Heli Hämäläinen: 2012

maanantai 3. joulukuuta 2012

Levyarvostelu ja sunnuntaina ongelle

M. A. Numminen: Tunnelmassa – M. A. Nummisen Uusrahvaanomaisen Jatsiorkesterin parhaat

Love Records

Kissa vieköön, mitä hipsterinaukumista

Jos levyhyllyssä on oltava vähintään yksi M. A. Nummisen levy, sen kannattaa olla tämä. Tunnelmassa – M. A. Nummisen Uusrahvaanomaisen Jatsiorkesterin parhaat on silkkaa auringonpaistetta alusta loppuun. Taiteilija Numminen on itse valinnut kokoelmalevyyn 21 rallia ja iskelmää, jotka on levytetty 1970–1980-luvuilla. Mukana on myös kaksi aiemmin julkaisematonta kappaletta, joista toisessa kuullaan Nummisen hervoton rumpusoolo.

Mauri Anteron omituinen laulutyyli ei iske kaikkiin, ja voi myös kysyä, mihin tarvitaan jälleen uutta kokoelmalevyä. Perusteena on ilmeisesti vanhojen äänitteiden kehno saatavuus. Ja onhan kulunut 40 vuotta siitä, kun Numminen lauloi nähneensä Helga-neidin kylvyssä ja viimeistään teki läpimurtonsa kaiken kansan tietoisuuteen.

Uusrahvaanomainen jatsi on naukuja Nummisen vakavasta jazzista muokkaama humoristinen muoto. Tyylin huumori ei kuitenkaan välttämättä avaudu kaikille, koska osa ”vitseistä” perustuu kappaleiden sovituksiin, M. A.:n kirjoittamiin suomenkielisiin sanoituksiin tai sanojen omalaatuiseen rytmitykseen. Toisaalta levyn kappaleiden, kuten Kissa vieköön ja Sun kanssas tahdon sunnuntaina ongelle, hyväntuulisuus on niin ylitsepursuavaa, ettei siitä nauttiakseen tarvitse ymmärtää muusikkoläppää.

Numminen näkyy aina olleen hipsterimäisen kiinnostunut kaikesta marginaalisesta ja ajan hengestä poikkeavasta, joten voidaan pitää erikoisena, että hän on onnistunut saavuttamaan moisen kulttisuosion. Jokin hänen persoonallisessa tyylissään on vastustamatonta. Ainakin biisit jäävät soimaan päähän, ja pian huomaa jatkuvasti viheltelevänsä haitarisooloja.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä marraskuussa 2012.

Kuuntele torvisoittokuntaversio biisistä Sun kanssas tahdon sunnuntaina ongelle ja Gus Backusin aiempi (1962) versio Das Lied vom Angeln.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Levyarvostelu ja hymni ystäville

Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet: Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Timmion Records

Unohda rakkaus, veisaa hymni ystäville

Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet leijuu jossakin Itä-Euroopan yllä irrallaan aikakausista. Yhtyeen kolmas albumi Vaikka tekee kipeää, ei haittaa voisi olla kotoisin melkein mistä ajasta ja paikasta tahansa. Erinomaisesti yhteen pelaava orkesteri soittaa räpillä maustettua iskelmähenkistä uuskansanmusiikkiaan juuri niin kuin haluaa eikä kumartele rokkipoliiseille. Juuri tämä tinkimätön asenne tekee kiinnostavaksi yhtyeen ja sen nokkanaisen Yonan eli Johanna Louhivuoren.

Levyn kantavana teemana on ihmissuhteen päättymisestä selviäminen. Tekstien urbaania metsäläisyyttä hehkuviin luontokielikuviin on helppo samaistua. Sanoituksissa on samanlaista huolettomuutta kuin Yonan laulutyylissä. Aivan kuin teksti soljuisi laulajan suusta improvisoituna kaikkine erikoisine murresanoineen ja päällekkäisilmauksineen ("jälleen taas").

Sovituksissa hyödynnetään koko orkesterin virtuositeettia. Erityisen pirteältä kuulostaa helkkyvä harppu, joka säestää esimerkiksi Elämän luonteen puhelaulua. Kamarimusiikkijousien välissä kuullaan vakavia tangoja. Kaiken kansallisromantiikan keskellä yllättävin veto on balkanilaishenkinen Panssarivaunu, jota ei kuulemisen jälkeen todellakaan saa "mielestä pois haihtumaan".

Levyn päättävä nimikappale assosioituu mertarantaiseen jääkiekkohokemaan. Tämä sydämen sulattava virsimäinen hymni on kansilehden mukaan omistettu ystäville, ja se lauletaankin yhdessä. Lopun solistinen falsettiujelluslaulu johdattaa ihmissuhdesurusta uuden luottamuksen ja uskon alkuun.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä lokakuussa 2012.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Levyarvostelu niille, jotka vihaavat neuvoja

Kerkko Koskinen Kollektiivi: Kerkko Koskinen Kollektiivi

Johanna Kustannus, 2012

Niille, jotka vihaavat neuvoja

Kerkko Koskinen Kollektiivi jättää kuulijan nälkäiseksi kuin pussillinen irtokarkkeja. Ensin luulee vetäneensä överit kaikesta runsaudesta ja saaneensa viikon annoksen energiaa, mutta pian pitää taas aloittaa kierros alusta.

Kollektiivin albumissa on 36 minuuttia nerokkaasti sovitettua laulelmamusiikkia. Samettiääniset Vuokko Hovatta, Paula Vesala ja Manna sekä tehokas Kuopion nuorisokuoro pelaavat hyvin yhteen. Kollektiivissa riittää taidokasta porukkaa, mutta joukon tähti ja persoonallisin laulaja on kuitenkin Kerkko Koskinen itse. Hänen osuutensa muodostavat jännitteisiä dialogeja naisten kanssa.

