Pilailuhenkinen kansanmusiikkiyhtyeemmeŠiivilä innostui ennen joulua irrottelemaan käsinukeillani. Jäsen Rebo asetteli kilisevät sormisymbaalit apinan kätösiin, ja kas, uusi hahmo oli syntynyt. Veikeää, lautasia hakkaavaa apinaa oli kuvattava videolle. Tuloksena syntyikin kokonainen joulukalenteri.
Šiivilän joulukalenterista on tullut jonkinlainen hitti. Sitä katsovat lapset, teinit ja aikuiset. Lapsukaisia kuulemma viehättävät murisevat karhut ja söpöt eläimet. Teinejä huvittaa elukoitten lievästi anarkistinen ote ja taipumus erilaisten hokemien käyttöön. Onpa joissakin jaksoissa (luukut 14 ja 21) myös Taistelu-Jaska-vaikutteita. Aikuiset taasen huomaavat kalenterista yhteiskunnallisia ja sosiaalista käyttäytymistä problematisoivia sävyjä. Ensimmäinen syväanalyysi on ilmestynyt hiireltä. Muutenkin on ollut äärimmäisen kiinnostavaa kuulla kommentteja ja tulkintoja luukkujen sisällöistä. Lisäksi on hauska huomata, kuinka absurdiin taipuvainen huumori puree kaikenikäisiin.
Joulukalenteri on pian lopussa. Sitä on ollut hirmuisen hauska tehdä. Vielä hauskempaa on, kun esimerkillinen äitini Ihme-Mirkku innostui kalenterista niin, että toimitti minulle vielä lisää käsinukkeja ("Taunot" eli Mauno, Rauno, Kauno, Esko ja Hubert). Savolaisen kettuhahmon ilmestyminen joukkoon oli puolestaan henkilö E:n ansiota. Ensimmäiset jaksot nähtyään hän antoi oman käsinukkekettunsa Revolle ja totesi, että sillä voisi olla käyttöä.
Näyttää siltä, että käsinukkeilu tulee saamaan jatkoa. Ei tätä malta nyt lopettaa, kun homma on sopivasti lähtenyt käsistä.
Lähi- ja etäsukukielisiä murrenäytteitä sisältävät kirjaset ovat oikea aarreaitta perinnetietoiselle biisintekijälle. Tänään väsäsin valmiiksi suunnittelemani laulun ketusta, joka huijaa muuatta ukkoa. Tarina perustuu eteläkarjalaiseen murrenäytteeseen, joka löytyy SKS:n Näytteitä uralilaisista kielistä III:sta. Näinkin voi fennisti opiskella sukukieliä.
Innostuin jutusta niin, että äänitin heti demon. Säestyksenä soivat viulu ja munniharppu. Johan niiden soittoa on kaksi viikkoa tullutkin harjoiteltua!
Tästäpä biisin Rebo kuolluon voi jo kuunnella. Näennäistä kansanmusiikkia esittävä yhtyeeniŠiivilä päätynee esittämään tätä laulua. (Muokkaus: Eipä tullutkaan tästä Šiivilä-biisiä. Sen sai sooloprojektini Helakka.)
Päivitys 26.2.2012:
Olen lueskellut karjalankielisiä oppikirjatekstejä ja "sananpolvia". Yllättävän paljon materiaalia löytyy netistä! Helppo opetella uutta kieltä. Ja eikö löytynyt taas yksi versio sadusta Vijzas rebo. Kuulostaako tutulta?
Blogissa on ollut vähän hiljaista, koska en jaksa nykyään istua kovin paljon tietokoneen ääressä. Ja toki opetusharjoittelutkin vaikuttavat asiaan.
Siispä hyödynnettäköön muita tekstejä. Tässä on esittelyni SYL:n vaalikoneesta. Kyllä vain, olen taas ehdokkaana, nyt kolmatta kertaa Jyyn edustajistovaaleissa (nro 130). Ja tietysti myös Kortepohjan asukasneuvostovaaleissa (nro 10). Ylioppilaslehtemme Jylkkäri niputti minut tästä hyvästä jo fossiilien kunniakkaaseen joukkoon. Mikäs siinä. Palkittiinhan minut jo viime vappuna (2011) Jyyn hopeisella harrastusmerkillä. Työni ylioppilaskunnan hyväksi on siis noteerattu hyvissä ajoin, mutta ei minusta näin vähällä eroon päästä.
Muistathan äänestää, jos Sinua on äänioikeudella siunattu!
* * * * *
Terve! Olen Heli Hämäläinen ja viidettä vuotta koukussa ylioppilaskuntatoimintaan. Aloin vetää JYY:tä heti yliopistoon tultuani, ja addiktio vain pahenee. Siksi olen nyt kolmatta kertaa ehdokkaana Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan edustajistoon.
Toki taipumukset yhteisten asioitten hoitoon olen saanut jo geeneissä ja äidinmaidossa. (Tässä taas nähdään, ettei äitien kannattaisi raskausaikana ajatellakaan politiikkaa, kun tulos on tämä.) Olen lapsesta saakka nuuhkinut vaalijulisteitten liimaa ja imeskellyt värikkäitä puoluekaramelleja. Kouluaikana olin jo aivan menetetty tapaus. Nuorena seura alkoi tehdä kaltaisekseen, kun ajauduin epämääräisiin nuorisopoliittisiin piireihin. Opiskelemaan tulo ja muutto kotoa Mäntsälästä ajoivat minut lopullisesti ylioppilaskuntanarkootikkojoukkoihin. JYY on todella koukuttava ja päihdyttävä seurapiirihuume.
JYY:n lisäksi olen opiskeluvuosinani tutustunut aineisiin nimeltä KVAT, ASN, JOK ja K-S-KeNut. KVAT eli Kortepohjan vapaa-aikatoimikunta piti minut sopivilla kierroksilla parin vuoden ajan, kun vedin toimintaa täysillä suoniin. ASN eli (Kortepohjan ylioppilaskylän) asukasneuvosto on tutustuttanut minut joukkoon muita HC-kyläläisiä. JOK ja K-S-KeNut ovat keskustalaista ruohonjuuritason nuoriso- ja opiskelijameininkiä, jossa on hyvä pössis ja josta jää suuhun hyvä maku.
En kykene pysymään poissa sieltä, missä tapahtuu ja missä hoidetaan hommia. Pyörin toinen toistaan epämääräisemmissä nuorisopoliitikkoporukoissa ja diilaan päänsisäistä huttua eteenpäin. Minulla on laajat vaikutuspiirit ja verkostot, ja tiedän aina, mistä ja keneltä mitäkin kamaa saa. JYY:tä vetävä joukko on melko tiivis, ja samasta addiktiosta kärsiviltä on helppo saada tukea. Me toimimme yhdessä.
Vaikka JYY-touhut saattavat kuulostaa vastenmielisiltä, ainakaan minun takiani ei kannata huolestua. Tiedän, että jos en saa enää JYY:tä, voin aina ryhtyä kiskomaan jotakin muuta. Kyllä sitä aina jostain saa potkua ja sisältöä elämään. Mutta nyt kiinnostaisi kovasti edetä JYY-nappien nappailusta vihdoin vahvempiinkin aineisiin, kuten JYY:n hallitukseen.
