Kirja-arvostelu ja ohjeistusta nörttiasiantuntijoille

Janne Jääskeläinen & Katleena Kortesuo: Nörtin esiintymisopas. Suoritusmanuaali substanssiosaajalle

Talentum

Vakuuttavan asiantuntijaesiintymisen perusteet, 1 op


Jos saisin määrätä yhden tenttikirjan kaikille yliopisto-opiskelijoille, se olisi tämä. Yrittäjä-tietokirjailijat Janne Jääskeläinen ja Katleena Kortesuo ovat laatineet oivallisen oppaan vakuuttavaan esiintymiseen. Nörtin esiintymisopas – Suoritusmanuaali substanssiosaajalle on poikkeuksellisen helppo- ja nopealukuinen peruskurssi, joka on taatusti hyödyksi kaikille meille, jotka haluamme kehittyä ymmärrettävinä viestijöinä.

Yliopistosta valmistutaan asiantuntijoiksi. Vaikka tietopuoli olisi erinomaisesti hallussa, työelämässä pelkkä asiaosaaminen ei riitä. Sisältö ei ratkaise, vaan se, että myös ulkoasu ja esiintyminen ovat tilanteeseen sopivat. Taitava viestijä saa myytyä itsensä ja osaamisensa minne haluaa. Kaikki eivät ole luonnostaan hurmaavia ja vakuuttavia, joten käytännön toimintaohjeet tulevat varmasti tarpeeseen muillekin kuin nörteille.

Teksti on tiivistä "tee näin – älä tee näin" -ohjeistusta. Kirjoittajat kertovat runsaasti omia kokemuksiaan, ja nämä yksityiskohtaiset kertomukset ovat oppaan kiinnostavinta antia. Jos tiukka leipäteksti ei miellytä, pääkohdat voi vilkaista jokaiseen lukuun kuuluvasta TL; DR (too long, didn't read) -tiivistelmästä. Esimerkiksi pukeutumisesta ja sähköpostin käytöstä annetaan niin konkreettisia ohjeita, että tekee heti mieli katsoa itseään peilistä ja tarkistaa viimeisimmät mailit.

Kirjan hieman päälleliimatun oloinen nörttiläppä hämmentää. En tiedä, pitäisikö huolestua, kun ymmärrän suurimman osan nörtähtävistä viittauksista. Kirjan pointit tajuaa kuitenkin mainiosti, vaikkei nörttien kokemusmaailma olisikaan ominta aluetta. Eipä Cthulhu- ja vogonimaininnoilla taida olla ihmeempää tarkoitusta, mutta ne ovat sentään vaihtelua elämäntaito-oppaitten väsyneeseen kielenkäyttöön.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä huhtikuussa 2013.

Kirja-arvostelu ja sotaa ja rauhaa

Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia

Otava

Pikakelaus kulttuuri-imperiumien sotahistoriasta

Viinilasi kesällä 2008 ei liity tapaukseen.

”On älyllistä epärehellisyyttä poimia omasta viiteryhmästään vain parhaat ja kauneimmat piirteet ja verrata niitä vastapuolen varjokohtiin”, huomauttaa arabian kielen ja islamintutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila uusimmassa kirjassaan Islamin miekka – idän ja lännen konfliktien historia. Teos taustoittaa oivasti sitä, miksi länsimaissa monesti ajatellaan islamin olevan väkivaltainen kulttuuri. Jos ei tunne historiaa ja saa nykyajastakin vain median suodattamaa tietoa, on helppo sortua tietämättömyydestä johtuviin yleistyksiin.

Kirja on 600-luvulta nykypäivään etenevä kattava selvitys islamilaisen ja kristillisen maailman konflikteista. Pääpaino on keskiajassa, joka lukeutuu Hämeen-Anttilan omimpiin tutkimusaloihin. Idän ja lännen välisiä yhteenottoja tarkasteltaessa tulee selväksi, että molemmat ovat olleet vuorotellen hyökkääjänä ja uhattuna.

Myönteistä islam-kuvaa julkisuudessa välittävä Hämeen-Anttila korostaa, ettei uskonto yksinään aiheuta sotia tai sotaisuutta. Minkä tahansa jätti-imperiumin pitäminen koossa vaatii paljon sotia, oli se islamilainen, kristitty tai muu. Muslimit eivät ole sen sotaisampia tai rauhanomaisempia kuin muut. Kulttuuria tai uskontoa ei voi leimata tietynlaiseksi vain yhden aikakauden perusteella. Aina on ollut sotia, aina on ollut rauhaa.

