Kirjastobingo

KIRJASTO 1) vars. pölyisten hyllyrivien täyttämä hyssyisenhiljainen ja tunkkainen huone, jossa silmälasipäiset kirjastovirkailijat asettelevat niteitä hyllyihin ja silmälasipäiset lainaajat ottavat niitä pois samalla kun ahkerimmat opiskelijat yrittävät takoa joidenkin niteiden sisältämää tekstiainesta päähänsä ansaiten siten toimeentulonsa, vaikka suihkivaa ääntä pitäviin ulkoiluhousuihin pukeutuneet kanssaeläjät yrittävät liikunnallaan häiritä näitä toimintoja parhaansa mukaan; 2) ark. kirjaston kahvila, Café Libri, myös: Kihviö (ylät.); edellistä eläväisempi tila, jossa pölyiset humanistit ja joskus myös muut istuvat mustavalkoisten pöytien ja tuolien täyttämässä reipasäänisessä ja vetoisassa ympäristössä, jossa silmälasipäiset opiskelijat nauttivat viidennen kupin kahvia ja asettelevat käytetyt lautasliinansa biojäteastiaan ja valkopukuiset kahvilahenkilökunnan jäsenet keräävät astiat pois pöydistä samalla kun ahkerimmat opiskelijat yrittävät takoa joidenkin niteiden sisältämää tekstiainesta päähänsä ansaiten siten toimeentulonsa, vaikka osa muista läsnäolijoista uskoo olevansa täysiä tyhjäntoimittajia ja osalla on niin hauskaa, että kaikki muutkin saavat kuulla sen; opiskelupaikka; akateemisten henkilöiden oleskelu- ja kohtauspaikka.

TEE NÄIN (myös kahvi siten käy):
1. Mene kirjastoon, kirjastolle tai lokaatioymmärryksesi mukaan kirjaston kahvilaan.
2. Katsele ja kuuntele. Rastita havaintosi bingoruudukosta.
3. Kun rasteja karttuu viisi kappaletta peräkkäin pystyyn, vakaan tai vinoon, huuda "bingo!" ja nauti vielä yksi santsikupillinen.

(Klikkaamalla bingoruudukkoa saat sen suuremmaksi.)

Teksti ja bingoruudukko on julkaistu Jyväskylän yliopiston suomenopiskelijoiden ainejärjestölehti InSanen numerossa 3/2010 joulukuussa 2010.

Mitä olen kuullut viime aikoina II

Tänään kuultua -sarjani on kasvanut kymmenellä uudella lausahduksella. Aiempia kahtakymmentä sitaattia voi muistella täällä.

Lainailen ihmisten lausumia edelleen puhtaasti omiin tarkoituksiini. Niistä on iloa niin kirjoittaessa kuin puhuessa, ja vaikka niitä ei suorasanaisesti käyttäisikään, niistä voi joskus olla valtavasti hyötyä innoittamaan jonkin toisen teoksen syntymistä. Lukemattomia ovat tämänkin vuoden aikana olleet ne kerrat, kun olen palannut muistikirjojeni ääreen etsimään inspiraatiota.

Tämänkertaiset sitaatit ajoittuvat joulukuun 2009 ja marraskuun 2010 välille.

Joka kuuntelee tarkkaan, ei kyllästy.

21) "Haluan olla puhuva runoilija!"
22) "Toi natriumglutamaatti on kyllä sellanen juttu, että sen kun sanoo keskusteluun, niin kaikki on siinä. Sama kuin Ritari Ässä. Tai Batman."
23) "Tekopartaan voi nauraa vain tekonaurua."
24) "Kas tässä meillä on rehellinen suomalainen mies." "Ja peruna."
25) "Tämä nykyrokki käy ihan korviin."
26) "Olipa rankat colognet."
27) "Mitä suomalainen yhteiskunta olisikaan ilman kaltaisiamme kekseliäitä sieluja."
28) "Anteeksi, jouduin luottamustoimeen."
29) "Miks siin on kameleita?"
30) "Ironia – paras ehkäisyväline."

Pikkujouludialogi

Joulukuun ensimmäisenä päivänä (tai iltana) vietetyissä Koko Kylän pikkujouluissa eli Kortepohjan vapaa-aikatoimikunnan (KVAT) ylioppilaskylään järjestämissä avoimissa pikkujouluissa nähtiin ja kuultiin hieno pikkujouludialogi.

Kylässä vuoden aikana tapahtuneita tapahtumia kertaavan ja satirisoivan tekstin on ideoinut ja kirjoittanut Kvatin tonttutyöryhmä, johon kuuluivat nimeltä mainiten ainakin M. Lähteenmäki, H. Hämäläinen, E. Häkkinen, P. Mäkinen ja T.-S. Tarvainen. Myös T. Ahonen osallistui.

Ohessa muistiaisiksi ja maistiaisiksi joitakin katkelmia KVAT-vuoden komeimmasta spektaakkelista.

* * *

Energiansäästökampanja
– Sähköisen ilmoitustaulun vastapainoksi päätettiin tänä vuonna toteuttaa myös suuri energiansäästökampanja, jonka yhteydessä kaikkiin asuntoihin jaettiin energiansäästöoppaat ja energiansäästölamput.
– Kampanja ei aluksi tuntunut ottavan tuulta alleen, koska ennen energiansäästöoppaiden jakoa monen ihmisen energia kului oppaan tekstin tarkistamiseen, oppaiden painattamiseen, niiden jakamisesta tiedottamiseen, sähköpostien laittoon, oppaiden seinäkiinnitysten suunnitteluun, erilaisten muovikalvojen repimis-, palo-, maku- ja lämmitysominaisuuksien vertailuun ja isojen vihaisten koirien väistelyyn.
– Ja kaiken tämän jälkeen päästiin itse asiaan eli jakamaan energiansäästöoppaat kylän jokaiseen asuntoon, joita kylässä on 1228 kappaletta.
– Kaikille jakajille oli etukäteen opetettu miten jakotilanteessa toimitaan erityistapauksissa, kuten jos asukas on nukkumassa, suihkussa, nukkumassa suihkussa, alasti muusta syystä, vihamielinen, koiranomistaja, vihamielinen koiranomistaja tai vaihto-opiskelija.
– Vaihto-opiskelijoita varten jakotyöryhmä opetteli sanomaan kaikilla sivistyskielillä seuraavan repliikin:
– ”Ugh, / anteeksi että tunkeudumme asuntoonne. / Olemme asukasneuvostosta / ja tulemme rauhallisin aikein. / Viekää meidät johtajanne luo / ja ottakaa vastaan / tuomamme lahjat / ystävällisyytemme osoituksena.”
– Energiansäästön tehostamiseksi asukkaita on ohjeistettu kutsumaan paljon kavereita kylään, jos asunnoissa on kylmä. Siksi kylässä on paljon bileitä myös keskellä viikkoa ja erityisesti öisin, jolloin on muutenkin kylmä.
– Tätä ohjetta on kehotettu noudattamaan erityisesti, jos asuu yksin ja aikoo ottaa vaatteet pois päältään, koska onhan tunnustettu tosiasia, että suuri osa kylän lämpöenergiasta tuotetaan hankaussähköllä.

Vaihtoehtoinen oopperakuoro
– Kuten yleisesti tiedetään, vapaa-aikatoimikunta järjestää kesälläkin monenlaista toimintaa. Viime kesänä kokoontuivat roolipelaajien ja lautapelaajien lisäksi ainakin puutarhakerho ja tektonik-tanssikerho.
– Kylän oma kuoro Korteforte on kesäisin lomalla, ja siksi kylän laulunnälkäiset perustivat yllättäen vaihtoehtoisen oopperakuoron.
– Toisaalta oli mahdotonta sanoa, oliko kyseessä varmasti juuri oopperamusiikkiin keskittyvä kuoro, sillä epäselvän artikulaation vuoksi ääntelystä erottuivat vain vokaaliosuudet: aaöööeiyyyuöäääöööö.
– Kuoro kokoontui kylän grillikatoksella joka arki-ilta ja aina viikonloppuisin iltayhdestätoista vähintään aamuseitsemään.
– Kuoron ohjelmistoon, ja sen myötä koko kylään, kuuluivat esimerkiksi sellaiset klassikot kuin Lady Gagan Pokerface ja Oasiksen Wonderwall sekä muita, tuttuja ja täysin tuntemattomiksi jääneitä iskelmiä.

Ruoan jako ja pikku terroristit
– Syksyllä koulujen alettua saatiin Kylässä jälleen nauttia eri instituutioiden järjestämistä ruoanjakotapahtumista. Esimerkiksi seurakunta jakoi EU:n kuivamuonia E-talon kerhohuoneessa.
– Yllättäen saatiin kylään myös kilpailevaa ruoan jakoa, kun lähinaapuruston alakoululaiset jakelivat erilaisia elintarvikkeita monissa eri muodoissa ja eri kohteissa.
– Koululaiset ovat jakaneet esimerkiksi pihlajanmarjoja ikkunoihin ja kananmunia postilaatikoihin, mutta myös erilaisia vihanneksia ja hapanmaitotuotteita kylän käytäville.
– Erityisen suosittua on ollut jakaa ruokaa A-talon yhdeksännestä kerroksesta porraskuilun alemmille tasoille. Esimerkiksi jugurttipurkista kuuluu iloinen lätsähdys sen osuessa kuudennessa kerroksessa kävelevään etnologian opiskelijaan Jaanaan (nimi muutettu).

