Viime aikojen suosituimpia kahvipöytäkeskusteluja lähipiirissäni on ollut, kuinka tehdä tuttavuutta kiinnostavien ihmisten kanssa. Aihe ei tunnu millään ehtyvän, mikä ei ole ihme, koska kukapa meistä ei joskus empisi tuntemattoman edessä. Kaikki ovat kyllä kuulleet samat hyvää tarkoittavat neuvot ("meet vaan juttelemaan sille"), mutta todellisuus on monesti mutkikkaampi. Kenties ongelmana on liiallinen problematisointi (tai liian hyvä mielikuvitus, joka kehittää nanosekunnissa tuhansia skenaarioita ja lataa pään täyteen vääriä odotuksia). Lisäksi vaikuttaa siltä, että oli henkilö kuinka reipas, sosiaalinen, puhelias, ystävällinen, tilannetajuinen jne. tahansa, tuttavuuden tekeminen aiheuttaa joskus päänvaivaa.
Paljon on tullut keskusteltua myös niistä tutustumisyrityksistä, mitkä ovat tuntuneet epäonnistuneilta, epämiellyttäviltä tai jopa ahdistavilta. Tuttavapiirin mainitsemia yleisimpiä turn-offeja ovat liiallinen innokkuus (etenkin yhteystietojen kinuaminen), kliseisten avauslauseitten käyttö ja epäjohdonmukainen käyttäytyminen. Kaikille näille on varmasti hyviä syitä, ja sosiaalisiin "epäonnistumisiin" on helppo suhtautua ymmärtävästi. Kuitenkin – niin raadollista kuin se onkin – tuttavuuden tekemisessä juuri ensivaikutelma ratkaisee. Jos antaa itsestään mäntin kuvan, on oleva mäntti aina ja ikuisesti, aamen.
Opastusta vuodelta 1951.
Ilmari Kohtamäen toimittamassa lehdykäisessä Pikku tietäjä – Hyvät käytöstavat (Yhtyneet Kuvalehdet 1951) kerrotaan tuttavuuden tekemisestä:
Ennen vanhaan oli usein sangen vaikea päästä valittunsa tuttavaksi. Vielä nykyäänkin [1950-luvulla] vaaditaan, että miehen on oltava naiselle esitelty, ennenkuin voi ryhtyä tekemään tuttavuutta. Parasta on koettaa keksiä yhteinen tuttava, joka toimittaa esittelyn. Sitten mies voi kyllä ehdottaa tapaamista.
2010-luvulla painitaan edelleen saman ongelman kanssa. Vaikka kiinnostuksen kohteen kanssa olisi yhteisiä tuttaviakin (jotka on tietysti helppo vakoilla Facebookista), voi olla vaikeaa saada kaikkia osapuolia sattumaan samanaikaisesti samaan paikkaan, jotta esittely saadaan toimitettua. Ja tilanteen olisi vieläpä hyvä vaikuttaa spontaanilta!
Pikku tietäjässä jatketaan:
Nykyajan [siis 1950-luvun] nuoriso on kuitenkin tottunut käymään suoraan asiaan. Jos nuoret tapaavat tanssiaisissa, pyydetään ilman muuta saada tavata. Muutoin mies lähettää kukkia ja pyytää kohtausta. Hän ilmoittaa nimensä ja puhelinnumeronsa tai sanoo, että hän odottaa määräaikana määräpaikassa tai jollei silloin sovi, joskus toiste. Jollei nainen tule, voidaan lähettää uusi kukkatervehdys ja ehdottaa tapaamista. Korrektina ei pidetä sitä, että mies soittaa ilman muuta ihailunsa kohteelle, vielä vähemmän, että hän menee puhuttelemaan tätä julkisella paikalla.
Kukkalähetykset kunniaan! Ja vaikka ei vehkoja lähettelisikään, voi muuten vain ehdottaa tapaamista. Jollain tavalla pidän myös ajatuksesta, että ilmoittaa olevansa tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, ja tuttava voi sitten itse päättää, ilmaantuuko paikalle vai ei. Päivällisten keskustelujen perusteella ei edelleenkään kannusteta soittelemaan tai viestittelemään heti (ainakaan ennen tapaamista). Julkisella paikalla voisi kyllä tulla puhuttelemaan.
Mikäli tapaamisesta saadaan sovittua, vihkosessa neuvotaan:
Mies tulee luonnollisestikin kohtauspaikalle määräaikaan, mutta nainen saa myöhästyä hieman, korkeintaan 10–15 min. Mies odottaa korkeintaan puoli tuntia määräpaikassa. Jollei nainen tule siihen mennessä, mies voi lähteä rauhassa. Joko naiselle on tullut este tai hän ei ole halunnut saapua.
P. Jarla luki jälleen ajatukseni.
Nämä ajankäyttöohjeet sopivat hyvin nykyaikaankin. Miekkosten (tai yhtään kenenkään) on turha kiduttaa itseään odottelemalla tuntikausia ja muita esittämällä myöhemmin marttyyriä. Jos ja kun puhelimia kanniskellaan mukana kaikkialla, ystävät, toverit ja tuttavat ilmoittakoot yli 10 tai 15 minuutin myöhästymisestä. Mikäli ei ilmoita, ei lukeudu mihinkään edellä mainituista ryhmistä.
Entäpä naiset sitten? Pikku tietäjä on tähän asti neuvonut vain miehiä. Suoraan naisille on osoitettu vain yksi virke, joten voidaan olettaa, että tuttavuuden tekeminen on (ollut) miesten käsissä. Toki naiset ovat näppärillä keinoillaan voineet ohjailla miehiä siten, että halutut tuttavuudet ovat päässeet syntymään.
Mies voi ehkä olla mielissään, jos nainen pyytää saada tavata häntä, mutta sitä ei naisen pidä tehdä.
Uskomme, että 2010-luvulla tytöt voivat vallan mainiosti käydä poikain juttusille. Ja tapaamispyyntöjäkin aiomme esittää, ähäkutti!
Lopuksi esitettäköön tuttavapiirissä mitä suurinta ihastusta herättänyt video Maltan tämänvuotisesta euroviisuedustajasta. Kappaleen tarina on ylenpalttisen suloinen, ja oheinen nörttisöpöily sulattaa huhtikuun jäiset tietkin. Esimerkiksi näin voisi hienovaraisesti tehdä tuttavuutta.
