sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Sano ei salaattilimalle

Ennen tämän kolumnin kirjoittamista kävin viemässä roskat ulos. Siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä.

Erikoista on se, että roskapussi on jo toinen viikon sisään. Molemmat ovat olleet sanomalehdestä taiteltuja biojätepusseja täynnä eloperäistä jätettä. Sekajäteroskiksessa sen sijaan on tilaa vaikka kuinka. Miksi ruokajätettä syntyy niin paljon?

Asun yksittäistaloudessa, kuten miljoona muutakin suomalaista. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa olevista yhden hengen talouksista oli viime vuonna noin neljännes alle 35-vuotiaitten talouksia. Näin muotoiltuna nuorten yksittäistalouksien määrä ei kuulosta suurelta, mutta kannattaa muistaa, että maassamme on 2 556 000 kotitaloutta. Yksittäistalouksia on kaikista kotitalouksista siis kaksi viidesosaa.

Yhden hengen talouksissa ruokajätettä syntyy suhteessa enemmän. Esimerkiksi tehdessäni pahaa ruokaa minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko syödä ruoka itse tai heittää se pois. Useamman hengen taloudessa voisin syöttää muonan jollekulle muulle. Monet elintarvikkeet pakataan liian suuriin annoksiin, eikä yksinäinen ehdi järkevästi hyödyntää niitä. Esimerkiksi leikkeleitä tarvitsisi päivässä vain noin kaksi viipaletta, mutta ne mokomat eivät avatussa pakkauksessa säily hyvinä kuin reilun viikon. Kaikkea ei voi edes pakastaa.

En ole törmännyt tutkimuksiin siitä, minkä ikäiset tuottavat eniten eloperäistä kotitalousjätettä. Mututuntumalla tästäkin voisi syyttää nuoria. (Siis siitä, ettei tutkimuksia ole tehty tai julkaistu, ja siitäkin, että ruokaa menee hukkaan.) On totta, että nuoret ovat yleensä tottumattomampia ruoanlaittajia kuin vanhemmat. Kun nuori muuttaa omaan talouteensa, ruoka ei varmaankaan ole ensimmäisenä mielessä. Välillä laitetaan jotain muonaa, mutta jos sitä ei tule syötyä, se jää jääkaappiin homehtumaan.

Kotitalousopettajilta olen kuullut samansuuntaista viestiä. Osaa nuorista ruoka ei kiinnosta. Ihan sama, mitä syö ja milloin, kunhan ei ole nälkä. Toisaalta on innokkaita kotikokkaajia, jotka haluavat kokeilla uusia ruoka-aineita ja reseptejä. Jos reseptejä ei osata soveltaa ja aina hankitaan uusia raaka-aineita, ylimääräiset jäävät kaappeihin pilaantumaan. Opettajat haluavat muistuttaa, että liiat ruoat kannattaa pakastaa heti tuoreeltaan. Myös tähteitä voi opetella hyödyntämään tehokkaasti. Apua saa vaikka nyt niin muodikkaista tähderuokablogeista.

Taloudellisessa ruoanlaitossa korostuu suunnitelmallisuus. Ennakkoon mietitään, mitä tarvitaan, eikä hankita sen enempää. Mutta vaikka suunnittelisi kuinka hyvin, epäonnistumisia tulee. Esimerkiksi niitä minun biojätepussejani täyttivät salaatinkerät, jotka olin hankkinut edellisviikolla. Yllättäen päätinkin lähteä toiselle paikkakunnalle useaksi päiväksi, ja kotiin palatessani sain kaapia alkulimaksi muuttuneet salaatit vihanneslokeron pohjalta.

Ruokajätteen runsaus ei ole uusi asia. Korkean elintason maissa on muka varaa heittää ruokaa roskiin, on ollut jo pitkään. Onneksi moni haluaa tuhlaukseen muutoksen.

Pilaantunutta ruokaa ei tietenkään pidä syödä itse, eikä sitä kannata tarjota kaverillekaan. Kotitalouksissa ruokapakkausten päiväyksiä kannattaa kuitenkin tarkastella kriittisesti ja arvioida ruoan kunto aistinvaraisesti. En usko, että kenelläkään ihmisellä on pitemmän päälle varaa ostaa ruokaa vain heittääkseen sen roskiin. Rikkain onkin se, joka pystyy säästämään niin ruokakuluissa kuin jätteen määrässä.

Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on paljasjalkainen mäntsäläläinen, ties kuinka monennen polven järjestöihminen, kätevä emäntä, tarkkakorvainen musiikinharrastaja ja päättäväinen äidinkielenopettajaopiskelija Jyväskylän yliopistossa.

Kolumni on julkaistu Nuori Keskusta -lehden numerossa 2/2012 kesäkuussa.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Näin tehtiin Neiti Julie

Olen nautiskellut juhannuksesta syventymällä hyviin kirjoihin ja vielä parempiin viineihin. Olli Jalosen rehellisen ja todellisen Poikakirjan (suosittelen!) kanssa maistui ylimakea valkoviini. Paavo Väyrysen tilaviinimyymälästä Pohjanrannasta hankkimani karviaisviini sen sijaan tarvitsee parikseen ulkomaista draamaa, jota E:n kanssa luemme lukupiirissä. Sattuipa myös sopivasti, että kaikissa nyt lukemissani opuksissa vietettiin juhannusta.

Eniten juhannusta oli suuresti ihailemani August Strindbergin näytelmässä Neiti Julie. Kenties rohkenen julkaista pienen kirjoitukseni, jonka olen kynäillyt "kirjaesseeksi" Mäntsälän lukiossa mahdollisesti abivuonnani 20062007. Muistan, etten koetilanteessa ollut saada mitään aikaan. Aika kului, ja luin näytelmää ja esipuhetta yhä uudelleen. Mikään esseen aloitus ei toiminut. Sitten keksin, että draamasta voisi kirjoittaa niin ikään draamana. Yhtäkkiä sain sanottua kaiken haluamani ja vielä vähän enemmän. Teksti on tässä alkuperäisasussaan.

* * * * *

Näin tehtiin Neiti Julie
Yksinäytöksinen epänäytelmä.

Henkilöt:
August Strindberg, kirjailija
Joseph Seligmann, julkaisija
Neiti Julie, ylhäinen neiti, näytelmän henkilö
Julien isä, mainitaan näytelmässä
Julien äiti, mainitaan näytelmässä
Kruununvouti, mainitaan näytelmässä
Jean, palvelija, näytelmän henkilö
Kristin, keittäjä, näytelmän henkilö
Yleisöä

Televisiossa ja elokuvien lisäkkeenä nähtävien ”Näin tehtiin” -dokumenttien kaltainen puheohjelma. Henkilöt istuvat studion lavalla nojatuoleissaan ja yleisö kauempana aitioissaan.

Äiti:
Koska minulla ei ole repliikkejä näytelmässä, tahdon lausua ensimmäiset sanat - -

Isä:
(Ivallisesti) Ja aivan varmasti myös viimeiset!

Äiti:
Älä keskeytä! Siis… vaikka tämä on naturalistinen näytelmä, emme aio kertoa, kuinka kirjaimellisesti tehtiin neiti Julie. (Nauravat.)

Strindberg:
Kuulin tämän kertomuksen useita vuosia ennen näytelmän kirjoittamista. Tarinan traagiset ainekset tekivät minuun vaikutuksen.

Julie:
Tässä on jotain hamletmaista.

Strindberg:
(Töykeästi) Totta, se jokin on otsikko: ”murhenäytelmä”.

Julie:
Miksi meitä naisia täytyy aina solvata? Ensin viedään kauniit puvut, sitten lupa teatterimaskiin, kunnia ja henki! Ja vihreän lintunikin tapoit!

Jean:
Ei, neiti, sen tapoin minä.

Julie:
(Lyö häntä korvalle) Hävetkää!”

Jean:
”Itsehän te käskitte!”

Strindberg:
Hänellä on kuukautiset, mutta minähän en halua korostaa motiiveja.

(Miehet nauravat, naiset närkästyvät.)

Seligmann:
Pitäisikö tuokin sensuroida? Olen tehnyt vasta kolmesataa muutosta tekstiin.

Strindberg:
Eipä se ole siitä paljoakaan pahentunut. (Yleisölle:) Pilkunviilaaja!

Isä:
Aika monta muutosta näin lyhyessä tekstissä!

Kristin:
Onpa sitä maar ollut siinäkin opettelemista. Vaikka nukunkin melkein koko näytöksen ajan enkä liikoja tarinoi, niin en meinaa millään muistaa kaikkia – mitä ne oli – repliikkejä.

Jean:
Repliques en français.

Julie:
”Jean taitaa olla aristokraatti!”

Kruununvouti:
Luojan kiitos minä purin kihlaukseni tuon olennon kanssa.

Julie:
”Se on vale! Minä sen purin!”

Jean:
Seuraavaksi minä sanon, että - -

Kaikki:
”TEHÄN VIHAATTE MIESVÄKEÄ?” (Kristin lausuu hieman muiden jäljessä)

Julie:
Niin vihaan! Mutta silti muka lankean tuon palvelijan pauloihin. Hah! (Katsoo ylhäisesti Jeania) Tuohonko muka olisin verliebt?

Jean:
Näin se vaan on.

(Pantomiimi: muut jäävät nojatuoleihinsa yleisön eteen, Julie ja Jean menevät sivummalle ja esittävät kengänsuutelukohtauksen.)

Julie:
Ah! Menetin kunniani! Nyt minun täytyy päättää päiväni!

Strindberg:
Juuri tätä vihaan teatterissa. Pateettisuutta lavalla ja apaattisuutta katsomossa. Siellä tekin istutte kaukana valoisassa aitiossanne ja märehditte illallistanne. (Osoittaa erästä ruokailijaa) Kuunteletteko te edes? Täytynee kirjoittaa varastoon ja valmistella sivistyksen messiaan saapumista teatteriin.

(Julie ja Jean jatkavat kohtaustaan.)

Jean:
Tämä ei käy laatuun! ”Ettekö te tiedä että on vaarallista leikkiä tulella?”

Julie:
”Ei minun; minulla on vakuutus!”

Seligmann:
Tuo oli hyvä! Kun syyskuun puolivälissä 1888 aloin muokata Strindbergin tekstiä – ja huomatkaa, lisäilin myös omia keksintöjäni siihen –, huomasin heti, että tuo virke on omiaan naurattamaan katsojia.

Strindberg:
Minä en laskelmoi! Olen todella luonnollinen! Olen aidoin hahmo koko teatterissa!

Julie ja Jean:
(Ironisesti) Ja ME kun luulimme olevamme näyttelijöitä…!

Seligmann:
Tähän väliin kaupallinen tiedotus. Ostakaa tekin Neiti Julien alkuteos ”Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel” tai Helena Anhavan suomennos. Saatte enemmän irti juonesta lukemalla tekstin.

Strindberg:
Myykää vain kirjoja, unohtakaa näytteleminen. Minä hankkiudun infernokriisiin. (Lähtee ovi paukkuen tai ”huojuen”.)

Äiti:
Kai me isän kanssa saamme palkkaa tästä, että esitimme rooleja, joita ei ole olemassa?

Yleisö:
Tämä on skandaali. Pöyristyttävää!
* * * * *

Ou jee! Ylen Elävästä arkistosta löytyy Zhyliitä Tauno Palon ja Kyllikki Forssellin esittämänä.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Puoluekokousääk

Tänään on ollut mielessä montakin blogitekstin arvoista asiaa. Kiitos hyvien keskustelijoitten, olen päässyt pohtimaan muun muassa Virpi Salmi -kolumnigeneraattoria, näennäishaastatteluja, rakennusteknisten vertauskuvien epäonnistumista ja erityisesti sitä, miksi substantiivien käyttäminen adjektiivien sijasta (esim. toi on ihan paska) häiritsee minua suuresti. (En muuten keksinyt vieläkään selvää vastausta.)

Ennen kaikkea olen miettinyt, kuinka tärkeää on, että keskusteluseurassa saa olla eri mieltä ja odottaa perusteluja. Maailman tärkein kysymys on miksi. Huomaan toivovani entistä enemmän, että (turvallisessa) keskustelussa väittämäni kyseenalaistettaisiin. Haluan joutua perustelemaan, jotta oppisin sen taidon paremmin. Varsinkin koulumaailmassa argumentoinnissa on paljon opeteltavaa.


