Kaulin, kattila, kaapit, Korf

Uskomatonta, kuinka paljon tavaraa omaan kotiin tarvitaan! Olen taas tänään haalinut tarve-esineitä tulevaan opiskelijakämppääni. Ei riitä, että minulla on nyt sopivat haarukat (joita jopa lehtihaastattelussa peräänkuulutin) ja tietenkin myös muut ruokailuvälineet, vaan jostain on kaivettava myös kunnollinen juustohöylä, varrellinen purkinavaaja, kaunismuotoinen leivontakulho, kaulin ja leivinliina - vain muutamia mainitakseni. Kaikkea ei tietenkään kannata ostaa uutena, joten olemme viime päivinä Mirkun kanssa kolunneet kirpputoreja kyllästymiseen asti.

Rippi- ja ylioppilaslahjoiksi olen jo aiemmin saanut mukavan kokoelman astioita, kattiloita ja muita keittiötarvikkeita. Ilahduttavaa on myös se, että kesän aikana monet sukulaiset ja vanhemmat ystäväni ovat innostuneet siivoamaan kaappejaan ja löytäneet niistä paljon itselleen tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa. He ovat auliisti lahjoittaneet minulle tekstiilejä, astioita ja jopa huonekaluja. Olen äärettömän iloinen siitä, että voin tällä tavalla hyödyntää ja uusiokäyttää vanhoja tarvekaluja.

Ainoa surku on se, etten millään pysty ottamaan kaikkia saamiani tavaroita mukaan Jyväskylään. Esimerkiksi pieniä pöytäliinoja minulla on nyt niin paljon, että voisin peitellä niillä kokonaisen kartanon pöydät. Toisaalta kyllä aika tavaran nauttii, ja kaikelle keksitään vielä käyttötarkoitus. Koskaan ei tiedä, mitä voi tarvita. Kenties jostain ilmestyy joskus Vladimir Korf tai Fitzwilliam Darcy, joka tarvitsee kartanoonsa naisen, jolla on riittävästi pöytäliinoja.

Seikkailut on seikkailtu...

...ja kaikki mukavasti, kuten Sepänmäen laulussa lauletaan.

Tämänkesäinen näytelmäproggis, Sepänmäen seikkailu, on nyt saatu kunniakkaasti loppuun. Viime sunnuntaina etsittiin kadonnutta seppää - mutta todennäköisesti ei viimeistä kertaa. Vaikka "Antti on hyvin säntillinen mies", hän saattaa jälleen hävitä ensi kesänä. Olemme saaneet näytelmästä niin paljon kiitollista palautetta, että toinen näytöskausi on vakavasti harkittavissa.

Sepänmäen seikkailu on ollut sikäli mukava näytelmä, ettei vuorosanoja ole tarvinnut opetella kovin tarkasti. Minähän en tunnetusti koskaan opi repliikkejäni, ainakaan sanasta sanaan. Onneksi katsojien kierrättäminen museon rakennuksissa jättää näyttelijöille paljon aikaa ja tilaa improvisoida. Puheet ovat muokkautuneet kunkin suuhun sopiviksi, ja samalla varsinainen tarina on saanut monia mielenkiintoisia sivujuonteita, kun henkilöhahmot ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Kesän aikana on muun muassa paljastunut, että kupparimuorilla on saksalainen sulho, Hermann, jota ei ole vuosikymmeniin näkynyt, ja että kupparilla epäillään olevan vispilänkauppaa myllärin kanssa. Henkilöistä on selvinnyt jokaisessa näytöksessä uusia asioita, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Onhan sentään muistettava, että sepän perhe on oikeasti elänyt Sepänmäellä. - Jos esityksen jälkeen jäi askarruttamaan, kumman kisälli Sulo lopulta valitsi, Rauhan vai Impin, voi käydä tarkistamassa asian Sepän tuvan kamarissa olevasta taulusta.

Näytelmä on kuulemma mietityttänyt niin pieniä kuin suuria katsojia. Vieraat esineet ja sanat ovat herättäneet kotona keskustelua, ja kuulemma seikkailun henkilöt ja tapahtumat ovat tulleet lasten uniinkin. Mahtavaa kuulla, että olemme onnistuneet saamaan esityksestä niin vaikuttavan! Kaikki kunnia ja kiitos ohjaaja ja käsikirjoittaja Tommi Nurmilaineelle, joka on (jälleen kerran) luonut erinomaisen tarinan upeaan ympäristöön. Tahdon samalla kiittää mainioita näyttelijäkollegoita, joilla riitti puhtia koko kesäksi. Pullat hävisivät, pahvimukit lakosivat ja polvet notkistuivat hyvässä seurassa.

Heitän nyt huopikkaan teille, hyvät katsojat: pankaa sana kiertämään ja mainostakaa Sepänmäen seikkailua tuttavillenne. Mäntsälässä on kaivattu ja kaivataan kesäteatteria, joten olisi suotavaa, että ihmiset myös kävisivät katsomassa paikkakunnan näytelmiä. Katsojat ovat teatterin elinehto, varsinkin näytelmässä, jossa yleisö on osa esitystä. Älkää siis vain ihailko taidetta, vaan astukaa sen sisään ja heittäytykää sen vietäväksi! Tämä saattaa olla mahdollista taas ensi kesänä Sepänmäellä - jos seikkailulle on kysyntää.