Olisin iloinen, jos voisit auttaa minua saamaan haluamani. Tiedät, kuinka nämä hommat toimivat: kaltaiseni ihmiset pysyvät poissa pahanteosta, kun meillä on jotakin, joka saa meidät pilviin. Voit sulkea silmäsi ympärilläsi rehottavalta JYY-bisnekseltä, mutta muista, että näissä piireissä pyörivät sinunkin hynäsi. Ja muista, että pennosillasi voidaan saada aikaan myös monenlaista hyvää. Ole hyvä ja heitä edustajistovaalien äänestyslippuun 130,- ja asukasneuvostovaaleissa täysi kymppi. Kiitos!
Elokuussa innostuin elokuvataiteesta ja elokuvallisesta kerronnasta. Asiaan vaikutti suuresti se, että kävin humanistisen tiedekunnan videotuotantokurssin, jossa toteutimme ryhmissä mainoselokuvat. Kurssin aikana kaavailimme Ketun kanssa vaikka mitä lisäprojekteja, joista osaa tehdään jo, ja loppuja ryhtynemme toteuttamaan lähiaikoina. Koko ajan pitäisi kulkea kameran kanssa. Kaikkea voisi kuvata. Ja niin melkein kuvaammekin.
Jyväskylän yliopiston humanistista tiedekuntaa mainostimme huvipuistohengessä.
Eräänä iltana erään konsertin jälkeen syntyi näennäistä kansanmusiikkia esittävä yhtye Šiivilä. Yhtyeen ensiesiintyminen on taltioitu Lounaispuistossa.
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaopintoihin olin aiemmin tehnyt laulun opetussuunnitelmasta. Julkaisin sen uudelleenäänitettynä lukutaitopäivän kunniaksi.
Elvi: Päivän teema on näköjään Itävalta-Unkari, vai mitä Otto? Siellä oli kaikki paremmin!
Otto: – –
Viliina: Miten Otto ja Itävalta-Unkari liittyvät toisiinsa?
Heli: Ai miten Otto ja Itävalta-Unkari liittyvät toisiinsa? No.
Otto von Bismarck.
Preussin-Itävallan sodan jälkeen Saksan liitto romahti ja Saksan keisarikunta muodostettiin Ranskan-Preussin sodan (1870–1871) jälkeen Preussin ja Otto von Bismarckin johdolla Habsburgien Itävallan jäädessä ulkopuolelle. Vuonna 1867 Unkari sai laajan itsehallinto-oikeuden, ja samalla valtakunta sai nimen Itävalta-Unkari.
Vuonna 1878 Itävalta valloitti Bosnian ja Hertsegovinan Ottomaanien valtakunnalta. Se liitettiin keisarikuntaan 1908 Berliinin sopimuksessa yhteishallintoon talousministeriön alaisuudessa, mikä sai jotkut pelkäämään, että itävaltalaiset suunnittelivat siitä kolmatta kuningaskuntaa Kroatian kanssa vähentämään Budapestin valtaa.
Serbian noustua vuosien 1912–1913 Balkanin sodissa merkittäväksi kuningaskunnaksi Ottomaanien valtakunnan kustannuksella Itävalta-Unkarissa syntyi serbikansallinen liike, joka kannatti serbien liittymistä Serbiaan. Tämä johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen serbinationalisti Gavrilo Principin murhattua arkkiherttua Frans Ferdinandin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914.
Ampumavälikohtauksesta innoituksen saanut glasgowlainen huippuyhtye Franz Ferdinand on tehnyt hienon laulun Bang Bang (All For You, Sophia). Arkkiherttuattaren nimihän oli Sophie, mutta Sophia kuulemma rimmasi paremmin lauluun.
Tasan 10 vuotta ennen arkkiherttuatar Sophien kuolemaa, 28.6.1904, tapahtui pahin rauhan ajan merionnettomuus ennen Titanicin uppoamista. Glasgow’ssa rakennettu tanskalainen matkustajahöyrylaiva SS Norge upposi Rockallin vesillä pohjoisella Atlantilla.
Uppoamattoman laivan Titanicin uppoamisesta tehtiin menestyselokuva Titanic, jonka tunnussävelmän My Heart Will Go On laulaa kanadalainen Céline Dion. Dion voitti myös Eurovision laulukilpailun Sveitsin edustajana vuonna 1988 kappaleella Ne partez pas sans moi, joka sai 137 pistettä. Kappale on viimeisin ranskankielinen voittokappale.
Freija.
Vuosi 1988 oli karkausvuosi, joka alkoi perjantaista. Perjantai germaanisissa kielissä, kuten englannissa, hollannissa, saksassa ja ruotsissa – ja näistä lainautuneena myös suomessa –, tulee Freija- tai Frigg-nimisen aasajumalattaren nimestä. Freija on skandinaavissa mytologiassa vaanien sukuun kuuluva jumalatar. Hän on kauneuden, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, ja samalla myös kaikkein kaunein jumalista. Taistelun jumalattarena Freija ratsastaa Hildisvín-nimisellä villisialla. Villisian merkitys skandinaavisessa mytologiassa liittyy hedelmällisyyteen ja suojeluun. Eräs runo kertoo miten Freija muutti Ottarin villisiaksi suojellakseen tätä. Tämä Ottar Haalogalantilainen puolestaan oli 800–900-luvun taitteessa elänyt viikinki ja tutkimusmatkailija, joka antoi laajan selvityksen Euroopan pohjoisosista. Ottarin suullinen matkakertomus kirjoitettiin muistiin muinaisenglannin kielellä Alfred Suuren toimittaman Paulus Orosiuksen maailmanhistorian liitteeksi.
Alfred Suuri.
Alfred Suuri (849–899) oli anglosaksien kuningas, joka hallitsi Wessexiä vuosina 871–899. Hän on tunnettu valtakuntansa puolustamisesta tanskalaisia viikinkejä vastaan ja on ainoa Englannin monarkki, joka sai lisänimen "Suuri". Hän oli myös ensimmäinen Wessexin kuningas, joka nimesi itsensä Englannin kuninkaaksi. Wessex oli yksi anglosaksien valtakunnista, jotka edelsivät Englannin kuningaskuntaa. Sen nimi tarkoittaa läntisiä sakseja (Westseaxe), ja se sijoittui nykyisen Englannin lounaisiin ja eteläisiin osiin. Wessexin pääkaupunki oli Winchester, josta tuli myöhemmin joksikin aikaa koko Englannin pääkaupunki.
Winchesterissä kuoli maailmankuulu kirjailijatar Jane Austen, joka haudattiin katedraaliin. Austenin ensimmäinen romaani Sense and Sensibility julkaistiin aluksi hänen oman nimensä sijasta nimimerkillä A Lady.
Henry Fielding.
Huomattavasti myöhemmin muuan walesilainen laulaja Tom Jones levytti Paul Ankan kirjoittaman laulun She’s a Lady, josta tuli suuri hitti. Tom Jones on tuttu nimi myös kirjailija Henry Fieldingin (s. 1707) romaanista The History of Tom Jones, a Foundling. Kirjailija Fielding kuoli lähellä Lissabonia vuonna 1754.
Seuraavana vuonna, 1. marraskuuta 1755, Lissabonissa oli voimakas maanjäristys, jonka episentrumi oli Atlantin valtamerellä noin 200 kilometriä Lissabonista lounaaseen. Järistys tapahtui pyhäinpäivän aamuna noin klo 9.40. Suurin osa kaupunkilaisista oli järistyksen aikaan kirkossa muistelemassa pyhiä, ja monet heistä joutuivat sortuvien kirkkorakennusten murskaamiksi. Pyhäinpäivän kunniaksi Lissabonin lukuisissa kirkoissa oli sytytettynä suuri määrä kynttilöitä, jotka sytyttivät maanjäristyksen jälkeen suuria tulipaloja. Tulipalot tuhosivat Lissabonin keskustan lähes kokonaan, ja Atlantilta hyökynyt tsunami täydensi tuhon.
Innocentius III ja Otto IV.
2000-luvun alun talousvaikeuksista puhumattakaan Portugalissa on ollut melkoisen tukalaa jo keskiajalla, kun paavi Innocentius III aloitti inkvisition siellä ja Espanjassa. Samainen paavi Innocentius III kruunasi Otto IV:n Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi 4. lokakuuta vuonna 1209.
Samana päivänä, mutta joitakin satoja vuosia myöhemmin, 4. lokakuuta 1881, Laukaassa syntyi Otto Wille Kuusinen. Talvisodan alkaessa 1939 Josif Stalin nimitti Kuusisen "Suomen kansanhallituksen" eli Terijoen hallituksen pää- ja ulkoministeriksi. Stalin seurasi Vladimir Leniniä Neuvostoliiton johtajana astuen johtoon 3. huhtikuuta 1922. Stalin suhtautui vainoharhaisesti ihmisiin, koska hänestä kaikki olivat potentiaalisia salamurhaajia.
Jesse James.
Tasan 40 vuotta ennen Stalinin johtoon pääsyä, 3. huhtikuuta 1882, erään tunnetun yhdysvaltalaisen lainsuojattoman elo päättyi sellaisella tavalla, että sitä Stalinkin olisi kavahtanut. Jesse James ja hänen rikostoverinsa Charles ja Robert Ford söivät aamupalaa Jamesin talolla. James huomasi talossaan pölyisen taulun. Hän nousi tuolille puhdistamaan sitä, siisteysintoilija kun oli, eikä hänellä ollut asetta. Robert Ford huomasi tilaisuutensa tulleen ja tappoi Jamesin ampumalla tätä takaraivoon. Jamesista oli luvattu 10 000 dollarin palkkio, mikä houkutti palkkionmetsästäjä Fordia.
Sioux-intiaani.
Jesse Jamesia on joskus nimitetty ”Villin lännen Robin Hoodiksi”, koska hänkin ryösti rikkailta ja jakoi saalistaan köyhille. Robin Hood on ollut suosittu fiktion aihe, ja vuonna 1991 ilmestynyt Kevin Costnerin tähdittämä elokuva Robin Hood – varkaiden ruhtinas oli 1990-luvun alun tuottoisimpia elokuvia. Näyttelijä Costner tunnetaan kenties parhaiten hänen ohjaamastaan elokuvasta Tanssii susien kanssa (1990). Elokuva kertoo Yhdysvaltojen armeijan ratsuväen upseerista, joka ystävystyy sioux-intiaanien kanssa ja joutuu uhraamaan uransa ja suhteensa omaan kansaansa. Osa sioux-intiaaneista asui Minnesotan osavaltion alueella. Kuinka ollakaan, Minnesotaa kutsutaan ”10 000 järven maaksi”, ja kymmenen tuhattahan on sama luku kuin mitä Jesse Jamesin päästä – tai takaraivosta – oli dollareina luvattu.
Tietenkin ennen Jesse Jamesin kuolemaa hänen rikollinen uransa oli alkanut, mikä tapahtui hänen ensimmäisen pankkiryöstönsä yhteydessä 13. helmikuuta 1866.
Otto Frank.
Sattumaa tai ei, 13. helmikuuta 1905 Wienissä, jo aiemmin mainitun Itävalta-Unkarin pääkaupungissa, syntyi muuan Elfriede Markovits. Hän meni naimisiin Erich Geiringerin kanssa ja sai kaksi lasta, Heinzin (1926) ja Evan (1929). Perhe muutti ensin Belgiaan ja sitten Alankomaihin vuonna 1938, missä se asettui asumaan erään Frankin perheen naapuriin. Eva Geiringerillä oli yhteisiä ystäviä Frankin perheen nuoremman tyttären Annen kanssa.
Toisen maailmansodan ja keskitysleirivaiheiden aikana juutalainen Geiringerin perhe hajosi. Perheen miehet kuolivat pakkomarssilla juuri ennen sodan päättymistä. Elfriede Geiringer palasi Eva-tyttärensä kanssa Amsterdamiin. Pian sen jälkeen he saivat vieraaksensa entisen naapurintytön Annen isän herra Frankin. Vuonna 1953 Elfriede ja Otto Frank menivät naimisiin.
Elisabet eli Sissi.
Anne Frankin päiväkirjasta on tehty useita filmatisointeja, ja hän on yksi tunnetuimmista ”faktiivisista ja fiktiivisistä hahmoista”. Toinen samoin tunnettu todellinen historiallinen henkilö, jonka elämästä on kuvattu elokuvia, on Itävallan keisarinna Elisabet eli Sissi. Sissi oli Baijerin kuninkaan Ludvig II:n tärkeä luottohenkilö.
Ludvig II.
Ludvig II oli Baijerin kuningas vuosina 1864–1886. Hänet muistetaan käytökseltään omalaatuisena kuninkaana, joka rakennutti satumaisen hienoja linnoja. Ludvig meni vuonna 1867 kihloihin serkkunsa, Baijerin herttuattaren Sophien kanssa. Ludvig purki kuitenkin kihlauksen vain kaksi päivää ennen häitä. Syyksi on arveltu Ludvigin yliherkkää luonnetta, joka ei sietänyt ajatusta siitä, että joku ihminen pääsisi liian lähelle häntä. On myös arveltu, että Ludvig oli homoseksuaali. Täysin yksin Ludvig ei kuitenkaan jäänyt. Itävallan keisarinna Elisabet (elokuvista tuttu Sissi) ja Ludvig olivat ystävällisissä väleissä koko elämänsä ja harrastivat syvällistä kirjeenvaihtoa keskenään. Toinen henkilö, jolle hän saattoi purkaa hallitsemiseen liittyviä huolia, oli Preussin kansleri Otto von Bismarck (mainittu aiemmin), joka suhtautui isällisen hyväntahtoisesti nuoreen Ludvigiin.
Prinssiregentti Luitpold.
Baijerin hallitus ja Ludvigin setä prinssi Luitpold totesivat, että on aika siirtää omituinen kuningas ”varhaiseläkkeelle”. Niinpä Ludvig asetettiin vuoden 1886 kesäkuussa holhouksen alaiseksi ja Luitpold nimitettiin sijaishallitsijaksi. Toimenpidettä perusteltiin Ludvigin ”parantumattomalla mielisairaudella”, vaikka hänelle ei ollut edes tehty kunnon lääkärintarkastusta. Todistajanlausunnotkin olivat ristiriitaisia: kaikki myönsivät, että kuninkaan käytös on hieman omituista, mutta toisaalta hän pystyi myös järkevään keskusteluun. Ludvig siirrettiin tarkkailtavaksi Bergin linnaan lähelle Müncheniä. Hänelle sallittiin kuitenkin valvotut kävelyretket linnan ympäristössä. Pari päivää Bergiin saapumisen jälkeen hän lähti kävelylle häntä hoitavan lääkärin Bernhard von Guddenin kanssa. Tämän jälkeen ei tiedetä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedetään vain se, että heidät molemmat löydettiin 13. kesäkuuta hukkuneina linnan lähellä olevasta Starnberg-järvestä. Virallinen selitys oli, että Ludvig oli päättänyt tappaa itsensä hukuttautumalla, ja kun lääkäri oli yrittänyt estää häntä, Ludvig oli tappanut itsensä ohella lääkärinkin. Mutta myös monenlaisia Ludvigin kuolemaan liittyviä salaliittoteorioita on rakenneltu.