Kun olin lapsi ja oppinut lukemaan, lainasin kirjastosta aina samoja kirjoja. Kun lainasin Rasmus Nalleja, lainasin samat sarjakuvat, jotka olivat jo kotona. Kun löysin jonkin kiinnostavan tietokirjan, lainasin sen uudelleen ja uudelleen. Suosikkejani oli Kristin Dahlin ja Sven NordqvistinHauskaa matematiikkaa.
Tiettyjen tietokirjojen jatkuvassa ja toistuvassa lukemisessa oli se hyvä puoli, että opin niitten sisällöt melkoisen hyvin. Hahmotan edelleen matemaattisia ilmiöitä siten kuin ne esitettiin Hauskassa matematiikassa. Ei kovin tieteellistä, ei, mutta varsin opettavaista. Toisto opetti todella tehokkaasti.
Fraktaalien John Lennon, Mandelbrotin joukko.
Tietoinenkin toisto on kiinnostavaa, mutta yllättävät toistumiset ne vasta kiehtovat. Fraktaalit (esim. kuvassa näkyvä musteläiskä) näyttävät samalta tai samankaltaisilta, katsoi niitä millaisella tarkkuudella hyvänsä. Pienen piperryksen joukosta on löydettävissä loputtomasti toistoa.
Kuinka jännittävää onkaan huomata, että tietyistä tapahtumaketjuista tai kirjallisista teemoista tai nimistä tai käyttäytymismalleista tai muoti-ilmiöistä tai mistä vaan löytyy pieniä, ketjuttuvia samankaltaisuuksia. Pienet yllättävät toistumiset keikauttavat todennäköisyydet päälaelleen. Vai mikä on esimerkiksi sen todennäköisyys, että yhtenä päivänä päädyn aivan sattumalta ja tarkoituksettomasti selvittämään erään harvinaisen etunimen (Suomessa n. 30 kpl) alkuperää, ja seuraavana päivänä sattumanvaraisella luennolla satunnainen opettaja puhuu sattumalta juuri sen nimisestä henkilöstä?
Ähäkutti. Toiston merkityksisyys on subjektiivista. Kun olen ensin havainnut jonkin kiinnostavan seikan, kiinnitän siihen varmaan uudestaankin huomiota, kun se tupsahtaa eteeni. Samanlaisia ilmiöitä löytyy loputtomasti, kun vain katsoo riittävän tarkkaan. Yhtäkkiä vaaleita kiharapäitä näkyy joka nurkalla, tekstit vilisevät naurahtaa-verbiä, kavereille on ilmestynyt identtisiä silmälaseja ja Kerkko Koskisen Kollektiivin levyn sanoituksissa seurataan passiivisesti vierestä, kun asioita tapahtuu.
Ihmismieli halunnee hajaannuksen keskellä havaita kokonaisuuksia, yhteneväisyyksiä ja toistoja. Toisto on tuttua ja turvallista. Ja ärsyttävää vain Teletappien yhteydessä.
Eräässä televisiosarjassa viisas vaimo neuvoi onnetonta miestään: "Puhumme aina siitä, mitä et halua tehdä. Sanopa, mitä oikeasti haluaisit tehdä."
Mies halusi kirjailijaksi.
"Selvä, tähdätään siihen ja tehdään se kunnolla."
Pitäisikö tehdä jotain?
Jotain pitäisi tehdä.
Tehdäpä jotain pitäisi.
Vaihtoehtoja on.
On asioita,
a) jotka on "pakko" tehdä
b) jotka kannattaisi tehdä
c) joitten tekemättä jättämisestä koituu harmia
d) joita joku muu haluaa minun tekevän
e) joita itse haluan tehdä
f) jotka kiinnostaisivat, mutta en ole varma, kuinka paljon
g) joita en ehdi tekemään
h) jotka olisivat hyväksi minulle
i) jotka olisivat hyväksi ympäristölle tai yhteisölle j) joista olisi hyötyä myöhemmin
k) jotka voi tehdä, mutta jotka voisi tehdä paremmin, jos olisi iso porukka / fläppitaulu / parempi laitteisto / tms.
l) jotka olisi parasta jättää väliin
m) joitten tekemistä edellytetään jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi
n) joitten tekeminen on hauskaa
o) joista saa esteettisiä tms. elämyksiä
p) jotka ovat moraalisesti arveluttavia tai eettisesti väärin
q) jotka ovat perusteltavissa taitavin tai vähemmän taidokkain sanakääntein
r) joihin liittyy oheistoimintoja
s) joitten merkitystä ei huomaa ennen kuin jokin on pielessä
t) jotka ovat vain korvaavaa tekemistä tai välttelyn välineitä
u) jotka ovat (turhia) tapoja
v) joista maksetaan ja joitten palkkiota ilman on hankalampaa
w) joita joku arvostettava henkilö suositteli kokeiltavaksi
x) jotka liittyvät kirahveihin
y) joita ei kai tarvitsisi pelätä
z) jotka parantaisivat unen laatua
å) joitten tekeminen todistaa jonkin oleellisen teorian oikeaksi
ä) joita on vaikea kääntää toiselle sivistyskielelle
ö) joita ei voi luokitella yksinkertaisesti.
Elvi: Päivän teema on näköjään Itävalta-Unkari, vai mitä Otto? Siellä oli kaikki paremmin!
Otto: – –
Viliina: Miten Otto ja Itävalta-Unkari liittyvät toisiinsa?
Heli: Ai miten Otto ja Itävalta-Unkari liittyvät toisiinsa? No.
Otto von Bismarck.
Preussin-Itävallan sodan jälkeen Saksan liitto romahti ja Saksan keisarikunta muodostettiin Ranskan-Preussin sodan (1870–1871) jälkeen Preussin ja Otto von Bismarckin johdolla Habsburgien Itävallan jäädessä ulkopuolelle. Vuonna 1867 Unkari sai laajan itsehallinto-oikeuden, ja samalla valtakunta sai nimen Itävalta-Unkari.
Vuonna 1878 Itävalta valloitti Bosnian ja Hertsegovinan Ottomaanien valtakunnalta. Se liitettiin keisarikuntaan 1908 Berliinin sopimuksessa yhteishallintoon talousministeriön alaisuudessa, mikä sai jotkut pelkäämään, että itävaltalaiset suunnittelivat siitä kolmatta kuningaskuntaa Kroatian kanssa vähentämään Budapestin valtaa.
Serbian noustua vuosien 1912–1913 Balkanin sodissa merkittäväksi kuningaskunnaksi Ottomaanien valtakunnan kustannuksella Itävalta-Unkarissa syntyi serbikansallinen liike, joka kannatti serbien liittymistä Serbiaan. Tämä johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen serbinationalisti Gavrilo Principin murhattua arkkiherttua Frans Ferdinandin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914.
Ampumavälikohtauksesta innoituksen saanut glasgowlainen huippuyhtye Franz Ferdinand on tehnyt hienon laulun Bang Bang (All For You, Sophia). Arkkiherttuattaren nimihän oli Sophie, mutta Sophia kuulemma rimmasi paremmin lauluun.
Tasan 10 vuotta ennen arkkiherttuatar Sophien kuolemaa, 28.6.1904, tapahtui pahin rauhan ajan merionnettomuus ennen Titanicin uppoamista. Glasgow’ssa rakennettu tanskalainen matkustajahöyrylaiva SS Norge upposi Rockallin vesillä pohjoisella Atlantilla.
Uppoamattoman laivan Titanicin uppoamisesta tehtiin menestyselokuva Titanic, jonka tunnussävelmän My Heart Will Go On laulaa kanadalainen Céline Dion. Dion voitti myös Eurovision laulukilpailun Sveitsin edustajana vuonna 1988 kappaleella Ne partez pas sans moi, joka sai 137 pistettä. Kappale on viimeisin ranskankielinen voittokappale.
Freija.
Vuosi 1988 oli karkausvuosi, joka alkoi perjantaista. Perjantai germaanisissa kielissä, kuten englannissa, hollannissa, saksassa ja ruotsissa – ja näistä lainautuneena myös suomessa –, tulee Freija- tai Frigg-nimisen aasajumalattaren nimestä. Freija on skandinaavissa mytologiassa vaanien sukuun kuuluva jumalatar. Hän on kauneuden, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, ja samalla myös kaikkein kaunein jumalista. Taistelun jumalattarena Freija ratsastaa Hildisvín-nimisellä villisialla. Villisian merkitys skandinaavisessa mytologiassa liittyy hedelmällisyyteen ja suojeluun. Eräs runo kertoo miten Freija muutti Ottarin villisiaksi suojellakseen tätä. Tämä Ottar Haalogalantilainen puolestaan oli 800–900-luvun taitteessa elänyt viikinki ja tutkimusmatkailija, joka antoi laajan selvityksen Euroopan pohjoisosista. Ottarin suullinen matkakertomus kirjoitettiin muistiin muinaisenglannin kielellä Alfred Suuren toimittaman Paulus Orosiuksen maailmanhistorian liitteeksi.
Alfred Suuri.
Alfred Suuri (849–899) oli anglosaksien kuningas, joka hallitsi Wessexiä vuosina 871–899. Hän on tunnettu valtakuntansa puolustamisesta tanskalaisia viikinkejä vastaan ja on ainoa Englannin monarkki, joka sai lisänimen "Suuri". Hän oli myös ensimmäinen Wessexin kuningas, joka nimesi itsensä Englannin kuninkaaksi. Wessex oli yksi anglosaksien valtakunnista, jotka edelsivät Englannin kuningaskuntaa. Sen nimi tarkoittaa läntisiä sakseja (Westseaxe), ja se sijoittui nykyisen Englannin lounaisiin ja eteläisiin osiin. Wessexin pääkaupunki oli Winchester, josta tuli myöhemmin joksikin aikaa koko Englannin pääkaupunki.
Winchesterissä kuoli maailmankuulu kirjailijatar Jane Austen, joka haudattiin katedraaliin. Austenin ensimmäinen romaani Sense and Sensibility julkaistiin aluksi hänen oman nimensä sijasta nimimerkillä A Lady.
Henry Fielding.
Huomattavasti myöhemmin muuan walesilainen laulaja Tom Jones levytti Paul Ankan kirjoittaman laulun She’s a Lady, josta tuli suuri hitti. Tom Jones on tuttu nimi myös kirjailija Henry Fieldingin (s. 1707) romaanista The History of Tom Jones, a Foundling. Kirjailija Fielding kuoli lähellä Lissabonia vuonna 1754.
Seuraavana vuonna, 1. marraskuuta 1755, Lissabonissa oli voimakas maanjäristys, jonka episentrumi oli Atlantin valtamerellä noin 200 kilometriä Lissabonista lounaaseen. Järistys tapahtui pyhäinpäivän aamuna noin klo 9.40. Suurin osa kaupunkilaisista oli järistyksen aikaan kirkossa muistelemassa pyhiä, ja monet heistä joutuivat sortuvien kirkkorakennusten murskaamiksi. Pyhäinpäivän kunniaksi Lissabonin lukuisissa kirkoissa oli sytytettynä suuri määrä kynttilöitä, jotka sytyttivät maanjäristyksen jälkeen suuria tulipaloja. Tulipalot tuhosivat Lissabonin keskustan lähes kokonaan, ja Atlantilta hyökynyt tsunami täydensi tuhon.
Innocentius III ja Otto IV.
2000-luvun alun talousvaikeuksista puhumattakaan Portugalissa on ollut melkoisen tukalaa jo keskiajalla, kun paavi Innocentius III aloitti inkvisition siellä ja Espanjassa. Samainen paavi Innocentius III kruunasi Otto IV:n Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi 4. lokakuuta vuonna 1209.
Samana päivänä, mutta joitakin satoja vuosia myöhemmin, 4. lokakuuta 1881, Laukaassa syntyi Otto Wille Kuusinen. Talvisodan alkaessa 1939 Josif Stalin nimitti Kuusisen "Suomen kansanhallituksen" eli Terijoen hallituksen pää- ja ulkoministeriksi. Stalin seurasi Vladimir Leniniä Neuvostoliiton johtajana astuen johtoon 3. huhtikuuta 1922. Stalin suhtautui vainoharhaisesti ihmisiin, koska hänestä kaikki olivat potentiaalisia salamurhaajia.