Johdatusta akateemiseen kieleen?

Opintopiste, opintosuunnitelma, opinto-ohjaus, opinto-ohjaaja, amanuenssi, professori, lehtori, seminaari, opponointi...

Tämän päivän olen seikkaillut yliopiston nettisivujen sanastoviidakossa. Olen yrittänyt tajuta opintopistejärjestelmää ja laskea, kuinka kauan opintoni vievät. Opetussuunnitelmasta en ole tajunnut hölkäsen pöläystä, en kurssien nimistä enkä niiden sisällöstä. Kokonaiset suomenkieliset sanat on korvattu sekavilla lyhenteillä koodeilla, jotka eivät sano mitään kaltaiselleni noviisille. Odotan äärimmäisen jännittyneenä pääsyä esimerkiksi kurssille SKIA221, sillä olisihan hauska saada tietää, mitä kurssi käsittelee.

Opinto-alkuisten sanojen ihmeelliseen maailmaan minut innosti Jyväskylän yliopistosta tänään saapunut kirje. Tiedotteessa mainostettiin mahdollisuutta ottaa jokin kielten laitoksen kielistä sivuaineeksi. Tarjonta on houkutteleva: "tavallisten" englannin, ruotsin, saksan, ranskan (ts. romaanisen filologian) venäjän, espanjan ja italian lisäksi on mahdollista lukea latinaa, slovakiaa ja tanskaa. Suomen opiskelijat voivat lisäksi tutustua eestiin ja unkariin. Kuinkahan monta kieltä vielä onnistunkaan ymppäämään lukujärj... kröhöm, siis henkilökohtaiseen opintosuunnitelmaani?

Innostustan lieventää hieman se, että pääaineeni opetussuunnitelman jo kolmesti luettuani en ymmärrä vieläkään, kuinka paljon voin ottaa ylimääräisiä kursseja. Ehdinkö ollenkaan lukea latinaa? Ennen kuin pystyn keskittymään "vieraisiin" kieliin, täytynee näköjään tutkia, tarjoaako kielten laitos yliopistokielikursseja. Hankalien tiedotetekstien tulkitsemisessa voisivat olla hyödyksi ainakin Johdatus akateemiseen kieleen sekä Seminaaripuheiden syventävät opinnot. Milloinkohan tällaisia kursseja ryhdytään järjestämään? Hyvät ainesuunnittelijat, varatkaa minulle paikka näille tunneille!

Kyllä konduktööri tietää

Matkustaessani Z-junassa viime viikolla ystäväni kanssa kohtasin pitkästä aikaa ihmeen: vaunuun ilmestyi hauska konduktööri. Kaikenlaisia lipunmyyjiä on tullut nähtyä: mukavia, neutraaleja, ynseitä, kyynisiä tai jopa aggressiivisia, mutta tämä hauska konduktööri oli aivan omaa luokkaansa. Hänen astuessaan vaunuosastoon tuntui siltä kuin elämäni elokuvan taustamusiikkiin olisi tullut uusi, hilpeä sointi.

Ystäväni osti lippunsa ensimmäisenä. Opiskelijalippu Mäntsälään alkoi tulostua ihmeellisestä harmaasta koneesta, ja konduktööri luki hinnan näytöstä: 8,30 €. Ystäväni alkoi empiä. "E-eikö se ollutkaan neljä kakskyt?" Tiesin, ettei hänellä ollut riittävästi kolikoita täysihintaiseen lippuun, koska emme olleet viitsineet käydä pankkiautomaatilla.

Tavallinen konduktööri olisi tässä vaiheessa vastannut kylmästi asian olevan näin, antanut lipun ja siirtynyt seuraavan asiakkaan puoleen. Hauska konduktööri sen sijaan naurahti ja alkoi selittää, että yritti huiputtaa, tai oikeastaan testata tarkkaavaisuuttamme ja reaktioitamme säikäyttämällä meidät. Ystäväni myönsi hänen onnistuneen täydellisesti - olihan tilanne pelottavampi kuin kummitusjuna-ajelu. Yritimme puolestamme pelotella konduktööriä opiskelijakorttiemme kaameilla kuvilla, tosin tuloksetta. Kuvat olivat kuulemma sentään näköiset.

Saatuamme liput ja konduktöörin mentyä päätimme vaihtaa paikkoja seuraavaan vaunuun. Ehdimme istua siellä vain muutaman asemanvälin, kun kuulutettiin lippujentarkastuksesta. Pian sama hauska konduktööri köpötteli vaunuosastoon ja pyysi saada nähdä lippumme. Olimme ystäväni kanssa keskustelun pyörteissä, joten jatkoimme puhumista ja vilautimme pilettejämme. "Jaa, vai opiskelijaliput. Olette te kai jossain vaiheessa näyttäneet korttejanne?"

