James Bond - aikamme Odysseus?

Tänään olen iloinnut tämän joulun ensimmäisen tiernapoikakeikan onnistumisesta. Esityskausi käynnistyi mainiosti, uusi jäsenemme esiintyi erinomaisesti, ja esityksen jälkeen kehuja sateli. Mahtavaa! Ilostuin myös kirkkokonsertista, jossa oli tyylikkäästi sovitettua musiikkia hyvien muusikoiden esittämänä. Hieno oli myös keskiviikkoinen Seminaarinmäen kauneimmat joululaulut Jyväskylän kaupunginkirkossa.

Nyt olen iloinen siitä, että sain vihdoin ja viimein kirjoitettua kirjallisuuden verkkokurssille tarkoitetun, antiikin kirjallisuutta ja kulttuuria käsittelevän tekstin. Kas tässä:


James Bond - aikamme Odysseus?

Vilkuilin äsken televisiosta "viralliseen" 007-elokuvaperheeseen kuulumatonta, jokseenkin parodista agenttiseikkailua. (Välihuomautuksena vain, etten muuten kokenut tätä paljon puhuttua katharsista.) Ajatukseni askaroivat kuitenkin antiikin ajan kirjoituksissa, ja aloin miettiä, onko salainen agentti James Bond eräänlainen nykyajan Odysseus-hahmo.

Odysseuksen ja James Bondin väliltä on helppo löytää yhteneväisyyksiä. Molemmat ovat ihailtuja, älykkäitä ja maskuliinisia miehiä, jotka joutuvat erilaisiin seikkailuihin. Seikkailujen pyörteissä sankarit kiertävät maita ja meriä ja selviytyvät toinen toistaan täpärämmistä tilanteista. Neuvokkuutensa ansiosta nämä miehet voittavat aina, oli vastustajana sitten kyklooppi tai Neuvostoliitto. (Mikä vertaus! Ajatellaanpa Odysseuksen ja hänen miestensä pakenemista kykloopin luolasta siten, että he roikkuivat kykloopin lampaiden vatsapuolella. Samaa tekee Bond varmaankin jokaisessa elokuvassa: pakenee vihollisten omistamilla kulkuvälineillä.)

Jumalat kuljettavat Odysseusta, yhtenään auttavat häntä, toisinaan antavat suuttumuksensa laskeutua hänen ylleen. Agentti Bondia ohjastavat Britannian hallitus, salainen palvelu ja erityisesti herra M. Hyödyllisiä apuvälineitä hän saa tiedemies Q:lta, jota voisi verrata Odysseusta suosivaan ja auttavaan jumalaan Pallas Atheneen – sotataidon, tiedon ja viisauden jumalattareen.

Sekä Odysseus että James Bond tapaavat enimmäkseen vaarallisia naisia. Naiset kuvataan kieroina ansojen virittelijöinä, jotka kuitenkin vetävät sankareita puoleensa. Miehet viihtyvät kohtalokkaiden naisten seurassa, olivat nämä sitten "pahiksien" tai pahuuden voimien palveluksessa. Odysseus tahtoi kuulla seireenien laulun ja käski miehistöään sitomaan hänet mastoon. Samanlainen ilmiö on havaittavissa agentti 007:n käytöksessä silloin, kun hän päättää vietellä vaaralliseksi tietämänsä naisen. Bond tahtoo Odysseuksen tapaan nautiskella hedonistisesti unohtamatta kuitenkaan olla varuillaan.

Odysseusta odottaa kotona Ithakan saarella hänen vaimonsa Penelope. Penelope ei ole kiinnostunut muista kosijoista, vaan hän uskollisesti vartoo miestään palaavaksi. Vähintään yhtä innokkaasti James Bondia odottaa sihteeri Moneypenny. Vaikka salaisen palvelun toimistossa varmasti pyörii muitakin agentteja, ei Moneypenny välitä heistä vähääkään. Bondin paluuta odotellessa hän on näpyttelevinään jotakin kirjoituskoneella. Hän saa tuskin sen enempää valmiiksi kuin päivisin kangasta kutova ja tekeleensä öisin purkava Penelope.

Myös Odysseuksen ja James Bondin funktio yhdistää näitä sankareita. Molemmista on sepitetty lukemattomia tarinoita, ja on vaikea sanoa, kumpi on tunnetumpi. (Sama, jos vertaisi Jeesusta ja The Beatlesia.) Heidän suosionsa kestää vuosikymmenestä tai vuosisadasta toiseen. Vaikka useat ihailevat näitä miehiä, monet eivät varmaankaan tahtoisi asettua heidän saappaisiinsa. Populaarin sankarin elämä on ehkä kuitenkin liian rankkaa tavalliselle ihmiselle.

Nyt voinkin mennä hyvillä mielin nukkumaan. Aamulla on herättävä toiselle, kolmannelle ja neljännelle tierniskeikalle.

Pieniä suuria iloja

Kirjallisuuden kurssilla kukin ryhmäläinen antoi toisille kirjallisen joululahjan. Olen nautiskellut näistä teksteistä, ja nyt Anna Gavaldan Viiniä keittiössä -kirjan sekä kämppisten kanssa keittiössä nauttimamme viinin ynnä muun innoittamana listaan muutaman asian, jotka elämääni ovat sulostuttaneet.