Otto I, Baijerin kuningas.
Ludvigin kuoleman jälkeen kuninkaaksi tuli hänen veljensä Otto, joka toisin kuin Ludvig, oli täysin yksiselitteisesti mielisairas ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Sijaishallitsijana jatkoi prinssi Luitpold.
Otto von Habsburg.
Starnberg-järvi todisti myöhemmin myös toisenlaista kuolemaa. Itävallan viimeisen keisarin poika, arkkiherttua Otto von Habsburg kuoli 4.7.2011 Baijerissa 98 vuoden ikäisenä. Suvun mukaan arkkiherttua nukkui rauhallisesti pois huvilassaan Starnberg-järven rannalla.
Otto von Habsburg oli tunnettu terävästä huumoristaan. Ollessaan kerran käymässä Wienissä hän ihmetteli taksinkuljettajalle valtaisia väkijoukkoja ja liikenneruuhkaa. Taksinkuljettaja sanoi tämän johtuvan pian alkavasta jalkapallo-ottelusta. Habsburg kysyi, mistä ottelusta on kyse. Taksinkuljettaja vastasi: "Itävalta–Unkari." Habsburg tokaisi: "Ketä vastaan?"
Gavrilo Princip ja Frans Ferdinand.
Ihme, että Otto von Habsburg, kuulan kalloonsa saaneen arkkiherttua Frans Ferdinandin veljenpojan Kaarle I:n poika, uskalsi ajaa taksilla väkijoukon keskellä. Ovathan myös Suomen viimeaikaiset mediatapahtumat todistaneet, ettei ainakaan uusien suomalaisten tai perussuomalaisten kansanedustajien kannattaisi lainkaan ajaa taksilla, koska joukkoviestimet nostavat taksimaksuista hirveän haloon, eikä kansakaan sitten tykkää.
Huu. Kämpässäni on parin viikon ajan kuulunut mystisiä haamuääniä. Outoja naksahduksia, joiden lähdettä on ollut vaikea paikantaa. Kuumina päivinä olen epäillyt naksahtelijaksi jääkaappia, kosteina päivinä tuuletusikkunaa, ukkosella sähkölaitteita ja öisin vaikka mitä.
NAKS.
Naksahdukset ovat kuuluneet yleensä yksittäin, ja äänessä on ollut jotakin selittämättömän puista. Ääni ei siis ole kuulostanut esimerkiksi sähkösaunan kiukaan päälle kytkeytymiseltä. Olen myös ollut melko varma, että äänet ovat kuuluneet omasta asunnostani eivätkä naapureista. Silti aina välillä: NAKS.
NAKS.
Olen melko herkkä äänille, joitten lähdettä en tiedä. Pystyn aivan helposti vaikka nukkumaan kovaäänisesti tikittävien kellojen tai mouruavan aggregaatin vieressä. Äänet itsessään eivät häiritse, kunhan ne ovat tuttuja. Mutta nämä haamuäänet ovat saaneet minut hyppimään seinille. Onko jossakin hiiri? Kuka on komerossa? Sortuuko kirjahylly? Mitä oikein tapahtuu?
NAKS.
Iltapäivällä kuului taas muutama naksahdus. Hiippailin ympäri asuntoani ja koetin kuulostella, mistä naksahdus olisi voinut kuulua. Paikantaminen oli vaikeaa, koska ääni kuuluu vain todella satunnaisesti. Sain kuitenkin jotenkin pääteltyä, että ääni olisi kuulunut jostakin asuntoni keskivaiheilta, olohuoneen ja työhuoneen tienoilta, makuuhuoneen vierestä.
- - - [Ei kuulu mitään.] - - -
Koska naksahduksia ei enää kuulunut, ryhdyin huvikseni soittamaan kitaraa. Se oli taas järkyttävässä epävireessä. Kenties kostea sää ja ikkunan pitäminen auki eivät tee hyvää akustiselleni. Viritin vehkeen ja soittelin aikani. Sitten muihin puuhiin.
NAKS.
Mikä ihme haamu täällä naksauttelee kuolleita niskojaan? Mutta miksi ääni kuulosti nyt niin tutulta? Aivan, viritystapit naksahtelevat samalla tavalla! Puinen ääni! Kitaratelineen sijainti!
- - - [Ei kuulu mitään.] - - -
Liian myöhäistä. Kitaran epävireisin kieli, A, roikkuu hervottomana. Kieli on jo niin vanha, etten olisi voinut sitä pelastaa. Se on purkautunut pitkältä matkalta, ja haamunaksahdukset ovat kuuluneet juuri tästä purkautumisesta. Viimeinen viritys taisi olla kielelle liikaa. Levätköön rauhassa.
Tiedätkö, mikä on meemi? Minä en vielä vähän aikaa sitten tiennyt, vaikka olen hieman nörtti, ja vaikka ”kaikkihan sen tietävät”. Onneksi trolli-ikäinen pikkuveljeni osaa opastaa siskoaan internetin ihmemaailmassa.
Meemi on Wikipedian mukaan ”kulttuurinen ja viestinnällinen kopioituja”. Ja jos tarkkoja ollaan, edellinen lausekin oli eräänlainen meemi: on nimittäin tullut tavaksi sanoa, että jokin on jotakin ”Wikipedian mukaan” mainitsematta alkuperäislähdettä. (Meemin määritelmän muuten muotoili Richard Dawkins teoksessaan Geenin itsekkyys, 1993.)
Meemit voivat olla melkein mitä tahansa: kuvia, hokemia, videopätkiä, sävelmiä, vaatemuotia ja rakennelmia vain muutamia mainitakseni. Niitä käytetään muun muassa pilailuun, oman nokkeluuden esittämiseen ja ryhmähengen luomiseen. Lisäksi tärkeä memeettinen ominaisuus on, että meemejä voidaan lähes loputtomasti muunnella ja kehittää paremmiksi.
Yksi internetin kenties tunnetuimmista meemeistä, rickrollaus, on jo monta vuotta vanha vitsi, mutta se jaksaa edelleen viehättää. Ideana on, että yllättävissä yhteyksissä, vaikkapa houkuttelevan linkin kautta, netissä surffailija joutuu katsomaan musiikkivideota Rick Astleyn hittikappaleesta Never Gonna Give You Up (1987). Videon eri muunnelmia on katsottu YouTubesta yhteensä noin 50 miljoonaa kertaa.
Kun on tullut rickrollatuksi eli päätynyt näkemään musiikkivideon, saattaa miettiä, miksi kävi niin. Miksi juuri tuo vanha video? Kuka ihmeen Rick Astley? Mitä hauskaa tai merkittävää koko jutussa on? Miksi se kiinnostaa nuorisoa?
Keskustan tyypillisimpiä meemejä on Santeri Alkio. Alkio-kortti isketään keskusteluissa pöytään yhtä usein kuin todellinen valtti, Kekkonen. Herrat esiintyvät jatkuvasti toinen toistaan yllättävämmissä yhteyksissä – eli toimivat aivan kuin Rick Roll -meemi. Nuoremmatkin tietävät, että näissä miehissä on jotain erityisen kiinnostavaa, mutta harva osaa selittää, mitä.
Näen tässä yhden syyn Keskustan kannatuksen vähenemiseen. Me keskustalaiset osaamme kyllä toistella suosikkisanojamme ja lempinimiämme, mutta monikaan meistä ei ole onnistunut kehittelemään niiden välittämiä ajatuksia pidemmälle. Tai edes selittämään tiiviisti, mitä ne tarkoittavat.
Ryhdistäytykäämme! Jos varhaisteinit pystyvät kehittämään miljoonien ihmisten tuntemia mediailmiöitä, luulisi Keskustan kaltaisen sivistysliikkeen pystyvän selittämään edes jonkin ajatuksen niin, että muutkin kuin Alkionsa lukeneet ymmärtävät. Kun seuraavan kerran törmäämme johonkin keskustalaiseen ilmiöön, voisimme pohtia samanlaisia kysymyksiä kuin jouduttuamme rickrollatuiksi: Miksi tämä on edelleen tärkeää? Miksi tämä yhdistää meitä? Voisiko saman jutun muotoilla vielä paremmin? Kuinka saisin kuulijan kertomaan asian eteenpäin?
Monesti on sanottu, että Keskusta tarvitsee johtajia. Muistakaamme, että ”johtaja” tarkoittaa ’pomon’ lisäksi myös sellaista, mikä ’päästää asioita lävitseen’ tai ’vie asioita askeleen eteenpäin’. Askel eteenpäin kannattaa kuitenkin ottaa tukevalla maalla, ei lentokoneen laskeutumisportaista – ja kaikki Kekkosen kotiinpaluun (1980) nähneet tietävät, miksi. Heli Hämäläinen Kirjoittaja on paljasjalkainen mäntsäläläinen, ties kuinka monennen polven järjestöihminen, kätevä emäntä, tarkkakorvainen musiikinharrastaja ja päättäväinen äidinkielenopettajaopiskelija Jyväskylän yliopistossa.
Kolumni on julkaistu Nuori Keskusta -lehden numerossa 2/2011 kesäkuussa.
Olen aloittanut huhtikuun alussa hommat Jyväskylän yliopiston opiskelijalähettiläänä. Meitä lähettiläitä on 14, ja edustamme mahdollisimman laajasti yliopistomme eri opiskelualoja. Edustan pääainettani suomen kieltä, mutta koska olen päässyt suoravalittuna äidinkielenopettajakoulutukseen, pystyn kertomaan myös siitä.
Meidän opiskelijalähettiläiden tehtävänä on kertoa, millaista on opiskella yliopistossa, millainen Jyväskylä on opiskelijakaupunkina ja ennen kaikkea miten opinnoista ja opiskeluajasta saisi otettua kaiken hyödyn ja ilon irti.
Kerromme kokemuksistamme, vastaamme kysymyksiin jaamme tietoa ja vinkkejä mm.
Käymme myös kouluvierailuilla, ja lukiolaisryhmät voivat tulla meidän vieraiksemme yliopistoon. Olemme olemassa erityisesti uusia opiskelijoita varten, mutta mikään ei estä nykyisiäkään opiskelijoita tiedustelemasta hyviä vinkkejä esim. sivuaineisiin, työllistymiseen, harrastuksiin tai mihin vain.
Opiskelijalähettiläät Historica-rakennuksen portaissa. Kuva: Hannu Puupponen
Hyvä lukija! Voit panna sanan kiertämään. Jos olet itse hakeutumassa yliopistoon, jos serkkusi kaiman kummi tuskailee pääsykokeittensa kanssa, tai jos nuori sukulaisesi pohtii, missähän siellä sitten voisi asua, kysy rohkeasti neuvoa! Meidän opiskelijalähettiläiden tehtävänä on tarjota parhaat vastaukset.
Kun itse suuntasin opiskelemaan Jyväskylään neljä vuotta sitten, en tiennyt kaupungista juuri mitään enkä tuntenut sieltä ketään. Olisi ollut todella hyödyllistä päästä kyselemään ennakkoon joltakulta ei-ammattilaiselta opinnoista, sivuaineista, asumisesta, harrastusmahdollisuuksista jne. Ihan hyvin olen näinkin pärjännyt, mutta Jyväskylässä ja yliopistossa on niin paljon tiedettävää, että olisi ollut hyödyllistä päästä kärryille kaikesta kivasta heti alkuun. Ei tämä opiskeluaika lopulta kovin pitkä ole. Kohta tuleekin kiire, että ehtii kokeilla kaikkea kiinnostaa ennen Jyväskylän-aikojen päättymistä...
Tästä blogitekstistäni tulee lyhyt, sillä haluan päästä lukemaan ennemmin kuin kirjoittamaan. Olen onnellinen, koska johdatuin sattumalta tänään sattumanvaraiselle kirpputorille ja löysin kirjan, jota olen himoinnut jo vuoden. Se on Anatoli RybakovinArbatin lapset (Дети Арбата), tarkemmin sanottuna romaanitrilogian ensimmäinen osa. Toivon, että onnistun metsästämään loputkin osat jostakin.
Arbatin lapsista on tehty myös hieno televisiosarja, jota seuraan jo toistamiseen. YLE Teeman esittämä sarja on äärimmäisen vaikuttavaa ja mieleenpainuvaa kuvausta 1930-luvun Neuvostoliitosta, Stalinin epämääräisyyksistä ja nuorison puolueuskollisuudesta tai -uskottomuudesta. Moskovalaisen Arbat-kadun nuoret joutuvat hallinnon määrääminä kuka minnekin: Saša Pankratov karkotukseen Siperiaan, Varja Ivanova ensin naimisiin ja sitten arkkitehtitoimistoon, Jura Šarok vakoilutehtäviin ja niin edelleen. Levyiltä soi rumba ja välillä tanssitaan.
Tämä oli kuitenkin vain pohjustusta varsinaiselle tekstilleni. Hyvät lukijat, tahdon jättää pohdittavaksenne seuraavan. Kertokaa, kuinka te ymmärrätte oheisen Arbatin lapsista (televisiosarjasta) poimimani määritelmän.
"Komedia on sitä, kun on ketä ja millä, mutta ei missä. Draama on sitä, kun on missä ja millä, mutta ei ketä. Ja jos on missä ja ketä, mutta ei millä, silloin on jumalauta kyseessä tragedia."
Minkä jälkeen vähän Jura Šarokin (Daniil Strahov, toisen suosikkisarjani Bednaja Nastjan valloittava Vladimir Korf) kolkkoa ja hyvin takavokaalista naurua: haahhaahaahhaa.
* * * * *
Ilmeni, että tähän blogiini on viime aikoina päädytty muun muassa hakusanoin naisia sukkahousuissa, tonttunäytelmä, käsityötarvike agentteja sekä uusi urheilulaji 2011. Kas siinäpä komediaa, draamaa ja tragediaa kerrakseen!
Kun olin viidentoista ikäinen, kaikki kiinnostavimmat tyypit olivat aina 23-vuotiaita. Niitä oli isosina, niitä kävi koulussa opettajien sijaisina, tai sitten ne olivat ikätoverien isompia sisaruksia. Ja kaikki ne tuntuivat silloin hirmuisen älykkäiltä, kiehtovilta – ja ennen kaikkea vanhoilta.
Erikoinen piirre tuossa maagisessa iässä oli se, että kun minulle tuli lisää ikää, ne kiinnostavimmat tyypit olivat edelleen 23-vuotiaita. Toisin sanoen mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän aloin arvostaa myös ikätovereitteni ja suunnilleen samanikäisten viisautta ja kokemuksia.
Nyt olen itse juuri täyttänyt 23 vuotta ja olen keski-ikäinen keskustanuori. Keskustanuoriinhan voivat kuulua 15–30-vuotiaat keskustahenkiset nuoret – vaikka viisitoistakesäisten silmissä kolmekymppiset näyttävät ikälopuilta. Keskellä tätä keski-iän kriisiäni voin kuitenkin ilokseni huomata, että keskustanuorilla on näissä vaaleissa toinen toistaan fiksumpia ehdokkaita eri puolilta maata. Joukossa on useita 23-vuotiaitakin, mutta vielä enemmän niitä, jotka ovat hyviä tyyppejä myös muuten kuin ikänsä ansiosta.
Keskustanuoret ovat voineet ylpeillä sillä, että nykyisen eduskunnan ainoa nuori (siis alle 30-vuotias) on keskustanuori Tuomo Puumala (28). Koko Suomen nuorisoa on siis edustanut tasan yksi henkilö. Yksi kansanedustaja 200:sta on sama kuin 0,5 %. Puoli prosenttia!
Meitä 15–30-vuotiaita nuoria on sentään 19 % koko Suomen väestöstä. Jos mukaan lasketaan myös alle 15-vuotiaat, lapsia ja nuorisoa on yhteensä kolmannes suomalaisista. Ja meitä sitten on viimeksi edustanut puoli prosenttia kansanedustajista.
Voisiko olla, että nuorten kansanedustajien vähyydellä olisi jotakin tekemistä sen kanssa, että nuorten asiat ovat jääneet toisarvoisiksi. Opintotukea on vaikea saada riittämään elämiseen, nuorisotyöttömyyttä piisaa ja syrjäytyminen on entistä suurempi ongelma. Ja kuitenkin meidän sukupolvemme on se, jonka täysin työkykyisenä tulisi kyetä elättämään eläköityvät suuret ikäluokat.
Harmaaparrat ovat vaalien alla aloittaneet perinteisen valitusvirtensä siitä, että nuoria ei kannata valita eduskuntaan, koska nuoret ovat kokemattomia eikä heillä ole iän tuomaa viisautta. Ei pidä paikkaansa. Nuorena olemisesta heillä ainakin on kokemusta, jos ei muusta. Sitä paitsi moni keskustanuori on ehtinyt harrastaa politiikkaa aktiivisesti jopa 10 vuotta, ennen kuin on asettunut ehdokkaaksi. Samanlaista, yhtä pitkää kokemusta ei välttämättä ole kaikilla varttuneemmilla.
Fiksut nuoret kuuntelevat vanhempiaan – myös muita kuin biologisia – ja haluavat ottaa asioista selvää. Jos nuori ei ole elänyt rakennemuutoksen tai lama-, sota- tai pula-aikaan, hän voi ottaa asiasta selkoa useista eri lähteistä ilman, että hänen tarvitsee fakkiutua vain yhteen, omakohtaiseen kokemukseen.
Nähtäväksi jää, äänestävätkö vanhat patut nuoria eduskuntaan, niin kuin Keskustan ukot äänestivät viime kesän puoluekokouksessa Annika Saarikon (27) puolueen varapuheenjohtajaksi. Kiinnostaa myös nähdä, saavatko muut puolueet nuoriaan eduskuntaan samoin kuin Keskusta.
Minä aion äänestää nuorta ehdokasta. Äänestä sinäkin, jos olet nuori.
Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on paljasjalkainen mäntsäläläinen, ties kuinka monennen polven järjestöihminen, kätevä emäntä, tarkkakorvainen musiikinharrastaja ja päättäväinen äidinkielenopettajaopiskelija Jyväskylän yliopistossa.
Kolumni on julkaistu Nuori Keskusta -lehden numerossa 1/2011 maaliskuussa. * * * * *
Keski-Suomesta suosittelen erittäin lämpimästi kahta nuorta ehdokasta, Petri Toivolaa (nro 70) ja Anssi Kekkosta (nro 61). Petri on 26-vuotias kemianopiskelija ja vänrikki evp., ja Anssi on yhteiskuntatieteiden opiskelija ja hipoo 24:ää vuotta.
Lisää hienoja, nuoria keskustalaisia ehdokkaita joka puolelta maata esittelee sivusto Asiatonta.net.
Olen tänä keväänä kokeillut uutta liikuntaharrastusta. Sen nimi on aerobib, ja harrastan sitä yliopiston pääkirjastolla varsinkin tiistai-iltapäivisin ennen äidinkielen opettamisen luentoa.
Aerobibin hienous perustuu sen sosiaaliseen luonteeseen, helppouteen, jokapäiväisyyteen ja sääntöjen muunteluun. Nimensä mukaisesti laji kehittää harrastajansa hapenottokykyä (aero-) jopa pölyisen kirjaston (-bib) uumenissa. Tyypillisiä lajiin kuuluvia harjoituksia ovat kirjaston portaissa juokseminen, vapaille kopiokoneille (oik. monitoimilaite) tai tietokoneille säntäily ja marssiminen salista toiseen.
Tämänpäiväinen aerobib-harjoitukseni eteni seuraavasti:
1. Kipitin kirjastolle ja marssin rehvakkaasti ensimmäisen kerroksen kopiokoneille.
2. Jonottaessani kopiointivuoroa jännittelin pohje- ja sormilihaksiani niin kauan, että toinen kopiokoneista vapautui.
3. Loikin toisen kopiokoneen ääreen ja huomasin, että sen näytössä vilkkui jonkinlainen virheilmoitus.
4. Säntäsin takaisin paikalleni jonoon ja jatkoin pohjetreeniä.
5. Toimivaa kopiokonetta käyttänyt henkilö Z mainitsi, että hänellä saattaisi mennä kauan, joten lähdin marssimaan kohti ensimmäisen kerroksen tietokoneluokkaa. Matkalla tein ylimääräisen kierroksen Café Librissä siltä varalta, että paikalla olisi ollut tovereita.
6. Edettyäni tietokoneluokkaan poukkoilin edestakaisin, kunnes löysin vapaan tietokoneen. Valitettavasti se oli epäkunnossa, joten poistuin tietokoneluokasta saman tien.
7. Suunnistin reippaasti kohti toista kerrosta, mutta käytin tarkoituksellisesti pidempää kulkureittiä voidakseni samalla tarkistaa, toimiiko toisen kerroksen kopiokone, joka on usein epäkunnossa. Näkyi toimivan, koska se oli varattu.
8. Kiersin kaikki toisen kerroksen tietokonepisteet vain todetakseni jokaisen olevan varattu.
9. Tein uuden kierroksen ja marssin sitten toisen kerroksen tietokoneluokkaan. Lyhykäisen pohjevenyttelyn jälkeen pääsin tietokoneelle, josta saatoin "vapauttaa" tarvitsemani luentopaperit (eli laittaa ne tulostumaan).
10. Kipitin takaisin toisen kerroksen kopiokoneelle, joka oli edelleen varattu, ja lyhykäisen pohje- ja sormilihasvenyttelyn jälkeen hyppelin portaat alas ensimmäiseen kerrokseen.
11. Ensimmäisen kerroksen kopiokoneista epäkuntoiseen oli ehditty kiinnittää lappu, jossa luki HUOLTO TILATTU!!! Henkilö Z näkyi edelleen taistelevan toisen laitteen kanssa.
12. Jatkoin matkaa tietokoneluokkaan, jossa joku tietokoneelle pääsyä jonottava oli leiriytynyt oven eteen. Pahoiteltuani sisään änkeämistäni hän siirsi leirinsä kopiokoneen eteen. Pahoittelin uudestaan, pääsin kopiokoneen ääreen ja saatoin todeta siinäkin välkkyvän virheilmoituksen.