Jesse James.
Tasan 40 vuotta ennen Stalinin johtoon pääsyä, 3. huhtikuuta 1882, erään tunnetun yhdysvaltalaisen lainsuojattoman elo päättyi sellaisella tavalla, että sitä Stalinkin olisi kavahtanut. Jesse James ja hänen rikostoverinsa Charles ja Robert Ford söivät aamupalaa Jamesin talolla. James huomasi talossaan pölyisen taulun. Hän nousi tuolille puhdistamaan sitä, siisteysintoilija kun oli, eikä hänellä ollut asetta. Robert Ford huomasi tilaisuutensa tulleen ja tappoi Jamesin ampumalla tätä takaraivoon. Jamesista oli luvattu 10 000 dollarin palkkio, mikä houkutti palkkionmetsästäjä Fordia.
Sioux-intiaani.
Jesse Jamesia on joskus nimitetty ”Villin lännen Robin Hoodiksi”, koska hänkin ryösti rikkailta ja jakoi saalistaan köyhille. Robin Hood on ollut suosittu fiktion aihe, ja vuonna 1991 ilmestynyt Kevin Costnerin tähdittämä elokuva Robin Hood – varkaiden ruhtinas oli 1990-luvun alun tuottoisimpia elokuvia. Näyttelijä Costner tunnetaan kenties parhaiten hänen ohjaamastaan elokuvasta Tanssii susien kanssa (1990). Elokuva kertoo Yhdysvaltojen armeijan ratsuväen upseerista, joka ystävystyy sioux-intiaanien kanssa ja joutuu uhraamaan uransa ja suhteensa omaan kansaansa. Osa sioux-intiaaneista asui Minnesotan osavaltion alueella. Kuinka ollakaan, Minnesotaa kutsutaan ”10 000 järven maaksi”, ja kymmenen tuhattahan on sama luku kuin mitä Jesse Jamesin päästä – tai takaraivosta – oli dollareina luvattu.
Tietenkin ennen Jesse Jamesin kuolemaa hänen rikollinen uransa oli alkanut, mikä tapahtui hänen ensimmäisen pankkiryöstönsä yhteydessä 13. helmikuuta 1866.
Otto Frank.
Sattumaa tai ei, 13. helmikuuta 1905 Wienissä, jo aiemmin mainitun Itävalta-Unkarin pääkaupungissa, syntyi muuan Elfriede Markovits. Hän meni naimisiin Erich Geiringerin kanssa ja sai kaksi lasta, Heinzin (1926) ja Evan (1929). Perhe muutti ensin Belgiaan ja sitten Alankomaihin vuonna 1938, missä se asettui asumaan erään Frankin perheen naapuriin. Eva Geiringerillä oli yhteisiä ystäviä Frankin perheen nuoremman tyttären Annen kanssa.
Toisen maailmansodan ja keskitysleirivaiheiden aikana juutalainen Geiringerin perhe hajosi. Perheen miehet kuolivat pakkomarssilla juuri ennen sodan päättymistä. Elfriede Geiringer palasi Eva-tyttärensä kanssa Amsterdamiin. Pian sen jälkeen he saivat vieraaksensa entisen naapurintytön Annen isän herra Frankin. Vuonna 1953 Elfriede ja Otto Frank menivät naimisiin.
Elisabet eli Sissi.
Anne Frankin päiväkirjasta on tehty useita filmatisointeja, ja hän on yksi tunnetuimmista ”faktiivisista ja fiktiivisistä hahmoista”. Toinen samoin tunnettu todellinen historiallinen henkilö, jonka elämästä on kuvattu elokuvia, on Itävallan keisarinna Elisabet eli Sissi. Sissi oli Baijerin kuninkaan Ludvig II:n tärkeä luottohenkilö.
Ludvig II.
Ludvig II oli Baijerin kuningas vuosina 1864–1886. Hänet muistetaan käytökseltään omalaatuisena kuninkaana, joka rakennutti satumaisen hienoja linnoja. Ludvig meni vuonna 1867 kihloihin serkkunsa, Baijerin herttuattaren Sophien kanssa. Ludvig purki kuitenkin kihlauksen vain kaksi päivää ennen häitä. Syyksi on arveltu Ludvigin yliherkkää luonnetta, joka ei sietänyt ajatusta siitä, että joku ihminen pääsisi liian lähelle häntä. On myös arveltu, että Ludvig oli homoseksuaali. Täysin yksin Ludvig ei kuitenkaan jäänyt. Itävallan keisarinna Elisabet (elokuvista tuttu Sissi) ja Ludvig olivat ystävällisissä väleissä koko elämänsä ja harrastivat syvällistä kirjeenvaihtoa keskenään. Toinen henkilö, jolle hän saattoi purkaa hallitsemiseen liittyviä huolia, oli Preussin kansleri Otto von Bismarck (mainittu aiemmin), joka suhtautui isällisen hyväntahtoisesti nuoreen Ludvigiin.
Prinssiregentti Luitpold.
Baijerin hallitus ja Ludvigin setä prinssi Luitpold totesivat, että on aika siirtää omituinen kuningas ”varhaiseläkkeelle”. Niinpä Ludvig asetettiin vuoden 1886 kesäkuussa holhouksen alaiseksi ja Luitpold nimitettiin sijaishallitsijaksi. Toimenpidettä perusteltiin Ludvigin ”parantumattomalla mielisairaudella”, vaikka hänelle ei ollut edes tehty kunnon lääkärintarkastusta. Todistajanlausunnotkin olivat ristiriitaisia: kaikki myönsivät, että kuninkaan käytös on hieman omituista, mutta toisaalta hän pystyi myös järkevään keskusteluun. Ludvig siirrettiin tarkkailtavaksi Bergin linnaan lähelle Müncheniä. Hänelle sallittiin kuitenkin valvotut kävelyretket linnan ympäristössä. Pari päivää Bergiin saapumisen jälkeen hän lähti kävelylle häntä hoitavan lääkärin Bernhard von Guddenin kanssa. Tämän jälkeen ei tiedetä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedetään vain se, että heidät molemmat löydettiin 13. kesäkuuta hukkuneina linnan lähellä olevasta Starnberg-järvestä. Virallinen selitys oli, että Ludvig oli päättänyt tappaa itsensä hukuttautumalla, ja kun lääkäri oli yrittänyt estää häntä, Ludvig oli tappanut itsensä ohella lääkärinkin. Mutta myös monenlaisia Ludvigin kuolemaan liittyviä salaliittoteorioita on rakenneltu.