Teos on yllättävän helppolukuinen, vaikka teksti vilisee paikan- ja henkilönnimiä, vuosilukuja ja vieraskielistä termistöä. Hämeen-Anttilan mainio kirjoitustyyli on runsaista yksityiskohdista huolimatta puheenomainen, jopa jutusteleva, ja hän huolehtii taidokkaasti siitä, että lukija muistaa halutut seikat. Siksi selostusta on niin vaivatonta seurata. Jäin kuitenkin kaipaamaan kirjalta selityssanastoa tai hakemistoa, jonka avulla olisi helppo palata tiettyihin kohtiin myöhemminkin.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä maaliskuussa 2013.

Kirja-arvostelu ja rikollisuuden romantiikkaa

Maurice Leblanc: Arsène Lupin – Mestarivarkaan kootut kertomukset
Suomentanut Kaisa Sivenius
Teos

Herrasmieshuijarin seikkailut sujuvana suomennoksena 

Maurice Leblancin luoma mestarivaras ja herrasmieshuijari Arsène Lupin on monille tuttu fiktiivinen hahmo. Useimmat kenties muistavat Aku Ankassa esiintyneen Mustan Ritarin, jonka nimi on ankkatyyliin väännetty Arpin Lusèneksi. Sliipattu sankari kiehtoo edelleen.

Moniulotteinen päähenkilö seikkailee Mestarivarkaan kootuissa kertomuksissa 20 viihdyttävässä, joskin hidastempoisessa novellissa. Ne ovat alun perin ilmestyneet ranskalaisissa lehdissä 1900-luvun alussa. Tapausten kertojana on vaihtelevasti itse Lupin tai hänen ”virallinen elämäkerturinsa”, mikä saa lukijan pysymään valppaana.

Viehätysvoimainen Lupin on rikollismaailman Sherlock Holmes: ylittämätön taidoiltaan ja älyltään. Novellit kertovat hänen tunnetuimmista rikoksistaan, joiden motiivina on yleensä halu saada mainetta, älyllistä haastetta ja harvinaisia arvoesineitä. Hän ei koskaan surmaa ketään, ja robinhoodmaisesti hän pyrkii auttamaan huono-osaisia. Lupinin valepukujen ja hurmaavan käytöksen läpi näkevät vain muutama nainen, poliisiystävä Ganimard ja yhteen novelliin sisällytetty Herlock Sholmès.

Lupin päätyy monesti itse ratkomaan tekemänsä rikokset, ja tällöin hän muistaa tiedottaa asiasta sanomalehdille. Lupin avustaa siis paitsi poliisia myös lehdistöä ja on siten saavuttanut suvereniteetin. Kokoelman rikosseikkailut eivät päätarkoituksellisesti ole satiiria, mutta rikkaat ja valtaapitävät saavat osakseen hieman irvailua. 

Kaisa Siveniuksen tuore suomennos on nykylukijalle vaivattomampaa luettavaa kuin aiemmat, 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä julkaistut käännökset. Hän on kuitenkin säilyttänyt tekstin viehättävän vanhanaikaisuuden. Ilahduttavimpia ratkaisuja on toistuvien ah- ja oh-huudahdusten vähentäminen käännöksestä. 

Heli Hämäläinen 

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä helmikuussa 2013.

Levyarvostelu ja kahjointa kotimaista koohotusta

Gaspard Oil: Rocketbahn

Omakustanne

Lennokasta erikoisuudentavoittelua

Neljä viidesosaa Gaspard Oilista sellaisena
kuin sen taannoin näin kameran takaa.

Tämän erikoisemmaksi englanninkielinen rockmusiikki ei Suomessa ehkä mene. Gaspard Oilin 45-minuuttinen albumi Rocketbahn on ilahduttavan omaperäinen sekoitus tarttuvaa poppia, tanssittavaa ja riehuttavaa rockia, tyylikkäitä sanoituksia ja runsaita viittauksia sinne sun tänne.

Äänekoskelta Keski-Suomesta kotoisin oleva viisimiehinen yhtye Gaspard Oil on erikoistunut erikoisuudentavoitteluun. Ensinnäkin rockbändi on saanut nimensä 1900-luvun alussa eläneeltä puolalaiselta lentäjältä. Toiseksi poppoon kaikki kappaleet valottavat tavalla tai toisella tämän ilmojen ja naisten sankarin elämänvaiheita. Kolmanneksi konseptiltaan täyskahjo Gaspard Oil on sekä levyillään että keikoillaan kiinnostavimpiin kuuluvaa kotimaista nykymusiikkia.