Tänään iloitsin ja iloitsen muun muassa näistä asioista:
- minulla on kerta kaikkiaan mainiot kämppikset
- Mimmi tekee maailman parasta suklaakakkua
- tämän vuoden viimeiset esseeni valmistuivat ajoissa
- saan opiskella Jyväskylässä ihanien ihmisten keskellä
- Jaakko Hämeen-Anttila tulee alkuvuodesta luennoimaan tänne
- osaan lukea ja kirjoittaa
- ystäväni oli noudattanut neuvoani ja lukenut Markus Kajoa ja ihastunut hänen teksteihinsä
- näen, kuulen ja voin tuottaa ääniä puhumalla ja laulamalla, ja
- pian on joulu.

Pienet ilot ovat suurimpia. Aah!

"Ja minä olen humanisti. Et ymmärtänyt taidetta - -"

Aina kuullessani sanan "humanisti" - mikä tapahtuu ERITTÄIN usein - päässäni alkaa soida Ultra Bran laulu Säkeitä Erwin Rommelille. Kappaleessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta niin sanotussa Bumtsibum-syndroomassani on. Tämä Bumtsibum-syndroomahan tarkoittaa varsin ikävää kroonista laulatustautia, joka puhkeaa etenkin silloin, kun potilasparka ei syystä tai toisesta saisi laulaa. Lukija voinee siis kuvitella, että etenkin ylioppilaskirjoituksissa, pääsykokeissa ja tenteissä Bumtsibum-syndroomasta kärsivällä on tukalat oltavat. Lukiessaan tai kuullessaan (melkein) minkä tahansa sanan, yleensä nominin, potilas joutuu jonkinlaisen aivomadon riivaamaksi. Tällöin potilaan päässä alkaa soida jokin laulu, joka sisältää taudin laukaisseen sanan. (Sanoja, sanoja, sanoja...)

Perjantaiaamuna Helsingin Sanomien Nyt-liitettä selaillessani sain jälleen kerran kahvit syliini. Tällä kertaa syynä ei ollut irvokas mainos (Nyt 34/2007, 4), vaan jälleen yksi "hysteerisen hauskalta tuntuva juttu" (kuten kehuin Nytissä 35/2007), nimittäin Perttu Häkkisen kirjoittama Humanistin nelikenttä. Tuntomerkit sopivat mainiosti minuun ja lukemattomaan määrään muita humanisteja. Seuraavassa lainaan muutamia jutussa mainittuja humanistin ulkoisia tuntomerkkejä.

Vaatetus
Tänä sesonkina humanisti luottaa luonnonmateriaaleihin ja maanläheisiin väreihin. Niin kuin edellisenä, seuraavana ja sitä seuraavana sesonkina.

Vakosamettihousut
Mukavat ja käytännönläheiset "sammarit" jalassa on hauska turista vaikkapa Heideggerin subjektikäsitteestä tai possessiivisuffiksin alennustilasta.

Villapaita
Humanistin rintapanssari on huomiota herättämätön villapaita eli "villis". Maanläheiset sävyt, mieluiten rusehtavat, ovat ominta humanistia. [- - ]

Baskeri
Moni luulee, että humanistien baskerinkäyttö on vain urbaani legenda. Tämä on irvokas väärinkäsitys, sillä tosihumanistille baskeri merkitsee samaa kuin haalari teekkarille: identiteettiä.

Hauskaa, hauskaa, tralalalalaa. Joulu meille tulla saa, joulu meille tulla saa.

Noin viisi syytä olla iloinen

Tänään olen nukkunut monipäiväistä väsymystäni pois. Maanantainen esseeahdistukseni on laantunut - alkaakseen huomenna uudestaan. Viikonlopun aikana pitäisi nimittäin kirjoittaa vielä neljä kirjallisuudentutkimuksen esseetä, aargh.

Onneksi väsymyksen saa hävitettyä muutamalla yksinkertaisella keinolla, muun muassa
1) lukemalla Markus Kajon kirjoja
2) kuuntelemalla sitar-musiikkia
3) odottamalla pikkujouluja
4) pitämällä päässä tonttuhattua, jonka sisällä on vieteri (sen kanssa lepäämään käyminen on mahdotonta!)
5) naureskelemalla arvoisan pikkuveljeni Kustin jutuille.

Vieläkin jaksan huvittua Kustin viime keväänä keksimästä näytelmästä, jonka hän esitti kahden pikku ystävänsä kanssa Kirkonkylän koulun Vihreässä oksassa eli oppilaiden omassa show'ssa. Näytelmän nimi on Noin kolme karhua siksi, että siinä on kaksi sutta. Selvää, vai mitä? Kirjoitimme yhdessä Kustin kanssa käsikirjoituksen muistiin, että tämä kansallisaarre säilyisi.


Noin kolme karhua

Henkilöt:
Komea poika
Kaksi sutta

Tapahtuu susien kotona. Lavalla on nojatuoli sekä pöytä, jolla on digiboksi (pahvilaatikko). Piilosta tulee komea poika, joka sukii hiuksiaan, näpelöi digiboksia ja pyyhkii nenänsä nojatuoliin. Poika menee takaisin piiloon. Sudet saapuvat.

Susi 1: Kuka on kytkenyt digiboksini väärin?

Susi 2: Kuka on pyyhkinyt räkää nojatuoliini?

Komea poika tulee piilosta.

Poika: Kas siinäpä kysymys, sanoi Hamlet ja heitti kysyjää tekopääkallolla.

Poika astuu eteenpäin ja sukii hiuksiaan.

Poika: Seuraavaa kohtausta ei suositella perheen pienimmille. Ensin kuitenkin tapaamme susiperheen.

Sudet: Murrrrrrrrrr!

Sudet murisevat ja jahtaavat poikaa. Poika pakenee kauhistuneena.

Tällä hetkellä ilahduttaa se, että Tuntemattoman sotilaan lisäksi huomenna näytetään elokuva Noin seitsemän veljestä, joka on lähes yhtä hauska kuin Kustin näytelmä.

Täysinaari

Kasvatustieteen kotiryhmässä tuli puheeksi se, että nykyään lähes kaikkien sanojen eteen tungetaan etuliite semi-. On semidialogista, semi-jotain ja vaikka mitä (mikä ei tietenkään tulla mieleeni juuri nyt, kun pitäisi). Lehtorimme kertoi parhaana esimerkkinään saaneensa kerran tekstiviestin, jossa mainittiin Jyväskylässä olevan semipilvinen sää.

Koska aivoissani oli parhaillaan päällä hidas zombi-vaihde, tulin kysyneeksi ääneen, mikä mahtaa olla täysinaari, jos me kerran opiskelemme Seminaarinmäellä. Kysymystä seurasi samanlainen hiljainen hetki, jonka stand-up-koomikot (eli pystyhupailijat) kuulevat silloin, kun eivät kuule yleisön naurua. Ehdin jo toivoa, että olisin pitänyt suuni kiinni, kun lehtorimme ja samassa koko ryhmämme purskahti nauruun. Lehtorilla oli erityisen hauskaa, kun hän kirjoitti täysinaarin vahakantiseen vihkoonsa, ja alkoi kehitellä siitä uusia johdoksia. Ehkä hän kirjoittaa siitä(kin) kirjan.

Kuten muutamat ryhmäläisemme totesivat, "Heli ajattelee".

What the world needs now?

Eipä ole tullut kirjoitettua aikoihin tänne. Vihkojen sivut ovat täyttyneet, mutta sähköinen seinämä on pysynyt tyhjänä. Lisäksi ajatusteni julkaisukynnys on korottunut: mitä tänne ylipäätään kannattaa tai voi kirjoittaa? Minkä asioiden voisin edes jollakin tavalla kuvitella kiinnostavan jotakuta? - Sitä paitsi miksi kirjoittaisin jotain sellaista, jonka olen kertonut jo "kaikille"?

Parin kuukauden ajalta olen jättänyt kirjoittamatta muun muassa, kuinka osallistuin ensimmäiseen tenttiin, kuinka kirjoitin ensimmäisen akateemisen esseeni (hoh, tulipahan tehtyä) ja kuinka sain sen takaisin (ohhoh, kuinka hyvä arvosana!), kuinka olin europarlamentaarikko Alexander Stubbin luennolla ja vaihdoin pari sanaa hänen kanssaan (minkä olisin voinut jättää väliinkin), kuinka kasvatustieteen opinnot alkoivat, kuinka olin ehdokkaana edustajistovaaleissa, kuinka nautin olostani vaaliständillä, kuinka sain lopulta vain yhdeksän ääntä enkä siis tullut valituksi ylioppilaskunnan edustajistoon, kuinka olen ollut valtavan mielenkiintoisilla luennoilla, kuinka olen tutustunut erittäin mielenkiintoisiin ihmisiin, kuinka perustin ÄL YY -kuoron, kuinka kuoron nimeksi vaihtui Lyhde, kuinka Lyhde debytoi ainejärjestömme Sanen pikkujouluissa, kuinka olen ollut järjestämässä helmikuista Rentukka Rockia ja kuinka olen nyt aivan innoissani musiikin tekemisestä ystävieni kanssa.

Näistä siis en ole kirjoittanut tänne.

Nyt joulukuun alkamisen kunniaksi voisin tehdä itselleni positiivisuusjoulukalenterin. Mikä on saanut minut tänään erityisen iloiseksi?

Välihuomautus: vaikka nyt periaatteessa eletään jo tiistaita 4.12., minun ajanlaskuni on vielä maanantaissa 3.12., sillä en ole vielä mennyt nukkumaan. (Yllätys sinänsä, kun kirjoitan tätä.)

Matkustin aamulla Mäntsälästä Jyväskylään, ja kaupungissa päätin matkalaukkuineni nousta paikallislinikkaan. Keskellä autoa seisoi iäkkäänpuoleinen nainen rollaattorinsa kanssa. Kun hän oli jäämässä pois eräällä pysäkillä, hän ei saanut rollaattoriaan liikkumaan, ja kun lopulta sai, sen renkaat menivät linkkuun niin, ettei hän saanut nostettua sitä ulos autosta. Matkustajat tuijottivat ihmetellen tämän naisen epätoivoisia yrityksiä päästä rollaattoreineen ulos. Myönnän itsekin möllöttäneeni paikallani. Yhtäkkiä tajusin, että naisparkaa voisi auttaa. Olin jo hyppäämässä ylös penkistäni, kun viereisellä paikalla ollut nuorukainen ehti ensin ja loikkasi auttamaan naista. Tämä nuori herrasmies nosti rollaattorin ulos, ja nainen poistui linikasta kiitellen.

Mukavaa, että toisten auttamisen katsomisestakin voi tulla näin hyvälle tuulelle. Hyvästä työstä tuli mieleeni hieno laulu What the World Needs Now. Voitte arvata, mitä se voisi olla.

Kansanviisautta

Elma-mummo on kuulemma sanonut, ettei lumi jää maahan, ennen kuin sireenin lehdet ovat pudonneet.
Pitää paikkansa.

Neito, ritari ja tomaatit

Olipa kerran nuori nainen, ei mikään prinsessa, mutta neito sentään. Tämä neito opiskeli yliopistossa kauniissa keskisuomalaisessa kaupungissa. Neito oli hyvin viehättynyt kaupungin ystävällisistä ihmisistä ja heidän pienistä teoistaan, joilla he ilahduttivat lähimmäisiään.

Eräänä iltapäivänä neito oli palaamassa kampusalueelta asunnolleen. Teillä liikkui paljon autoja, tietysti, olihan ruuhka-aika. Neidon piti ylittää eräs suurehko tie, ja hänen onnistui päästä sen keskellä olevalle saarekkeelle. Suojatien toisen puolikkaan sulkivat moottoripyörä ja farmariauto, jotka (ajajineen) kärkkyivät pääsyä suuremmalle tielle.

Miten tarina jatkuu tästä?

Koska suojatien kohdalla ollut farmariauto tukki neidon tien, hän ajatteli kiertävänsä auton takaa. Mutta. Neito ei ehtinyt ottaa askeltakaan auton suuntaan, kun sen ajaja, oikea ritari, lähti peruuttamaan autoaan pois suojatien päältä. Neito hämmästyi ja jäi ihmettelemään tien keskellä olevalle saarekkeelle. Kun ritari sai ohjastamansa auton siirrettyä, hän kumarsi niin kuin autossa vain pystyy kumartamaan, ja viittoili suurieleisesti neidolle tämän voivan ylittää tien turvallisesti. Viittomat olivat niin kohteliaita, että neito pystyi lukemaan niistä teitittelyn ja kehotuksen olkaa hyvä. Neitoa alkoi naurattaa tämä kohteliaisuus ja ritarin elehdintä, ja hän kiitti nyökkäämällä ja ylitti tien.

Neito oli niin otettu ritarin kohteliaisuudesta, että hän hymyili koko loppumatkan - ja unohti ostaa lähikaupasta tomaatteja.

Mikä on tarinan opetus?
1) Pienikin teko voi saada toisen (ainakin neidon) pitkäksi aikaa hyvälle tuulelle.
2) Kauppaan kannattaa AINA kirjoittaa ostoslista. Ikinä ei voi tietää, mikä nollaa muistin ja mielen.
3) Tomaatteja alkaa kaivata vasta silloin, kun niitä ei ole.

Ensimmäisistä päivistäni Jyväskylässä

Kirjoitan tätä kotoa käsin, kun täällä saa hieman hengähtää rankan viikon jälkeen, ja täällä sentään toimii nettiyhteys toisin kuin Kortepohjassa. Ensimmäinen viikko koulussa - eipäs, vaan YLIOPISTOSSA (joka EI ole koulu, mitä meille on tolkutettu koko viikko) - on ollut uskomattoman vaiheikas. En nyt äkkiseltään löydä yhtäkään sanaa kuvaamaan tuntemuksiani. On ollut haikeaa ja vaikeaa, mutta tietenkin myös hauskaa ja jännittävää! Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Ja tämä "kaikki" ei ole pelkästään koulu (anteeksi, YLIOPISTO), vaan asunto, kämppikset, asuinympäristö, naapurit, kävelyreitit, ihmiset, vesi (!), ruoka, rakennukset, puheet, opiskelu, kurssit, opettajat (?), kaverit, järjestöt, harrastukset, iltapuuhat, eli tiivistettynä KAIKKI.

Viime maanantaina aikaisin aamulla lähdimme Mirkun, Ossin ja muuttokuorman kanssa kohti Jyväskylää. Matka sujui hyvin ja kommelluksitta, ja onnistuimme pääsemään Seminaarinmäen kampusalueelle. Kävimme syömässä musiikin laitoksella, tosin minä en jännitykseltäni saanut alas kuin kourallisen riisiä. Mirkku ja Ossi istuksivat kampuksella leikkien professoreja ja tehden havaintoja miestarjonnasta (tilastotiedot aiheesta voi kysyä Mirkulta). Minä olin jossain infossa, jossa joku vanha ukko kertoi alussa, että näistä ensimmäisten päivien infoista ei kukaan ikinä muista muuta kuin että joku vanha ukko jorisi jotain salin edessä. Hän oli täysin oikeassa. Kyseessä näkyy ohjelman mukaan olleen humanistisen tiedekunnan tervetuliaisinfo. Mitähän siellä mahdettiin käsitellä, jaa-a?

Infosta meidät jaettiin pääaineittain ryhmiin. Huomasin ilokseni, että pääsykoetuttavistani lähes kaikki olivat päässeet opiskelemaan laitokselle, jotkut opettajalinjalle, jotkut eivät. Meitä suomen porukkaan kuuluvia on reilut 30 (neljä poikaa), joista opettajalinjalla on vähän yli 20 (vain yksi poika). Porukassa on myös venäläinen, kaksi saksalaista ja pari muuta vaihto-opiskelijaa. Jakauduimme vielä pienempiin ryhmiin, tällä kertaa 11-henkiseen tutor-ryhmään leppoisan toisen vuoden opiskelijan johdettavaksi. Tutor kierrätti meitä ympäri kampusta, kertoi käytännöistä ja esitteli opiskelijaravintoloita. Vaikuttaa siltä, että opiskelijoilla on mielessä vain ruoka, sillä niin paljon puhutaan jokapäiväisestä leivästä, levitteestä, salaattipöydästä, pääruoasta, keitoista, jälkiruoista ynnä muista herkuista sekä tietenkin herkullisesta hinnasta (vain 2,35 €!). Opiskelijaravintoloita on pelkästään Seminaarinmäellä seitsemän (lähialueilla lisää), ja jokaisessa on päivittäin tarjolla keskimäärin neljä ateriavaihtoehtoa. Onneksi meidän ei ole vielä tarvinnut itse päättää, missä syömme, vaan tutor on vienyt meidät päivittäin eri paikkoihin.

Takaisin ensimmäiseen päivään. Vapauduttuani koulust... siis YLIOPISTOSTA kävin solmimassa vuokrasopimuksen. Sitten olikin vuorossa jännittävin osuus, hengähdys oman asunnon ovella avaimet kädessä tietäen, että oven takana asuu kolme ventovierasta ihmistä. Ei auttanut muu kuin avata ovi ja marssia sisään. Onneksi heti keittiössä oli vastassa yksi kämppiksistä, ja toiset kaksi tapasin jo samana iltana. Kaikki ovat todella mukavia! Opiskelemme jokseenkin samanlaisia asioita, ja yhden kämppiksen kanssa olemme jopa muutamilla samoilla kursseilla. - Koska talossa on oltava mies, kastoimme pölynimurin Sampaksi. Samppa on oranssi, komea, miellyttävä-ääninen ja hyvä siivoamaan, eli kaikin puolin täydellinen asuinkumppani.

Päivät Jyväskylässä ovat kuluneet nopeasti. Koko ajan tapahtuu jotain, ja jatkuvasti saisi olla menossa. Hyvä kun ehdin välillä käymään kämpällä! Ilmeisesti yliopiston ja tutoreiden tarkoitus on pitää aloittavat opiskelijat niin kiireisinä, ettemme ehdi ikävöidä kotia tai huomata opiskelija-asuntojemme puutteita (kuten ettei liesituuletin toimi). Meitä opiskelijoita tutustutetaan toisiimme bileissä, illanistujaisissa, kekkereissä ja ties missä kissanristiäisissä. Verkostoituminen sujuu nopeasti, kun ihmiset ovat välittömiä ja ystävällisiä. Kenties ilmiö on sama kaikkien opiskelijoiden keskuudessa: kaverit otetaan sieltä, missä niitä on, eikä jäädä ihmettelemään yksin. Nautin täysin siemauksin siitä, että kuka tahansa "voi" (miksei muutenkin voisi?) mennä juttelemaan kelle tahansa. Kaikki ovat samalla linjalla eivätkä (juurikaan) tunne toisiaan ennestään. On kiehtovaa tutustua uusiin, erilaisiin ihmisiin, ja silti huomata heidän olevan jollakin mystisellä tavalla aivan tuttuja. Ehkä maailmassa on vain rajallinen määrä sieluja ja ihmisen osasia, joista on koottu enemmän tai vähemmän samanlaisia yhdistelmiä.

Ettei kertomus menisi aivan passiiviin, mainitsen muutaman seikan, mitkä ällistyttävät minua. Ensinnäkin ihmettelen sitä, kuinka nopeasti paikallinen puhetapa tarttuu. Oikeastaan en voi väittää, että puhuisin kuin paikalliset, vaan huomaan keskustelevani kavereitten kanssa aina sillä "kielellä", jota he käyttävät. Kotiväki vitsaileekin, että "hyvä kun Hellu pääsi opiskelemaan suomea, kun ei se osaa enää puhuakaan kunnolla". Onhan meillä aina puhuttu sekakielistä internationaali-sudeettisavolais-karjalaismurretta, mutta tämä uusi puheenparteni on suoraan sanottuna JÄRKYTTÄVÄ. Ennen opetusharjoitteluja on kyllä opittava taas puhumaan suomea!
Toiseksi olen päässyt todistamaan kansansatujen "pois pojat pussista" -ilmiötä. On kummallista, että heti kun kaivan taskustani kartan, jostain ilmestyy välittömästi noin kolme ihmistä, jotka yrittävät auttaa minua tien löytämisessä. Sama tapahtuu paikallisliikenteen linikkapysäkeillä. Jos tutkin aikataulu- ja reittivihkosta, joku pysäkillä seisovista alkaa heti neuvoa sopivia autoja ja vuoroja. Ei ehkä pitäisi yleistää, mutta viikon kokemuksella voisin väittää kaikkia jyväskyläläisiä ystävällisiksi ja avuliaiksi. Pienoinen kulttuurisokki oli myös se, että linikassa matkustajat juttelevat keskenään, kysyvät, mihin aion jäädä, ja painavat jopa pysäytysnappia puolestani. Olenkohan sittenkin ajanut pysäkkini ohi ja päätynyt taivaaseen?

Taivaalliselta tuntuu myös yliopiston kurssitarjonta. Opiskella voi melkein mitä tahansa mahdollista ja mahdotonta. Olen rohmunnut ensimmäiselle vuodelle ehkä liikaakin kursseja, mutta lukujärjestys ei tunnu täyttyvän millään. Maanantait ja perjantait ovat lähes kokonaan vapaita, ja viikon keskelläkin (ti, ke, to) on vain "puolikkaita" päiviä. Ja minulla sentään on lähes tuplasti kursseja muutamiin kavereihin verrattuna! - Nyt aluksi on vain suomen kielen ja kirjallisuuden luentoja ja harjoitusryhmiä, mutta jo ensi viikolla aloitan latinan, lokakuussa pedagogiikan ja keväällä uuden ihastukseni, viittomakielen, opinnot.