Otto I, Baijerin kuningas.
Ludvigin kuoleman jälkeen kuninkaaksi tuli hänen veljensä Otto, joka toisin kuin Ludvig, oli täysin yksiselitteisesti mielisairas ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Sijaishallitsijana jatkoi prinssi Luitpold.
Otto von Habsburg.
Starnberg-järvi todisti myöhemmin myös toisenlaista kuolemaa. Itävallan viimeisen keisarin poika, arkkiherttua Otto von Habsburg kuoli 4.7.2011 Baijerissa 98 vuoden ikäisenä. Suvun mukaan arkkiherttua nukkui rauhallisesti pois huvilassaan Starnberg-järven rannalla.
Otto von Habsburg oli tunnettu terävästä huumoristaan. Ollessaan kerran käymässä Wienissä hän ihmetteli taksinkuljettajalle valtaisia väkijoukkoja ja liikenneruuhkaa. Taksinkuljettaja sanoi tämän johtuvan pian alkavasta jalkapallo-ottelusta. Habsburg kysyi, mistä ottelusta on kyse. Taksinkuljettaja vastasi: "Itävalta–Unkari." Habsburg tokaisi: "Ketä vastaan?"
Gavrilo Princip ja Frans Ferdinand.
Ihme, että Otto von Habsburg, kuulan kalloonsa saaneen arkkiherttua Frans Ferdinandin veljenpojan Kaarle I:n poika, uskalsi ajaa taksilla väkijoukon keskellä. Ovathan myös Suomen viimeaikaiset mediatapahtumat todistaneet, ettei ainakaan uusien suomalaisten tai perussuomalaisten kansanedustajien kannattaisi lainkaan ajaa taksilla, koska joukkoviestimet nostavat taksimaksuista hirveän haloon, eikä kansakaan sitten tykkää.
Ihmettelen, kuinka näin skarppi ihminen kuin minä voi olla näin pihalla. Ajallisesti. (Jos ajasta ylipäätään voi olla ulkona.)
Kello 16 tarkoittaa ilmiselvästi samaa kuin kello kuusi. Tänään on taatusti 11. päivä, ja sitä paitsi nyt eletään joulukuuta, jos keittiön seinää komistavasta Mannerheim-seinäkalenterista katsotaan.
Elän ikuista keskiviikkoa.
Mutta kuinka kummassa nyt voi olla keskiviikko, jos joulukuun 11. päivä on Mannerheimin mukaan lauantai?
Onneksi kohta on syysloma.
Olen sentään luopunut relatiivisuuskelloni käytöstä. Loppunsa aikoina sen viisarit etenivät parikymmentä minuuttia kolmessa tunnissa, vaikka siihenkään tahtiin ei voinut luottaa. Kello näytti ihan mitä sattuu, ja kun satuin kääntämään sen ympäri selvittääkseni, voisiko siihen vaihtaa patterit, huomasin sen takana lukevan: For best results, use other side.
Paremman puutteessa käytän nyt ihan tavallista rannekelloa ja pystyn ilmaisemaan kellonajan jo noin 25 minuutin tarkkuudella.
On vain muistettava, että rannekello on 7 minuuttia edellä normaaliaikaa, kun taas seinäkello on 6 minuuttia edellä. Herätyskello on 5 minuuttia edellä ja kahvinkeittimen ajastin 25 minuuttia edellä. Ja että oikea vastaus kysymykseen mitä kello on? on metallia ja muovia.
Tänään kuultua -sarjani on kasvanut kymmenellä uudella lausahduksella. Aiempia kahtakymmentä sitaattia voi muistella täällä.
Lainailen ihmisten lausumia edelleen puhtaasti omiin tarkoituksiini. Niistä on iloa niin kirjoittaessa kuin puhuessa, ja vaikka niitä ei suorasanaisesti käyttäisikään, niistä voi joskus olla valtavasti hyötyä innoittamaan jonkin toisen teoksen syntymistä. Lukemattomia ovat tämänkin vuoden aikana olleet ne kerrat, kun olen palannut muistikirjojeni ääreen etsimään inspiraatiota.
Tämänkertaiset sitaatit ajoittuvat joulukuun 2009 ja marraskuun 2010 välille.
Joka kuuntelee tarkkaan, ei kyllästy.
21) "Haluan olla puhuva runoilija!"
22) "Toi natriumglutamaatti on kyllä sellanen juttu, että sen kun sanoo keskusteluun, niin kaikki on siinä. Sama kuin Ritari Ässä. Tai Batman."
23) "Tekopartaan voi nauraa vain tekonaurua."
24) "Kas tässä meillä on rehellinen suomalainen mies." "Ja peruna."
25) "Tämä nykyrokki käy ihan korviin."
26) "Olipa rankat colognet."
27) "Mitä suomalainen yhteiskunta olisikaan ilman kaltaisiamme kekseliäitä sieluja."
28) "Anteeksi, jouduin luottamustoimeen."
29) "Miks siin on kameleita?"
30) "Ironia – paras ehkäisyväline."
Nuoren miehen puhelin soi. Hän vastasi siihen, vaikka aika ja paikka eivät olleet parhaita mahdollisia.
"Joo, kiitos, en ole kiinnostunut."
"On mulle joskus tullut Aku Ankka, mutta en ole nyt kiinnostunut tilaamaan."
"En halua tilata sitä lehteä. Ei kiitos."
"Enkä mä nyt oikeen voisi puhua. Mä oon nyt Keskustan puoluekokouksessa, ja Matti Vanhanen pitää just yhtä viimeisistä puheistaan. Että en nyt oikeen voi puhua."
"Joo, kiitos, kuulemiin."
Arvostan sitä, että jotkut puhelimenkäyttäjät kysyvät soittaessaan, onko vastaajan mahdollista kuunnella ja puhua hetki.
Meitä on moneen junaan,
koska jos ensimmäiset junat kulkisivat ajallaan
useimmat pääsisivät niitten matkaan
eivätkä joutuisi jäämään tuntikausiksi odottamaan
korvaavaa vuoroa
tai mitä tahansa liikkuvaa
kulkupeliä, jolla
olisi edes jonkinlainen mahdollisuus päästä jokseenkin sinne, minne on menossa.
Meitä on moneen junaan.
Meitä on niin paljon, että riittää linikoihinkin, henkilöautoihin, takseihin, paatteihin ja jopa lentokoneisiin.
Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, siilit eivät juo maitoa ja vastaus kaikkiin kysymyksiin ei ole 42. Äkäisesti esitettyyn kysymykseen "Kuka tämän teki?" oikea vastaus on Alvar Aalto.
Herra Aalto on syypää siihen, että Jyväskylän yliopiston päärakennuksen juhlasalissa tenttivastaustensa kanssa ahertavat opiskelijat saavat kiitokseksi ensin polvensa suuhun ja sitten selkärankansa ympäristön kipeäksi. Herra Aalto hyytää opiskelijoita, jotka värjöttelevät hänen suuri-ikkunaisissa kylmissä rakennuksissaan.
Alvar-hyökyaallolta ei voi välttyä, jos oleskelee Jyväskylässä. Missään muussa Suomen kaupungissa ei ole erehdytty tilaamaan yhtä paljon alvarkkitehtuuria tältä maailmanlaajuisestikin tunnetulta rakennustuholaiselta. Missä tämä tupajumi on vaikuttanut rakennuksen syntymiseen, siellä ihmiset törmäilevät seiniin, kaatuilevat portaissa, siristelevät silmiään luonnonvalaistuksessa, eivät kääntyile vesiklosettikomeroissa (koska eivät mahdu, kuten muuan hilpeä mykkäraina esittää) ja saavat nauttia muista yhtä funktionalistisista ilahdukkeista.
Herra Aallon tapaus todistaa jälleen kerran nimen olevan enne. Taiteellinen henkilö, joka olisi kyvykkyytensä perusteella voinut saavuttaa suurta mainetta esimerkiksi piparkakkutaloleipurina tai kaakeliuunimuurarina, päätyi arkkitehdiksi. Nomen est omen– saahan herran sukunimestäkin muodostettua anagrammit, jotka paljastavat, mitä hän juoni: TALOA ja LATOA.
Jos taas järjestetään koko nimen kirjaimet uudelleen, saadaan selville, mikä oli hänen missionsa Jyväskylän kaltaisessa pikkukaupungissa –VALLATA ARO– ja miksi hänen rakennuksistaan on tullut niin arvokkaita kuin on: ARVO ALALTA. Kannattaa siis suunnitella laajoja rakennelmia.
Nimeen sisältyy toisaalta myös varoitus muun muassa epäergonomiasta: OLLA VAARAT. Kun istuu tentin ajan päärakennuksen juhlasalissa, on taatusti ALAVARTALO kipeänä.
TORAAVALLA on takuulla muuttumattoman negatiivinen käsitys tästä arkkitehdista. Joka tapauksessa suosittelen lukemaan viime marraskuussa ilmestyneestä Jyväskylän YlioppilaslehdestäNoora Mattilan ansiokkaan kirjoituksen Aallon kirouksesta.
Suomalaisista sananlaskuista voi mainiosti aistia kansallisen henkemme. Näin äkkiseltään listaten noin 87 prosenttia sananlaskuistamme on negatiivishenkisiä tölväisyjä, joiden funktiona on joko a) tuottaa närää kuulijalle, b) palauttaa kuulija maan pinnalle muistuttamalla hänen rajallisuudestaan ja/tai c) purkaa pahaa mieltä toiseen aforistisessa muodossa.
Eräs ystäväni oli ollut luistelemassa, kaatunut ja satuttanut itsensä. Ja mitä hänelle sanottiin?
Tekevälle sattuu.
Ei kerta kaikkiaan voi olla niin, että kaikkea hyvää, hauskaa ja miellyttävää seuraa jotakin ikävää.
Lopuksi huomautan ihan varoiksi, että tässä tekstissä esittämäni prosenttiluku ei perustu mihinkään kvatitiiviseen tutkimukseen saati muihin laskelmiin. Luulo ei ole tiedon väärti.
Olen "keväästä lähtien" (kuten arvoisa isäni Ossi aloittaa lähes jokaisen lausumansa) julkaissut Facebook-sivullani lainauksia, jotka ovat mielestäni todellisia helmiä. Nämä sitaatit ovat sekä sanastollisesti rikkaita että syntaktisesti tyylikkäitä puhumattakaan niiden erinomaisesta sopivuudesta konteksteihinsa.
Lainailen ihmisten lausumia puhtaasti omiin tarkoituksiini. Niistä on iloa niin kirjoittaessa kuin puhuessa, ja vaikka niitä ei suorasanaisesti käyttäisikään, niistä voi joskus olla valtavasti hyötyä innoittamaan jonkin toisen teoksen syntymistä. Lukemattomia ovat olleet ne kerrat, kun olen palannut muistikirjojeni ääreen etsimään inspiraatiota.
Tänään kuultua -sarjani 20. osan kunniaksi julkaisen koko sarjan kootusti tässä blogissa. Nauttikaamme!
1) Jossakin se kaaos kiinteytyy. 2) Vaikka olenkin vieras mies, tälle talvelle pitäisi tehdä jotakin. 3) Tum-naps-läps-naps-tutum-naps-läps-naps! 4) Mun sisällä on niin hyvä meininki! 5) Räsymatto on hengenvaarallisesti taittunut, eli siinä on bugi. 6) Dinopuistossa on mukavaa! Siell' on raptori, siell' on t-rexi. Dinopuistossa on mukavaista! 7) Hyvä että on olemassa tuollainen Robin. 8) Hänen serkkunsa on varmasti sekoittanut suolan syanidiin. 9) Toivottavasti - - universumia ravistellut energiapuuskani ei häirinnyt liialti luomistyötä. 10) Täähän on ihan kuin hattarajonossa. 11) Mistä menee hattu, siitä menee mies. 12) Nyt on säästetty väärästä paikasta eli Villen ruoasta! 13) Onko tuo rontti koskaan antanut sinulle ruusua? 14) No näin. 15) Sinä olet nuori, sinun kuuluu haluta jäätelöä. 16) Te olette täällä oppimassa ettekä tulostamassa. 17) KulttuuRintutkimus on vaikea asia, koska aihe on vaikea ja koska sanassa on kiRjain R. 18) Ostan vaatteita vain kesällä tai kun loppuu housut. 19) Laki on sama kaikille: presidentille, ministerille ja Elton Johnille. 20) Ei voi tietää, kun on monta vuotta ollut hiki jatkuvasti.
