Eipä ole tullut kirjoitettua aikoihin tänne. Vihkojen sivut ovat täyttyneet, mutta sähköinen seinämä on pysynyt tyhjänä. Lisäksi ajatusteni julkaisukynnys on korottunut: mitä tänne ylipäätään kannattaa tai voi kirjoittaa? Minkä asioiden voisin edes jollakin tavalla kuvitella kiinnostavan jotakuta? - Sitä paitsi miksi kirjoittaisin jotain sellaista, jonka olen kertonut jo "kaikille"?
Parin kuukauden ajalta olen jättänyt kirjoittamatta muun muassa, kuinka osallistuin ensimmäiseen tenttiin, kuinka kirjoitin ensimmäisen akateemisen esseeni (hoh, tulipahan tehtyä) ja kuinka sain sen takaisin (ohhoh, kuinka hyvä arvosana!), kuinka olin europarlamentaarikko Alexander Stubbin luennolla ja vaihdoin pari sanaa hänen kanssaan (minkä olisin voinut jättää väliinkin), kuinka kasvatustieteen opinnot alkoivat, kuinka olin ehdokkaana edustajistovaaleissa, kuinka nautin olostani vaaliständillä, kuinka sain lopulta vain yhdeksän ääntä enkä siis tullut valituksi ylioppilaskunnan edustajistoon, kuinka olen ollut valtavan mielenkiintoisilla luennoilla, kuinka olen tutustunut erittäin mielenkiintoisiin ihmisiin, kuinka perustin ÄL YY -kuoron, kuinka kuoron nimeksi vaihtui Lyhde, kuinka Lyhde debytoi ainejärjestömme Sanen pikkujouluissa, kuinka olen ollut järjestämässä helmikuista Rentukka Rockia ja kuinka olen nyt aivan innoissani musiikin tekemisestä ystävieni kanssa.
Näistä siis en ole kirjoittanut tänne.
Nyt joulukuun alkamisen kunniaksi voisin tehdä itselleni positiivisuusjoulukalenterin. Mikä on saanut minut tänään erityisen iloiseksi?
Välihuomautus: vaikka nyt periaatteessa eletään jo tiistaita 4.12., minun ajanlaskuni on vielä maanantaissa 3.12., sillä en ole vielä mennyt nukkumaan. (Yllätys sinänsä, kun kirjoitan tätä.)
Matkustin aamulla Mäntsälästä Jyväskylään, ja kaupungissa päätin matkalaukkuineni nousta paikallislinikkaan. Keskellä autoa seisoi iäkkäänpuoleinen nainen rollaattorinsa kanssa. Kun hän oli jäämässä pois eräällä pysäkillä, hän ei saanut rollaattoriaan liikkumaan, ja kun lopulta sai, sen renkaat menivät linkkuun niin, ettei hän saanut nostettua sitä ulos autosta. Matkustajat tuijottivat ihmetellen tämän naisen epätoivoisia yrityksiä päästä rollaattoreineen ulos. Myönnän itsekin möllöttäneeni paikallani. Yhtäkkiä tajusin, että naisparkaa voisi auttaa. Olin jo hyppäämässä ylös penkistäni, kun viereisellä paikalla ollut nuorukainen ehti ensin ja loikkasi auttamaan naista. Tämä nuori herrasmies nosti rollaattorin ulos, ja nainen poistui linikasta kiitellen.
Mukavaa, että toisten auttamisen katsomisestakin voi tulla näin hyvälle tuulelle. Hyvästä työstä tuli mieleeni hieno laulu What the World Needs Now. Voitte arvata, mitä se voisi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti