Paperikantisen kirjan viehätys

Moni kirja päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä. Ja esimerkkiteoksemme todellakin on!

Arvoisa äitini M lähettää minulle usein postipaketteja ja tapaa sisällyttää niihin kaikenlaista kampetta. Viimeksi hänen piti lähettää minulle vain capo (kooltaan 8 x 8 x 2 cm), mutta kuinka ollakaan, saapunut paketti oli kooltaan noin 40 x 30 x 10 cm. Capon toveriksi hän oli pakannut mm. vaatteita, minulle neulomansa villasukat sekä kaksi kirjaa, kirpputorilta löytämänsä Pertti Virtarannan Kynällä kylmällä – kädellä lämpimällä sekä Seikkailijatar-nimisen viihderomaanin. Viihderomaanin saatteeksi hän mainitsi, että se on silkkaa roskaa (hän oli varoiksi lukenut kirjan ensin) ja että voisin heittää sen vaikka roskiin. Vai niin.

Täm on juuri sitä miltä näyttää.

Viihdekirjallisuuden tuntemukseni on heikohkoa. Olen toki lukenut Mika Waltaria, Maiju Lassilaa ja jopa muutaman Twilight-kirjan, mutta muuten en juuri tunne ajanvieteromaaneja. Jos minun pitäisi nimetä hauskin lukemani proosateos, se olisi Anna Karenina, jota lukiessani nauroin katketakseni. Se vei voiton jopa Seitsemästä veljeksestä.

No. Suhtauduin epäileväisesti tähän Seikkailijatar-taskukirjaseen. Ymmärsin kuitenkin, että sitä kannattaa ainakin vilkaista, koska äitini oli lähettänyt sen. (Hän aina haukkuu muutenkin kaikki lukemansa kirjat.) Takakansitekstistä ilmeni, että kyseessä on romanttinen, historiallinen kertomus, jossa sivutaan Koillisväylää (mikä tietysti kiinnostaa mäntsäläläistä A. E. Nordenskiöldin tuntijaa). Kansi oli kuitenkin kuin pahimmanlaatuisesta harlekiinikirjasesta. Hylkäsin sen lukemattomien kirjojen kasaan.

Vaadittiin flunssa ja täydellinen kyllästyminen kaikkeen muuhun käsillä olevaan, ennen kuin päädyin selailemaan romaania. Nyt lukija varmaan arvaakin, että tietysti rupesin lukemaan sitä, ja selvittyäni ensimmäisestä luvusta lukuisten kirjoitustyyliin liittyneiden "eeeeei, eeeeei, eeeeeiiiii" -tuskailujen jälkeen olin koukuttunut.

Enää häiritsivät halvan näköiset kannet. Ongelmaan oli kuitenkin helppo ratkaisu: vanhahtava keltainen paperi ja arkastelutarvikkeisto.

Klassikko - tai sitten ei.

Pikaisen askartelun ja mittausvirheiden jälkeen olin saanut valmiiksi "Hirmuisen SIVISTYNEEN JA ASIALLISEN NÄKÖISET kannet". Tällaista kirjaa kehtasi kuljettaa mukanaan yliopistollakin ja syventyä seikkailukertomukseen tauoilla.

Takakannen sitaatit eivät osuneet ihan kohdilleen.

Jostain syystä tällaisin kansin varustettu kirja herätti suurta hilpeyttä opiskelijatovereissani. Monilla oli kokemuksia erilaisten kirjojen piilottelusta toisten sisälle. Kaikki toki myönsivät paperikantisen kirjan viehätyksen.  Lisäksi mattapintainen, hillitynsävyinen paperi näyttää mukavalta ja tuntuu miellyttävältä kädessä.

Samoja kansia voinee käyttää muissakin taskukirjoissa.

Naurettavia seikkoja:
1) Yltiöpäisen vakava suhtautuminen viihdekirjallisuuteen ja kirjamaun synnyttämiin vaikutelmiin.
2) Irtokansien askartelu.
3) Miksi sitä surkeaa kirjaa piti ruveta kärräämään mukana?
4) Miksi tästä piti kirjoittaa?
5) Anna Karenina!

Mutta hei, ei tällaisia temppuja voi harrastaa sähkökirjojen kanssa. Ei ketään kiinnosta, mitä tekstiä toisen ihmisen elektronisen läpyskän ruudulla vilistää. Toisen mukana oleva kirja sen sijaan tuntuu kiinnostavan monia. Kyllä minäkin tarkkaan katson, mitä lähimmäiset lukevat.