Kertakäyttökamaa

Vaatteet luokitellaan yleensä kestokulutushyödykkeiksi. Kun tarvitaan uusi paita, hankitaan uusi paita, ja sillä selvä. Ei tarvitse varautua siihen, että pusero saattaa rikkoutua ylle puettaessa.
Paidat ja muutkin vaatteet kestävät helposti sukupolvelta toiselle. Mutta onko kukaan saanut perinnöksi ehjiä sukkahousuja?

Sukkahousut ovat lähestulkoon ainoa tuote, mitä joutuu hankkimaan kerralla useampia. Niillä kun on ikävä taipumus rikkoutua juuri pahimmalla hetkellä. Sukkahousuja ei kai ole edes suunniteltu kestämään.
Kyykistyttäessä saumat ratkeavat - tuttua. Juhlapaikan vanhasta tuolista töröttää tikku, joka repäisee sukkahousuihin silmäpaon - tuttua. Kiireessä pitää vaihtaa uudet sukkahousut ylle, ja kuuluu vain krats - tuttua.
Nämä kertakäyttövermeet rikkoutuvat yhtä helposti, olivat ne sitten euron ostos lähikaupasta tai usean kymmenen euron investointi merkkiliikkeestä.
Ei liene ihme, että lehtien niksipalstat pursuavat sukkahousuniksejä. Onhan taloudestaan tarkkojen emäntien ollut pakko keksiä jotakin käyttöä enemmän tai vähemmän rikkinäisille sukkahousuille.

Kärjistäen sanottuna näistä kärkivahvikkeellisista alusvaateystävistämme on tullut yhteiskunnan vihollinen.
Kuinka monia työtunteja tuhlautuu siihen, että sukkahousut eivät aamulla suostu venymään jalkaa, ja ruokatunnilla on juostava kauppaan hankkimaan vähintään kahdet uudet housut?
Kuinka paljon töihin keskittymistä haittaa se, että täytyy sivusilmällä vilkuilla, onko silmäpako alkanut purkautua?
Kuinka valtavaa turhautumista kansalaisissa aiheuttaa valuvien, kireiden, joustamattomien, vääränväristen, väärällä tavalla kiiltävien tai kainaloihin asti ylettyvien sukkahousujen käyttö?

Sukkahousuongelmat ovat yleisiä ja yhtäläisiä. Ne ovat niitä harvoja, joita manataan yhtä lailla niin yhteiskunnan matalimmilla kuin korkeimmilla paikoilla.
Mitä pitäisi tehdä? Tulisiko sukkahousut kasata roviolle ja tuikata tuleen, niin kuin naisten vapautusliikkeen sanotaan 1960-luvun lopulla tehneen rintaliiveille? Pitäisikö huutaa emansipaation hengessä, että nyt riittää sukkahousujalkaisten sorto?
Rovio on pois suljettu vaihtoehto. Tekokuituisina sukkahousut aiheuttaisivat palaessaan ties minkälaisia päästöjä.
Ne eivät myöskään taatusti maadu, mikä tekee niistä lähes ongelmajätettä. Ydinjätteestäkin on helpompi päästä eroon kuin rikkinäisistä sukkahousuista.

Vaadin, että ostamani tuote kestää. Haluan, että voin käyttää hankkimaani vaatetta useammin kuin kerran, ja että voin pukea ja riisua sitä mieleni mukaan.
En tahdo olla kertakäyttökamppeiden suurkuluttaja. Enkä varmasti ole näine toiveineni yksin.


Kolumni on ilmestynyt Suomenmaa-lehdessä torstaina 12. elokuuta 2010.

Kansanliike tarvitsee lauluja

Keskustalla on paljon hyvää, mutta yksi puuttuu. Nimittäin puolueen oma lauluperinne.
Kuinka hienoa olisikaan suurin joukoin laulaa innostavia ja mieltä ylentäviä lauluja alkiolaisesta sivistysaatteesta, maaseudun tulevaisuudesta, yrittämisestä ja alueellisesta tasa-arvosta.
Laulujen kautta ajatukset ja tunteet välittyvät aivan eri tavoin kuin "pelkkänä" tekstinä tai puheena.

Vasemmistoryhmillä lauluperinne on aina ollut vahva. Agitaatiomusiikki saavutti taiteellisen huippunsa 1970-luvulla Agit-Propin kvartetin ja KOM-teatterin laulujen myötä.
Nykyään monien kotimaisten rap-artistien kappaleet ovat yhteiskunnallisia kannanottoja. Ja onhan SKP:llä hihassaan ässä, Kari Peitsamo, joka on Suomen tuotteliaimpia ellei jopa tuotteliain muusikko.
Vasemmistolaulujen syntymisestä on kiittäminen työväenrunoilijoita. Säveltäjiä kyllä yleensä löytyy, kun vain on hyviä tekstejä laulujen pohjaksi.

Siksi ihmettelenkin, missä ovat keskustan poliittiset laulut, kun jo Santeri Alkion kirjoituksia voisi säveltää usean nuottikirjallisen verran.
Puolueessa on musiikillisia monilahjakkuuksia, kuten Mikko Alatalo. Hänen kappaleistaan voi kuulla keskustavaikutteita. Aatteellisia laulelmia voisi syntyä myös Rainer Frimanilta, joka kirjoittaa Suomenmaahan erinomaisia kolumneja.
Puolueväestä lähtee myös ääntä, onhan taitavia laulajia ministeritasolla saakka, puhumattakaan Lahdessa debytoineista laulavista Kertuista.

Keskustassa on hyvin hoksattu hyödyntää maakuntalauluja musiikillisen tyhjiön täyttäjiksi. Maakuntalaulut ovat sekä tuttuja että juhlavia. Aluenäkökulmakin on niissä erinomaisesti edustettuna.
Nälkämaan laulu on jo ehtinyt muodustua keskustan tunnussävelmäksi.
Lahden puoluekokouksessa oli suuren maailman tuntua, kun yhä uudestaan soitettiin katkelmaa Kainuun maakuntalaulusta. Enkä varmasti ollut ainoa, jonka päähän kyseinen pätkä jäi soimaan viikkokausiksi.
Kun keskustalaisten ilo on ylimmillään, joku seurueesta haluaa aina ryhtyä laulamaan Nälkämaan laulua. Tunnelmankohottajana se on loistelias mutta ilonpitotarkoituksiin synkähkö. Siksi kaipaisin keskustalle piristävämpiä sävellyksiä.

Eduskuntavaalikampanjaa voisi mainiosti käydä laulamalla. Tarttuva mainoskappale on varmasti parhaita keinoja saada vaikkapa vaaliteemat jäämään pysyvästi mieleen.
Taannoisen ydinvoimaäänestyksen aikaan päässäni junnasi vihreiden tekemä, lähinnä kokoomusta ivaava Iloinen ydinvoimalaulu. Tämä tarttuva rallatus ei vain lähtenyt mielestä. Siitä pisteet mainosmaakareille.
Kaikkein mieluiten haluaisin hyräillä keskustalaisia lauluja. Mutta kuka niitä tekisi?


Kolumni on ilmestynyt Suomenmaa-lehdessä torstaina 5. elokuuta 2010.