Johdannon ja teemabiisin jälkeen itse asiaan. Asia on se, että asiaan on vaikea päästä, kun pään täyttää tasan yksi asia: Keskustan 74. sääntömääräinen eli Rovaniemen puoluekokous.

Vastaavissa tilanteissa turvaudun tavallisesti listoihin. Listaan tehtävät asiat paperille ja suttaan niitä sitä mukaa kun saan valmiiksi. Nyt listassani lukee tasan yksi asia (Pakkaa!), ja sen voin hoitaa vasta huomenna. Mitä puoluekokousvalmisteluihini sitten kuuluu?

  • Olen yrittänyt lukea ehdokkaitten julkaisemaa kirjallisuutta, mutta en jaksa keskittyä lukemiseen. Olisi pitänyt päntätä kirjat kunnolla aiemmin! Nyt ei enää malta istua aloillaan. Toistaiseksi olen lukaissut aloitteistakin vain otsikot, mikä on aivan liian vähän.
  • Olen tutkinut ehdokkaitten nettisivuja ja muita nettijulkaisuja. Nuoret ehdokkaat Tuomo, Annika ja Riikka ovat tehneet useita vaalivideoita, jotka leviävät Facebookissa.
  • Olen päättänyt, ketä äänestän puheenjohtajaksi ja varapuheenjohtajiksi. Puoluesihteerivaalin valintani ei ole vielä yhtä selvä, mutta melko tarkkaan tiedän jo, mitä teen.
  • Olen vastannut ilahduttaviin puheluihin ja luvannut kampanjoida em. ehdokkaitten puolesta.
  • Olen lukenut puoluekokousasiakirjaa ja yrittänyt päästä kärryille viikonlopun runsaasta ohjelmasta. Koko ajan tapahtuu monessa paikassa, ja kun tällä kertaa osallistun kokoukseen virallisena puoluekokousedustajana, pitäisi itse osata löytää tapahtumien keskipisteet. Tai ehkä kannattaa noudattaa vanhaa keinoa ja seurata valokuvaajia.
  • Olen tarkkaillut sääennusteita ja yritän nyt arvailla, onko Rovaniemen kylmä ilma kylmempää kuin etelän tai Keski-Suomen kylmä ilma. Mitä vaatetta matkaan oikein pitäisi pakata?
  • Olen tuskaillut kansallispuvuttomuuttani ja pähkäillyt, kehtaisinko esiintyä valekansallispuvussa. En kyllä kehtaa.
  • Olen seikkaillut Rovaniemen kartalla ja yrittänyt paikantaa tärkeimmät kohteet. Viikonloppu tietää paljon edestakaista ramppaamista, joten täytyy keksiä mukaan myös hyviä kenkiä.
  • Olen penkonut vaatekaappia ja pessyt pyykkiä. Todennäköisesti päädyn taas pakkaamaan mukaan puoluekokousmekon, joka on uskollisesti palvellut jo kahdessa edellisessä puoluekokouksessa (Lahdessa 2010 ja Helsingissä 2011) ja osoittautunut kelpo koltuksi.
  • Olen nähnyt lukuisia painajaisia siitä, että myöhästyn perjantaina klo 6 lähtevästä linikkakyydityksestä. "Herätykset ennen ylösnousua" eivät ole ominta alaani. (Vaikka yhtenä kesänä heräsinkin torimyyntihommiin säännöllisesti klo 4.)
  • Olen valikoinut sopivaa Alkio-luettavaa Ituja-kokoelmasta linikkamatkan ratoksi. Järjestämme matkalla lukupiirin, ja siitä onkin varmasti iloa, koska autossa saa istua kaiketi 8 tuntia.
  • Olen koettanut opetella maakuntalaulujen sanoja. Rovaniemellä pitäisi osata Kymmenen virran maa (puoluekokouksessahan on tapana laulaa järjestävän maakunnan laulu). Ehkäpä voisin ottaa maakuntalaulujen nuotit mukaan, jotta mitä todennäköisimmät yhteislaulut linikassa sujuisivat sutjakammin.
  • Olen kirjoittanut tärkeät osoitteet muistiin, jotta voin lähettää postikortteja Joulupukin huudeilta.
  • Olen huomannut saman kuin aina ennenkin tärkeitten tilaisuuksien lähestyessä: kaikki sukkahousut ovat mystisesti joko a) hävinneet tai b) rikkoutuneet kaapissa ollessaan. Mikä tonttu niitä käy sieltä vohkimassa? Vai onko asialla Saksikäsi Edward?
Ja silti – ääk.

