jaksamaan arjen haasteita. Kulttuuri auttaa niin ikään selviämään syksyn pimeydestä.
Kulttuurikokemuksissa on kyse paitsi elämyksistä, myös sosiaalisuudesta. Yksinäinenkin ihminen voi tuntea kuuluvansa joukkoon ollessaan yleisössä. Jaettu kokemus yhdistää ja tarjoaa puheenaiheita esimerkiksi oopperan vessajonossa, mikä saattaa aiheuttaa jopa uusien ystävyyssuhteiden syntymistä. Rockfestareilla kävijät tietävät varmasti, miltä tuntuu pomppia lempibändin keikalla eturivissä muiden fanien kera. Kulttuurikokemuksista saa paljon enemmän irti, kun ne pääsee jakamaan jonkun kanssa.
Joskus kokemuksesta puhuminen on lähes välttämätöntä. Erityisesti lapsille on tärkeää, että esimerkiksi elokuvissa nähdyistä ahdistavista asioista voi keskustella jonkun aikuisen kanssa. Mutta sattuu niitä ahdistavia esityksiä eteen vanhemmillekin. Viimeksi, kun kävin katsomassa yliopistomme ylioppilasteatterin esityksen, se oli niin ahdistava, että näytelmän jälkeen oli fyysisestikin paha olo. Onneksi mukanani oli ystävä, jonka kanssa saatoin puida näkemääni. Vältyin painajaisilta, ja nyt en enää edes tarkkaan muista, mikä näytelmässä oli niin kamalaa.
Eivät kaikki kulttuurielämykset sentään ole hienoja ja mieltä ylentäviä. Mutta mitäpä siitä – huonot ja ikävätkin elämykset lähentävät kokijoitaan. Äitini jaksaa aina muistella teatteriesitystä, jonka hän näki kymmeniä vuosia sitten. Esitys oli hänen mielestään niin huono, että hän ja seuralaisensa – isäni – karkasivat teatterista väliajalla. Ja kuten arvata saattaa, juuri tämä teatteri-ilta on jäänyt vanhemmilleni lähtemättömästi mieleen.
Kulttuuripalvelut eivät ole pelkästään tanttojen heiniä. Nuorten kannattaa nauttia niin paljon taide-elämyksiä kuin mahdollista, koska se lysti on paitsi terveellistä, myös edullista tai joskus jopa ilmaista. Nuorille ja opiskelijoille on tarjolla monenlaisia alennuksia pääsylipuista. Ota siis mummo, kummi tai toveri mukaan, nauttikaa kulttuurista hyvässä seurassa ja pidentäkää samalla elämäänne.
Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on paljasjalkainen mäntsäläläinen, ties kuinka monennen polven järjestöihminen, kätevä emäntä, tarkkakorvainen musiikinharrastaja ja päättäväinen äidinkielenopettajaopiskelija Jyväskylän yliopistossa.
Kolumni on julkaistu Nuori Keskusta -lehden numerossa 3/2010 lokakuussa.
Kulttuurielämysten elähdyttävästä vaikutuksesta on kirjoitettu jo pitkään. Viimeksi Helsingin Sanomat (19.9.2010) puolusti ”kulttuuritanttoja” – siis niitä keski-iän ylittäneitä ja iäkkäitä naisia, jotka täyttävät konserttisalit ja teatteritalot. Nämä reippaat ja aktiiviset vanhat rouvat ovat kulttuurin suurkuluttajia. Kuten mikä tahansa asian suurkulutus, kulttuurinkin ahmiminen näkyy naamassa: kulttuuritantat ovat iloisen ja hyvinvoivan näköisiä ja innostuvat herkästi uusista asioista.
Uskon vakaasti, että kulttuurielämys päivässä pitää lääkärin loitolla. Kulttuurielämykset parantavat oloa sekä henkisesti että fyysisesti. Stressi vähenee, immuunijärjestelmä paranee ja mieli piristyy. Uusista nähdyistä ja kuulluista asioista kumpuava innostus auttaa jaksamaan arjen haasteita. Kulttuuri auttaa niin ikään selviämään syksyn pimeydestä.