Kollektiivirangaistukset
– Syksyllä Kylässä aloitettiin Koko Kylä kasvattaa -projekti.
– Projektin keskeinen kasvatusmenetelmä ovat kollektiivirangaistukset. Ideana on, että kun yksi tekee virheen, niin kaikki kärsivät.
– Aluksi kollektiivirangaistusta sovellettiin vain saunoissa. Kylän kaikki saunat suljettiin, kun yksi kylpijä ylitti sallitun saunomisajan.
– Nyt kollektiivirangaistukselle on kehitelty myös muita hyviä käyttötarkoituksia. Esimerkiksi virhepysäköinneistä voidaan helposti rangaista poistamalla koko parkkipaikka käytöstä.
– Jos yksi asukas lyö ovensa kiinni liian kovaa, kaikista asunnoista irrotetaan ovet kahdeksi viikoksi.
– Kun yksi asukas polttaa makkarakeittonsa pohjaan, kaikista asunnoista viedään hellat pois.
– Pirkko soittaa aina ovikelloa liian kovaa, minkä vuoksi uuden F-talon asukkaita päätettiin rangaista jättämällä ovikellot aluksi pois kokonaan.
– Kun Pentti ja Pertti heiluivat saunan jälkeen alastomina B-talon tilaussaunan katolla, uuteen F-taloon päätettiin olla rakentamatta vilvoittelutilaa ollenkaan.
– Mutta kun Erkki seuraavan kerran epähuomiossa pissaa lattialle, mitä silloin viedään ja keneltä?
– Tämä jää nähtäväksi!

Muuttuva labyrintti
– Ylioppilaskylä on toki asujilleen varsin tuttu, mutta vieraille monesti uusi ja haasteellinen ympäristö.
– Usein Taitoniekantietä etsivät autoilijat joutuvat jalkautumaan yo-kylän kujille ja hämmentyvät törmätessään paikallisiin katukyltteihin, jotka voittavat eriskummallisuudessaan jopa tunnetun walesilaiskylän nimen Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch.
– Kylässähän kadunnimet ovat muotoa ABCDE ja KLMNOP.
– Lisää hämmennystä aiheuttaa se, että paikallisten kielenkäytössä DDR:nä tunnettu MNOP-kompleksi on luonnossa oikeasti järjestyksessä ONMP.
– Lisäksi Kylässä jotkut taloista häviävät ajoittain kokonaan ja palaavat satunnaisessa järjestyksessä.
– Yleensä kaupungeissa voi luottaa taksikuskien suuntavaistoon, mutta edes vuosikymmeniä tunnettu maamerkki Rentukan puomi ei ole viime aikoina auttanut taksikuskeja löytämään perille, sillä Rentukan puomia ei enää ole.
– Kortepohjan alati muuttuvasta infrastruktuurista on tunnetusti saanut innoituksensa lautapeli nimeltä Muuttuva labyrintti.
– Muuttuva labyrintti -pelin saksalainen versio on voittanut Vuoden Peli -palkinnon vuonna 1991.

Tuijota varpaitasi -viikko (alunperin Tervehdi naapuriasi -viikko)
– Ylioppilaskunnan hyvinvointiviikon yhteydessä Kylässä järjestettiin Tuijota varpaitasi -viikko.
– Teemaviikon tarkoituksena oli muistuttaa kaikkia asukkaita siitä, että liukkaalla kelillä on parasta katsoa, mihin astuu sen sijaan, että kuikuilisi ohikulkevia naapureita.
– Kaatumatta jättäminen tunnetusti lisää yleistä hyvinvointia.
– Tuijota varpaitasi -viikko toteutui hienosti, ja naapureiden välinen kommunikaatio väheni entisestään.

* * *

Pikkujouluissa kuultiin dialogin lisäksi Kylän omaa kuoroa Kortefortea, duon esittämää sorsapillimusiikkia, joulupuurotta jääneen P. Purasen nälkäinen lausuntaesitys muun muassa "Porridge Forresterista", kolmen samaan aikaan ilmaantuneen joulupukin pukkitappelua (jonka voitti Kylän kovin pukki herra Toivola) sekä mainiota Toistaiseksi Nimetöntä Orkesteria, joka soitti funkia ja muuta rytmimusiikkia.

Hienon ja "liian älykkääksi" kehutun ohjelman joukosta suurimman suosion taisi kuitenkin saavuttaa äänikollaasiteos Kortepohjalainen äänimaisema, joka antoi kaikkien kylän äänien kuulua. Ja niitä kuuluikin kitaran virityksestä ja wc-äänistä koputuksien kautta paalutuskoneen junttaukseen. Äänikollaasi on yleisesti kuunneltavissa internetissä täällä, jotta kaikki innokkaat voivat nauttia autenttisista kylä-äänistä.

Oli mahtavaa järjestää nämä pikkujoulut ja koota sekä esittää ohjelmaa. Olen suunnattoman ylpeä hienosta vapaa-aikatoimikunnastani, jota minulla on ollut ilo johtaa jo kaksi vuotta. Tässä porukassa on sitä jotakin! Ja se jokin aineellistuu usein hyvinkin suurten joukkojen iloksi. Toivottavasti kaikilla oli yhtä mukavaa kuin meillä pikkujoulujen järjestäjillä.

Syksy näkyy lehdissä

Kiinnostavimpia sivuja Helsingin Sanomissa on Ihmiset-osion sivu C5, entinen Nimiä tänään. Siinä on kaikki menovinkeistä vinkeisiin kansalaisiin ja vanhojen herrojen syntymäpäiväkuviin.

Tämänpäiväinen henkilöesittely oli monin tavoin riemastuttava. On haastateltu kosmologi Syksy Räsästä, ja toimittaja on saanut neronleimauksen: fyysikkohan on kuin sarjakuvahahmo Fingerporista!
Näin jutussa lukee:
"Syksy Räsänen ei ole tyypillinen yliopistolainen. Tukka pystyssä mitattuna yli kaksi metriä pitkä, roolipelejä pelaava tiedegootti, jokapitää scifistä ja on kiinnostunut natsi-Saksasta, voisi seikkailla sarjakuvahahmona Fingerporissa."
Ja näin sen luen:
Toimittaja on ensinnäkin järkyttynyt ja toiseksi sisäisesti huvittunut siitä, että yliopiston lehtorin tukka on pystyssä - eikä edes minkään räjähdyksen seurauksena vaan kammattuna -, mikä on jättänyt toimittajan niin suureen hämmennyksen tilaan, että hänkin on muotoillut hiuksensa pystyyn voidakseen mitata fyysikon pituuden jollakin kansan tuntemalla suureella. Sen jälkeen toimittaja on kysynyt haastateltavaltaan sen harrastusaiheisen kysymyksen, joka on ensinnä tullut mieleen - siis pelaako fyysikko roolipelejä. Ja voi ihmettä, kun tieteilijää voi nimittää TIEDEgootiksi. Mikä on tiedegootteilua tai goottitiedettä? Tummanpuhuvat ihmiskokeet? Mary Shelleyn Frankensteinin hirviö? Kas vain, tieteilijä pitää scifistä, siis science fictionista, tiedetarinoista. Voisihan toki myös olla, että oikea tiedemies halveksisi tieteelliseltä kalskahtavia sepitteitä, mutta hyvänen aika sentään. Toimittajasta en tiedä, mutta en itse taida tuntea ketään, joka ei olisi edes jollakin tavalla kiinnostunut natsi-Saksasta. Kenties oma tuttavapiirini on jotenkin kummallista sakkia, mutta tuntemani yliopistolaiset ovat lähes poikkeuksetta juuri toimittajan vastaesimerkin kaltaisia, eivät sen vastaisia.

[Myöhempi lisäys tähän kirjoitelmaan:]
Jaksan jatkuvasti ihmetellä sitä, mikä hinku toimittajilla on sisällyttää (etenkin henkilö-)juttuihinsa kummallisia ennakkoluuloja haastateltavista yleisimmin negaation muodossa. Nämä kielennetyt ennakko-oletukset eivät välttämättä ole edes toimittajan omia ajatuksia vaan "yleistä mielipidettä". Tässäkin kosmologi Räsäsen haastattelussa toimittaja on väen vängällä halunnut ympätä mukaan stereotyyppisiä käsityksiä(ään). Miksei vain voi kertoa sitä, millainen joku on? Miksi täytyy sanoa, että joku ei - yllätys, yllätys - olekaan sellainen, millaiseksi kukaan ei edes välttämättä ole tätä luullut?
[Myöhempi lisäys päättyy.]

Ilman minkäänlaista ironiaa totean, että on kertakaikkisen upeaa, että toimittaja on onnistunut mahduttamaan samaan haastatteluun Fingerpori-viittaukset, Israelin-politiikan, hyväntekeväisyyden, maailmankaikkeuden laajenemisen ja ihmiskunnan tuhon, työnhakumallit, salaiset avustussummat, kirkkoon kuulumisen sekä pakollisen maksalaatikkokysymyksen. Mahtavaa. Tällaista aihegalleriaa ei monikaan kynäniekka kykene pystyttämään.