Omaperäiset orkestroinnit on lastattu niin täyteen yksityiskohtaista kuunneltavaa, että korva tarttuu herkemmin suuriin linjoihin. Niitä rakentaa mahtavan Eeva Koivusalon basso, joka on tuttu Koskisen soololaululevyiltä.

Fragmentaariset tekstit yhdistettynä voimakkaan kuvalliseen musiikkiin antavat tilaa kuulijan mielikuvitukselle. Toisaalta ne pakottavat etsimään yhtäläisyyksiä ja muodostamaan irtokarkkivalikoimasta kokonaisuuden. Sanoituksissa kartoitetaan kuolemia ja olemassaolon rajoja – ja arkipäiväistä särkylääkkeen saatavuutta, kuten chydeniaanisessa rallissa Vuodet. Teemoina toistuvat passiivinen kapinointi ja neuvot, joita saadaan isoäidiltä ja tuttavilta. Hurjinta kapinointia on tietenkin olla kuuntelematta neuvoja.

Siksi en neuvo, vaan toivon, että kuulisimme maestro Koskiselta seuraavaksi oopperaa tai operettia: lisää kehittelyjaksoja ja vielä massiivisempaa tulkintaa. Olisikohan Puna-armeijan kuorosta yhteistyökumppaniksi? Jäämme nälkäisinä odottamaan seuraavia makupaloja.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä syyskuussa 2012.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Toistuvuuden kiintoisuus

Kun olin lapsi ja oppinut lukemaan, lainasin kirjastosta aina samoja kirjoja. Kun lainasin Rasmus Nalleja, lainasin samat sarjakuvat, jotka olivat jo kotona. Kun löysin jonkin kiinnostavan tietokirjan, lainasin sen uudelleen ja uudelleen. Suosikkejani oli Kristin Dahlin ja Sven Nordqvistin Hauskaa matematiikkaa.

Tiettyjen tietokirjojen jatkuvassa ja toistuvassa lukemisessa oli se hyvä puoli, että opin niitten sisällöt melkoisen hyvin. Hahmotan edelleen matemaattisia ilmiöitä siten kuin ne esitettiin Hauskassa matematiikassa. Ei kovin tieteellistä, ei, mutta varsin opettavaista. Toisto opetti todella tehokkaasti.

Fraktaalien John Lennon, Mandelbrotin joukko.

Tietoinenkin toisto on kiinnostavaa, mutta yllättävät toistumiset ne vasta kiehtovat. Fraktaalit (esim. kuvassa näkyvä musteläiskä) näyttävät samalta tai samankaltaisilta, katsoi niitä millaisella tarkkuudella hyvänsä. Pienen piperryksen joukosta on löydettävissä loputtomasti toistoa.

Kuinka jännittävää onkaan huomata, että tietyistä tapahtumaketjuista tai kirjallisista teemoista tai nimistä tai käyttäytymismalleista tai muoti-ilmiöistä tai mistä vaan löytyy pieniä, ketjuttuvia samankaltaisuuksia. Pienet yllättävät toistumiset keikauttavat todennäköisyydet päälaelleen. Vai mikä on esimerkiksi sen todennäköisyys, että yhtenä päivänä päädyn aivan sattumalta ja tarkoituksettomasti selvittämään erään harvinaisen etunimen (Suomessa n. 30 kpl) alkuperää, ja seuraavana päivänä sattumanvaraisella luennolla satunnainen opettaja puhuu sattumalta juuri sen nimisestä henkilöstä?

Ähäkutti. Toiston merkityksisyys on subjektiivista. Kun olen ensin havainnut jonkin kiinnostavan seikan, kiinnitän siihen varmaan uudestaankin huomiota, kun se tupsahtaa eteeni. Samanlaisia ilmiöitä löytyy loputtomasti, kun vain katsoo riittävän tarkkaan. Yhtäkkiä vaaleita kiharapäitä näkyy joka nurkalla, tekstit vilisevät naurahtaa-verbiä, kavereille on ilmestynyt identtisiä silmälaseja ja Kerkko Koskisen Kollektiivin levyn sanoituksissa seurataan passiivisesti vierestä, kun asioita tapahtuu.

Ihmismieli halunnee hajaannuksen keskellä havaita kokonaisuuksia, yhteneväisyyksiä ja toistoja. Toisto on tuttua ja turvallista. Ja ärsyttävää vain Teletappien yhteydessä.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Tekemisen vaihtoehdot

Eräässä televisiosarjassa viisas vaimo neuvoi onnetonta miestään: "Puhumme aina siitä, mitä et halua tehdä. Sanopa, mitä oikeasti haluaisit tehdä."
Mies halusi kirjailijaksi.
"Selvä, tähdätään siihen ja tehdään se kunnolla."

Pitäisikö tehdä jotain?
Jotain pitäisi tehdä.
Tehdäpä jotain pitäisi.

Vaihtoehtoja on.

On asioita,
a) jotka on "pakko" tehdä
b) jotka kannattaisi tehdä
c) joitten tekemättä jättämisestä koituu harmia
d) joita joku muu haluaa minun tekevän
e) joita itse haluan tehdä
f) jotka kiinnostaisivat, mutta en ole varma, kuinka paljon
g) joita en ehdi tekemään
h) jotka olisivat hyväksi minulle
i) jotka olisivat hyväksi ympäristölle tai yhteisölle
j) joista olisi hyötyä myöhemmin
k) jotka voi tehdä, mutta jotka voisi tehdä paremmin, jos olisi iso porukka / fläppitaulu / parempi laitteisto / tms.
l) jotka olisi parasta jättää väliin
m) joitten tekemistä edellytetään jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi
n) joitten tekeminen on hauskaa
o) joista saa esteettisiä tms. elämyksiä
p) jotka ovat moraalisesti arveluttavia tai eettisesti väärin
q) jotka ovat perusteltavissa taitavin tai vähemmän taidokkain sanakääntein
r) joihin liittyy oheistoimintoja
s) joitten merkitystä ei huomaa ennen kuin jokin on pielessä
t) jotka ovat vain korvaavaa tekemistä tai välttelyn välineitä
u) jotka ovat (turhia) tapoja
v) joista maksetaan ja joitten palkkiota ilman on hankalampaa
w) joita joku arvostettava henkilö suositteli kokeiltavaksi
x) jotka liittyvät kirahveihin
y) joita ei kai tarvitsisi pelätä
z) jotka parantaisivat unen laatua
å) joitten tekeminen todistaa jonkin oleellisen teorian oikeaksi
ä) joita on vaikea kääntää toiselle sivistyskielelle
ö) joita ei voi luokitella yksinkertaisesti.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Miksi kirjoittaa blogia?