Kulttuurikokemuksissa on kyse paitsi elämyksistä, myös sosiaalisuudesta. Yksinäinenkin ihminen voi tuntea kuuluvansa joukkoon ollessaan yleisössä. Jaettu kokemus yhdistää ja tarjoaa puheenaiheita esimerkiksi oopperan vessajonossa, mikä saattaa aiheuttaa jopa uusien ystävyyssuhteiden syntymistä. Rockfestareilla kävijät tietävät varmasti, miltä tuntuu pomppia lempibändin keikalla eturivissä muiden fanien kera. Kulttuurikokemuksista saa paljon enemmän irti, kun ne pääsee jakamaan jonkun kanssa.
Joskus kokemuksesta puhuminen on lähes välttämätöntä. Erityisesti lapsille on tärkeää, että esimerkiksi elokuvissa nähdyistä ahdistavista asioista voi keskustella jonkun aikuisen kanssa. Mutta sattuu niitä ahdistavia esityksiä eteen vanhemmillekin. Viimeksi, kun kävin katsomassa yliopistomme ylioppilasteatterin esityksen, se oli niin ahdistava, että näytelmän jälkeen oli fyysisestikin paha olo. Onneksi mukanani oli ystävä, jonka kanssa saatoin puida näkemääni. Vältyin painajaisilta, ja nyt en enää edes tarkkaan muista, mikä näytelmässä oli niin kamalaa.
Eivät kaikki kulttuurielämykset sentään ole hienoja ja mieltä ylentäviä. Mutta mitäpä siitä – huonot ja ikävätkin elämykset lähentävät kokijoitaan. Äitini jaksaa aina muistella teatteriesitystä, jonka hän näki kymmeniä vuosia sitten. Esitys oli hänen mielestään niin huono, että hän ja seuralaisensa – isäni – karkasivat teatterista väliajalla. Ja kuten arvata saattaa, juuri tämä teatteri-ilta on jäänyt vanhemmilleni lähtemättömästi mieleen.
Kulttuuripalvelut eivät ole pelkästään tanttojen heiniä. Nuorten kannattaa nauttia niin paljon taide-elämyksiä kuin mahdollista, koska se lysti on paitsi terveellistä, myös edullista tai joskus jopa ilmaista. Nuorille ja opiskelijoille on tarjolla monenlaisia alennuksia pääsylipuista. Ota siis mummo, kummi tai toveri mukaan, nauttikaa kulttuurista hyvässä seurassa ja pidentäkää samalla elämäänne.
Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on paljasjalkainen mäntsäläläinen, ties kuinka monennen polven järjestöihminen, kätevä emäntä, tarkkakorvainen musiikinharrastaja ja päättäväinen äidinkielenopettajaopiskelija Jyväskylän yliopistossa.
Kolumni on julkaistu Nuori Keskusta -lehden numerossa 3/2010 lokakuussa.
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
KVATgical Mystery Tour
Oletko nähnyt The Beatles -yhtyeen elokuvan Magical Mystery Tour (1967)?
Ei sen mitään, en minäkään. Bändin muut filmit olen kyllä nähnyt, mutta tätä psykedeelistä sekoilua olen nähnyt vain katkelmina YouTubesta. Tietoni elokuvasta perustuvat siis filmipätkiin, kuulopuheisiin, parodiaversioihin ja kaikkeen, mitä olen Beatles-historiankirjoista lukenut.
Eli pystyn siis tavallisen yliopisto-opiskelijan tapaan ilmaisemaan luontevasti tietoni asiasta, jota en varsinaisesti tunne ja johon olen tutustunut vain viittausten kautta.
The Beatles halusi menestyneiden Help!- ja Hard Day's Night -elokuviensa jälkeen tehdä rainan, jossa ei olisi varsinaista käsikirjoitusta ja johon tuotantotiimi ei sanelisi juonenkäänteitä. Samalla tehtiin levy. Beatlet keksivät pyytää mukaansa sekalaisen joukkion taiteilijoita, ystäviä, serkun kaiman kummeja ja muita riittävän eksentrisiä ihmisiä, sulloivat heidät linja-autoon ja lähtivät mysteerimatkalle. Väki juoksi pitkin nummia, ja Paul pukeutui mursuksi (tai niin John ainakin väitti jälkeenpäin). Pieneen telttaan mahtui melkein sata ihmistä, mutta teltta olikin vain maanalaisen piilopaikan sisäänkäynnin peittona, ja maan alla esiintyi Bonzo Dog Doo-Dah Band. Lentävää sirkusta muistuttava elokuva on sekainen ja absurdi.