Tulin perjantaina kotiin linikalla, jossa totisesti oli tunnelmaa. Matkan rattona oli yksi häirikkö, joka lopulta poistettiin kyydistä poliisien avulla. Loppumatkan viihdytyksestä vastasi suulas humalainen mies, joka ei tiennyt, mistä oli tulossa tai minne menossa, vaikka oli kuulemma matkustanut väliä Jkl-Hki jo kymmenen vuotta ja rakastanut yhtä kauan linikan rahastajanaista. Hän ehti myös kosia lähes kaikkia autossa olleita vaaleatukkaisia tyttöjä. Onneksi olen tumma!

Huomenna hän tulee

Huomenna hän tulee muuttokuorminensa
ja toivoo, että Volvosta ei loppuisi bensa.
Huomenna hän asuu jo Taitoniekantiellä
ja opiskelijaelämäänsä aloittelee siellä.

Kaulin, kattila, kaapit, Korf

Uskomatonta, kuinka paljon tavaraa omaan kotiin tarvitaan! Olen taas tänään haalinut tarve-esineitä tulevaan opiskelijakämppääni. Ei riitä, että minulla on nyt sopivat haarukat (joita jopa lehtihaastattelussa peräänkuulutin) ja tietenkin myös muut ruokailuvälineet, vaan jostain on kaivettava myös kunnollinen juustohöylä, varrellinen purkinavaaja, kaunismuotoinen leivontakulho, kaulin ja leivinliina - vain muutamia mainitakseni. Kaikkea ei tietenkään kannata ostaa uutena, joten olemme viime päivinä Mirkun kanssa kolunneet kirpputoreja kyllästymiseen asti.

Rippi- ja ylioppilaslahjoiksi olen jo aiemmin saanut mukavan kokoelman astioita, kattiloita ja muita keittiötarvikkeita. Ilahduttavaa on myös se, että kesän aikana monet sukulaiset ja vanhemmat ystäväni ovat innostuneet siivoamaan kaappejaan ja löytäneet niistä paljon itselleen tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa. He ovat auliisti lahjoittaneet minulle tekstiilejä, astioita ja jopa huonekaluja. Olen äärettömän iloinen siitä, että voin tällä tavalla hyödyntää ja uusiokäyttää vanhoja tarvekaluja.

Ainoa surku on se, etten millään pysty ottamaan kaikkia saamiani tavaroita mukaan Jyväskylään. Esimerkiksi pieniä pöytäliinoja minulla on nyt niin paljon, että voisin peitellä niillä kokonaisen kartanon pöydät. Toisaalta kyllä aika tavaran nauttii, ja kaikelle keksitään vielä käyttötarkoitus. Koskaan ei tiedä, mitä voi tarvita. Kenties jostain ilmestyy joskus Vladimir Korf tai Fitzwilliam Darcy, joka tarvitsee kartanoonsa naisen, jolla on riittävästi pöytäliinoja.

Seikkailut on seikkailtu...

...ja kaikki mukavasti, kuten Sepänmäen laulussa lauletaan.

Tämänkesäinen näytelmäproggis, Sepänmäen seikkailu, on nyt saatu kunniakkaasti loppuun. Viime sunnuntaina etsittiin kadonnutta seppää - mutta todennäköisesti ei viimeistä kertaa. Vaikka "Antti on hyvin säntillinen mies", hän saattaa jälleen hävitä ensi kesänä. Olemme saaneet näytelmästä niin paljon kiitollista palautetta, että toinen näytöskausi on vakavasti harkittavissa.

Sepänmäen seikkailu on ollut sikäli mukava näytelmä, ettei vuorosanoja ole tarvinnut opetella kovin tarkasti. Minähän en tunnetusti koskaan opi repliikkejäni, ainakaan sanasta sanaan. Onneksi katsojien kierrättäminen museon rakennuksissa jättää näyttelijöille paljon aikaa ja tilaa improvisoida. Puheet ovat muokkautuneet kunkin suuhun sopiviksi, ja samalla varsinainen tarina on saanut monia mielenkiintoisia sivujuonteita, kun henkilöhahmot ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Kesän aikana on muun muassa paljastunut, että kupparimuorilla on saksalainen sulho, Hermann, jota ei ole vuosikymmeniin näkynyt, ja että kupparilla epäillään olevan vispilänkauppaa myllärin kanssa. Henkilöistä on selvinnyt jokaisessa näytöksessä uusia asioita, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Onhan sentään muistettava, että sepän perhe on oikeasti elänyt Sepänmäellä. - Jos esityksen jälkeen jäi askarruttamaan, kumman kisälli Sulo lopulta valitsi, Rauhan vai Impin, voi käydä tarkistamassa asian Sepän tuvan kamarissa olevasta taulusta.

Näytelmä on kuulemma mietityttänyt niin pieniä kuin suuria katsojia. Vieraat esineet ja sanat ovat herättäneet kotona keskustelua, ja kuulemma seikkailun henkilöt ja tapahtumat ovat tulleet lasten uniinkin. Mahtavaa kuulla, että olemme onnistuneet saamaan esityksestä niin vaikuttavan! Kaikki kunnia ja kiitos ohjaaja ja käsikirjoittaja Tommi Nurmilaineelle, joka on (jälleen kerran) luonut erinomaisen tarinan upeaan ympäristöön. Tahdon samalla kiittää mainioita näyttelijäkollegoita, joilla riitti puhtia koko kesäksi. Pullat hävisivät, pahvimukit lakosivat ja polvet notkistuivat hyvässä seurassa.

Heitän nyt huopikkaan teille, hyvät katsojat: pankaa sana kiertämään ja mainostakaa Sepänmäen seikkailua tuttavillenne. Mäntsälässä on kaivattu ja kaivataan kesäteatteria, joten olisi suotavaa, että ihmiset myös kävisivät katsomassa paikkakunnan näytelmiä. Katsojat ovat teatterin elinehto, varsinkin näytelmässä, jossa yleisö on osa esitystä. Älkää siis vain ihailko taidetta, vaan astukaa sen sisään ja heittäytykää sen vietäväksi! Tämä saattaa olla mahdollista taas ensi kesänä Sepänmäellä - jos seikkailulle on kysyntää.

Johdatusta akateemiseen kieleen?

Opintopiste, opintosuunnitelma, opinto-ohjaus, opinto-ohjaaja, amanuenssi, professori, lehtori, seminaari, opponointi...

Tämän päivän olen seikkaillut yliopiston nettisivujen sanastoviidakossa. Olen yrittänyt tajuta opintopistejärjestelmää ja laskea, kuinka kauan opintoni vievät. Opetussuunnitelmasta en ole tajunnut hölkäsen pöläystä, en kurssien nimistä enkä niiden sisällöstä. Kokonaiset suomenkieliset sanat on korvattu sekavilla lyhenteillä koodeilla, jotka eivät sano mitään kaltaiselleni noviisille. Odotan äärimmäisen jännittyneenä pääsyä esimerkiksi kurssille SKIA221, sillä olisihan hauska saada tietää, mitä kurssi käsittelee.

Opinto-alkuisten sanojen ihmeelliseen maailmaan minut innosti Jyväskylän yliopistosta tänään saapunut kirje. Tiedotteessa mainostettiin mahdollisuutta ottaa jokin kielten laitoksen kielistä sivuaineeksi. Tarjonta on houkutteleva: "tavallisten" englannin, ruotsin, saksan, ranskan (ts. romaanisen filologian) venäjän, espanjan ja italian lisäksi on mahdollista lukea latinaa, slovakiaa ja tanskaa. Suomen opiskelijat voivat lisäksi tutustua eestiin ja unkariin. Kuinkahan monta kieltä vielä onnistunkaan ymppäämään lukujärj... kröhöm, siis henkilökohtaiseen opintosuunnitelmaani?

Innostustan lieventää hieman se, että pääaineeni opetussuunnitelman jo kolmesti luettuani en ymmärrä vieläkään, kuinka paljon voin ottaa ylimääräisiä kursseja. Ehdinkö ollenkaan lukea latinaa? Ennen kuin pystyn keskittymään "vieraisiin" kieliin, täytynee näköjään tutkia, tarjoaako kielten laitos yliopistokielikursseja. Hankalien tiedotetekstien tulkitsemisessa voisivat olla hyödyksi ainakin Johdatus akateemiseen kieleen sekä Seminaaripuheiden syventävät opinnot. Milloinkohan tällaisia kursseja ryhdytään järjestämään? Hyvät ainesuunnittelijat, varatkaa minulle paikka näille tunneille!

Kyllä konduktööri tietää

Matkustaessani Z-junassa viime viikolla ystäväni kanssa kohtasin pitkästä aikaa ihmeen: vaunuun ilmestyi hauska konduktööri. Kaikenlaisia lipunmyyjiä on tullut nähtyä: mukavia, neutraaleja, ynseitä, kyynisiä tai jopa aggressiivisia, mutta tämä hauska konduktööri oli aivan omaa luokkaansa. Hänen astuessaan vaunuosastoon tuntui siltä kuin elämäni elokuvan taustamusiikkiin olisi tullut uusi, hilpeä sointi.

Ystäväni osti lippunsa ensimmäisenä. Opiskelijalippu Mäntsälään alkoi tulostua ihmeellisestä harmaasta koneesta, ja konduktööri luki hinnan näytöstä: 8,30 €. Ystäväni alkoi empiä. "E-eikö se ollutkaan neljä kakskyt?" Tiesin, ettei hänellä ollut riittävästi kolikoita täysihintaiseen lippuun, koska emme olleet viitsineet käydä pankkiautomaatilla.

Tavallinen konduktööri olisi tässä vaiheessa vastannut kylmästi asian olevan näin, antanut lipun ja siirtynyt seuraavan asiakkaan puoleen. Hauska konduktööri sen sijaan naurahti ja alkoi selittää, että yritti huiputtaa, tai oikeastaan testata tarkkaavaisuuttamme ja reaktioitamme säikäyttämällä meidät. Ystäväni myönsi hänen onnistuneen täydellisesti - olihan tilanne pelottavampi kuin kummitusjuna-ajelu. Yritimme puolestamme pelotella konduktööriä opiskelijakorttiemme kaameilla kuvilla, tosin tuloksetta. Kuvat olivat kuulemma sentään näköiset.

Saatuamme liput ja konduktöörin mentyä päätimme vaihtaa paikkoja seuraavaan vaunuun. Ehdimme istua siellä vain muutaman asemanvälin, kun kuulutettiin lippujentarkastuksesta. Pian sama hauska konduktööri köpötteli vaunuosastoon ja pyysi saada nähdä lippumme. Olimme ystäväni kanssa keskustelun pyörteissä, joten jatkoimme puhumista ja vilautimme pilettejämme. "Jaa, vai opiskelijaliput. Olette te kai jossain vaiheessa näyttäneet korttejanne?"