Kosmologi Räsänen antaa ah-niin-turhaan-mutta-silti-kovin-paljastavaan maksalaatikkokysymykseen (rusinoilla vai ilman?) kaikkien aikojen parhaan vastauksen.
"Usein tärkeämpää kuin vastaaminen, on sellaisen viitekehyksen löytäminen, jossa muotoutuu mielekkäitä kysymyksiä."

Kulttuurielämys päivässä pitää lääkärin loitolla

Haluaisitko kaksi tai kolme ylimääräistä elinvuotta? Jos Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta on uskominen, kulttuurin harrastaminen ja sosiaalinen osallistuminen pidentävät ikää tehokkaammin kuin liikunta, laihduttaminen tai tupakoinnin lopettaminen.

Kulttuurielämysten elähdyttävästä vaikutuksesta on kirjoitettu jo pitkään. Viimeksi Helsingin Sanomat (19.9.2010) puolusti ”kulttuuritanttoja” – siis niitä keski-iän ylittäneitä ja iäkkäitä naisia, jotka täyttävät konserttisalit ja teatteritalot. Nämä reippaat ja aktiiviset vanhat rouvat ovat kulttuurin suurkuluttajia. Kuten mikä tahansa asian suurkulutus, kulttuurinkin ahmiminen näkyy naamassa: kulttuuritantat ovat iloisen ja hyvinvoivan näköisiä ja innostuvat herkästi uusista asioista.

Uskon vakaasti, että kulttuurielämys päivässä pitää lääkärin loitolla. Kulttuurielämykset parantavat oloa sekä henkisesti että fyysisesti. Stressi vähenee, immuunijärjestelmä paranee ja mieli piristyy. Uusista nähdyistä ja kuulluista asioista kumpuava innostus auttaa jaksamaan arjen haasteita. Kulttuuri auttaa niin ikään selviämään syksyn pimeydestä.

Kulttuurikokemuksissa on kyse paitsi elämyksistä, myös sosiaalisuudesta. Yksinäinenkin ihminen voi tuntea kuuluvansa joukkoon ollessaan yleisössä. Jaettu kokemus yhdistää ja tarjoaa puheenaiheita esimerkiksi oopperan vessajonossa, mikä saattaa aiheuttaa jopa uusien ystävyyssuhteiden syntymistä. Rockfestareilla kävijät tietävät varmasti, miltä tuntuu pomppia lempibändin keikalla eturivissä muiden fanien kera. Kulttuurikokemuksista saa paljon enemmän irti, kun ne pääsee jakamaan jonkun kanssa.

Joskus kokemuksesta puhuminen on lähes välttämätöntä. Erityisesti lapsille on tärkeää, että esimerkiksi elokuvissa nähdyistä ahdistavista asioista voi keskustella jonkun aikuisen kanssa. Mutta sattuu niitä ahdistavia esityksiä eteen vanhemmillekin. Viimeksi, kun kävin katsomassa yliopistomme ylioppilasteatterin esityksen, se oli niin ahdistava, että näytelmän jälkeen oli fyysisestikin paha olo. Onneksi mukanani oli ystävä, jonka kanssa saatoin puida näkemääni. Vältyin painajaisilta, ja nyt en enää edes tarkkaan muista, mikä näytelmässä oli niin kamalaa.

Eivät kaikki kulttuurielämykset sentään ole hienoja ja mieltä ylentäviä. Mutta mitäpä siitä – huonot ja ikävätkin elämykset lähentävät kokijoitaan. Äitini jaksaa aina muistella teatteriesitystä, jonka hän näki kymmeniä vuosia sitten. Esitys oli hänen mielestään niin huono, että hän ja seuralaisensa – isäni – karkasivat teatterista väliajalla. Ja kuten arvata saattaa, juuri tämä teatteri-ilta on jäänyt vanhemmilleni lähtemättömästi mieleen.

Kulttuuripalvelut eivät ole pelkästään tanttojen heiniä. Nuorten kannattaa nauttia niin paljon taide-elämyksiä kuin mahdollista, koska se lysti on paitsi terveellistä, myös edullista tai joskus jopa ilmaista. Nuorille ja opiskelijoille on tarjolla monenlaisia alennuksia pääsylipuista. Ota siis mummo, kummi tai toveri mukaan, nauttikaa kulttuurista hyvässä seurassa ja pidentäkää samalla elämäänne.

Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on paljasjalkainen mäntsäläläinen, ties kuinka monennen polven järjestöihminen, kätevä emäntä, tarkkakorvainen musiikinharrastaja ja päättäväinen äidinkielenopettajaopiskelija Jyväskylän yliopistossa. 

Kolumni on julkaistu Nuori Keskusta -lehden numerossa 3/2010 lokakuussa.

KVATgical Mystery Tour

Oletko nähnyt The Beatles -yhtyeen elokuvan Magical Mystery Tour (1967)?
Ei sen mitään, en minäkään. Bändin muut filmit olen kyllä nähnyt, mutta tätä psykedeelistä sekoilua olen nähnyt vain katkelmina YouTubesta. Tietoni elokuvasta perustuvat siis filmipätkiin, kuulopuheisiin, parodiaversioihin ja kaikkeen, mitä olen Beatles-historiankirjoista lukenut.

Eli pystyn siis tavallisen yliopisto-opiskelijan tapaan ilmaisemaan luontevasti tietoni asiasta, jota en varsinaisesti tunne ja johon olen tutustunut vain viittausten kautta.

The Beatles halusi menestyneiden Help!- ja Hard Day's Night -elokuviensa jälkeen tehdä rainan, jossa ei olisi varsinaista käsikirjoitusta ja johon tuotantotiimi ei sanelisi juonenkäänteitä. Samalla tehtiin levy. Beatlet keksivät pyytää mukaansa sekalaisen joukkion taiteilijoita, ystäviä, serkun kaiman kummeja ja muita riittävän eksentrisiä ihmisiä, sulloivat heidät linja-autoon ja lähtivät mysteerimatkalle. Väki juoksi pitkin nummia, ja Paul pukeutui mursuksi (tai niin John ainakin väitti jälkeenpäin). Pieneen telttaan mahtui melkein sata ihmistä, mutta teltta olikin vain maanalaisen piilopaikan sisäänkäynnin peittona, ja maan alla esiintyi Bonzo Dog Doo-Dah Band. Lentävää sirkusta muistuttava elokuva on sekainen ja absurdi.

Asiaan.

Kortepohjan ylioppilaskylä on varsin maaginen ja mystinen paikka. Jokin ihmeellinen voima vetää väkeä Kylään vuodesta toiseen. Kortepohjaan muuttaessa ei oikein tiedä, millainen ympäristö odottaa. Tänne tullaan vähän kuin mysteerimatkalle. Kämppäkaverit, naapurit ja muut elämää värittävät kyläläistoveritkin saattavat olla ihan keitä sattuu. Ehkä juuri tämä sattumanvaraisuus viehättää asukkaita. Minua ainakin.

Tänä syksynä Kortepohjan vapaa-aikatoimikunta KVAT järjestää pitkään ja hartaasti suunnittelemansa tapahtuman KVATgical Mystery Tourin. Tämä Kvatin oma mysteerimatka on jännittävä kierros, johon liittyy hippilinja-auto, lievästi psykedeelistä ja progressiivista sekä hymyilyttävä yhteisöllisyyden kokemus. Mukana saattaa olla ihan keitä vain ja matka saattaa kiertää melkein mistä vain. Vain yksi on varmaa: tulossa on jotakin ainutlaatuista ja yllättävää. Nyt kannattaa uskaltaa lähteä mukaan matkaan, vaikka ei tiedä, mitä tapahtuu. Vähän niin kuin aina Kylään tullessa.

The KVATgical Mystery Tour is waiting to take you away!

Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on Kvatin puheenjohtaja.

Puheenjohtajan kirje on ilmestynyt Kylähullu-lehdessä syyskuussa 2010.

Ja nyt lintu jäähtyy

Olen lukenut viime aikoina jonkin verran käyttäytymispsykologiaa ja erityispedagogiikkaa. Mieleen on jäänyt ainakin se, että kaikki ihmiset tekevät keskimäärin mieluummin mukavia asioita kuin ikäviä. Käyttäytyminen toistaa usein sellaisia kaavoja, jotka johtavat kivojen asioiden tekemiseen mieluummin kuin tylsään puurtamiseen.

Mietiskelinpä vain, mitä mahtaa pakoilla ihminen, joka ryhtyy kaikessa kiireessä väsäämään uutta blogia.

Joka tapauksessa nyt on avattu uusi, ruoanlaittoon keskittyvä blogi Lintu jäähtyy. Vakoilkaa sieltä lisää.

Kertakäyttökamaa

Vaatteet luokitellaan yleensä kestokulutushyödykkeiksi. Kun tarvitaan uusi paita, hankitaan uusi paita, ja sillä selvä. Ei tarvitse varautua siihen, että pusero saattaa rikkoutua ylle puettaessa.
Paidat ja muutkin vaatteet kestävät helposti sukupolvelta toiselle. Mutta onko kukaan saanut perinnöksi ehjiä sukkahousuja?

Sukkahousut ovat lähestulkoon ainoa tuote, mitä joutuu hankkimaan kerralla useampia. Niillä kun on ikävä taipumus rikkoutua juuri pahimmalla hetkellä. Sukkahousuja ei kai ole edes suunniteltu kestämään.
Kyykistyttäessä saumat ratkeavat - tuttua. Juhlapaikan vanhasta tuolista töröttää tikku, joka repäisee sukkahousuihin silmäpaon - tuttua. Kiireessä pitää vaihtaa uudet sukkahousut ylle, ja kuuluu vain krats - tuttua.
Nämä kertakäyttövermeet rikkoutuvat yhtä helposti, olivat ne sitten euron ostos lähikaupasta tai usean kymmenen euron investointi merkkiliikkeestä.
Ei liene ihme, että lehtien niksipalstat pursuavat sukkahousuniksejä. Onhan taloudestaan tarkkojen emäntien ollut pakko keksiä jotakin käyttöä enemmän tai vähemmän rikkinäisille sukkahousuille.

Kärjistäen sanottuna näistä kärkivahvikkeellisista alusvaateystävistämme on tullut yhteiskunnan vihollinen.
Kuinka monia työtunteja tuhlautuu siihen, että sukkahousut eivät aamulla suostu venymään jalkaa, ja ruokatunnilla on juostava kauppaan hankkimaan vähintään kahdet uudet housut?
Kuinka paljon töihin keskittymistä haittaa se, että täytyy sivusilmällä vilkuilla, onko silmäpako alkanut purkautua?
Kuinka valtavaa turhautumista kansalaisissa aiheuttaa valuvien, kireiden, joustamattomien, vääränväristen, väärällä tavalla kiiltävien tai kainaloihin asti ylettyvien sukkahousujen käyttö?

Sukkahousuongelmat ovat yleisiä ja yhtäläisiä. Ne ovat niitä harvoja, joita manataan yhtä lailla niin yhteiskunnan matalimmilla kuin korkeimmilla paikoilla.
Mitä pitäisi tehdä? Tulisiko sukkahousut kasata roviolle ja tuikata tuleen, niin kuin naisten vapautusliikkeen sanotaan 1960-luvun lopulla tehneen rintaliiveille? Pitäisikö huutaa emansipaation hengessä, että nyt riittää sukkahousujalkaisten sorto?
Rovio on pois suljettu vaihtoehto. Tekokuituisina sukkahousut aiheuttaisivat palaessaan ties minkälaisia päästöjä.
Ne eivät myöskään taatusti maadu, mikä tekee niistä lähes ongelmajätettä. Ydinjätteestäkin on helpompi päästä eroon kuin rikkinäisistä sukkahousuista.

Vaadin, että ostamani tuote kestää. Haluan, että voin käyttää hankkimaani vaatetta useammin kuin kerran, ja että voin pukea ja riisua sitä mieleni mukaan.
En tahdo olla kertakäyttökamppeiden suurkuluttaja. Enkä varmasti ole näine toiveineni yksin.


Kolumni on ilmestynyt Suomenmaa-lehdessä torstaina 12. elokuuta 2010.

Kansanliike tarvitsee lauluja

Keskustalla on paljon hyvää, mutta yksi puuttuu. Nimittäin puolueen oma lauluperinne.
Kuinka hienoa olisikaan suurin joukoin laulaa innostavia ja mieltä ylentäviä lauluja alkiolaisesta sivistysaatteesta, maaseudun tulevaisuudesta, yrittämisestä ja alueellisesta tasa-arvosta.
Laulujen kautta ajatukset ja tunteet välittyvät aivan eri tavoin kuin "pelkkänä" tekstinä tai puheena.

Vasemmistoryhmillä lauluperinne on aina ollut vahva. Agitaatiomusiikki saavutti taiteellisen huippunsa 1970-luvulla Agit-Propin kvartetin ja KOM-teatterin laulujen myötä.
Nykyään monien kotimaisten rap-artistien kappaleet ovat yhteiskunnallisia kannanottoja. Ja onhan SKP:llä hihassaan ässä, Kari Peitsamo, joka on Suomen tuotteliaimpia ellei jopa tuotteliain muusikko.
Vasemmistolaulujen syntymisestä on kiittäminen työväenrunoilijoita. Säveltäjiä kyllä yleensä löytyy, kun vain on hyviä tekstejä laulujen pohjaksi.

Siksi ihmettelenkin, missä ovat keskustan poliittiset laulut, kun jo Santeri Alkion kirjoituksia voisi säveltää usean nuottikirjallisen verran.
Puolueessa on musiikillisia monilahjakkuuksia, kuten Mikko Alatalo. Hänen kappaleistaan voi kuulla keskustavaikutteita. Aatteellisia laulelmia voisi syntyä myös Rainer Frimanilta, joka kirjoittaa Suomenmaahan erinomaisia kolumneja.
Puolueväestä lähtee myös ääntä, onhan taitavia laulajia ministeritasolla saakka, puhumattakaan Lahdessa debytoineista laulavista Kertuista.

Keskustassa on hyvin hoksattu hyödyntää maakuntalauluja musiikillisen tyhjiön täyttäjiksi. Maakuntalaulut ovat sekä tuttuja että juhlavia. Aluenäkökulmakin on niissä erinomaisesti edustettuna.
Nälkämaan laulu on jo ehtinyt muodustua keskustan tunnussävelmäksi.
Lahden puoluekokouksessa oli suuren maailman tuntua, kun yhä uudestaan soitettiin katkelmaa Kainuun maakuntalaulusta. Enkä varmasti ollut ainoa, jonka päähän kyseinen pätkä jäi soimaan viikkokausiksi.
Kun keskustalaisten ilo on ylimmillään, joku seurueesta haluaa aina ryhtyä laulamaan Nälkämaan laulua. Tunnelmankohottajana se on loistelias mutta ilonpitotarkoituksiin synkähkö. Siksi kaipaisin keskustalle piristävämpiä sävellyksiä.

Eduskuntavaalikampanjaa voisi mainiosti käydä laulamalla. Tarttuva mainoskappale on varmasti parhaita keinoja saada vaikkapa vaaliteemat jäämään pysyvästi mieleen.
Taannoisen ydinvoimaäänestyksen aikaan päässäni junnasi vihreiden tekemä, lähinnä kokoomusta ivaava Iloinen ydinvoimalaulu. Tämä tarttuva rallatus ei vain lähtenyt mielestä. Siitä pisteet mainosmaakareille.
Kaikkein mieluiten haluaisin hyräillä keskustalaisia lauluja. Mutta kuka niitä tekisi?


Kolumni on ilmestynyt Suomenmaa-lehdessä torstaina 5. elokuuta 2010.

Sama lintu

Yksi asia, mitä en vielä ole Helsingissä työskennellessäni oppinut, on se, millä nimellä erästä syötäväksi kelpaavaa siivekästä kutsutaan missäkin ravintolassa. Suosikkipaikassani, etutöölöläisessä lounaskahvilassa, tämän linnun nimi on broileri. Rautatieaseman leipäkahvilassa samainen otus on taasen kana. Auta armias sitä typerystä, joka erehtyy kutsumaan tätä eläinperäistä ruoka-ainetta väärällä nimellä.

Seuraava keskustelu käytiin tänään rautatieaseman leipäkahvilassa.

HH näkee leipätiskissä herkullisen näköisen broileritäytteisen patongin ja päättää tilata sen.

Myyjä: Ja mitäs sinne?
HH: Ottaisin broileritäytteisen patongin mukaan, kiitos.
Myyjä: (tuijottaa kuin idioottia) Ei meillä ole sen nimistä tuotetta.
HH: - - ? Ottaisin siis tuon tuollaisen (näyttää tiskistä) broileritäytteisen patongin, tuollaisen tuosta alahyllystä.
Myyjä: (jäätävästi) Meillä sen nimi on kanapatonki. Mutta jos se kuitenkin kelpaisi?
HH: Kelpaa, kelpaa. Sen nyt siis ottaisin, sen broileritäytteisen, kiitos. Ja mukaan.
Myyjä: (ottaa täytetyn patongin ja käärii sitä paperiin) Tuotteen nimi tosiaan on kanapatonki, ja sillä nimellä sitä myydään.
HH: (yrittää säilyttää asiallisuutensa) On kyllä ihme, jos olette jostakin onnistuneet saamaan kanaa. Nykyään lähes kaikki tuoreena tai eineksenä myytävä siipikarjanliha on broileria*. Kanaa on vain kokonaisena pakastealtaassa, ja sitä teillä tuskin on.


* "Broileri on lihantuotantoon jalostettu nopeakasvuinen kanarotu. Se on eri sukuhaaraa kuin munituskanat, joten broilereiksi kasvatetaan sekä kukonpojat että 'kanatytöt'." Näin tietää Ruokatieto.fi.

Myyjä: (mutisee) Sama lintu se on.

Joo joo. Ja dobermanni ja villakoira ovat ihan samoja otuksia.

Yhtä kaikki, sain täytetyn patonkini. Jos olisin halunnut kaupan päälle saivarrella vielä lisää, olisin voinut huomauttaa, ettei tuotteen nimi voi olla 'kanapatonki' myöskään siksi, ettei kanaa - tai siis broileria - ole leivottu leipätaikinan sekaan. Esimerkiksi 'juustopatonki' on sellainen leivonnainen, missä juusto on taikinassa tai paistettu patongin päälle. 'Juustotäytteinen patonki' taas voi sisältää vaikka mitä herkkuja, jotka on pantu täytteeksi leivän paistamisen jälkeen.