Blogi on kummallinen asia. Se on kaikkea muuta kuin päiväkirja. Blogista oudon tekee se, että se on henkilökohtaisten pohdintojen esittämistä kasvottomalle yleisölle. Päiväkirjaan voi kenenkään estämättä kirjoittaa avoimesti asioistaan, ja mahdollinen yleisö saattaa lähinnä olla huonokäytöksisiä ihmisiä (esim. sisaruksia), jotka eivät osaa pitää näppejään erossa toisten henkilökohtaisista kirjoituksista. Yleisöä ei siis joko ole tai sitä ei periaatteessa tarvitse ottaa huomioon.

Eihän blogin yleisöä ei välttämättä tarvitse ottaa huomioon. Blogin kirjoittajalla taitaa kuitenkin olla jokin syy kirjoittaa asioitaan julki, koska muuten hän tyytyisi rustaamaan pöytälaatikkoon. Kenties blogin kirjoittajan motiivi on saattaa joitakin ajatuksiaan arvioitavaksi tai vaikka vain pois oman pään sisältä. Ehkäpä pohdintoja on helpompi kuljettaa kirjallisessa muodossa. Voi olla, että blogin kirjoittaja myös uskoo, että joku muu saattaa joskus pähkäillä samaa asiaa, ja internet johdattaa lukijan Juuri Tähän Blogiin.

Tässä blogikirjoituksessa edetään nyt yleisestä yksittäiseen. Kolumneissa aloitetaan tavallisesti subjektiivisesta kokemuksesta ja yleistetään se objektiiviseksi, kenties koko yhteiskuntaa rakentavaksi tai kalvavaksi totuudeksi. Blogissa asian voi helposti kertoa toisin. Ensin voi vapaasti löperehtiä jotain laajaa tai vielä laajempaa ja sitten pamauttaa ilmoille jonkin banaalin omakohtaisen huomion.

Muutama lähi-ihmiseni on viime aikoina ollut perustamaisillaan blogia. Heillä olisi paljon annettavaa niin kirjallisesti kuin kuvallisesti, ja en näe syytä, mikseivät he lakkaisi jahkailemasta ja ryhtyisi blogin pitoon. Tai ehkä näenkin syyn (tai oikeastaan kuulen): he eivät tiedä, kuinka ottaisivat yleisön huomioon. He ehkä pelkäävät asettavansa sanansa väärin tai kertovansa jotain sellaista, mistä joku lukija saisi väärän käsityksen.

Ymmärrän, ettei ole helppoa keikaroida kasvottoman ihmisjoukon edessä. Elävänä esiintyjänä se on jollain tavalla helpompaa. Yleisön reaktiot voi yleensä aistia heti, ja läsnäololla saa paljon aikaan. Asiaa voi johdatella eri tavoin sen mukaan, miten yleisö tuntuu suhtautuvan siihen. Muutama valloittava hymy tuonne ja älykästä vitsailua tänne. Kirjallinen yleisö onkin sitten kinkkisempää. Palautetta antaa harva, ja kirjoittaessaan ei voi tietää, kuka tekstiä päätyy lukemaan, tai vielä pahempaa, tulkitsemaan väärin.

Eihän blogin kirjoittamisessa oikeastaan ole mitään järkeä. Miksi kukaan haluaisi altistaa pieniä ajatuksiaan toisten natusteltavaksi?

Jotain ylimaallisen siistiä tässä kirjoittelussa kuitenkin on. Aloitin tämän kirjoittamisen siksi, että olisi tehnyt mieli aloittaa taas uusi blogi. Minulla on jo niitä jo aika monta. Haluaisin ehkä kirjoittaa kaunokirjallisia sepitelmiäni yleisesti löydettäviksi. Niitten "julkaisu" voisi madaltaa kynnystä kirjoittaa "oikeaa" tekstiä. (Juuri tällaisten "oikeitten" tekstien kanssa minulla on ollut paljon ongelmia. En saa kirjoitettua esseitä, jos en kuvittele tekeväni tieteellistä parodiaa, enkä lehtijuttuja, jos en pyri laatimaan pastisseja. Tai jotenkin näin se menee. Ja parodiaa tai pastissia väsätessäni huomaankin, että olen laatimassa vakavahenkistä tekstiä.)

Kammottaa jo ajatuskin siitä, että kaikki loput yliopisto-opintoni (joita ei enää ole paljon) ovat pelkkää kirjoittamista. Blogeja saattaa syntyä.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Sano ei salaattilimalle

Ennen tämän kolumnin kirjoittamista kävin viemässä roskat ulos. Siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä.

Erikoista on se, että roskapussi on jo toinen viikon sisään. Molemmat ovat olleet sanomalehdestä taiteltuja biojätepusseja täynnä eloperäistä jätettä. Sekajäteroskiksessa sen sijaan on tilaa vaikka kuinka. Miksi ruokajätettä syntyy niin paljon?

Asun yksittäistaloudessa, kuten miljoona muutakin suomalaista. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa olevista yhden hengen talouksista oli viime vuonna noin neljännes alle 35-vuotiaitten talouksia. Näin muotoiltuna nuorten yksittäistalouksien määrä ei kuulosta suurelta, mutta kannattaa muistaa, että maassamme on 2 556 000 kotitaloutta. Yksittäistalouksia on kaikista kotitalouksista siis kaksi viidesosaa.