Keskeytimme keskustelumme vastataksemme konduktöörille, mutta kun hän näki kasvomme, hän tunnisti meidät. "Ai te olittekin te! Kas kun en heti huomannut. Mutta tehän olettekin vaihtaneet vaunua! Anteeksi, en ollenkaan tajunnut!" Eihän se mitään haitannut, ei kukaan voi kaikkea muistaa. "Minä kun yleensä muistan, missä kukakin istuu. Tehän olitte aikaisemmin siinä edellisessä vaunussa, niin olittekin, heti tuossa ekassa penkissä, vai mitä? Kyllähän minä sen olisin tiennyt. Ettekä te minua onnistuneet pelästyttämään." Hauska konduktööri tarkisti muidenkin liput, jatkoi ensimmäiseen vaunuun ja huikkasi vielä sieltä: "Näillä penkeillä te istuitte. Kyllä minä muistan neitien istumapaikat!"

Mitä tästä opimme? Junalippu kannattaa aina ostaa, sillä konduktööri tietää kyllä, missä istuvat pilettinsä maksaneet matkustajat. Sitä paitsi pummeille sakkoja kirjoittaessaan hauskatkaan konduktöörit eivät välttämättä ole enää hauskoja.

Amici, dies perdidi!

Varmaankin jo muinaiset roomalaisopettajat tolkuttivat oppilailleen, ettei tekstiä kannata aloittaa sanoilla "jo muinaiset roomalaiset". Kyseinen aloitus on (muka) kulunut, lattea ja ikävä. Vielä mitä. Kirjoittajalle, jolle alku on hankalaa - kuin myös keskikohta ja lopetus - tuon lausekkeen olemassaolo on silkka helpotus. Minkä tahansa länsimaisesta kulttuurista kertovan jutun voi aloittaa historiapläjäyksellä, sillä roomalaiset osasivat näyttää mallia asiassa kuin asiassa.

Jopa ensimmäisen blogin voi aloittaa kertomalla muinaisista roomalaisista. Hekin nimittäin kirjoittelivat kuulumisistaan kirjeissä - ja seinissä. Juuri nämä seinäkirjoitukset olivat aikansa blogeja ja keskustelufoorumeita (sic!). Kuka tahansa (kirjoitustaitoinen) saattoi raapustaa seinään ajatuksensa nimen kanssa tai ilman. Muiden kirjoituksia pystyi kommentoimaan milloin vain, ja jos joku halusi piristää aihetta kuvalla, riitti, että hänella oli pala hiiltä. Eipä tarvinnut latailla valokuvia verkkoon, säätää resoluutiota tai pohtia tekijänoikeuksia. Mikä parasta, ajatusten näkyvyys oli taattu. Jos oli sitä mieltä, että Sulpicius on kiero petturi, koko kaupunki saattoi tietää siitä seuraavana päivänä.

Aloitin blogin kirjoittamisen siksi, että oppisin kirjoittamaan blogia. Valitettavasti en edes tiedä, miten tuota hankalaa b-sanaa tulisi käyttää ja taivuttaa. Bloggaanko minä? Olenko bloggaaja vai bloggari? Oli miten oli, haluan opetella kirjoittamaan epämääräiselle yleisölle. Aiemmin olen kirjoittanut vain itselleni, tietyille ihmisille tai julkisolle*; nyt tahdon kokeilla, kuinka sujuu ajatusten kokoaminen ja muotoilu tuntemattomalle lukijakunnalle. Blogin pitämiseen liitän myös egoistisia ajatuksia: minun asiani kiinnostavat lukijoita, minä osaan muotoilla ajatukseni parhaiten, minua kuunnellaan ja luetaan.

Sisäinen narsistini kuitenkin vaikenee, kun kerron sille, miksi ylipäätään ryhdyin kirjoituspuuhiin. Sanoiksi muotoiltu ajatus on jo kahdesti ajateltu, ja kirjoitettu ajatus joutuu harkintaan kolme kertaa. Päivän aikana tuhannet ja taas tuhannet ajatukset vilistävät pitkin aivoja, eikä niitä kaikkia voi millään kehittää kunnon aatoksiksi. Kirjoittamalla pystyn kuitenkin pelastamaan ja tulkitsemaan edes osan siitä, mitä päässäni liikkuu. Olen hävittänyt elämästäni monta päivää, koska joistakin en ole jaksanut tai viitsinyt säästää yhtään mitään, en edes yhtä ajatusta. Amici, dies perdidi - ystävät, olen hukannut päiviä!

Tuhlaaminen ei saa jatkua. Tästä lähtien jokaisesta päivästä säästyköön jotain - väri, tuoksu, maku, sana, edes yksi kirjain. Jos olen oikein säästäväinen ja talletan sanoja päiväkirjaani, minun sietää olla tyytyväinen. Jos sen sijaan sijoitan osakkeisiin ja kirjoitan blogiin, sanoistani saattaa hyötyä joku toinenkin. Kirjoittamisen aloittamiseen vaikutti vielä eräs ystävä. Lämmin kiitos ja terveisiä hänelle!

* Lempisanani journalistiikan pääsykoekirjassa (Risto Kuneliuksen Viestinnän vallassa)