Juustosta täytyy mainita vielä, että rautatieaseman lähistöllä oli erään kotimaisen maitotuoteyhtiön konsulentteja jakelemassa ohikulkijoille niin kutsuttuja juustopikareja. Sain mukaani juustoraastepikarin ja juustokuutiopikarin. Jostakin syystä purkin kannessa lukee "ravistettava ennen käyttöä". Miksi ihmeessä?
Ymmärrän kyllä, jos esimerkiksi tuoremehutölkkiä on ravistettava, koska hedelmäkuidut painuvat purkin pohjalle. Mutta miksi juustopurkkia täytyy ravistaa? Mitä pohjalle voi siitä valua? Maku?
Kertokaa, jos tiedätte!

En juuri nyt voi vastata

Nuoren miehen puhelin soi. Hän vastasi siihen, vaikka aika ja paikka eivät olleet parhaita mahdollisia.

"Joo, kiitos, en ole kiinnostunut."
"On mulle joskus tullut Aku Ankka, mutta en ole nyt kiinnostunut tilaamaan."
"En halua tilata sitä lehteä. Ei kiitos."
"Enkä mä nyt oikeen voisi puhua. Mä oon nyt Keskustan puoluekokouksessa, ja Matti Vanhanen pitää just yhtä viimeisistä puheistaan. Että en nyt oikeen voi puhua."
"Joo, kiitos, kuulemiin."

Arvostan sitä, että jotkut puhelimenkäyttäjät kysyvät soittaessaan, onko vastaajan mahdollista kuunnella ja puhua hetki.

Kirjahyllyn keskellä

Kuten arvoisat lukijat ehkä huomaavat, blogini on muuttanut kirjahyllyn keskelle. Samalla blogin värimaailma muuttui aavistuksen verran punaisempaan suuntaan entisestä keltaiseen taittuvasta ruskeasta.

Kirjahyllyn keskelle muuttaminen viittaa siihen, että kirjoitan jatkossa todennäköisesti enemmän kirjoista. Voi myös olla, etten. Aion toki edelleen tallentaa pääasiassa sitä, mitä milloinkin olen kuullut tai luullut. Blogini pysyköön ajatussäilymönäni: tähän kirjoittamani jutut ovat sellaisia, joita kerron teille myös suullisesti, mutta jos en kerro, voitte lukea ne täältä. Parhaat sadunkertojat kertovat vuodesta toiseen samaa tarinaa.

Evästystä puoluekokoukseen

Viime päivinä on kohkattu siitä, kuka evästi ja ketä, jos kukaan evästi yhtään ketään missään yhteydessä. Keskustan puoluekokous lähestyy kovaa vauhtia, joten lienee aika koota hieman kokousmatkaeväitä.

Muuan kotimainen avopiirakkayritysketju aloitti eilen perjantaina televisiomainoskampanjan, jossa se mainostaa näin: Kohutieto pääministerivaaleista: lapsillakin on äänioikeus!

Ja mitä lapset ynnä muut saavat äänestää? Yritysketju on kehittänyt neljä uutta avopiirakkaa, jotka on nimetty Keskustan kärkikaartin mukaan. Näistä sitten on mahdollista äänestää suosikkiaan ja miksei toki maistaakin sitä.

Avopiirakat ovat saaneet nimikseen Pekkarinen, Kiviniemi, Väyrynen - ja Vanhanen. Miksi Vanhanen? Hänhän juuri ei ole ehdokkaana näissä "pääministerivaaleissa" yrityksen käyttämää termiä uusintaakseni.

Jokainen "pääministerivaalipizza" sisältää tavanomaisten, syötävien täytteiden lisäksi jonkin abstraktin täytteen. Pekkarisessa on broilerin, ananaksen ja barbequekastikkeen lisäksi työllisyyttä. Kiviniemi koostuu salamista, ananaksesta, mozzarellasta ja oikeudenmukaisuudesta. Pekonilla, punasipulilla ja barbequekastikkeella täytetty Vanhanen on ryyditetty ahkeruudella. Hinnaltaan muita hieman halvemmassa Väyrysessä on kebablihaa ja punasipulia sekä aatteellisuutta. Yrityksen toimitusjohtajan mukaan alempi hinta määräytyy vain täytteiden, ei muiden seikkojen perusteella.

Idea on toki hauska. Ajatuksen olisi vain voinut viedä loppuun saakka. Missä on ehdokas Kaunisto? Kananmunatilallisen mukaan olisi voinut nimetä vaikkapa broileritäytteisen pizzan, jonka keskelle on rikottu kananmuna. Munajuttuihin sopisi hyvin lisämausteeksi uudistaminen ja uudistuminen.

Olisivat saman tien kehittäneet avopiirakat myös puoluesihteeriehdokkaista. Sorsasta saisi maistuvan riistalintupizzan. Korhonen voisi olla vaikkapa perisuomalaista jauhelihakastiketta esimerkiksi salamin ja runsaan valkosipulin kera: Korhosen kannattajien läsnäolon voisi aistia. Laanisen täytteeksi sopisivat hyvin paprika, herkkusienet ja Aura-sinihomejuusto, koska kasvisvaihtoehdot ovat etenkin nuorten naisten suosiossa ja olisihan Aurassa tienraivaajasymboliikkaa.

Mutta miksi ihmeessä Vanhasessa on punasipulia ja juustoa? Iltapäivälehtiä lukeva lapsikin tietää, ettei tämä vielä hetken istuva pääministeri pidä niistä kummastakaan. Tätä tietoa valveutuneet, mutta nirsot lapset voivat kätevästi käyttää hyväkseen.

Kerrottakoon vielä yksi erikoinen seikka: pizzavaalien tämänhetkinen äänestystulos on ainakin johtokaksikon osalta jokseenkin yhteneväinen muiden mielipidemittausten tulosten kanssa. Pekkarinen ja Kiviniemi ovat kumpikin saaneet 31,2 % äänistä, Vanhanen 20,0 % ja Väyrynen 17,5 %. Jännittävää seurata, mihin suuntaan tilanne vielä ehtii muuttua ennen ensi viikkoa.

Everything's already been composed

Tänä kevätflunssien ja siitepölyistä aiheutuvien allergiaoireiden aikana nenänniiskutuksesta ja aivastelusta voisi helposti säveltää konserton. Vaikka eiköhän joku muu ole ehtinyt ensin. Everything's already been composed, kirjoitti jo Wigwam parhaan levynsä Beingin (1974) kansiteksteissä.

Muuan teatterisäveltäjä laati vuonna 1961 musiikkia V. S. Naipaulin kirjasta Talo mr Biswasille (1961, suom. 1984) tehtyyn teatterisovitukseen. Musikaali ei valitettavasti koskaan tullut valmiiksi, ja suurin osa sävellyksistä ja sanoituksista unohtui.

Eräs musikaalin lauluista, Bad Sign, Good Sign, jäi kuitenkin elämään. Lukija, Sinäkin ehkä tunnet tämän laulun. Sen melodia kulkee intialaisittain enimmäkseen kromaattisesti. Musikaalissa laulun säestyksenä olisi soinut sitar. Laulajalla on kaikki huonosti: hän on syntynyt epäonnen tähtien alla ja vieläpä väärinpäin, hänen isänsä on hukkunut lampeen, ja kaiken lisäksi muut ovat huolissaan hänen ikävästä niiskutuksestaan. Tunnistatko sanat? Laulu alkaa näin:
I was born with this unlucky sneeze
And what is worse I came into the wrong way round.

En minäkään olisi välttämättä tunnistanut kappaletta, jos en olisi kuullut sävelmää.

Säveltäjä sai nimittäin aivan toisenlaisen sävellyskeikan ja hoksasi käyttää Bad Sign, Good Signin melodiaa hieman muunneltuna. Nyt tämä Monty Normanin naukuva sitarbiisi on soinut aggressiivisin kitaroin ja voimakkain orkestroinnein koko maailman valkokankailla pian viidenkymmenen vuoden ajan James Bond -elokuvien tunnussävelmänä. Tiitididi-diidididi-tiitididi-diidididi...

Kyllähän tekin kaikki kuhilaan tunnette!

Löysin kirjahyllystä hilpeän teoksen, jota en tiennyt meillä olevankaan. Opus on Otava-valistuksen kustantama Kotiseutu ja isänmaa, historian kuvauksia kansakoulun keskiluokille. Tutkin aina kiinnostuneena vanhoja kirjoja ja lehtiä, mutta vanhoista oppikirjoista olen erityisen innoissani. Mitkä olisivat parempaa ajankuvaa kuin oppikirjat ja aikakauslehdet!

Kirja kertoo sekalaisesti ja koomisen infantiilein asentein maamme elosta ja olosta. Luvut eivät asetu mihinkään selkeään järjestykseen: peräkkäin kerrotaan esimerkiksi puuteollisuudesta, Lönnrotista, Porthanista, lappalaisista, wanhoista kylistä, papeista ja kaupungeista. Iloinen sekamelska päättyy jostain käsittämättömästä syystä tarinaan egyptiläisistä. Todella kotiseutuista ja isänmaallista.

Tämä professori Einar W. Juvan, kouluneuvosten K. Merikosken ja A. Salmelan sekä opettaja Eino Keskisen "oppikirja" on minusta aivan luokaton. Teksti on kamalaa, sekavaa ja keskeytyy toisinaan hölmöihin aktivointikysymyksiin, jotka opettaja olisi varmasti itsekin hoksannut tehdä. Monissa kohdissa viitataan raamatunhistoriaan tai yleistietoon ("Kyllähän tekin kaikki kuhilaan tunnette!"). 

Susista kertovassa luvussa (!) aletaan yhtäkkiä tarinoida jostakusta "väkivahvasta Mikosta", joka aikoinaan paini suden kanssa tuntikausia ja voitti. Lapset, juuri tätä kannattaa kokeilla kotona! Lisäksi mainitaan "susien tappamista helpottavat sudenkuopat":

"Sattuipa joskus ihminenkin pimeässä putoamaan kuoppaan, jossa jo ennestään oli susi. Se ei ollut hauskaa."

Kyllä on lukijoilla varmasti ollut naurussa pitelemistä.

Lempikohtani on kuitenkin luvun "Vanha kylä" lopussa:

"Vähitellen kirkonkyläläiset tunsivat olevansa arvossa ylempänä kuin syrjäkyläläiset. Siihen tuntui olevan näkyvääkin perustetta, kun kirkonkylän taloista muutamat olivat maalatut, vaikka syrjäkylissä talojen maalaamista ei ollut vielä ajateltukaan. Kirkonkyliin pesiytyi myös monenlaisia tyhjäntoimittajia, joita vakavat syrjäkyläläiset halveksivat. Jo varhain syntyi jännitystä kirkonkylän ja syrjäkylien kesken."

Eniten minua innostaa tie

Eilen kuuntelin tarkasti kaikkea. Kuulinkin paljon.

Taitoniekantiellä oli kaksi iäkästä rouvaa päiväkävelyllä. Ensimmäinen kulki itse, toinen tukeutui rollaattoriin. Ohittaessani heidät kuulin ensimmäisen toteavan lakonisesti: "Ei sitten jorattu." Ei hymyn häivääkään, ei pienintäkään naurahdusta. Kunpa tietäisin, mistä rouvilla oli puhe!

Palatessani myöhään yöllä kotiin samaisella Taitoniekantiellä liikkui runsaasti kansainvälisiä opiskelijoita. Rentukan Stammtisch-kemut olivat päättymässä, mikä näkyi ja kuului pitkänkin matkan päähän, kuten tavallista. Ensiksi vastaani pyöräili neljän espanjaa ja englantia puhuvan nuoren joukkue. Heidän iloiset huutonsa sekoittuivat öiseen lintujen lauluun.

Neito 1: Oh Finland! I love Finland!

Nuorukainen 1: Muy bien Finland!

Neito 2: This is so cool! Finland, Finland!

Nuorukainen 2: Muy bien, muy bien, so cool!

Neito 1: (huomaa HH:n ja vilkuttaa) Hello, friend!

HH: Hello! You like Finland, do you?

Neito 1: We LOVE Finland so much!

Nuorukainen 2: Muy bien, muy bien, love Finland!

HH: That's right! (heiluttaa käsiään) Wuhuu!

Nuoret: (nauravat ja huutavat) Wuhuu! We love Finland! Muy bien!

Seuraavaksi kohtasin ranskaa puhuvan kolmikon. En saanut selvää heidän keskustelustaan, ennen kuin kuulin nuorukaisen huikkaavan kahdelle neitokaisseuralaiselleen, että minäpäs sanon jotakin tuolle tyypille.

Nuorukainen: Ça va?

HH: Ça va bien, très bien! Et toi?

Nuorukainen: (hämmästyneenä) Très bien, très bien!

[Ranskaa osaamattomille lukijoilleni kerrottakoon, että edellä esitetty sananvaihto vastaa suomen "mitä kuuluu - mitäpä tässä, hyvää, entä itsellesi - oikein hyvää" -keskustelua.]

Jatkoin matkaani hihitellen ja kuunnellen, kun nuorukainen selitti ystävättärilleen (ranskaksi siis), että on tämä Suomi ihmeellinen maa. "Uskomatonta. Kuljemme keskellä yötä pimeällä kadulla, sanon vastaantulijalle ça va, ja hän osaakin vastata. Eihän Suomessa kukaan puhu ranskaa!"

Rikas mies jos oisin

Noin kolme- tai nelivuotias poika oli äiteineen takanani kaupan kassajonossa. He kävivät jokseenkin seuraavanlaisen keskustelun. Minä nauroin itsekseni.

Poika: Äiti, mä maksan.
Äiti: Ei sulla oo rahaa. Ota tosta nyt muovikassi.
Poika: Äiti, mut mä haluun maksaa.
Äiti: Et sä voi, kun pitää olla rahaa. Mä maksan.
Poika: Mut kun mä haluun! Äiti, mä haluun maksaa!
Äiti: Maksa sitten kahdenkymmenen vuoden päästä.
Poika: Äiti, sä sanot aina noin, että kahdenkymmenen vuoden päästä. (Ottaa alistuneena muovikassin ja antaa äidin maksaa.)

Tevje halusi rakentaa portaita ja hankkia siipikarjaa. Olisi hän varmaan äitinsä ostoksetkin maksanut.

Tässä vastaus

Hyvä lukija,

jos olet joskus miettinyt, mitä elämälläsi tekisit, lue tämä blogikirjoitus. Linkki ohjaa Sinut uudehkoon ja varsin mainioon Samuraikettu-blogiin ja tarjoaa sinulle paljon enemmän vastauksia kuin mitä 42 on.

"Aloita brainstormaus joka ei lopu paperin reunaan, vaan jatkuu aina vaan."

Linja-autossa on myös tunnelmaa

Matkustaessani Mäntsälän ja Jyväskylän valitsen kulkupelikseni mieluummin linja-auton kuin junan. (Mieluiten toki pidän seuraa tutuille autoilijoille, jos kyytiin pääsee, mutta julkisissa liikennevälineissäkin on oma hohtonsa.)

Vaikka Mäntsälän ja Jyväskylän välisiä suoria linikkavuoroja on muutaman vuoden takaisesta vähennetty, autoja kulkee vielä päivittäin kaksi kappaletta molempiin suuntiin. Omat menemiset pystyy ilomielin sovittamaan linikka-aikatauluihin, kun muistaa, että linikat voittavat junat 6-0.

Ai miten niin?

No.

1) Suora (vaihdoton) linikkamatka Mäntsälästä Jyväskylään kestää noin 3 ½ tuntia, junamatka (Mäntsälästä vain Tikkurilan ja Tampereen kautta) peräti 4-5 tuntia.

2) Linikat pysyvät aikataulussa. Express Bus -yhtiön lehdessä Expressissä kerrottiin juuri, että viime vuonna 85 % linikoista saapuu määränpäähänsä aikataulun mukaan tai jopa etuajassa. Myöhästyneistä autoista suurin osa on noin viisi minuuttia myöhässä. Yli kymmenen minuuttia tai kauemmin myöhästyneitä vuoroja on ollut vain muutama prosentti.

3) Linikassa saa poikkeuksetta istua kohti menosuuntaa.

4) Linikoissa kuulutukset ovat aina erilaiset (ja yleensä joinkin tavoin hauskat) toisin kuin junissa, och samma på svenska, and the same in English.

5) Linikan voi pyytää pysäyttämään melkein missä haluaa, vaikkei olisikaan Paavo Väyrynen.

6) Linikka pystyy tarvittaessa kiertämään pienet ruuhkat ja tietyöalueet.

Tilannetajuttomuudesta

Eilen vietettiin Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (JYY) 76-vuotispäivää. Ylioppilastalo Ilokiveen oli järjestetty avoin kansanjuhla, jonka reippaasta meiningistä oli saapunut nauttimaan kohtalainen määrä ns. JYY-eliittiä ja useita ihan tavallisia opiskelijoita. Oli kuohuviini- ja pientä ruokatarjoilua ja erinomaisia tanssiyhtyeitä (The Leopards ja The Detectives, kaupungin tämän hetken kuumin ja hikisin bilebändi).

Ylioppilaskunnan puheenjohtaja Jarno Miettinen piti tilaisuudessa juhlapuheen, jonka hän tyylilleen uskottomana luki suoraan paperista. Miettisen puheita - olivat ne spontaaneja tai valmisteltuja - on aina ilo kuunnella, koska hän on lahjakas puhuja ja miellyttävä esiintyjä, hauskakin.

Mutta voi! Juhlassa iski paha tilannetajuttomuus.

Kesken puheenjohtaja Miettisen puhetta kaksi järjestäjää marssi hänen taakseen esiintymislavalle ja ryhtyi kiinnittämään taustakankaaseen The Leopardsin mainoslakanaa. Tämän toimenpiteen olisi varsin hyvin voinut suorittaa joko a) ennen puhetta, jolloin lavalla ei tapahtunut yhtään mitään, eikä yleisöäkään juuri ollut katsomassa, tai b) puheen jälkeen, jolloin lavalla ei tapahtunut myöskään mitään, eikä paikalle saapunut yleisö olisi huomannut operaatiota. Kiinnitys vei aikaa noin 2/3 puheen kestosta, ja kaiken lisäksi lakana ripustettiin vinoon. Oli valitettavaa, että yleisön mielenkiinto suuntautui hyvän puheen sijasta järjestäjien henkseleihin.