Yhden hengen talouksissa ruokajätettä syntyy suhteessa enemmän. Esimerkiksi tehdessäni pahaa ruokaa minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko syödä ruoka itse tai heittää se pois. Useamman hengen taloudessa voisin syöttää muonan jollekulle muulle. Monet elintarvikkeet pakataan liian suuriin annoksiin, eikä yksinäinen ehdi järkevästi hyödyntää niitä. Esimerkiksi leikkeleitä tarvitsisi päivässä vain noin kaksi viipaletta, mutta ne mokomat eivät avatussa pakkauksessa säily hyvinä kuin reilun viikon. Kaikkea ei voi edes pakastaa.

En ole törmännyt tutkimuksiin siitä, minkä ikäiset tuottavat eniten eloperäistä kotitalousjätettä. Mututuntumalla tästäkin voisi syyttää nuoria. (Siis siitä, ettei tutkimuksia ole tehty tai julkaistu, ja siitäkin, että ruokaa menee hukkaan.) On totta, että nuoret ovat yleensä tottumattomampia ruoanlaittajia kuin vanhemmat. Kun nuori muuttaa omaan talouteensa, ruoka ei varmaankaan ole ensimmäisenä mielessä. Välillä laitetaan jotain muonaa, mutta jos sitä ei tule syötyä, se jää jääkaappiin homehtumaan.

Kotitalousopettajilta olen kuullut samansuuntaista viestiä. Osaa nuorista ruoka ei kiinnosta. Ihan sama, mitä syö ja milloin, kunhan ei ole nälkä. Toisaalta on innokkaita kotikokkaajia, jotka haluavat kokeilla uusia ruoka-aineita ja reseptejä. Jos reseptejä ei osata soveltaa ja aina hankitaan uusia raaka-aineita, ylimääräiset jäävät kaappeihin pilaantumaan. Opettajat haluavat muistuttaa, että liiat ruoat kannattaa pakastaa heti tuoreeltaan. Myös tähteitä voi opetella hyödyntämään tehokkaasti. Apua saa vaikka nyt niin muodikkaista tähderuokablogeista.

Taloudellisessa ruoanlaitossa korostuu suunnitelmallisuus. Ennakkoon mietitään, mitä tarvitaan, eikä hankita sen enempää. Mutta vaikka suunnittelisi kuinka hyvin, epäonnistumisia tulee. Esimerkiksi niitä minun biojätepussejani täyttivät salaatinkerät, jotka olin hankkinut edellisviikolla. Yllättäen päätinkin lähteä toiselle paikkakunnalle useaksi päiväksi, ja kotiin palatessani sain kaapia alkulimaksi muuttuneet salaatit vihanneslokeron pohjalta.

Ruokajätteen runsaus ei ole uusi asia. Korkean elintason maissa on muka varaa heittää ruokaa roskiin, on ollut jo pitkään. Onneksi moni haluaa tuhlaukseen muutoksen.

Pilaantunutta ruokaa ei tietenkään pidä syödä itse, eikä sitä kannata tarjota kaverillekaan. Kotitalouksissa ruokapakkausten päiväyksiä kannattaa kuitenkin tarkastella kriittisesti ja arvioida ruoan kunto aistinvaraisesti. En usko, että kenelläkään ihmisellä on pitemmän päälle varaa ostaa ruokaa vain heittääkseen sen roskiin. Rikkain onkin se, joka pystyy säästämään niin ruokakuluissa kuin jätteen määrässä.

Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on paljasjalkainen mäntsäläläinen, ties kuinka monennen polven järjestöihminen, kätevä emäntä, tarkkakorvainen musiikinharrastaja ja päättäväinen äidinkielenopettajaopiskelija Jyväskylän yliopistossa.

Kolumni on julkaistu Nuori Keskusta -lehden numerossa 2/2012 kesäkuussa.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Näin tehtiin Neiti Julie

Olen nautiskellut juhannuksesta syventymällä hyviin kirjoihin ja vielä parempiin viineihin. Olli Jalosen rehellisen ja todellisen Poikakirjan (suosittelen!) kanssa maistui ylimakea valkoviini. Paavo Väyrysen tilaviinimyymälästä Pohjanrannasta hankkimani karviaisviini sen sijaan tarvitsee parikseen ulkomaista draamaa, jota E:n kanssa luemme lukupiirissä. Sattuipa myös sopivasti, että kaikissa nyt lukemissani opuksissa vietettiin juhannusta.

Eniten juhannusta oli suuresti ihailemani August Strindbergin näytelmässä Neiti Julie. Kenties rohkenen julkaista pienen kirjoitukseni, jonka olen kynäillyt "kirjaesseeksi" Mäntsälän lukiossa mahdollisesti abivuonnani 2006–2007. Muistan, etten koetilanteessa ollut saada mitään aikaan. Aika kului, ja luin näytelmää ja esipuhetta yhä uudelleen. Mikään esseen aloitus ei toiminut. Sitten keksin, että draamasta voisi kirjoittaa niin ikään draamana. Yhtäkkiä sain sanottua kaiken haluamani – ja vielä vähän enemmän. Teksti on tässä alkuperäisasussaan.

* * * * *

Näin tehtiin Neiti Julie

Yksinäytöksinen epänäytelmä.

Henkilöt:

August Strindberg, kirjailija

Joseph Seligmann, julkaisija

Neiti Julie, ylhäinen neiti, näytelmän henkilö

Julien isä, mainitaan näytelmässä

Julien äiti, mainitaan näytelmässä

Kruununvouti, mainitaan näytelmässä

Jean, palvelija, näytelmän henkilö

Kristin, keittäjä, näytelmän henkilö

Yleisöä

Televisiossa ja elokuvien lisäkkeenä nähtävien ”Näin tehtiin” -dokumenttien kaltainen puheohjelma. Henkilöt istuvat studion lavalla nojatuoleissaan ja yleisö kauempana aitioissaan.

Äiti:
Koska minulla ei ole repliikkejä näytelmässä, tahdon lausua ensimmäiset sanat - -

Isä:
(Ivallisesti) Ja aivan varmasti myös viimeiset!

Äiti:
Älä keskeytä! Siis… vaikka tämä on naturalistinen näytelmä, emme aio kertoa, kuinka kirjaimellisesti tehtiin neiti Julie. (Nauravat.)

Strindberg:
Kuulin tämän kertomuksen useita vuosia ennen näytelmän kirjoittamista. Tarinan traagiset ainekset tekivät minuun vaikutuksen.

Julie:
Tässä on jotain hamletmaista.

Strindberg:
(Töykeästi) Totta, se jokin on otsikko: ”murhenäytelmä”.

Julie:
Miksi meitä naisia täytyy aina solvata? Ensin viedään kauniit puvut, sitten lupa teatterimaskiin, kunnia ja henki! Ja vihreän lintunikin tapoit!

Jean:
Ei, neiti, sen tapoin minä.

Julie:
”(Lyö häntä korvalle) Hävetkää!”

Jean:
”Itsehän te käskitte!”

Strindberg:
Hänellä on kuukautiset, mutta minähän en halua korostaa motiiveja.

(Miehet nauravat, naiset närkästyvät.)

Seligmann:
Pitäisikö tuokin sensuroida? Olen tehnyt vasta kolmesataa muutosta tekstiin.

Strindberg:
Eipä se ole siitä paljoakaan pahentunut. (Yleisölle:) Pilkunviilaaja!

Isä:
Aika monta muutosta näin lyhyessä tekstissä!

Kristin:
Onpa sitä maar ollut siinäkin opettelemista. Vaikka nukunkin melkein koko näytöksen ajan enkä liikoja tarinoi, niin en meinaa millään muistaa kaikkia – mitä ne oli – repliikkejä.

Jean:
Repliques en français.

Julie:
”Jean taitaa olla aristokraatti!”

Kruununvouti:
Luojan kiitos minä purin kihlaukseni tuon olennon kanssa.

Julie:
”Se on vale! Minä sen purin!”

Jean:
Seuraavaksi minä sanon, että - -

Kaikki:
”TEHÄN VIHAATTE MIESVÄKEÄ?” (Kristin lausuu hieman muiden jäljessä)

Julie:
Niin vihaan! Mutta silti muka lankean tuon palvelijan pauloihin. Hah! (Katsoo ylhäisesti Jeania) Tuohonko muka olisin verliebt?

Jean:
Näin se vaan on.

(Pantomiimi: muut jäävät nojatuoleihinsa yleisön eteen, Julie ja Jean menevät sivummalle ja esittävät kengänsuutelukohtauksen.)

Julie:
Ah! Menetin kunniani! Nyt minun täytyy päättää päiväni!

Strindberg:
Juuri tätä vihaan teatterissa. Pateettisuutta lavalla ja apaattisuutta katsomossa. Siellä tekin istutte kaukana valoisassa aitiossanne ja märehditte illallistanne. (Osoittaa erästä ruokailijaa) Kuunteletteko te edes? Täytynee kirjoittaa varastoon ja valmistella sivistyksen messiaan saapumista teatteriin.

(Julie ja Jean jatkavat kohtaustaan.)

Jean:
Tämä ei käy laatuun! ”Ettekö te tiedä että on vaarallista leikkiä tulella?”

Julie:
”Ei minun; minulla on vakuutus!”

Seligmann:
Tuo oli hyvä! Kun syyskuun puolivälissä 1888 aloin muokata Strindbergin tekstiä – ja huomatkaa, lisäilin myös omia keksintöjäni siihen –, huomasin heti, että tuo virke on omiaan naurattamaan katsojia.

Strindberg:
Minä en laskelmoi! Olen todella luonnollinen! Olen aidoin hahmo koko teatterissa!

Julie ja Jean:
(Ironisesti) Ja ME kun luulimme olevamme näyttelijöitä…!

Seligmann:
Tähän väliin kaupallinen tiedotus. Ostakaa tekin Neiti Julien alkuteos ”Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel” tai Helena Anhavan suomennos. Saatte enemmän irti juonesta lukemalla tekstin.

Strindberg:
Myykää vain kirjoja, unohtakaa näytteleminen. Minä hankkiudun infernokriisiin. (Lähtee ovi paukkuen tai ”huojuen”.)

Äiti:
Kai me isän kanssa saamme palkkaa tästä, että esitimme rooleja, joita ei ole olemassa?

Yleisö:
Tämä on skandaali. Pöyristyttävää!

* * * * *

Ou jee! Ylen Elävästä arkistosta löytyy Zhyliitä Tauno Palon ja Kyllikki Forssellin esittämänä.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Puoluekokousääk

Tänään on ollut mielessä montakin blogitekstin arvoista asiaa. Kiitos hyvien keskustelijoitten, olen päässyt pohtimaan muun muassa Virpi Salmi -kolumnigeneraattoria, näennäishaastatteluja, rakennusteknisten vertauskuvien epäonnistumista ja erityisesti sitä, miksi substantiivien käyttäminen adjektiivien sijasta (esim. toi on ihan paska) häiritsee minua suuresti. (En muuten keksinyt vieläkään selvää vastausta.)

Ennen kaikkea olen miettinyt, kuinka tärkeää on, että keskusteluseurassa saa olla eri mieltä ja odottaa perusteluja. Maailman tärkein kysymys on miksi. Huomaan toivovani entistä enemmän, että (turvallisessa) keskustelussa väittämäni kyseenalaistettaisiin. Haluan joutua perustelemaan, jotta oppisin sen taidon paremmin. Varsinkin koulumaailmassa argumentoinnissa on paljon opeteltavaa.

Johdannon ja teemabiisin jälkeen itse asiaan. Asia on se, että asiaan on vaikea päästä, kun pään täyttää tasan yksi asia: Keskustan 74. sääntömääräinen eli Rovaniemen puoluekokous.