Kaikkien aarteiden kunniaksi ihmettelen, millaisia aarteita tulostinten mustekasetit oikein ovat, kun ne on piilotettu pakkausmateriaaleihin paremmin kuin merirosvojen aarteet autioille saarille.
Tilaamani mustekasetti oli pakattu muovikoteloon, joka oli pakattu paksuun muovikääreeseen, joka oli pakattu pahvi- ja muovikoteloon, joka oli pakattu muovipussiin.
Ehkä tämän moninkertaisen pakkaamisen takia mustekasetti saapui vasta 29 päivän päästä siitä, kun tilasin sen internetitse. "Nopeasti perille - jopa huomiseksi", mustefirma mainostaa. Aikamoista kiirettä pakkaajat saavatkin pitää, jos aikovat saada käärittyä päivän tilaukset eri materiaaleihin ja saada ne postiin jo seuraavaksi päiväksi.
Monia - tai joidenkin mukaan mitään - asioita ei voi koskaan tietää varmasti tai varmaksi. Agnostikkojen elämä lienee helppoa, sillä heidän ei tarvitse miettiä, onko jokin totta vai ei - mitäänhän ei voi tietää.
Eräs ystäväni lupaa asioita tavallisesti vain lähes varmasti. Hän jättää lupauksiinsa aina pienen "jos Luoja suo" -varan, sillä hän ei mielestään voi tietää, millaisia juonia hänen päänsä menoksi jossain ylhäällä on suunniteltu.
Syy, mikä sai minut pohtimaan tällaisia näin sunnuntai-illan ratoksi, on eräs kasvatustieteeseen liittyvä koulutehtävä. Olen lukenut professori Timo Saloviidan artikkelin inkluusiosta eli "osallistavasta kasvatuksesta". Nyt minun pitäisi sitten olla kahden tai kolmen liuskan verran jotakin mieltä.
Mielipiteet syntyvät yleensä vasta pitkähköjen pohdintojen jälkeen. Esseeahdistuksessani voisin soimata itseäni siitä, että minulla on ollut koko kurssin verran aikaa muodostaa kypsä mielipiteeni inkluusiosta. Mieleni minun tekevi kuitenkin huokaista syvään ja lausua samalla kuin hengitän sisään (mikä saa puheen kuulostamaan todella ärsyttävältä, kuunt. huom.), että eihän Suomen valtiokaan ole saanut muodostettua selkeää mielipidettään inkluusiosta edes viidessätoista vuodessa.
Suomi on nimittäin vuonna 1994 allekirjoittanut Salamancan julistuksen, erityisopetusta koskevan tavoiteohjelman, jossa todetaan muun muassa näin: "Koulujen pitäisi ottaa vastaan kaikki lapset riippumatta heidän fyysisestä, älyllisestä, sosiaalisesta, emotionaalisesta, kielellisestä tai jostain muusta tilastaan." Julistus määrittelee inklusiivisen koulun paikaksi, joka hyväksyy kaikki lapset yleisopetuksen luokille. Silti Suomessa siirretään entistä enemmän oppilaita erityisluokille. Missä kohtaa ymmärrys on loppunut?
Mistä minä voin sitten tietää, että inkluusio on oikein ja segregaatio (= eristäminen) väärin ja että inkluusio toimii? En mistään. Voin vain uskoa niin. En minä ole milloinkaan nähnyt Jumalaa tai Jeesustakaan, mutta voin uskoa heidän olemassaoloonsa, jos niin tahdon. Samoin vaikka en koskaan ole nähnyt inkluusiota käytännössä, voin uskoa sen toimimiseen.
Eräs toinen ystäväni kysyi minulta kerran kävellessämme elokuisen pellon ohi, mistä tietää, että vilja on kypsää. Tarjosin vastaukseksi erilaisia fysikaalisia ratkaisuja. Ne eivät kelvanneet. Ystäväni vastaus olikin lainaus eräästä vanhasta kansa(koulu)nlaulusta: "Pam, pam, rumpu kaikuu, vilja kypsää on." Äänestä voi siis myös tietää. Jos inkluusiosta jaksetaan pitää ääntä, yhä useammat kuulevat siitä ja voivat vakuuttua sen oikeellisuudesta.
Kävin tänään katsomassa Jyväskylän Ylioppilasteatterin (JYT) näytelmän Boxing. JYT:n näyttelijöiden parhaimmiston esittämä kuvaus puhumisen ja puheeseen uskomisen voimasta vertautui kiehtovalla tavalla väkivaltaan. Aplodien aikana mietin, mistä tiedän, että taideluoma oli hyvä. Vastaus selvisi pian: valojen sytyttyä yleisö ei liikahtanutkaan, vaan kaikki katsojat pysyivät poikkeuksellisesti paikoillaan. Siispä jos yleisö liimautuu istuimiinsa, voi arvella näytelmän olleen niin vavahduttava, ettei kukaan voi kuvitellakaan poistuvansa salista. Mitäänhän ei välttämättä voi tietää. (Syynä voi nimittäin olla myös se, että rivin reunimmaiset ovat olleet niin vaikuttuneita näkemästään, etteivät ole tajunneet siirtyä pois muiden kulkureitiltä.)
Raivostuttavaa. Päässä on tekstiä vaikka kuinka paljon, mutta mitään ei suostu tulemaan ulos.
Onko vika sormissa, jotka eivät suostu näppäimistölle tai tarttumaan kynään? Onko vika jossain aivojen ja muun hermoston välissä? Vai onko vika vain laiskuudessa ja saamattomuudessa?
Ajatukset kiehuvat aivoissa kuin liian paksu puuro. Plup, plup, tai pulp, pulp - kuinka sen haluaakaan litteroida. Tsääh. Iso kupla poksahtaa. Tahmea puuro levittyy kattilan reunoille, vaikka sitä kuinka sekoittaisi. Kaapi sitä sieltä sitten.