Bändin kolmas pitkäsoitto Rocketbahn julkaistiin vuodenvaihteessa. Jo oli aikakin, koska edellinen mestariteos ”Women” ilmestyi vuonna 2009. Rakkaustarinoista on siirrytty laajempiin luonto- ja kuolemateemoihin. Aiempien levyjen tapaan Rocketbahn on samanaikaisesti romanttinen ja rouhea, ja kappaleitten tyyli vaihtelee yhtä paljon kuin The Beatlesillä. Esimerkiksi Nick Cave -tyylisestä keuhkoamisesta siirrytään herkkään rockballadiin, ja funkista tanssitamppauksesta (selvin hitti Rosalie) loikataan levyn ärjyimmäksi yltyvään vetoon You’re My Best Friend, jonka upeat trumpetit jäävät soimaan päähän todennäköisesti loppuiäksi.

Rocketbahnin monipuolisuuden lähteenä ovat bändin kaksi tasavahvaa laulaja-lauluntekijää Jemo Kettunen ja Ville Koskivaara. Herrojen keskinäinen kilpailu tuottaa omaperäisesti ja huolellisesti rakennettua poptaidetta. Gaspard Oil kuulostaa paremmalta kuin koskaan, mistä hatunnosto tuottaja Jaakko Peltoselle. Minkähän levy-yhtiön kentälle nämä lentäjät laskeutuvat?

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä tammikuussa 2013.

Katso, kuuntele ja vaikutu: http://www.gaspardoil.com/.

Rocketbahnin voi kuunnella kokonaan Soundcloudista.

Levyarvostelu ja sunnuntaina ongelle

M. A. Numminen: Tunnelmassa – M. A. Nummisen Uusrahvaanomaisen Jatsiorkesterin parhaat

Love Records

Kissa vieköön, mitä hipsterinaukumista

Jos levyhyllyssä on oltava vähintään yksi M. A. Nummisen levy, sen kannattaa olla tämä. Tunnelmassa – M. A. Nummisen Uusrahvaanomaisen Jatsiorkesterin parhaat on silkkaa auringonpaistetta alusta loppuun. Taiteilija Numminen on itse valinnut kokoelmalevyyn 21 rallia ja iskelmää, jotka on levytetty 1970–1980-luvuilla. Mukana on myös kaksi aiemmin julkaisematonta kappaletta, joista toisessa kuullaan Nummisen hervoton rumpusoolo.

Mauri Anteron omituinen laulutyyli ei iske kaikkiin, ja voi myös kysyä, mihin tarvitaan jälleen uutta kokoelmalevyä. Perusteena on ilmeisesti vanhojen äänitteiden kehno saatavuus. Ja onhan kulunut 40 vuotta siitä, kun Numminen lauloi nähneensä Helga-neidin kylvyssä ja viimeistään teki läpimurtonsa kaiken kansan tietoisuuteen.

Uusrahvaanomainen jatsi on naukuja Nummisen vakavasta jazzista muokkaama humoristinen muoto. Tyylin huumori ei kuitenkaan välttämättä avaudu kaikille, koska osa ”vitseistä” perustuu kappaleiden sovituksiin, M. A.:n kirjoittamiin suomenkielisiin sanoituksiin tai sanojen omalaatuiseen rytmitykseen. Toisaalta levyn kappaleiden, kuten Kissa vieköön ja Sun kanssas tahdon sunnuntaina ongelle, hyväntuulisuus on niin ylitsepursuavaa, ettei siitä nauttiakseen tarvitse ymmärtää muusikkoläppää.

Numminen näkyy aina olleen hipsterimäisen kiinnostunut kaikesta marginaalisesta ja ajan hengestä poikkeavasta, joten voidaan pitää erikoisena, että hän on onnistunut saavuttamaan moisen kulttisuosion. Jokin hänen persoonallisessa tyylissään on vastustamatonta. Ainakin biisit jäävät soimaan päähän, ja pian huomaa jatkuvasti viheltelevänsä haitarisooloja.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä marraskuussa 2012.

Kuuntele torvisoittokuntaversio biisistä Sun kanssas tahdon sunnuntaina ongelle ja Gus Backusin aiempi (1962) versio Das Lied vom Angeln.

