Sivut

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Nälkävuosi ei ollut pitkä

Ensiksi: en nauti zombiekirjallisuudesta, en post-apokalyptisestä fiktiosta enkä ylipäätään kriisiaikojen kuvauksista. Suorastaan pelkään lukea siitä, kuinka ihmiset taistelevat hengestään äärimmäisissä olosuhteissa. Ehkä siksi esimerkiksi P. C. Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen ja Hannu Salaman Amos ja saarelaiset ovat syöpyneet mieleen. Joskus tuntuu tärkeältä lukea siitä, millaista voisi olla ja millaista olisi voinut olla.

Kenties siksi suurten nälkävuosien talvea 1867–1868 kuvaava Nälkävuosi jätti ristiriitaisen mielikuvan. Aki Ollikaisen esikoisromaanissa on taitavaa ja väkevää kerrontaa, joka tempaa täysillä mukaansa, mutta toisaalta kurjuudella ja kriisitilanteen vaikutuksilla ihmisluonteeseen mässäillään häiritsevästi. Tyyli ei paikoin tunnu edes inhorealistiselta vaan jopa yli vedeltyltä Voltairen Candiden tavalla.

R. W. EkmanKerjäläisperhe maantiellä  (1860)
Hienoimpana havaintona mieleen jäi kuvaus kansan kahtiajaosta, vaikka nälkä ja puute vaivaavatkin kaikkia jossain määrin. Ylhäisö ja rahvas tuntuvat elävän täysin eri maailmoissa, vaikka henkilöiden kohtalot punoutuvat yhteen. Tuntuu tarpeelliselta verrata, että samalla kun ylemmät ovat pohtineet, mikä on naiselle sopiva istuma-asento, alemmat ovat tapelleet verissä päin viimeisestä leipäpalasta. Parempiosaiset siemailevat punssia lämpimissä taloissaan, kun vaivaiset vaeltavat kohti parempia seutuja ja kaatuilevat lumihankeen. Tämä kaikki on tapahtunut samaan aikaan samassa maassa, ja lukiessa tuntui hurjalta muistaa se.

Nälkiintyneillä ei ihmisyys paljoa paina, konkreettisestikaan. Itsekkyys ja toisten huomioon ottaminen vaihtelevat sen mukaan, kuinka paljon maha kurisee. Silti humaaneja yksilöitä löytyy kaikista kansanosista. Lapsista pyritään huolehtimaan. Ei ole väliä, kenen lapsi on, kun se nyt kuitenkin elää.

Välillä oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöistä ja näkökulmista. Kenties hitaampi kerronta ja vähäisempi erisnimien määrä olisivat auttaneet lukijaa. 141 sivuun on saatu mahtumaan sellainen määrä väkeä, että on kuin katsoisi joukkohaudan sisältöä ja koettaisi käsittää, kuka kukin on. Toisaalta onko tuolla niin väliäkään, kenen ajatuksista milloinkin on kyse; "samaa luukasaa ollaan koko poppoo", kuten henkilö nimeltä Ruuni vitsailee. "[Joukkohaudasta] kun tuomiopäivänä kömmitään ylös, sitä ei tiiä, kenen luut on matkaansa keränny."

Yhtä kaikki, tämä kirja jättää voimakkaan muistijäljen. Olisi tätä pitempäänkin lukenut. Ollikaiselta voi varmasti jäädä odottamaan muita, kypsyneempiä teoksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti