Jee, on taas edustajistovaalit! Jee, jälleen pääsee kuuntelemaan vaalipaneeleja ja tenttaamaan telttailevia ehdokkaita (tänä vuonna jopa sisätiloissa)! Jee, tästäkin voi tehdä bingon!
Samoin kuin ryhmien vaaliohjelmissa tai ehdokkaitten puheissa tässä bingossa ei liene monellekaan mitään uutta. Mutta koska sisäilmaongelmista kärsivällä kampuksellamme eivät juuri muutenkaan puhalla "uudet/raikkaat tuulet", voimme mekin bingo-orientoituneet ylioppilaskuntadinosaurukset olla esittelemättä torahampaitamme ja keskittyä seuraamaan rattoisasti kertautuvaa edarivaalidiskurssia. Oheinen bingo on laadittu Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (JYY) edustajistovaaleja 2013 varten, mutta sitä voinee hyödyntää muuallakin.
Ota siis tämä bingoruudukko mukaan, kun päädyt kuuntelemaan ehdokkaita, ja pidä hauskaa! Edustajistovaalit ovat opiskelijan parasta aikaa. :)
[Suurenna ruudukko klikkaamalla.]
Jk. Jos et tiedä, miten tällaista bingoruudukkoa käytetään, pidä siitä vähintään viisiminuuttinen puheenvuoro.
Tarinat kertovat, että ammoisina aikoina (ainakin
1980-luvulla), kun jokaisessa Kortepohjan ylioppilaskylän asunnossa oli vielä
toimiva lankapuhelin, pelattiin puhelinbingoa. Kortepohja-bingon idea oli
yksinkertainen: pimeinä iltoina soiteltiin vastapäiseen taloon, havahdutettiin
asukkaat ja yritettiin sytytyttää valoja ikkunoihin. Bingon sai, kun onnistui soittamaan
valot esimerkiksi viiteen ikkunaan pysty-, vaaka- tai vinorivissä. Pelaaminen
vaati tietoa, taitoa ja nopeutta – ja tietysti suunnatonta röyhkeyttä. Mutta
mitäpä sitä ei opiskelijalta löytyisi!
Astetta kesympi Kortepohja-bingo on julkaistu Kylähullussa
ensimmäisen kerran vuonna 2011. Lehden juhlavuoden kunniaksi kierrätämme
vanhoja juttuja ja julkaisemme päivitetyn version bingosta. Tätä mainiota
seurapeliä voi pelata iltojen ilona seurueessa tai vaikka virtuaalisesti irkissä
tai Facebookissa. Myös yksinpeli onnistuu!
Bingoa voi pelata asunnosta käsin, tai jos heittäytyy oikein
hurjiksi, menemällä ulos. Kun havaitsee jonkin bingoruudukossa mainitun asian,
sen saa rastittaa. Viisi rastia pystyyn, vaakaan tai vinoon tietää bingoa. Voitettaessa
tulee muistaa hurrata kovaäänisesti, jotta naapuritkin saavat yhden rastin
lisää.
Ruudukko suurenee klikkaamalla.
* * * * *
Juttu on julkaistu Kortepohjan ylioppilaskylän vapaa-aikatoimikunnan tiedotuslehdessä Kylähullussa syksyllä 2013.
Lehden kansi vuodelta 1992.
[Kuva: Kylähullun arkisto]
”Tervetuloa taas Kortepohjaan, vanhat opiskelijat ja uudet ilman taassia”, alkaa kyläsihteerin arkistoista löytynyt ensimmäinen Kylähullu vuodelta 1983. Kortepohjan vapaa-aikatoimikunnan eli Kvatin tiedotuslehti Kylähullu on siis ilmestynyt ainakin 30 vuoden ajan.
Julkaisun tarkoituksena on kautta aikain ollut tiedottaa vapaa-aikatoimikunnan tilaisuuksista ja toiminnasta. Vanhimmassa löytyneessä Kylähullussa lukuvuodelta 1983–1984 kerrotaan esimerkiksi biljardin ja pingiksen pelaamisen mahdollisuudesta, talokohtaisista tutustumisilloista sekä ”soittajien palaverista” jossa sovitaan soittovuoroista.