Ei näin, järjestäjät, ei näin!

Toiseksi: koristekukat maljakoihin, kiitos, ja vettä niille. Oli juhlavaa ottaa kaunis ruusu muistoksi kemuista, mutta koska kasviparka oli ollut koko illan ilman nesteytystä, se näyttää nyt samalta kuin kellot Dalín maalauksessa Muiston pysyvyys.

Kultakutri ja kolme akateemista karhua

Olipa kerran hemmoteltu kakara nimeltä Kultakutri. Kultakutrin ei ollut tarvinnut tehdä päivääkään oikeaa työtä, vaan hän oli saanut aina kaiken haluamansa vain mankumalla keskimääräistä parempituloisilta vanhemmiltaan. Kultakutri eli yhteiskunnassa, joka ei muka ollut luokkayhteiskunta, mutta hän tiedosti varsin hyvin kuuluvansa perheineen niin sanotusti parempaan väkeen. Kultakutri harrasti kotoaan karkailemista ja vanhempiensa huolestuttamista (vrt. Lennon - McCartney: She's Leaving Home, 1967), ja eräänä päivänä hän päätyikin synkkään metsään kolmen karhun tönölle.

Lukijaa saattaa nyt kummastuttaa, miksi ihmeessä nämä kolme karhua asuivat talossa eivätkä esimerkiksi syrjäisessä, vetoisessa luolassa, kuten ylikansallisen piirrosyhtiön piirroselokuvat ja sarjakuvat opettavat. Kertoja huomauttaakin, että minkäs sitä kansanperinteelle - varsinkin germaaniselle sellaiselle - voi. Lisäksi metsämajan perinteisestä poikkeava asutus perustui uuteen yliopistolakiin (2010), jonka mukaan aiemmin Senaatti-kiinteistöltä vuokratuilla toimitiloilla turvattiin yliopistojen vakavaraisuutta perustamalla uusia kiinteistöyhtiöitä ja antamalla niiden osakkeista 2/3 yliopistojen omistukseen. Tämän täysin yksiselitteisen johdoksen vuoksi oli ilmiselvää, että uuden, yliopiston suurimmaksi osaksi omistaman kiinteistöyhtiön omistaja metsämaja oli osoitettu kolmen karhun sijoituspaikaksi opetus- ja tutkimustarkoituksiin.

Oli miten oli, hemmoteltu Kultakutri päätyi metsämajalle. Ronskina neitinä hän tunkeutui sisään mökkiin - mikä ei toki ollut vaikeaa, koska julkisena tilana metsämajan ovet olivat tietenkin auki - ja katseli ympärilleen. Sisustuksesta hän ei olisi mitenkään osannut päätellä olevansa karhujen talossa, olihan hän perehtynyt ainoastaan uusskandinaavisiin, funktionalistisiin ja innovatiivisiin interiööriratkaisuihin. Kultakutri tuli istuneeksi kolmella erilaisella tuolilla, maistaneeksi ruokaa kolmesta astiasta ja yrittäneeksi nukkumista kahdella sängyllä, kunnes hän löysi mukavan pienen pedin ja jäi siihen koisimaan. Mainittakoon lyhyesti, ettei Kultakutri ollut järin vaikuttunut huonekaluista, ruoasta, kattauksesta tai ylipäätään mistään, mutta hänelle ilmaiset tai edulliset huvit kelpasivat kyllä.

Kultakutrin nukkuessa kolme karhua palasivat toisella kampuksella olleilta luennoiltaan, joita he joutuivat opetusvelvollisuutensa takia pitämään. Kertoja huomauttaa tässä vaiheessa, että kolme karhua muodostivat akateemisen ydinperheen. Isäkarhu oli yliopiston lehtori, joka turhaan oli vuosikausia tavoitellut professuuria tai edes jotakin muuta hienolta kalskahtavaa virkanimikettä. Äitikarhu oli tutkijatohtori ties kuinka monetta armovuotta, ja pikkukarhu oli jatko-opiskelija, joka oli onnistunut hankkimaan itselleen muutamia opetettavia kursseja.

Väsyneet karhut halusivat istahtaa hetkeksi suosikki-istuimilleen. Mutta voi!
- Kuka on jälleen kerran asettanut hakemukseni alimmaiseksi ja valinnut vähemmän pätevän kollegan istumaan minun tuolilleni?, ärjäisi isäkarhu.
- Kuka on asettanut työryhmän pohtimaan istumista minun tuolilleni ja siten saattanut tutkimustyöläisen ja tieteen tekijän ammatilliset oikeuteni vaakalaudalle?, vingahti äitikarhu hädissään.
- Kuka on piilottanut tuolini jouduttaakseen minun lopullista valmistumistani?, niiskutti pikkukarhu ja etsi kokoontaitettavaa pilkkijakkaraansa, jonka Kultakutri oli joitakin toveja aiemmin siirtänyt toiseen huoneeseen.

Karhuperhe piti pikaisen ruoanlaitoskokouksen ja saavutti konsensuksen siitä, että kunkin verensokeri oli liian alhaalla ja että olo paranisi varmasti syömällä jotakin. Päätettiin yksimielisesti olla odottamatta ruoan valmistamista ja mieluummin nauttia tähteitä, jotta vatsantäytettä saataisiin mahdollisimman nopeasti. Karhut siirtyivät keittiöön. Mutta voi (tai ruokaan viitatessa vähärasvainen, terveysvaikutteinen kasvirasvamargariini)!
- Kuka on jättänyt ilmoittamatta, että henkilökunnan ruokalan erikoisannos on tältä päivältä loppu?, murisi isäkarhu.
- Kuka on siirtänyt edullisen ja erityisruokavaliooni sopivan, lähes ravintolaruokatasoisen yliopistoruokala-annokseni muiden ruoka-aineiden joukkoon ja siten melkein aiheuttanut minulle anafylaktisen sokin?, vinkui moniallerginen äitikarhu - ei onneksi kuitenkaan allergisen reaktion takia, vaan ainoastaan tuohtumustaan.
- Kuka on sorkkinut valtion ateriatuen piiriin kuulumattoman, mutta kuitenkin ylioppilaskuntien tavallisesti tukeman jatko-opiskelijalounaani hintaa?, itki pikkukarhu, eikä voinut syödä ruokaansa, koska sen hinta tuntui yhtäkkiä liian suurelta.

Kiukkuiset ja nälkäiset karhut päättivät yksissä tuumin mennä päiväunille. Nälän ja väsymyksen sokaisemat karhut eivät makuualkoviin astuessaan huomanneet Kultakutrin edelleen torkkuvan takimmaisessa sängyssä. Niinpä tarinan jännitys saadaan säilytettyä loppuun saakka.
- Kuka on antanut palautetta vaikuttavalta näyttävästä ja tieteellisesti uskottavasta sängystäni?, ärisi isäkarhu.
- Kuka on sekoittanut huolellisesti valmistelemani ja pitkään suunnittelemani nukkumapaikan, jolle olin rakentanut vakuuttavan tieteellisen viitekehyksen ja löytänyt sopivan tilan tutkimuskentältä?, tuskaili äitikarhu.
- Kuka mokoma nukkuu parhaillaankin MINUN sängyssäni, johon oli kaikkein helpoin kiivetä?, kiljahti pikkukarhu.

Kultakutri heräsi tähän kiljaisuun ja tokaisi ylimielisesti:
- Menkää kuulkaa lakkoon, jos teitä niin ärsyttää. Minulla on kyllä varaa maksaa koulutuksestani, enkä olisi muutenkaan jäänyt tänne periferiaan.
Sanottuaan tämän Kultakutri marssi nenä pystyssä ja kapinallisin mielin pois karhujen tönöstä takaisin kotiinsa, jossa pappa betalar allt.

Karhut jäivät ihmettelemään suut ymmyrkäisinä.
- Mitä ihmettä tuo prinsessa horisi? Miksi hänen pitäisi maksaa koulutuksestaan? Tuhannen euron lukukausimaksuhan oli vain yksi valmistelevan työryhmän ehdotuksista, isäkarhu mietti.
- Kas tuossapa on minulle uusi tutkimusaihe! Voisinkin tutkia nuorten aikuisten puutteellista sisälukutaitoa ja luetunymmärtämistä ja sitä, kuinka vertaisvouhkaus vaikuttaa sanoman sisäistämiseen, innostui äitikarhu.
- Pyh ja pah. Taidan varoiksi ryhtyä rakentamaan mielenosoituskylttiä, jos kuitenkin menisimme lakkoon, tuhisi pikkukarhu.

Viitonen

Henkilö H seisoo linikkapysäkillä. Hän ei tiedä, odottaisiko linikkaa vai kyllästymistään odottamiseen. Jos sittenkin kävelisi. Siten saattaisi päästä nopeammin perille.

Henkilö H tuijottaa kävelytietä. Pysäkillä seisoo toinenkin ihminen, joka on niin ikään syventynyt meditatiiviseen eteenpäin tuijotukseen. Ohi ajaa joukkio pyöräilijöitä. Pyöräilijöitten aiheuttamassa ilmavirrassa näkökenttään pyörii viiden euron seteli. Viitonen heittää vielä muutaman voltin ja pysähtyy pysäkin eteen.