Asiaan.
Kortepohjan ylioppilaskylä on varsin maaginen ja mystinen paikka. Jokin ihmeellinen voima vetää väkeä Kylään vuodesta toiseen. Kortepohjaan muuttaessa ei oikein tiedä, millainen ympäristö odottaa. Tänne tullaan vähän kuin mysteerimatkalle. Kämppäkaverit, naapurit ja muut elämää värittävät kyläläistoveritkin saattavat olla ihan keitä sattuu. Ehkä juuri tämä sattumanvaraisuus viehättää asukkaita. Minua ainakin.
Tänä syksynä Kortepohjan vapaa-aikatoimikunta KVAT järjestää pitkään ja hartaasti suunnittelemansa tapahtuman KVATgical Mystery Tourin. Tämä Kvatin oma mysteerimatka on jännittävä kierros, johon liittyy hippilinja-auto, lievästi psykedeelistä ja progressiivista sekä hymyilyttävä yhteisöllisyyden kokemus. Mukana saattaa olla ihan keitä vain ja matka saattaa kiertää melkein mistä vain. Vain yksi on varmaa: tulossa on jotakin ainutlaatuista ja yllättävää. Nyt kannattaa uskaltaa lähteä mukaan matkaan, vaikka ei tiedä, mitä tapahtuu. Vähän niin kuin aina Kylään tullessa.
The KVATgical Mystery Tour is waiting to take you away!
Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on Kvatin puheenjohtaja.
Puheenjohtajan kirje on ilmestynyt Kylähullu-lehdessä syyskuussa 2010.
Ei sen mitään, en minäkään. Bändin muut filmit olen kyllä nähnyt, mutta tätä psykedeelistä sekoilua olen nähnyt vain katkelmina YouTubesta. Tietoni elokuvasta perustuvat siis filmipätkiin, kuulopuheisiin, parodiaversioihin ja kaikkeen, mitä olen Beatles-historiankirjoista lukenut.
Eli pystyn siis tavallisen yliopisto-opiskelijan tapaan ilmaisemaan luontevasti tietoni asiasta, jota en varsinaisesti tunne ja johon olen tutustunut vain viittausten kautta.
The Beatles halusi menestyneiden Help!- ja Hard Day's Night -elokuviensa jälkeen tehdä rainan, jossa ei olisi varsinaista käsikirjoitusta ja johon tuotantotiimi ei sanelisi juonenkäänteitä. Samalla tehtiin levy. Beatlet keksivät pyytää mukaansa sekalaisen joukkion taiteilijoita, ystäviä, serkun kaiman kummeja ja muita riittävän eksentrisiä ihmisiä, sulloivat heidät linja-autoon ja lähtivät mysteerimatkalle. Väki juoksi pitkin nummia, ja Paul pukeutui mursuksi (tai niin John ainakin väitti jälkeenpäin). Pieneen telttaan mahtui melkein sata ihmistä, mutta teltta olikin vain maanalaisen piilopaikan sisäänkäynnin peittona, ja maan alla esiintyi Bonzo Dog Doo-Dah Band. Lentävää sirkusta muistuttava elokuva on sekainen ja absurdi.
Asiaan.
Kortepohjan ylioppilaskylä on varsin maaginen ja mystinen paikka. Jokin ihmeellinen voima vetää väkeä Kylään vuodesta toiseen. Kortepohjaan muuttaessa ei oikein tiedä, millainen ympäristö odottaa. Tänne tullaan vähän kuin mysteerimatkalle. Kämppäkaverit, naapurit ja muut elämää värittävät kyläläistoveritkin saattavat olla ihan keitä sattuu. Ehkä juuri tämä sattumanvaraisuus viehättää asukkaita. Minua ainakin.
Tänä syksynä Kortepohjan vapaa-aikatoimikunta KVAT järjestää pitkään ja hartaasti suunnittelemansa tapahtuman KVATgical Mystery Tourin. Tämä Kvatin oma mysteerimatka on jännittävä kierros, johon liittyy hippilinja-auto, lievästi psykedeelistä ja progressiivista sekä hymyilyttävä yhteisöllisyyden kokemus. Mukana saattaa olla ihan keitä vain ja matka saattaa kiertää melkein mistä vain. Vain yksi on varmaa: tulossa on jotakin ainutlaatuista ja yllättävää. Nyt kannattaa uskaltaa lähteä mukaan matkaan, vaikka ei tiedä, mitä tapahtuu. Vähän niin kuin aina Kylään tullessa.
