lauantai 14. marraskuuta 2009

Punahilkka ja puhelimettomuus

Punahilkan oli määrä viedä isoäidilleen leipää ja hilloa. Isoäiti asui kylän toisella puolella, ja Punahilkka olisi mieluusti soittanut hänelle ensin kysyäkseen, onko isoäiti ylipäätään kotona.


Mutta puhelimia ei enää ollut. Ne oli otettu pois kyläläisiltä, koska viisaat päättäjät olivat varmoja siitä, etteivät kyläläiset käytä niitä. Kuten hyvin tiedämme, parhaiten tietävät aina ne, joilla ei ole hajuakaan koko asiasta.


Punahilkan ei auttanut muu kuin lähteä matkaan. Hän pakkasi leivän ja hillon – mummon herkut, joita hän ei aina itse jaksanut noutaa lähikaupasta – koriin ja riensi liikkeelle. Käveltyään hyvän matkaa hän saapui isoäidin asunnolle.


Koska tätä tarinaa kerrotaan Punahilkan näkökulmasta, lukijalle ei paljasteta, että iso paha susi sattui näkemään Punahilkan. Nuorta lihaa himoitseva susi arvasi tyttösen liikkeet ja kipitti häntä heiluen isoäidin asunnolle. Tarkennettakoon, ettei kyseessä ole suden isoäiti vaan edelleen Punahilkan isoäiti.


Joka tapauksessa isoäidin asunnolle päästyään susi ei aikaillut. Hän hotkaisi vanhan, sitkeän eukon kerralla kitaansa, kiskoi tämän vaatteet ylleen – olettakaamme, että susi oli ensin ehtinyt riisua vanhuksen – ja solahti edesmenneen isoäidin petiin vällyjen alle odottamaan Punahilkan saapumista.


Samaan aikaan Punahilkka lähestyi isoäitinsä asuntoa. Hän ei osannut aavistaa mitään pahaa edes ikkunasta kantautuvista kirkaisuista ja avunhuudoista, sillä puhelimien häviämisen jälkeen kyläläiset olivat ottaneet tavakseen huutaa asioitaan ikkunasta toiseen. Kylässä kaikui jatkuva kakofonia, mutta kaikki olivat jo niin tottuneita siihen, ettei se yleensä häirinnyt ketään.


Punahilkka käänsi avainta isoäitinsä oven lukossa. Hänellä oli oma avain isoäidin asuntoon, koska muuten hän ei olisi koskaan päässyt sisään. Isoäiti ei koskaan avannut ovea, vaikka ovikelloa olisi rimputtanut kuinka kovaa, koska hän pelkäsi televisiolupatarkastajien yllätysvierailua. Isoäiti kuului alempaan keskiluokkaan, vaikka hän oli suorittanut monta akateemista tutkintoa, eikä hänellä ollut varaa maksaa televisiolupamaksua. Varotoimena oli aiemmin käytetty sellaista keinoa, että isoäidin luokse vierailemaan halunneet olivat ensin soittaneet hänelle ja sopineet, mihin aikaan tulevat kyläilemään, jotta hän tietää avata oven. Mutta nyt kun puhelimia ei enää ollut, tämäkään ei onnistunut. Siksi muun muassa Punahilkalle oli pitänyt teettää oma avain isoäidin asuntoon.


Punahilkka pääsi sisään ja näki isoäidin sängyssä. Huomautettakoon, että oikeasti sängyssä oli tietenkin susi, mutta koska tarinaa edelleen kerrotaan Punahilkan näkökulmasta, lienee sopivaa väittää, että Punahilkka oli vähintäänkin näkevinään isoäidin pedissä.


Isoäiti näytti kuitenkin jotenkin oudolta. Punahilkka ei heti keksinyt, mikä oli pielessä, mutta jotain outoa isoäidin ulkomuodossa oli. Vaatteet olivat samat vanhat, eikä hiustenpidennyksistäkään voinut olla kyse. Outous liittyi kasvonpiirteisiin.


– Isoäiti, miksi sinulla on noin suuret korvat?

– Siksi, kultaseni, että kuulisin paremmin, mitä naapureilla on minulle sanottavaa, koska emme voi enää kommunikoida puhelimitse.

– Aivan, niin tietysti. Mutta miksi sinulla on noin suuri suu?

– Jotta pystyisin paremmin huutamaan asiani naapuriin ja vaikka kaukaisempiinkin rakennuksiin, kun puhelimia ei enää ole.

– Tottahan toki. Mutta miksi sinulla on noin valtava nenä?

– Sen tähden, että haistaisin, milloin naapurini leipoo pullia tai muita herkkuja, ja jotta tietäisin mennä silloin kyläilemään hänen luokseen, kun hän ei voi enää soittaa minulle ja kutsua kahvipöytään.

– Miksen sitä heti tajunnut! Mutta miksi silmäsi kiiluvat noin oudosti ja tuijotat minua niin nälkäisesti? Olet varmasti kovin nälkäinen. Toin sinulle leipää ja hilloa, lempiherkkujasi.

– Kita kiinni, kakara!


Ja ennen kuin Punahilkka ehti torua isoäidikseen luulemaansa sutta ikävästä puhetyylistä ja siitä, että suuret ruumiinulokkeet kuten korvat aiheuttavat huomattavaa lämpöhävikkiä, mikä ei ole lainkaan sopivaa näinä energiansäästön aikoina, susi hotkaisi tyttösen isoon suuhunsa.


Jos sisäpuhelinverkko olisi ollut vielä käytössä, Punahilkka olisi voinut soittaa apua, koska ei pidä olettaa, että kaikilla olisi jatkuvasti matkapuhelin käden ulottuvilla. Punahilkan kaltaisilla satuolennoilla ei ole mahdollisuutta saada edes prepaid-liittymää, koska heillä ei ole henkilötunnusta, mikä vaaditaan kyseisen liittymän hankkimiseen. Ei myöskään pidä luulla, että kaikkia asioita voi hoitaa esimerkiksi Messenger-keskusteluohjelman kautta. Hätäpuhelut on edelleen soitettava.


Mutta eipä ole puhelimia enää kylässä, ei. Eikä ole enää isoäitiä tai Punahilkkaakaan.


Susi sen sijaan on edelleen olemassa, vaikka aikamoiset vatsanpurut häntä vaivasivatkin kahden kokonaisen ihmisen nielaisemisen jälkeen. Seuraavissa vaaleissa suden on helppo valita puolueensa – hän on tietenkin sitä joukkoa, joka kannattaa lihansyöntiä ja vastustaa puhelinverkkoa.

2 kommenttia:

  1. Jännittävä tulkinta...

    -Elli

    VastaaPoista
  2. Toimisikohan tämä lasten iltasatuna? Voisi kokeilla!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...