Levyarvostelu ja hymni ystäville

Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet: Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Timmion Records

Unohda rakkaus, veisaa hymni ystäville

Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet leijuu jossakin Itä-Euroopan yllä irrallaan aikakausista. Yhtyeen kolmas albumi Vaikka tekee kipeää, ei haittaa voisi olla kotoisin melkein mistä ajasta ja paikasta tahansa. Erinomaisesti yhteen pelaava orkesteri soittaa räpillä maustettua iskelmähenkistä uuskansanmusiikkiaan juuri niin kuin haluaa eikä kumartele rokkipoliiseille. Juuri tämä tinkimätön asenne tekee kiinnostavaksi yhtyeen ja sen nokkanaisen Yonan eli Johanna Louhivuoren.

Levyn kantavana teemana on ihmissuhteen päättymisestä selviäminen. Tekstien urbaania metsäläisyyttä hehkuviin luontokielikuviin on helppo samaistua. Sanoituksissa on samanlaista huolettomuutta kuin Yonan laulutyylissä. Aivan kuin teksti soljuisi laulajan suusta improvisoituna kaikkine erikoisine murresanoineen ja päällekkäisilmauksineen ("jälleen taas").

Sovituksissa hyödynnetään koko orkesterin virtuositeettia. Erityisen pirteältä kuulostaa helkkyvä harppu, joka säestää esimerkiksi Elämän luonteen puhelaulua. Kamarimusiikkijousien välissä kuullaan vakavia tangoja. Kaiken kansallisromantiikan keskellä yllättävin veto on balkanilaishenkinen Panssarivaunu, jota ei kuulemisen jälkeen todellakaan saa "mielestä pois haihtumaan".

Levyn päättävä nimikappale assosioituu mertarantaiseen jääkiekkohokemaan. Tämä sydämen sulattava virsimäinen hymni on kansilehden mukaan omistettu ystäville, ja se lauletaankin yhdessä. Lopun solistinen falsettiujelluslaulu johdattaa ihmissuhdesurusta uuden luottamuksen ja uskon alkuun.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä lokakuussa 2012.

Levyarvostelu niille, jotka vihaavat neuvoja

Kerkko Koskinen Kollektiivi: Kerkko Koskinen Kollektiivi

Johanna Kustannus, 2012

Niille, jotka vihaavat neuvoja

Kerkko Koskinen Kollektiivi jättää kuulijan nälkäiseksi kuin pussillinen irtokarkkeja. Ensin luulee vetäneensä överit kaikesta runsaudesta ja saaneensa viikon annoksen energiaa, mutta pian pitää taas aloittaa kierros alusta.

Kollektiivin albumissa on 36 minuuttia nerokkaasti sovitettua laulelmamusiikkia. Samettiääniset Vuokko Hovatta, Paula Vesala ja Manna sekä tehokas Kuopion nuorisokuoro pelaavat hyvin yhteen. Kollektiivissa riittää taidokasta porukkaa, mutta joukon tähti ja persoonallisin laulaja on kuitenkin Kerkko Koskinen itse. Hänen osuutensa muodostavat jännitteisiä dialogeja naisten kanssa.

Omaperäiset orkestroinnit on lastattu niin täyteen yksityiskohtaista kuunneltavaa, että korva tarttuu herkemmin suuriin linjoihin. Niitä rakentaa mahtavan Eeva Koivusalon basso, joka on tuttu Koskisen soololaululevyiltä.

Fragmentaariset tekstit yhdistettynä voimakkaan kuvalliseen musiikkiin antavat tilaa kuulijan mielikuvitukselle. Toisaalta ne pakottavat etsimään yhtäläisyyksiä ja muodostamaan irtokarkkivalikoimasta kokonaisuuden. Sanoituksissa kartoitetaan kuolemia ja olemassaolon rajoja – ja arkipäiväistä särkylääkkeen saatavuutta, kuten chydeniaanisessa rallissa Vuodet. Teemoina toistuvat passiivinen kapinointi ja neuvot, joita saadaan isoäidiltä ja tuttavilta. Hurjinta kapinointia on tietenkin olla kuuntelematta neuvoja.

Siksi en neuvo, vaan toivon, että kuulisimme maestro Koskiselta seuraavaksi oopperaa tai operettia: lisää kehittelyjaksoja ja vielä massiivisempaa tulkintaa. Olisikohan Puna-armeijan kuorosta yhteistyökumppaniksi? Jäämme nälkäisinä odottamaan seuraavia makupaloja.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä syyskuussa 2012.