The KVATgical Mystery Tour is waiting to take you away!
Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on Kvatin puheenjohtaja.
Puheenjohtajan kirje on ilmestynyt Kylähullu-lehdessä syyskuussa 2010.
Ja nyt lintu jäähtyy
Olen lukenut viime aikoina jonkin verran käyttäytymispsykologiaa ja erityispedagogiikkaa. Mieleen on jäänyt ainakin se, että kaikki ihmiset tekevät keskimäärin mieluummin mukavia asioita kuin ikäviä. Käyttäytyminen toistaa usein sellaisia kaavoja, jotka johtavat kivojen asioiden tekemiseen mieluummin kuin tylsään puurtamiseen.
Mietiskelinpä vain, mitä mahtaa pakoilla ihminen, joka ryhtyy kaikessa kiireessä väsäämään uutta blogia.
Joka tapauksessa nyt on avattu uusi, ruoanlaittoon keskittyvä blogi Lintu jäähtyy. Vakoilkaa sieltä lisää.
Mietiskelinpä vain, mitä mahtaa pakoilla ihminen, joka ryhtyy kaikessa kiireessä väsäämään uutta blogia.
Joka tapauksessa nyt on avattu uusi, ruoanlaittoon keskittyvä blogi Lintu jäähtyy. Vakoilkaa sieltä lisää.
torstai 12. elokuuta 2010
Kertakäyttökamaa
Vaatteet luokitellaan yleensä kestokulutushyödykkeiksi. Kun tarvitaan uusi paita, hankitaan uusi paita, ja sillä selvä. Ei tarvitse varautua siihen, että pusero saattaa rikkoutua ylle puettaessa.
Paidat ja muutkin vaatteet kestävät helposti sukupolvelta toiselle. Mutta onko kukaan saanut perinnöksi ehjiä sukkahousuja?
Sukkahousut ovat lähestulkoon ainoa tuote, mitä joutuu hankkimaan kerralla useampia. Niillä kun on ikävä taipumus rikkoutua juuri pahimmalla hetkellä. Sukkahousuja ei kai ole edes suunniteltu kestämään.
Kyykistyttäessä saumat ratkeavat - tuttua. Juhlapaikan vanhasta tuolista töröttää tikku, joka repäisee sukkahousuihin silmäpaon - tuttua. Kiireessä pitää vaihtaa uudet sukkahousut ylle, ja kuuluu vain krats - tuttua.
Nämä kertakäyttövermeet rikkoutuvat yhtä helposti, olivat ne sitten euron ostos lähikaupasta tai usean kymmenen euron investointi merkkiliikkeestä.
Ei liene ihme, että lehtien niksipalstat pursuavat sukkahousuniksejä. Onhan taloudestaan tarkkojen emäntien ollut pakko keksiä jotakin käyttöä enemmän tai vähemmän rikkinäisille sukkahousuille.
Kärjistäen sanottuna näistä kärkivahvikkeellisista alusvaateystävistämme on tullut yhteiskunnan vihollinen.
Kuinka monia työtunteja tuhlautuu siihen, että sukkahousut eivät aamulla suostu venymään jalkaa, ja ruokatunnilla on juostava kauppaan hankkimaan vähintään kahdet uudet housut?
Kuinka paljon töihin keskittymistä haittaa se, että täytyy sivusilmällä vilkuilla, onko silmäpako alkanut purkautua?
Kuinka valtavaa turhautumista kansalaisissa aiheuttaa valuvien, kireiden, joustamattomien, vääränväristen, väärällä tavalla kiiltävien tai kainaloihin asti ylettyvien sukkahousujen käyttö?
Sukkahousuongelmat ovat yleisiä ja yhtäläisiä. Ne ovat niitä harvoja, joita manataan yhtä lailla niin yhteiskunnan matalimmilla kuin korkeimmilla paikoilla.