Henkilö H poimii setelin ja astuu takaisin pysäkin suojiin pidellen seteliä kädessään kuin mainosta. Hän näyttää lappusta pysäkillä seisovalle toiselle ihmiselle ja sanoo: - Viitonen.
- Joo, mä huomasin kanssa, sanoo pysäkillä seisova.
- Jos sinulla on antaa vaihdossa 2,50, voimme panna saaliin puoliksi.
- Ehehehei mulla oo.
- Eihän tämä sinun ollut?
- Ootas... Ei se. Kai.
- No, sitten minä tienasin linikkarahat, Henkilö H sanoo voitonriemuisena.

Meitä on moneen junaan

Meitä on moneen junaan,
koska jos ensimmäiset junat kulkisivat ajallaan
useimmat pääsisivät niitten matkaan
eivätkä joutuisi jäämään tuntikausiksi odottamaan
korvaavaa vuoroa
tai mitä tahansa liikkuvaa
kulkupeliä, jolla
olisi edes jonkinlainen mahdollisuus päästä jokseenkin sinne, minne on menossa.

Meitä on moneen junaan.
Meitä on niin paljon, että riittää linikoihinkin, henkilöautoihin, takseihin, paatteihin ja jopa lentokoneisiin.

Kyllä kannatti laskeutua puusta.

Silläkin uhalla, että tämä blogi alkaa muistuttaa diskurssianalyysin materiaalikokoelmaa, kirjoitan taas eräästä keskustelusta. Kiitoksia vinkistä uskolliselle lukijalleni E:lle!

Olin taannoin asioimassa paikallisessa äänitallenneliike Z:ssa (nimi muutettu). Pengoin levyjä kohtalaisen kauan. Myyntitiskin takana hääräsi kaksi myyjää, mutta juuri kun astuin askelen kassaa kohti, molemmat myyjät löysivät äkkiä selkänsä takaa jonkin kiireellistä järjestelyä vaativan tehtävän. Asetettuani haluamani levyn pöydälle (kops!), odotettuani hetken, vaihdettuani asentoani (KOPS!), odotettuani pitemmän hetken, yskäistyäni merkitsevästi (KRHM!) ja odotettuani ikuisuudelta tuntuvan ajan reippaampi myyjistä kääntyi tiskiä kohti. Toinen oli ryhtynyt tuijottamaan sivussa olevan tietokoneen näyttöä niin intensiivisesti, että hänen täytyi olla joko erittäin likinäköinen tai yhdistetty tietokoneeseen näkymättömillä aivosähkökäyräkaapeleilla, tai sitten hän yritti laskea, montako pikseliä on Arial-fontin a-kirjaimessa, kun fontin koko on 12.

Seuraa hämärästi litteroitu keskustelu. Kaarisulkeissa on tutkijan tulkintoja repliikkien funktioista. Hakasulkeissa on muita kommentteja ja huomautuksia. Kursivoidut kohdat kuvaavat tapahtumia.

Reippaampi myyjä: - Ã. (Äännähdys lienee tulkittavissa tervehdykseksi.)
HH: - Hei. Ostaisin tämän levyn. [Varmuuden vuoksi osoittaa haluamaansa levyä, koska myyntitiskillä lojuu useita äänitallenteita.] [Muuten repliikki on typerähkö.]
Reippaampi myyjä: - ... [Avaa suunsa puoliksi, mutta sulkee sen ja avaa sen sijaan levykotelon.] Ã. Täälleio'llevyysisäl. [Levyttömyyden ei pitäisi olla mikään yllätys myyntiliikkeessä, jossa suurin osa esillä olevista koteloista on tyhjiä levyjen ollessa säilössä myyntitiskin alla ja takana.] (Kenties myyjän tarkoitus oli vain ilmaista työtoverilleen, että hän voisi auttaa jotenkin.) [Alkavat etsiä levyä.]
Toinen myyjä: - Mikäseo'. (Tarkoituksena on etsintöjen edetessä varmistaa, mitä tulisi löytää.)
Reippaampi myyjä: - Veits Tom. [Näyttää levykoteloa. Jatkavat etsintöjä.]
Toinen myyjä: Tos. ('Tuossa.') [Ojentaa levyn.]
Reippaampi myyjä: Tos. ('Kiitos.') [Ottaa levyn.]
[Seuraa muutamia kaupallisia toimenpiteitä, joiden seurauksena kotelo levyineen vaihtaa omistajaa ilman, että myyjä vaihtaa silmäystäkään asiakkaan kanssa.]

Keskustelun kirjaamista ei ole tarpeen jatkaa pidemmälle, kun ihmiskunnan puheviestinnällisen ylpeyden, ns. palvelevan äänitallenneliikkeen myyjien käyttämän diskurssin nerous on tullut todistetuksi.
Kuinka hienoa: sama äännejono, tos, merkitsee tässä diskurssissa sekä 'tuossa' että 'kiitos'. Kertakaikkisen upeaa! Mitenköhän pitkiä keskusteluja nämä myyjät pystyvät käymään näiden muutaman äänteen avuin? Kas tässäpä tutkimuskysymys.

Jk. Ymmärrän toki ja tiedän varsin hyvin, että tässä ns. palvelevassa myyntiliikkeessä saa myös ns. palvelua, jos kysyy jotakin. Jos ei kysy mitään vaan käyttää pelkkiä interjektioita ja väitelauseita, ei kannata odottaa muuta takaisin.

Alvariinsa pielessä

Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, siilit eivät juo maitoa ja vastaus kaikkiin kysymyksiin ei ole 42. Äkäisesti esitettyyn kysymykseen "Kuka tämän teki?" oikea vastaus on Alvar Aalto.

Herra Aalto on syypää siihen, että Jyväskylän yliopiston päärakennuksen juhlasalissa tenttivastaustensa kanssa ahertavat opiskelijat saavat kiitokseksi ensin polvensa suuhun ja sitten selkärankansa ympäristön kipeäksi. Herra Aalto hyytää opiskelijoita, jotka värjöttelevät hänen suuri-ikkunaisissa kylmissä rakennuksissaan.

Alvar-hyökyaallolta ei voi välttyä, jos oleskelee Jyväskylässä. Missään muussa Suomen kaupungissa ei ole erehdytty tilaamaan yhtä paljon alvarkkitehtuuria tältä maailmanlaajuisestikin tunnetulta rakennustuholaiselta. Missä tämä tupajumi on vaikuttanut rakennuksen syntymiseen, siellä ihmiset törmäilevät seiniin, kaatuilevat portaissa, siristelevät silmiään luonnonvalaistuksessa, eivät kääntyile vesiklosettikomeroissa (koska eivät mahdu, kuten muuan hilpeä mykkäraina esittää) ja saavat nauttia muista yhtä funktionalistisista ilahdukkeista.

Herra Aallon tapaus todistaa jälleen kerran nimen olevan enne. Taiteellinen henkilö, joka olisi kyvykkyytensä perusteella voinut saavuttaa suurta mainetta esimerkiksi piparkakkutaloleipurina tai kaakeliuunimuurarina, päätyi arkkitehdiksi. Nomen est omen – saahan herran sukunimestäkin muodostettua anagrammit, jotka paljastavat, mitä hän juoni: TALOA ja LATOA.
Jos taas järjestetään koko nimen kirjaimet uudelleen, saadaan selville, mikä oli hänen missionsa Jyväskylän kaltaisessa pikkukaupungissa – VALLATA ARO – ja miksi hänen rakennuksistaan on tullut niin arvokkaita kuin on: ARVO ALALTA. Kannattaa siis suunnitella laajoja rakennelmia.
Nimeen sisältyy toisaalta myös varoitus muun muassa epäergonomiasta: OLLA VAARAT. Kun istuu tentin ajan päärakennuksen juhlasalissa, on taatusti ALAVARTALO kipeänä.

TORAAVALLA on takuulla muuttumattoman negatiivinen käsitys tästä arkkitehdista. Joka tapauksessa suosittelen lukemaan viime marraskuussa ilmestyneestä Jyväskylän Ylioppilaslehdestä Noora Mattilan ansiokkaan kirjoituksen Aallon kirouksesta.

Itku pitkästä ilosta

Suomalaisista sananlaskuista voi mainiosti aistia kansallisen henkemme. Näin äkkiseltään listaten noin 87 prosenttia sananlaskuistamme on negatiivishenkisiä tölväisyjä, joiden funktiona on joko a) tuottaa närää kuulijalle, b) palauttaa kuulija maan pinnalle muistuttamalla hänen rajallisuudestaan ja/tai c) purkaa pahaa mieltä toiseen aforistisessa muodossa.

Eräs ystäväni oli ollut luistelemassa, kaatunut ja satuttanut itsensä. Ja mitä hänelle sanottiin?

Tekevälle sattuu.

Ei kerta kaikkiaan voi olla niin, että kaikkea hyvää, hauskaa ja miellyttävää seuraa jotakin ikävää.

Lopuksi huomautan ihan varoiksi, että tässä tekstissä esittämäni prosenttiluku ei perustu mihinkään kvatitiiviseen tutkimukseen saati muihin laskelmiin. Luulo ei ole tiedon väärti.