Levyarvostelu ja hymni ystäville

Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet: Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Timmion Records

Unohda rakkaus, veisaa hymni ystäville

Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet leijuu jossakin Itä-Euroopan yllä irrallaan aikakausista. Yhtyeen kolmas albumi Vaikka tekee kipeää, ei haittaa voisi olla kotoisin melkein mistä ajasta ja paikasta tahansa. Erinomaisesti yhteen pelaava orkesteri soittaa räpillä maustettua iskelmähenkistä uuskansanmusiikkiaan juuri niin kuin haluaa eikä kumartele rokkipoliiseille. Juuri tämä tinkimätön asenne tekee kiinnostavaksi yhtyeen ja sen nokkanaisen Yonan eli Johanna Louhivuoren.

Levyn kantavana teemana on ihmissuhteen päättymisestä selviäminen. Tekstien urbaania metsäläisyyttä hehkuviin luontokielikuviin on helppo samaistua. Sanoituksissa on samanlaista huolettomuutta kuin Yonan laulutyylissä. Aivan kuin teksti soljuisi laulajan suusta improvisoituna kaikkine erikoisine murresanoineen ja päällekkäisilmauksineen ("jälleen taas").

Sovituksissa hyödynnetään koko orkesterin virtuositeettia. Erityisen pirteältä kuulostaa helkkyvä harppu, joka säestää esimerkiksi Elämän luonteen puhelaulua. Kamarimusiikkijousien välissä kuullaan vakavia tangoja. Kaiken kansallisromantiikan keskellä yllättävin veto on balkanilaishenkinen Panssarivaunu, jota ei kuulemisen jälkeen todellakaan saa "mielestä pois haihtumaan".

Levyn päättävä nimikappale assosioituu mertarantaiseen jääkiekkohokemaan. Tämä sydämen sulattava virsimäinen hymni on kansilehden mukaan omistettu ystäville, ja se lauletaankin yhdessä. Lopun solistinen falsettiujelluslaulu johdattaa ihmissuhdesurusta uuden luottamuksen ja uskon alkuun.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä lokakuussa 2012.

Levyarvostelu niille, jotka vihaavat neuvoja

Kerkko Koskinen Kollektiivi: Kerkko Koskinen Kollektiivi

Johanna Kustannus, 2012

Niille, jotka vihaavat neuvoja

Kerkko Koskinen Kollektiivi jättää kuulijan nälkäiseksi kuin pussillinen irtokarkkeja. Ensin luulee vetäneensä överit kaikesta runsaudesta ja saaneensa viikon annoksen energiaa, mutta pian pitää taas aloittaa kierros alusta.

Kollektiivin albumissa on 36 minuuttia nerokkaasti sovitettua laulelmamusiikkia. Samettiääniset Vuokko Hovatta, Paula Vesala ja Manna sekä tehokas Kuopion nuorisokuoro pelaavat hyvin yhteen. Kollektiivissa riittää taidokasta porukkaa, mutta joukon tähti ja persoonallisin laulaja on kuitenkin Kerkko Koskinen itse. Hänen osuutensa muodostavat jännitteisiä dialogeja naisten kanssa.

Omaperäiset orkestroinnit on lastattu niin täyteen yksityiskohtaista kuunneltavaa, että korva tarttuu herkemmin suuriin linjoihin. Niitä rakentaa mahtavan Eeva Koivusalon basso, joka on tuttu Koskisen soololaululevyiltä.

Fragmentaariset tekstit yhdistettynä voimakkaan kuvalliseen musiikkiin antavat tilaa kuulijan mielikuvitukselle. Toisaalta ne pakottavat etsimään yhtäläisyyksiä ja muodostamaan irtokarkkivalikoimasta kokonaisuuden. Sanoituksissa kartoitetaan kuolemia ja olemassaolon rajoja – ja arkipäiväistä särkylääkkeen saatavuutta, kuten chydeniaanisessa rallissa Vuodet. Teemoina toistuvat passiivinen kapinointi ja neuvot, joita saadaan isoäidiltä ja tuttavilta. Hurjinta kapinointia on tietenkin olla kuuntelematta neuvoja.

Siksi en neuvo, vaan toivon, että kuulisimme maestro Koskiselta seuraavaksi oopperaa tai operettia: lisää kehittelyjaksoja ja vielä massiivisempaa tulkintaa. Olisikohan Puna-armeijan kuorosta yhteistyökumppaniksi? Jäämme nälkäisinä odottamaan seuraavia makupaloja.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä syyskuussa 2012.