Jos olet joskus ollut Keskustan puoluekokouksessa, tiedät tämän jännittävän tunteen.

Jos et koskaan ole ollut Keskustan puoluekokouksessa, kuvittele joku tuntemasi keskustalainen. Kuvittele sitten hänelle neljä puoluetoveria lisää ja heille kaikille jotain tyypillistä tekemistä.
Olet nyt kuvitellut viittä keskustalaista.
Tuhatkertaista se.
Jos pystyt kuvittelemaan viisituhatta keskustalaista tekemässä keskustalaisia juttuja keskustalaisessa paikassa, olet jo aika sitä, mitä puoluekokous on, ja sinulla on todella hyvä mielikuvitus.

Lahdessa (2010) oli tällaista jossain keskellä salia. Jengiä oli yhtä paljon kuvanottajan joka puolella.


Keskustan puoluekokous saattaa olla maailman suurin – vain Kiinan kommunistisen puolueen kokous voi olla suurempi. Sellaista rakenteitten massiivisuutta, väenpaljoutta, lippuja, kansallispukuja, taputusten ääntä, yhteislaulua, suosionosoituksia, kampanjointia ja tuttujen ihmisten samanaikaista läsnäoloa on vaikea kuvitella, jos ei ole sitä koskaan kokenut.

Mikä parasta, puoluekokouksessa tapaa mahtavia tyyppejä. Nähdään Rovaniemellä!

Minä ja pari muuta nuorta käytiin vähän heilumassa lavalla Lahdessa (2010).

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Tunnustuksia ym.

Yllätyin iloisesti, kun hiiri antoi minulle blogitunnustuksen. Se on hieno! Ja tulin siitä iloiselle mielelle! Kiitos, hiiri!

Tunnustuksen saadessaan pitäisi noudattaa seuraavia ohjeita.
Pitäisi nimetä 15 bloggaajaa ja kertoa heille tunnustuksestaan (eli tuosta hienosta merkistä, jonka haluaisi antaa myös heille).
Sitten saa kertoa 7 sekalaista asiaa itsestään. Toki on myös muistettava kiittää palkinnon antanutta bloggaajaa ja liisteröitävä virtuaalinen haalarimerkki kirjoitukseen.

On todella vaikeaa nimetä sellaisia bloggaajia, jotka a) eivät vielä ole saaneet tätä tunnustusta joltain muulta, b) olisivat siinä määrin tuttuja, että heille kehtaisi lähettää tämän kiertokirjeen ja c) aikovat vielä joskus päivittää sitä blogiaan, jota olen ahkerasti seurannut. Huomaan, että lukemani ja kommentoimani blogit ovat enimmäkseen vaihdossa olevien toverien määräaikaisia blogeja, poliitikkoystävien vaaliaikaan päivittyviä blogeja tai työtehtäviin liittyviä blogeja, joita pitää seurata vähän niin kuin viran puolesta (vaikka nekin ovat oikeasti kiinnostavia). En siis oikeastani juuri lue "normaaleja" blogeja, joihin kirjoitetaan tuntemuksia ja ajatuksia päiväkirjamaiseen tyyliin. Ja sitten on tietysti vielä liuta yleisesti tunnettuja blogeja (ks. sivupalkki), joitten lukijana olen vain numero kävijätilastoissa.

Noh, kuinkas ajattelin tästä selvitä?

Yhdistelen annettuja tehtäviä vapaasti ja esitän seitsemän enemmän tai vähemmän blogimaista kirjaa, joita haluan kannustaa. Samalla tsemppaan itseäni kirjoittamaan enemmän kirjoista.