13. En jäänyt pitemmäksi aikaa tutkimaan laitteen epäkuntoisuuden tasoa, vaan poistuin luokasta ja suunnistin henkilön Z käyttämän kopiokoneen luokse.
14. Tällä välin henkilö Z oli tullut siihen tulokseen, että hänen käyttämässään kopiokoneessa on jotakin vikaa, minkä hän ystävällisesti kertoi minulle. Hän jäi vielä taistelemaan laitteen kanssa, mutta minä kiipesin jälleen toiseen kerrokseen.
15. Toisen kerroksen kopiokonetta koko tämän ajan käyttänyt henkilö jatkoi edelleen kopiointiaan ja jokaisen paperiarkin yksityiskohtaista tarkastelua ja asettelua pinoon ennen seuraavan kopion ottoa. Minä nojailin paperinkeräyslaatikkoon, venyttelin hartioitani ja steppasin vähä-äänisesti.
16. Toiseen kerrokseen alkoi syntyä kopiointijonoa. Huolellinen kopioitsija nopeutti tempoaan hieman, mikä aiheutti laitteeseen paperitukoksen. Steppaamiseni laitteen hurinan ja kopioäänien tahdissa ei enää onnistunut. Otin muutamia askeleita kiukuttelevaa kopiokonetta kohti ja ojentelin auttavia käsiäni – valitettavasti tuloksetta.
17. Henkilö Z kiipesi portaita, näki minut toisen kerroksen kopiointijonossa ja kysyi, olenko vielä käynyt kolmannessa kerroksessa.
18. Koska en ollut vielä kiivennyt ylös saakka, kipaisin henkilön Z mukaan ja nousin vielä parit portaat. Henkilö Z selosti samalla erään hauskalta vaikuttavan elokuvan juonen.
19. Kolmannessa kerroksessa oli kaksi toimivaa kopiokonetta, joista toinen oli vapaana. Halleluja! Henkilö Z oli vieläpä niin ritarillinen, että päästi minut kopioimaan ensin. Pikaisen sormivoimistelun (käyttäjätunnuksen ja salasanan näpyttely) jälkeen olin kuitenkin perääntyä, koska kopiokoneen ruudussa välkkyi ilmoitus musteen vähäisyydestä. Päätin kuitenkin ottaa riskin (olisihan ollut kamalaa, jos olisin käyttänyt kaikki loput musteet ja henkilö Z olisi jäänyt ilman) ja sain tulostettua paperini.
20. Heitin mielessäni pari kärrynpyörää, tanssin itseni portaikkoon ja pompin iloisena portaat alas.
21. Alimmassa kerroksessa olin jo puolimatkassa kahvioon, kun muistin, että voisin samalla rei'ittää paperini ja nitoa ne yhteen.
22. Sivulaukkasin työpöydän ääreen ja rei'itin ja nidoin paperini.
23. Marssin määrätietoisin askelin kohti kahviota tyytyväisenä suoritetusta tulostustehtävästä ja puolen tunnin tehokkaasta urheilusta.
Ihmettelen, kuinka näin skarppi ihminen kuin minä voi olla näin pihalla. Ajallisesti. (Jos ajasta ylipäätään voi olla ulkona.)
Kello 16 tarkoittaa ilmiselvästi samaa kuin kello kuusi. Tänään on taatusti 11. päivä, ja sitä paitsi nyt eletään joulukuuta, jos keittiön seinää komistavasta Mannerheim-seinäkalenterista katsotaan.
Elän ikuista keskiviikkoa.
Mutta kuinka kummassa nyt voi olla keskiviikko, jos joulukuun 11. päivä on Mannerheimin mukaan lauantai?
Onneksi kohta on syysloma.
Olen sentään luopunut relatiivisuuskelloni käytöstä. Loppunsa aikoina sen viisarit etenivät parikymmentä minuuttia kolmessa tunnissa, vaikka siihenkään tahtiin ei voinut luottaa. Kello näytti ihan mitä sattuu, ja kun satuin kääntämään sen ympäri selvittääkseni, voisiko siihen vaihtaa patterit, huomasin sen takana lukevan: For best results, use other side.
Paremman puutteessa käytän nyt ihan tavallista rannekelloa ja pystyn ilmaisemaan kellonajan jo noin 25 minuutin tarkkuudella.
On vain muistettava, että rannekello on 7 minuuttia edellä normaaliaikaa, kun taas seinäkello on 6 minuuttia edellä. Herätyskello on 5 minuuttia edellä ja kahvinkeittimen ajastin 25 minuuttia edellä. Ja että oikea vastaus kysymykseen mitä kello on? on metallia ja muovia.
Olen aivan lääpälläni Jacques Brelin lauluihin. Jos joistakin oppii ranskaa ja etenkin kielen ääntämystä, niin niistä. Brelin tulkitsemissa lauluissa vilisee tuttuja tilanteita, ja mikä parasta, reippaitten laulujen sovituksista ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle.
Mistäpä Brel tiesi tehdä tällaisenkin laulun, joka kuvaa täydellisesti sitä, mitä se kuvaa, ja siksi iskee minuun kuin miljoona volttia. (Taitovoimistelu on kyllä komeaa.)
Ce soir j'attends Madeleine J'ai apporté du lilas J'en apporte toutes les semaines Madeleine elle aime bien ça
Henkilö siis kiikuttaa mukanaan kukkakimppua ja luuhaa sellaisissa paikoissa, joissa voisi törmätä Yhteen Tiettyyn. Vaikka tätä mielitiettyä ei näy, henkilö ei vaivu murheen alhoon vaan iloitsee jo pelkästä odottamisesta.
Minulla on pieni ongelma. Ongelma selittyy tavan adessiivilla.
Monilla on tapana ilmaista tekotapaa adessiivilla (-lla/-llä), kun taas kaltaisellani kielinatsilla siis kielipoliisilla tarkoitan kielijärjestyksenvalvojalla on tarve korvata adessiivi-ilmaus instruktiivilla. Kielitajullani ei riitä käsityskyky siihen, että jollakulla olisi tahallaan halua kirjoittaa jokin asia adessiivilla silloin, kun vähemmällä vaivalla pääsisi korvaamalla adessiivin instruktiivilla. Toisaalta tässä asiassa halulla ei liene mitään tekemistä, vaan adessiivilla mässäily selittynee kielenkäyttötaidoilla (tai niiden puuttumisella) tai ihan vain huolimattomuudella.
Ongelmallani on etenkin viime ajoilla ollut sellainen piirre, että hahmotan kaikki adessiivilla ilmaistut asiat instruktiivisiksi. Jos vaikkapa jollakin uutisella on otsikko "Mies yritettiin tappaa kadulla", näen heti sieluni silmillä, kuinka miestä mätkitään kadunpätkällä. Tai kun "Pitkiä naisia sorretaan vaateostoksilla", hujopitar litistyy vaatekassien, kenkien ja sukkahousujen alle.
Kun etsin tositarkoituksella apua, sitä oli tarjolla Kotuksella. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on suurella asiantuntemuksellaan kirjoittanut tavan adessiivista hyvän artikkelin. Voin suurella ilolla ja täydellä sydämellä suositella sen lukemista. Artikkeli on täällä. Sen lopussa todetaan lautakunnan päättäneen (2003), että "tapaa voidaan kirjakielessä ilmaista myös adessiivilla – muiden tavan ilmaisukeinojen ohessa ja tyyliseikat huomioon ottaen".
Kaikella kunnioituksella Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta kohtaan yritän suhtautua adessiiveja – myös mielestäni ylimääräisiä – kohtaan hieman rauhallisella tavalla. En yritä tuhria niitä kaikkia punakynällä, vaan koetan toimia siten, että kaikilla kielikukkasilla olisi mahdollisuus kukkia – muiden ilmaisukeinojen ohella ja tyyliseikoilla huomioituna. Välistä on hyvä muistella, ettei kaikilla -lla/-llä-päätteillä loppuvilla sanoilla ole tekemistä adessiivin kanssa.
Tämänkertainen blogini on oppimispäiväkirja nimeltään Pääntaivuttelun seuraukset. Blogi toimii oppimispäiväkirjana jo aiemmin mainitsemallani humanistisen tiedekunnan sosiaalinen web -kurssilla.
Jyväskylän yliopisto on huiman kehittynyt opetuksessaan. Mahtavaa, että sosiaaliseen webiin tutustumaan luuhaamalla sosiaalisessa webissä ja suorittamalla tehtävät sosiaalisen webin julkaisukanavia kuten blogeja ja wikejä käyttäen. Olen aivan innoissani tämänkaltaisesta oppimisesta.
Blogin kirjoittaminen on juuri oikea tapa saada minut kirjoittamaan. Ja oppimaan asioita. Ja palaamaan teksiini jälkeenpäinkin.
Riemastuttavinta on, että jopa Academic English -kurssilla, jota olen kainosti mielessäni pitänyt kaiken antiikkisuuden ja pysähtyneisyyden vertauskuvana, suoritetaan nyt muuan tehtävä kirjoittamalla se opettajan blogiin. Kertakaikkisen loistavaa!
Havahduin viime perjantaina tentissä tuskaillessani siihen, että tenttivastausta kuulakärkikynällä kirjoittaessa tulee hirveää suttua (ainakaan jos ei hetkittäin tiedä tai muista, mitä on kirjoittamassa). Riville rivin perään tuntui tulevan suttua tai yliviivattua kielenainesta.
Ja miksi sitten kirjoitan tenttivastaukset musteella? Siksi, että kun minä jotakin kirjoitan, niin sehän säilyy kirjoitetussa muodossaan, eikä siihen pidä kajottaman. *nyrkki pöytään*
Taannoin eräällä luennolla tuli puhetta tekstien pyhyydestä. Keskustelussa todettiin, että etenkin humanistit suhtautuvat hyvin tiukasti omiin kirjoitelmiinsa: niitä ei saa korjata, ei muokata, ei väännellä, ei lainailla eikä mieluusti edes lukea. Pohdittiin, ovatko kyseessä humanistien itsetunto-ongelmat vai mitkä, kun opinnäytetöitä halutaan monesti piilotella eikä ainakaan julkaista missään. Jokuhan voisi vaikka lukea niitä ja pahimmassa tapauksessa kommentoida! Ja mitäs sitten kävisi, jos vuosia sitten julkaistusta pro gradu -tutkielmasta löytyisi jokin virhe? Ei, kyllä parempi on pitää tekstit piilossa.
Entäpä, jos sittenkin ryhtyisin kirjoittamaan tenttivastaukset lyijykynällä? Korjailenhan sähköisiäkin tekstejä ilman, että korjaukset näkyvät lukijalle.
Olen iloinen, jos tutkimuksestani on jollekulle hyötyä tai hupia. Minulla oli ainakin hauskaa sitä kirjoittaessani. Jyväskylän yliopistossa suomen kielen proseminaaritutkielmia eli kandintöitä ei julkaista sähköisissä julkaisujärjestelmissä, vaikka niin olen pyytänytkin. Siksi julkaisen tutkimukseni itsenäisesti.
Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan jäsenenä minulla on ilo päästä opiskelemaan humanistisesti painotettua tieto- ja viestintätekniikan (TVT) käyttöä. Ensimmäisellä peruskurssilla opetettiin esimerkiksi, mitä ovat hiiri ja näyttö - koska tällaisellekin opetukselle on huomattu olevan tarvetta -, mutta sittemmin olen kursseilla päässyt perehtymään muun muassa www-sisällöntuotantoon, kuvankäsittelyyn, sosiaaliseen webiin ja moniin muihin kiinnostaviin seikkoihin. Opetus on suunniteltu opiskelijoiden tarpeitten ja kiinnostuksenkohteitten mukaiseksi, ja oppia saadaan sekä opiskeluun tarvittavista kommervenkeistä että työelämässä vaadittavista taidoista.
Vaikka ikäluokkamme on jo peruskoulussa saanut nauttia tietotekniikan opetuksesta ja sikäli tietokoneenkäytön perustaidot pitäisi olla kaikilla, erot osaamisessa ovat huimat. En pidä itseäni kovinkaan kaksisena tietokoneen käyttäjänä, mutta monissa kurssiryhmätöissä olen päässyt hämmästyttämään ryhmätyötoverini vaikkapa näppäinyhdistelmillä Control + S (tallenna) tai Control + T (avaa uusi välilehti nettiselaimeen). Olo on kuin yksinkertaisia korttitemppuja tekevällä taikurilla, kun toverit huudahtavat silmät ihmetyksestä pyöreinä: "Vau! Miten sä ton teit?!"
Humanistinen tiedekuntamme on TVT-opetuksessakin edelläkävijä: muissa tiedekunnissa on vasta nyt herätty huomaamaan, että opiskelijoille olisi syytä tarjota tietotekniikan opetusta työelämävalmiuksienkohentamiseksi. Suomeksi sanottuna: tietokoneenkäyttötaidoton maisteri on työtön maisteri. Katsokaapa melkein mitä tahansa työpaikkailmoitusta ja huomatkaa, millaisia TVT-valmiuksia siinä toivotaan tai jopa vaaditaan. Excelit, PowerPointit ja PhotoShopit ovat taitajille helppoja käyttää, mutta jos niihin ei ole ennalta tutustunut, harva niitä viitsii iltapuhteenaan opetella ränkläämään. Pahimmassa tapauksessa joku saattaa olla hakematta kiinnostavaa työpaikkaa vain siksi, ettei enää muista taulukkolaskentaohjelman jippoja. Asian ei tarvitse olla niin.
Toivon hartaasti, että tieto- ja viestintätekniikan opetus leviäisi yliopistomme muihinkin tiedekuntiin. Innokkaita ja lahjakkaita opettajiakin löytyisi. Hiiri ja näppäimistö ovat nyt opiskelijoiden hallussa: jos muutkin kuin humanistit tahtovat päästä nauttimaan kansantajuisesta TVT-opetuksesta, kursseja pitää toivoa omasta tiedekunnasta. Sitten vain esittämään toivomuksia tiedekuntien opintoasiainpäälliköille vaikkapa sähköpostitse.
Šiivilän joulukalenterista on tullut jonkinlainen hitti. Sitä katsovat lapset, teinit ja aikuiset. Lapsukaisia kuulemma viehättävät murisevat karhut ja söpöt eläimet. Teinejä huvittaa elukoitten lievästi anarkistinen ote ja taipumus erilaisten hokemien käyttöön. Onpa joissakin jaksoissa (luukut 14 ja 21) myös Taistelu-Jaska-vaikutteita. Aikuiset taasen huomaavat kalenterista yhteiskunnallisia ja sosiaalista käyttäytymistä problematisoivia sävyjä. Ensimmäinen syväanalyysi on ilmestynyt hiireltä. Muutenkin on ollut äärimmäisen kiinnostavaa kuulla kommentteja ja tulkintoja luukkujen sisällöistä. Lisäksi on hauska huomata, kuinka absurdiin taipuvainen huumori puree kaikenikäisiin.