Mitä pitäisi tehdä? Tulisiko sukkahousut kasata roviolle ja tuikata tuleen, niin kuin naisten vapautusliikkeen sanotaan 1960-luvun lopulla tehneen rintaliiveille? Pitäisikö huutaa emansipaation hengessä, että nyt riittää sukkahousujalkaisten sorto?
Rovio on pois suljettu vaihtoehto. Tekokuituisina sukkahousut aiheuttaisivat palaessaan ties minkälaisia päästöjä.
Ne eivät myöskään taatusti maadu, mikä tekee niistä lähes ongelmajätettä. Ydinjätteestäkin on helpompi päästä eroon kuin rikkinäisistä sukkahousuista.
Vaadin, että ostamani tuote kestää. Haluan, että voin käyttää hankkimaani vaatetta useammin kuin kerran, ja että voin pukea ja riisua sitä mieleni mukaan.
En tahdo olla kertakäyttökamppeiden suurkuluttaja. Enkä varmasti ole näine toiveineni yksin.
Kolumni on ilmestynyt Suomenmaa-lehdessä torstaina 12. elokuuta 2010.
Paidat ja muutkin vaatteet kestävät helposti sukupolvelta toiselle. Mutta onko kukaan saanut perinnöksi ehjiä sukkahousuja?
Sukkahousut ovat lähestulkoon ainoa tuote, mitä joutuu hankkimaan kerralla useampia. Niillä kun on ikävä taipumus rikkoutua juuri pahimmalla hetkellä. Sukkahousuja ei kai ole edes suunniteltu kestämään.
Kyykistyttäessä saumat ratkeavat - tuttua. Juhlapaikan vanhasta tuolista töröttää tikku, joka repäisee sukkahousuihin silmäpaon - tuttua. Kiireessä pitää vaihtaa uudet sukkahousut ylle, ja kuuluu vain krats - tuttua.
Nämä kertakäyttövermeet rikkoutuvat yhtä helposti, olivat ne sitten euron ostos lähikaupasta tai usean kymmenen euron investointi merkkiliikkeestä.
Ei liene ihme, että lehtien niksipalstat pursuavat sukkahousuniksejä. Onhan taloudestaan tarkkojen emäntien ollut pakko keksiä jotakin käyttöä enemmän tai vähemmän rikkinäisille sukkahousuille.
Kärjistäen sanottuna näistä kärkivahvikkeellisista alusvaateystävistämme on tullut yhteiskunnan vihollinen.
Kuinka monia työtunteja tuhlautuu siihen, että sukkahousut eivät aamulla suostu venymään jalkaa, ja ruokatunnilla on juostava kauppaan hankkimaan vähintään kahdet uudet housut?
Kuinka paljon töihin keskittymistä haittaa se, että täytyy sivusilmällä vilkuilla, onko silmäpako alkanut purkautua?
Kuinka valtavaa turhautumista kansalaisissa aiheuttaa valuvien, kireiden, joustamattomien, vääränväristen, väärällä tavalla kiiltävien tai kainaloihin asti ylettyvien sukkahousujen käyttö?
Sukkahousuongelmat ovat yleisiä ja yhtäläisiä. Ne ovat niitä harvoja, joita manataan yhtä lailla niin yhteiskunnan matalimmilla kuin korkeimmilla paikoilla.
Mitä pitäisi tehdä? Tulisiko sukkahousut kasata roviolle ja tuikata tuleen, niin kuin naisten vapautusliikkeen sanotaan 1960-luvun lopulla tehneen rintaliiveille? Pitäisikö huutaa emansipaation hengessä, että nyt riittää sukkahousujalkaisten sorto?
Rovio on pois suljettu vaihtoehto. Tekokuituisina sukkahousut aiheuttaisivat palaessaan ties minkälaisia päästöjä.
Ne eivät myöskään taatusti maadu, mikä tekee niistä lähes ongelmajätettä. Ydinjätteestäkin on helpompi päästä eroon kuin rikkinäisistä sukkahousuista.
Vaadin, että ostamani tuote kestää. Haluan, että voin käyttää hankkimaani vaatetta useammin kuin kerran, ja että voin pukea ja riisua sitä mieleni mukaan.
En tahdo olla kertakäyttökamppeiden suurkuluttaja. Enkä varmasti ole näine toiveineni yksin.
Kolumni on ilmestynyt Suomenmaa-lehdessä torstaina 12. elokuuta 2010.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