1. Pentti Saarikosken Nuoruuden päiväkirjat ilmestyy uusintapainoksena tänä vuonna (Saarikosken syntymästä 75 vuotta). HALUAN tuon kirjan. Luin päiväkirjat ensimmäistä kertaa lukioaikanani ja vaikutuin. Suuresti. Pitkäkestoisesti. Tämä hieno kirja on kuin massiivisen elokuvasarjan ensimmäinen osa: se näyttää, millainen sankari on ja kuinka hän kasvaa sankaruuteensa. En liene toistaiseksi lukenut yhtä hienoa (ja todellista!) kuvausta siitä, miten taiteilijasta tulee taiteilija.

2. Leo Tolstoin Tunnustuksia en ole vielä lukenut, mutta tahtoisin lukea pikimmiten. Kirja on syntynyt heti Anna Kareninan, tuon minua eniten naurattaneen lempikirjan, jälkeen. Se ei siis voi olla huono. Savon Sanomien arvostelun perusteella luvassa on aivan muuta kuin ihannoimassani kirjassa Kasakat. (Kasakat on niin täynnä luonnon rakastamista, kiihkeää kavioitten kopsetta ja äkkinäisiä ratsastuspyrähdyksiä paikasta toiseen, ettei toista vastaavaa ole.)

3. Aila Meriluodon kaikki päiväkirjat. Minulla on monta syytä odottaa päiväkirjojen seuraavan osan ilmestymistä. Yksi syistä on, että Meriluodon muuta kirjallisuutta on paljon antoisampaa lukea, kun samalla tutkii päiväkirjoja. Upea kirjailijatar.

4. Toivoisin jatkoa Karel Čapekin Puutarhurin vuodelle, mutta toivo on turha. Luin sen loppuvuodesta 2007, kun teatteriystäväni ja puutarhuri M suositteli sitä. Siitä lähtien olen halunnut ohjata teoksen monologiksi M:lle. Teksti olisi hänelle täydellinen. Suunnitelma on toistaiseksi toteuttamatta.

5. Virolaisen kapellimestari Eri Klasin muistelmateos Kes ma olen?, suomeksi Eri estradeilla (Jouko Vanhasen toimittamana ja suomentamana) oli juuri niin lämmin ja ihastuttava kuin herrasmies Klas itse. (Olen saanut kunnian tavata kapellimestarin joitakin kesiä sitten ja tehdä hänestä 70-vuotissyntymäpäivähaastattelun.) Teos kävisi oppikirjaksi musiikkihistorioitsijoille, tai ei sittenkään; se on liian koskettava ja hauska. Kirjan anekdootit auttavat paitsi ymmärtämään pohjoismaista "vakavan musiikin" kehitystä myös neuvostovaltioiden toisinaan käsittämätöntä toimintaa. Näitä muistelmia kun saisi lisää.

6. Jos pitää Queneaun Tyyliharjoituksista, pitää varmasti myös Mark Crickin kirjoittamasta ja kuvittamasta hassuttelusta Kafkan kanssa keittiössä. Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä. Vuonna 2009 suomeksi painettu opus oli minulle aivan uusi tuttavuus, joka teki itseään tykö Kortepohjan kirjaston hyllyltä. Kirjassa on "oikeita" reseptejä, jotka on kirjoitettu kuuluisien kirjailijoitten tyyliin. Idea on hauska ja tekstit oivaltavia. Lukiessa tulee harvoin näin monella tavalla nälkä. Näitä lisää! Haluan tehdä itse! On kokeiltava (sanan kaikissa merkityksissä)!

7. Lev Rubinšteinin Tässä olen minä on runokirja, joka ei ole kirja. Tai ehkä onkin. Se on kokoelma pahvisille kirjaston korteille kirjoitettuja "runoja", jotka valokuva-albumin kuvien selityksiä ja näyttämöohjeita. Haluaisin tehdä tälle "kirjalle" paljon. Haluan "lukea" sitä yhä uudestaan. Tahtoisin liimata jokaiseen korttiin jonkin vaikkapa lehdestä leikatun kuvan, joka esittäisi kortin "runoa". Toisaalta haluaisin piirtää kortit täyteen tai liimata niihin kuvia, joilla ei ole mitään tekemistä "runojen" kanssa. Tämä "kirja" saa haluamaan paljon.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...