Puuro palaa taas pohjaan. Viimeisiä rippeitä ei saa irrotettua edes vedellä.
Onnistunut puuro (tai teksti) tekee hyvää ja on muutenkin terveellistä. Palanut puuro - no, ei siitä kukaan pidä.
Mikä lie pääni sekoittanut, kun aamulla herätessäni lausuin ääneen kaksi sanaa: eksistentiaalinen ja kauramakaroni. Totta kai kolmen tunnin yöunet saattavat saada aivot yhdistelemään asioita uusin tavoin, ja eksistentialismihan tietysti on ensimmäinen asia, jota kaikki ajattelevat aamuisin. Ihmettelin silti. Toisaalta ihmettely on varsin hedelmällinen – vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa kauramakaroninen – ajanviete. Päiväni kuluikin rattoisasti, kun kehittelin teoriaa kauramakaronin eksistentiaalisuudesta ja imperatiiveista.
Teorian muotoiluun sain huomattavaa tukea ja kannustusta opiskelutovereiltani, mistä kiitos heille. Osittaiset kiitokset hyvästä esimerkistä annan neiti Anne Elkille ja hänen upealle teorialleen brontosauruksista (1972).
Valkoinen (vehnä-)makaroni on epäterveellistä, mutta hyvää. Jos on olemassa (eksistentialistisena) terveellisempää kauramakaronia, onko sitä pakko syödä? Onko vehnämakaronin syöminen nautintoa tuottavaa (hedonistista) vai tuhoisaa (destruktiivista)?
Miksi on olemassa eksistentialistinen kauramakaroni? Mihin sitä tarvitaan, jos kaikki haluavat nauttia hyvää vehnävaihtoehtoa? Onko eksistentin pakko eksistoida? Ketkä ”kaikki” syövät vehnämakaronia? Kuka niin sanoo?
Onko aina oltava toinen vaihtoehto? Mikä imperatiivi määrittää eksistentin? Voiko ei-imperatiivinen eksistentti eksistoida? Onko kauramakaroni olemassa, jos sitä ei ole pakko syödä? Onko pakko? Mitä pakko on? Oliko pakko? Eksistoiko eksistentti myös imperfektissä? Jääkö kauramakaroni olemaan, vai pölyttyykö se kaupan hyllyllä, kun ei-imperatiivi ei määrää ketään ostamaan tai syömään sitä? Katoaako eksistentti imperfektisyydessään, menneessä olevaisuudessaan, olleisuudessaan?
Onko kadonnut, imperfektinen eksistentti (kauramakaroni) enää eksistentti ollenkaan? Mihin kadonnut kauramakaroni joutuu? Jos sitä ei ole, voiko kukaan todistaa sen koskaan olleen olemassa? Onko mitään koskaan ollut olemassa? Mitä on olemassaolo? Miten voi todistaa mitään? Mitä on todistaminen? Mitä ylipäätään voi? Mitä on voiminen? Voiko voi? Entä kauramakaroni? Onko kauramakaroni enää terveellistä, jos sen kanssa syö voita?
Maistiaisiksi ruoan ja filosofian liitosta tarjoan mielenkiintoisen teoksen esittelytekstin. Alkupaloiksi voi haukata tämän.
Uuden vuoden kunniaksi kerrottakoon elämän tarkoitus, joka ei ole mitään erikoista.
Näin neuvoo Monty Python: Ole kiltti toisille. Vältä rasvaa. Lue välillä hyvä kirja. Käy kävelyllä. Yritä elää rauhassa eriuskoisten ja eri kansallisuuksien kanssa.
Mutta miksi nämä ohjeet kuulostavat siltä kuin ne olisi julkaistu Valituissa paloissa?
The Rutles puolestaan ilmoittaa, että "love is the meaning of life, life is the meaning of love".
Ehkä uskon kuitenkin Douglas Adamsia, joka kertoi Perimmäisen Vastauksen Kaikkiin Kysymyksiin.
Kirjallisuuden kurssilla kukin ryhmäläinen antoi toisille kirjallisen joululahjan. Olen nautiskellut näistä teksteistä, ja nyt Anna GavaldanViiniä keittiössä -kirjan sekä kämppisten kanssa keittiössä nauttimamme viinin ynnä muun innoittamana listaan muutaman asian, jotka elämääni ovat sulostuttaneet.
Tänään iloitsin ja iloitsen muun muassa näistä asioista: - minulla on kerta kaikkiaan mainiot kämppikset - Mimmi tekee maailman parasta suklaakakkua - tämän vuoden viimeiset esseeni valmistuivat ajoissa - saan opiskella Jyväskylässä ihanien ihmisten keskellä - Jaakko Hämeen-Anttila tulee alkuvuodesta luennoimaan tänne - osaan lukea ja kirjoittaa - ystäväni oli noudattanut neuvoani ja lukenut Markus Kajoa ja ihastunut hänen teksteihinsä - näen, kuulen ja voin tuottaa ääniä puhumalla ja laulamalla, ja - pian on joulu.
Kasvatustieteen kotiryhmässä tuli puheeksi se, että nykyään lähes kaikkien sanojen eteen tungetaan etuliite semi-. On semidialogista, semi-jotain ja vaikka mitä (mikä ei tietenkään tulla mieleeni juuri nyt, kun pitäisi). Lehtorimme kertoi parhaana esimerkkinään saaneensa kerran tekstiviestin, jossa mainittiin Jyväskylässä olevan semipilvinen sää.
Koska aivoissani oli parhaillaan päällä hidas zombi-vaihde, tulin kysyneeksi ääneen, mikä mahtaa olla täysinaari, jos me kerran opiskelemme Seminaarinmäellä. Kysymystä seurasi samanlainen hiljainen hetki, jonka stand-up-koomikot (eli pystyhupailijat) kuulevat silloin, kun eivät kuule yleisön naurua. Ehdin jo toivoa, että olisin pitänyt suuni kiinni, kun lehtorimme ja samassa koko ryhmämme purskahti nauruun. Lehtorilla oli erityisen hauskaa, kun hän kirjoitti täysinaarin vahakantiseen vihkoonsa, ja alkoi kehitellä siitä uusia johdoksia. Ehkä hän kirjoittaa siitä(kin) kirjan.
Kuten muutamat ryhmäläisemme totesivat, "Heli ajattelee".