Vastaavissa tilanteissa turvaudun tavallisesti listoihin. Listaan tehtävät asiat paperille ja suttaan niitä sitä mukaa kun saan valmiiksi. Nyt listassani lukee tasan yksi asia (Pakkaa!), ja sen voin hoitaa vasta huomenna. Mitä puoluekokousvalmisteluihini sitten kuuluu?

Olen yrittänyt lukea ehdokkaitten julkaisemaa kirjallisuutta, mutta en jaksa keskittyä lukemiseen. Olisi pitänyt päntätä kirjat kunnolla aiemmin! Nyt ei enää malta istua aloillaan. Toistaiseksi olen lukaissut aloitteistakin vain otsikot, mikä on aivan liian vähän.
Olen tutkinut ehdokkaitten nettisivuja ja muita nettijulkaisuja. Nuoret ehdokkaat Tuomo, Annika ja Riikka ovat tehneet useita vaalivideoita, jotka leviävät Facebookissa.
Olen päättänyt, ketä äänestän puheenjohtajaksi ja varapuheenjohtajiksi. Puoluesihteerivaalin valintani ei ole vielä yhtä selvä, mutta melko tarkkaan tiedän jo, mitä teen.
Olen vastannut ilahduttaviin puheluihin ja luvannut kampanjoida em. ehdokkaitten puolesta.
Olen lukenut puoluekokousasiakirjaa ja yrittänyt päästä kärryille viikonlopun runsaasta ohjelmasta. Koko ajan tapahtuu monessa paikassa, ja kun tällä kertaa osallistun kokoukseen virallisena puoluekokousedustajana, pitäisi itse osata löytää tapahtumien keskipisteet. Tai ehkä kannattaa noudattaa vanhaa keinoa ja seurata valokuvaajia.
Olen tarkkaillut sääennusteita ja yritän nyt arvailla, onko Rovaniemen kylmä ilma kylmempää kuin etelän tai Keski-Suomen kylmä ilma. Mitä vaatetta matkaan oikein pitäisi pakata?
Olen tuskaillut kansallispuvuttomuuttani ja pähkäillyt, kehtaisinko esiintyä valekansallispuvussa. En kyllä kehtaa.
Olen seikkaillut Rovaniemen kartalla ja yrittänyt paikantaa tärkeimmät kohteet. Viikonloppu tietää paljon edestakaista ramppaamista, joten täytyy keksiä mukaan myös hyviä kenkiä.
Olen penkonut vaatekaappia ja pessyt pyykkiä. Todennäköisesti päädyn taas pakkaamaan mukaan puoluekokousmekon, joka on uskollisesti palvellut jo kahdessa edellisessä puoluekokouksessa (Lahdessa 2010 ja Helsingissä 2011) ja osoittautunut kelpo koltuksi.
Olen nähnyt lukuisia painajaisia siitä, että myöhästyn perjantaina klo 6 lähtevästä linikkakyydityksestä. "Herätykset ennen ylösnousua" eivät ole ominta alaani. (Vaikka yhtenä kesänä heräsinkin torimyyntihommiin säännöllisesti klo 4.)
Olen valikoinut sopivaa Alkio-luettavaa Ituja-kokoelmasta linikkamatkan ratoksi. Järjestämme matkalla lukupiirin, ja siitä onkin varmasti iloa, koska autossa saa istua kaiketi 8 tuntia.
Olen koettanut opetella maakuntalaulujen sanoja. Rovaniemellä pitäisi osata Kymmenen virran maa (puoluekokouksessahan on tapana laulaa järjestävän maakunnan laulu). Ehkäpä voisin ottaa maakuntalaulujen nuotit mukaan, jotta mitä todennäköisimmät yhteislaulut linikassa sujuisivat sutjakammin.
Olen kirjoittanut tärkeät osoitteet muistiin, jotta voin lähettää postikortteja Joulupukin huudeilta.
Olen huomannut saman kuin aina ennenkin tärkeitten tilaisuuksien lähestyessä: kaikki sukkahousut ovat mystisesti joko a) hävinneet tai b) rikkoutuneet kaapissa ollessaan. Mikä tonttu niitä käy sieltä vohkimassa? Vai onko asialla Saksikäsi Edward?

Ja silti – ääk.

Jos olet joskus ollut Keskustan puoluekokouksessa, tiedät tämän jännittävän tunteen.

Jos et koskaan ole ollut Keskustan puoluekokouksessa, kuvittele joku tuntemasi keskustalainen. Kuvittele sitten hänelle neljä puoluetoveria lisää ja heille kaikille jotain tyypillistä tekemistä.
Olet nyt kuvitellut viittä keskustalaista.
Tuhatkertaista se.
Jos pystyt kuvittelemaan viisituhatta keskustalaista tekemässä keskustalaisia juttuja keskustalaisessa paikassa, olet jo aika sitä, mitä puoluekokous on, ja sinulla on todella hyvä mielikuvitus.

Lahdessa (2010) oli tällaista jossain keskellä salia. Jengiä oli yhtä paljon kuvanottajan joka puolella.

Keskustan puoluekokous saattaa olla maailman suurin – vain Kiinan kommunistisen puolueen kokous voi olla suurempi. Sellaista rakenteitten massiivisuutta, väenpaljoutta, lippuja, kansallispukuja, taputusten ääntä, yhteislaulua, suosionosoituksia, kampanjointia ja tuttujen ihmisten samanaikaista läsnäoloa on vaikea kuvitella, jos ei ole sitä koskaan kokenut.

Mikä parasta, puoluekokouksessa tapaa mahtavia tyyppejä. Nähdään Rovaniemellä!

Minä ja pari muuta nuorta käytiin vähän heilumassa lavalla Lahdessa (2010).

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Tunnustuksia ym.

Yllätyin iloisesti, kun hiiri antoi minulle blogitunnustuksen. Se on hieno! Ja tulin siitä iloiselle mielelle! Kiitos, hiiri!

Tunnustuksen saadessaan pitäisi noudattaa seuraavia ohjeita.
Pitäisi nimetä 15 bloggaajaa ja kertoa heille tunnustuksestaan (eli tuosta hienosta merkistä, jonka haluaisi antaa myös heille).
Sitten saa kertoa 7 sekalaista asiaa itsestään. Toki on myös muistettava kiittää palkinnon antanutta bloggaajaa ja liisteröitävä virtuaalinen haalarimerkki kirjoitukseen.

On todella vaikeaa nimetä sellaisia bloggaajia, jotka a) eivät vielä ole saaneet tätä tunnustusta joltain muulta, b) olisivat siinä määrin tuttuja, että heille kehtaisi lähettää tämän kiertokirjeen ja c) aikovat vielä joskus päivittää sitä blogiaan, jota olen ahkerasti seurannut. Huomaan, että lukemani ja kommentoimani blogit ovat enimmäkseen vaihdossa olevien toverien määräaikaisia blogeja, poliitikkoystävien vaaliaikaan päivittyviä blogeja tai työtehtäviin liittyviä blogeja, joita pitää seurata vähän niin kuin viran puolesta (vaikka nekin ovat oikeasti kiinnostavia). En siis oikeastani juuri lue "normaaleja" blogeja, joihin kirjoitetaan tuntemuksia ja ajatuksia päiväkirjamaiseen tyyliin. Ja sitten on tietysti vielä liuta yleisesti tunnettuja blogeja (ks. sivupalkki), joitten lukijana olen vain numero kävijätilastoissa.

Noh, kuinkas ajattelin tästä selvitä?

Yhdistelen annettuja tehtäviä vapaasti ja esitän seitsemän enemmän tai vähemmän blogimaista kirjaa, joita haluan kannustaa. Samalla tsemppaan itseäni kirjoittamaan enemmän kirjoista.

1. Pentti Saarikosken Nuoruuden päiväkirjat ilmestyy uusintapainoksena tänä vuonna (Saarikosken syntymästä 75 vuotta). HALUAN tuon kirjan. Luin päiväkirjat ensimmäistä kertaa lukioaikanani ja vaikutuin. Suuresti. Pitkäkestoisesti. Tämä hieno kirja on kuin massiivisen elokuvasarjan ensimmäinen osa: se näyttää, millainen sankari on ja kuinka hän kasvaa sankaruuteensa. En liene toistaiseksi lukenut yhtä hienoa (ja todellista!) kuvausta siitä, miten taiteilijasta tulee taiteilija.

2. Leo Tolstoin Tunnustuksia en ole vielä lukenut, mutta tahtoisin lukea pikimmiten. Kirja on syntynyt heti Anna Kareninan, tuon minua eniten naurattaneen lempikirjan, jälkeen. Se ei siis voi olla huono. Savon Sanomien arvostelun perusteella luvassa on aivan muuta kuin ihannoimassani kirjassa Kasakat. (Kasakat on niin täynnä luonnon rakastamista, kiihkeää kavioitten kopsetta ja äkkinäisiä ratsastuspyrähdyksiä paikasta toiseen, ettei toista vastaavaa ole.)

3. Aila Meriluodon kaikki päiväkirjat. Minulla on monta syytä odottaa päiväkirjojen seuraavan osan ilmestymistä. Yksi syistä on, että Meriluodon muuta kirjallisuutta on paljon antoisampaa lukea, kun samalla tutkii päiväkirjoja. Upea kirjailijatar.

4. Toivoisin jatkoa Karel Čapekin Puutarhurin vuodelle, mutta toivo on turha. Luin sen loppuvuodesta 2007, kun teatteriystäväni ja puutarhuri M suositteli sitä. Siitä lähtien olen halunnut ohjata teoksen monologiksi M:lle. Teksti olisi hänelle täydellinen. Suunnitelma on toistaiseksi toteuttamatta.

5. Virolaisen kapellimestari Eri Klasin muistelmateos Kes ma olen?, suomeksi Eri estradeilla (Jouko Vanhasen toimittamana ja suomentamana) oli juuri niin lämmin ja ihastuttava kuin herrasmies Klas itse. (Olen saanut kunnian tavata kapellimestarin joitakin kesiä sitten ja tehdä hänestä 70-vuotissyntymäpäivähaastattelun.) Teos kävisi oppikirjaksi musiikkihistorioitsijoille, tai ei sittenkään; se on liian koskettava ja hauska. Kirjan anekdootit auttavat paitsi ymmärtämään pohjoismaista "vakavan musiikin" kehitystä myös neuvostovaltioiden toisinaan käsittämätöntä toimintaa. Näitä muistelmia kun saisi lisää.

6. Jos pitää Queneaun Tyyliharjoituksista, pitää varmasti myös Mark Crickin kirjoittamasta ja kuvittamasta hassuttelusta Kafkan kanssa keittiössä. Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä. Vuonna 2009 suomeksi painettu opus oli minulle aivan uusi tuttavuus, joka teki itseään tykö Kortepohjan kirjaston hyllyltä. Kirjassa on "oikeita" reseptejä, jotka on kirjoitettu kuuluisien kirjailijoitten tyyliin. Idea on hauska ja tekstit oivaltavia. Lukiessa tulee harvoin näin monella tavalla nälkä. Näitä lisää! Haluan tehdä itse! On kokeiltava (sanan kaikissa merkityksissä)!

7. Lev Rubinšteinin Tässä olen minä on runokirja, joka ei ole kirja. Tai ehkä onkin. Se on kokoelma pahvisille kirjaston korteille kirjoitettuja "runoja", jotka valokuva-albumin kuvien selityksiä ja näyttämöohjeita. Haluaisin tehdä tälle "kirjalle" paljon. Haluan "lukea" sitä yhä uudestaan. Tahtoisin liimata jokaiseen korttiin jonkin vaikkapa lehdestä leikatun kuvan, joka esittäisi kortin "runoa". Toisaalta haluaisin piirtää kortit täyteen tai liimata niihin kuvia, joilla ei ole mitään tekemistä "runojen" kanssa. Tämä "kirja" saa haluamaan paljon.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Paperikantisen kirjan viehätys

Moni kirja päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä. Ja esimerkkiteoksemme todellakin on!

Arvoisa äitini M lähettää minulle usein postipaketteja ja tapaa sisällyttää niihin kaikenlaista kampetta. Viimeksi hänen piti lähettää minulle vain capo (kooltaan 8 x 8 x 2 cm), mutta kuinka ollakaan, saapunut paketti oli kooltaan noin 40 x 30 x 10 cm. Capon toveriksi hän oli pakannut mm. vaatteita, minulle neulomansa villasukat sekä kaksi kirjaa, kirpputorilta löytämänsä Pertti Virtarannan Kynällä kylmällä – kädellä lämpimällä sekä Seikkailijatar-nimisen viihderomaanin. Viihderomaanin saatteeksi hän mainitsi, että se on silkkaa roskaa (hän oli varoiksi lukenut kirjan ensin) ja että voisin heittää sen vaikka roskiin. Vai niin.

Täm on juuri sitä miltä näyttää.

Viihdekirjallisuuden tuntemukseni on heikohkoa. Olen toki lukenut Mika Waltaria, Maiju Lassilaa ja jopa muutaman Twilight-kirjan, mutta muuten en juuri tunne ajanvieteromaaneja. Jos minun pitäisi nimetä hauskin lukemani proosateos, se olisi Anna Karenina, jota lukiessani nauroin katketakseni. Se vei voiton jopa Seitsemästä veljeksestä.

No. Suhtauduin epäileväisesti tähän Seikkailijatar-taskukirjaseen. Ymmärsin kuitenkin, että sitä kannattaa ainakin vilkaista, koska äitini oli lähettänyt sen. (Hän aina haukkuu muutenkin kaikki lukemansa kirjat.) Takakansitekstistä ilmeni, että kyseessä on romanttinen, historiallinen kertomus, jossa sivutaan Koillisväylää (mikä tietysti kiinnostaa mäntsäläläistä A. E. Nordenskiöldin tuntijaa). Kansi oli kuitenkin kuin pahimmanlaatuisesta harlekiinikirjasesta. Hylkäsin sen lukemattomien kirjojen kasaan.

Vaadittiin flunssa ja täydellinen kyllästyminen kaikkeen muuhun käsillä olevaan, ennen kuin päädyin selailemaan romaania. Nyt lukija varmaan arvaakin, että tietysti rupesin lukemaan sitä, ja selvittyäni ensimmäisestä luvusta lukuisten kirjoitustyyliin liittyneiden "eeeeei, eeeeei, eeeeeiiiii" -tuskailujen jälkeen olin koukuttunut.

Enää häiritsivät halvan näköiset kannet. Ongelmaan oli kuitenkin helppo ratkaisu: vanhahtava keltainen paperi ja arkastelutarvikkeisto.

Klassikko - tai sitten ei.

Pikaisen askartelun ja mittausvirheiden jälkeen olin saanut valmiiksi "Hirmuisen SIVISTYNEEN JA ASIALLISEN NÄKÖISET kannet". Tällaista kirjaa kehtasi kuljettaa mukanaan yliopistollakin ja syventyä seikkailukertomukseen tauoilla.

Takakannen sitaatit eivät osuneet ihan kohdilleen.

Jostain syystä tällaisin kansin varustettu kirja herätti suurta hilpeyttä opiskelijatovereissani. Monilla oli kokemuksia erilaisten kirjojen piilottelusta toisten sisälle. Kaikki toki myönsivät paperikantisen kirjan viehätyksen. Lisäksi mattapintainen, hillitynsävyinen paperi näyttää mukavalta ja tuntuu miellyttävältä kädessä.


Samoja kansia voinee käyttää muissakin taskukirjoissa.

Naurettavia seikkoja:
1) Yltiöpäisen vakava suhtautuminen viihdekirjallisuuteen ja kirjamaun synnyttämiin vaikutelmiin.
2) Irtokansien askartelu.
3) Miksi sitä surkeaa kirjaa piti ruveta kärräämään mukana?
4) Miksi tästä piti kirjoittaa?
5) Anna Karenina!

Mutta hei, ei tällaisia temppuja voi harrastaa sähkökirjojen kanssa. Ei ketään kiinnosta, mitä tekstiä toisen ihmisen elektronisen läpyskän ruudulla vilistää. Toisen mukana oleva kirja sen sijaan tuntuu kiinnostavan monia. Kyllä minäkin tarkkaan katson, mitä lähimmäiset lukevat.

torstai 1. maaliskuuta 2012

Kauniin päivän soundtrack

Kevät on täsmällinen vuodenaika. Se alkaa tarkalleen 1. maaliskuuta. Näin tapahtuu myös karkausvuonna, kuten nyt: talvi kesti päivän pidempään.

Auringonpaiste, hetkessä sulava lumi, päähän tippuvat räystäät ja sirkuttavat linnut (sekä hiihtoloma!) aiheuttavat toinen toistaan iloisempien sävelmien putkahtelemista päähän. Samoin kuin kevätaurinko paistaa sisään likaisimmistakin ikkunoista (ja etenkin niistä), voit nyt Sinäkin, hyvä lukija, kurkistaa pääni Bumtsibum-osaston sisään ja harjoittaa hieman salakuuntelua. (Ks. myös noin vuodentakainen tilanne "naisen pään sisällä" vastauksena suurimpiin kuuluvan idolini Markus Kajon blogiin.)

Tässäpä tämä. Ollos hyvä: kauniin päivän soundtrack (suom. ääniraita).

1. Astrud Gilberto: It's a Lovely Day Today