Keskeytimme keskustelumme vastataksemme konduktöörille, mutta kun hän näki kasvomme, hän tunnisti meidät. "Ai te olittekin te! Kas kun en heti huomannut. Mutta tehän olettekin vaihtaneet vaunua! Anteeksi, en ollenkaan tajunnut!" Eihän se mitään haitannut, ei kukaan voi kaikkea muistaa. "Minä kun yleensä muistan, missä kukakin istuu. Tehän olitte aikaisemmin siinä edellisessä vaunussa, niin olittekin, heti tuossa ekassa penkissä, vai mitä? Kyllähän minä sen olisin tiennyt. Ettekä te minua onnistuneet pelästyttämään." Hauska konduktööri tarkisti muidenkin liput, jatkoi ensimmäiseen vaunuun ja huikkasi vielä sieltä: "Näillä penkeillä te istuitte. Kyllä minä muistan neitien istumapaikat!"

Mitä tästä opimme? Junalippu kannattaa aina ostaa, sillä konduktööri tietää kyllä, missä istuvat pilettinsä maksaneet matkustajat. Sitä paitsi pummeille sakkoja kirjoittaessaan hauskatkaan konduktöörit eivät välttämättä ole enää hauskoja.

Amici, dies perdidi!

Varmaankin jo muinaiset roomalaisopettajat tolkuttivat oppilailleen, ettei tekstiä kannata aloittaa sanoilla "jo muinaiset roomalaiset". Kyseinen aloitus on (muka) kulunut, lattea ja ikävä. Vielä mitä. Kirjoittajalle, jolle alku on hankalaa - kuin myös keskikohta ja lopetus - tuon lausekkeen olemassaolo on silkka helpotus. Minkä tahansa länsimaisesta kulttuurista kertovan jutun voi aloittaa historiapläjäyksellä, sillä roomalaiset osasivat näyttää mallia asiassa kuin asiassa.

Jopa ensimmäisen blogin voi aloittaa kertomalla muinaisista roomalaisista. Hekin nimittäin kirjoittelivat kuulumisistaan kirjeissä - ja seinissä. Juuri nämä seinäkirjoitukset olivat aikansa blogeja ja keskustelufoorumeita (sic!). Kuka tahansa (kirjoitustaitoinen) saattoi raapustaa seinään ajatuksensa nimen kanssa tai ilman. Muiden kirjoituksia pystyi kommentoimaan milloin vain, ja jos joku halusi piristää aihetta kuvalla, riitti, että hänella oli pala hiiltä. Eipä tarvinnut latailla valokuvia verkkoon, säätää resoluutiota tai pohtia tekijänoikeuksia. Mikä parasta, ajatusten näkyvyys oli taattu. Jos oli sitä mieltä, että Sulpicius on kiero petturi, koko kaupunki saattoi tietää siitä seuraavana päivänä.

Aloitin blogin kirjoittamisen siksi, että oppisin kirjoittamaan blogia. Valitettavasti en edes tiedä, miten tuota hankalaa b-sanaa tulisi käyttää ja taivuttaa. Bloggaanko minä? Olenko bloggaaja vai bloggari? Oli miten oli, haluan opetella kirjoittamaan epämääräiselle yleisölle. Aiemmin olen kirjoittanut vain itselleni, tietyille ihmisille tai julkisolle*; nyt tahdon kokeilla, kuinka sujuu ajatusten kokoaminen ja muotoilu tuntemattomalle lukijakunnalle. Blogin pitämiseen liitän myös egoistisia ajatuksia: minun asiani kiinnostavat lukijoita, minä osaan muotoilla ajatukseni parhaiten, minua kuunnellaan ja luetaan.

Sisäinen narsistini kuitenkin vaikenee, kun kerron sille, miksi ylipäätään ryhdyin kirjoituspuuhiin. Sanoiksi muotoiltu ajatus on jo kahdesti ajateltu, ja kirjoitettu ajatus joutuu harkintaan kolme kertaa. Päivän aikana tuhannet ja taas tuhannet ajatukset vilistävät pitkin aivoja, eikä niitä kaikkia voi millään kehittää kunnon aatoksiksi. Kirjoittamalla pystyn kuitenkin pelastamaan ja tulkitsemaan edes osan siitä, mitä päässäni liikkuu. Olen hävittänyt elämästäni monta päivää, koska joistakin en ole jaksanut tai viitsinyt säästää yhtään mitään, en edes yhtä ajatusta. Amici, dies perdidi - ystävät, olen hukannut päiviä!

Tuhlaaminen ei saa jatkua. Tästä lähtien jokaisesta päivästä säästyköön jotain - väri, tuoksu, maku, sana, edes yksi kirjain. Jos olen oikein säästäväinen ja talletan sanoja päiväkirjaani, minun sietää olla tyytyväinen. Jos sen sijaan sijoitan osakkeisiin ja kirjoitan blogiin, sanoistani saattaa hyötyä joku toinenkin. Kirjoittamisen aloittamiseen vaikutti vielä eräs ystävä. Lämmin kiitos ja terveisiä hänelle!

* Lempisanani journalistiikan pääsykoekirjassa (Risto Kuneliuksen Viestinnän vallassa)