Kylähulluissa on varsinkin ennen internetin aikaa ollut tarpeen kertoa yksityiskohtaisesti laina- ja vuokravälineistä sekä -tiloista. Esimerkiksi E-talon alakerrassa oli ammoin opiskelijoille korvaamattoman tärkeä konekirjoitushuone, jossa sai käydä hakkaamassa esseensä puhtaaksi vaikka yöaikaan. Yövuokra maksoi 20 mk, päivä 40 mk, kertoo Kylähullu 7/1987. Toinen suosittu vuokratuote on vuodesta 1994 alkaen ollut polkupyörä. ”Valittavanasi on todelliset pyöräpersoonallisuudet Vaavi, Eno, Mutsi, Isi, Tane, Luigi, Mummi ja Ukki”, mainostetaan numerossa 2/1994.
Sihteeri toimittaa, avautuu ja pilailee
Kylähullua on aina toimittanut vapaa-aika- eli va-sihteeri, kuten kyläsihteerin nimike aiemmin kuului. Kirjoitusapuna on usein ollut muita vapaa-aikatoimijoita. Lähes joka numerossa muistutetaan, että kaikki kyläläiset voivat toimittaa materiaalia lehteen. Vuodesta 1993 lehdessä on ollut maksullisia mainoksia etenkin Kortepohjan ostoskeskuksen liikkeiltä. Kylähullu on ilmestynyt säännöllisen epäsäännöllisesti 1–7 kertaa vuodessa, ja tahti on harventunut ajan myötä.
Lehti on ajoittain toiminut myös sihteerien henkilökohtaisena purkautumiskanavana. Esimerkiksi numerossa 7/1987 senaikainen va-sihteeri Hannele Wahlstén kiroaa kyläläisten vuokravälinekäyttäytymistä. ”PERRKELE!!! Ottaa kaaliin kun tyypit soittelee himaan Lillukan vuokraus- tai Trivial Pursuitin lainausasioissa. Mulla on päivystysajat sitä varten. - - Jos joku kuolee Trivial Pursuitin puutteeseen viikonloppuna niin mun puolesta kuolkoon rauhassa!”
Alivaltiosihteeri on ollut paperinukkemaisen kovaa kamaa
vuonna 1992. [Kuva: Kylähullun arkisto]
Juttujen tyyli on ollut enimmäkseen informoiva ja vinkkaava, paikoin pakinoitsevan humoristinen. Esimerkiksi erikoisnumero VappuHullu 3/1985 muistuttaa enemmän vappulehteä tai Pahkasikaa kuin tiedotuslehteä, ja lehti sisältää muun muassa humoristisen ”vappuheilan välityslomakkeen”. Huumoria ja ironiaa on käytetty juttujen höysteenä senkin uhalla, että tiedotuksen teho on saattanut kärsiä. Vaikka Kylähullun toimitus on väärinkäsityksestä johtuen numerossa 1/1988 luvannut ”vastaisuudessa olla julkaisematta mitään ironista”, tästä lupauksesta ei (onneksi) ole pidetty kiinni.
Vapaa-aikatoimintaa Kylähullussa ennen ja nyt
Kortepohjassa kuka vain voi ehdottaa uuden kerhon perustamista ja ryhtyä vetämään sellaista. Toiminta on asukkaitten näköistä, mikä välittyy myös Kylähulluista. Esimerkiksi elokuvailtoja järjestettiin niin pitkään kuin kollektiivinen television ja videoiden näyttäminen D-talon yläkerran videohuoneessa oli mahdollista. Tiistaisin näytettiin Star Trek -sarjaa ja teemailtoina mm. Monty Pythonin Lentävää Sirkusta ja Kummelia. Näitten lisäksi numerossa 1/1988 kerrotaan elokuvaporukasta, jonka toimintaideana on kävellä yhdessä Kortepohjasta keskustaan elokuviin, katsoa elokuva, kävellä takaisin, juoda iltateet Lillukassa ja keskustella nähdystä.
Suosittuja tapahtumia näyttävät Kylähullujen perusteella olleen monenlaiset bändi-illat Rentukassa. Lillukassa harjoitelleet muusikot ovat ennen olleet huomattavasti innokkaampia esiintyjiä kuin nykyään: Rentukassa on ollut jopa viikoittain paikallisten bändien ilta. Kvatin järjestämää ”Koko kylän pikkujoulua” on vietetty Rentukassa ammoisista ajoista, ja jouluna 1992 Rentukan yleisö on saanut nauttia muun muassa miesvoimistelusta sekä kaikille tarjotusta ilmaisesta keskioluesta. Tämä perinne täytyy elvyttää – nimittäin miesvoimistelu on saatava takaisin ohjelmaan!
Rentukan ulkopuolella on järjestetty lastentapahtumia ja esimerkiksi lumiveistoskilpailuja. Myös legendaarinen Olvi-juoksu on käyty ulkosalla. Olvi-juoksu oli jopa satojen joukkueitten kisa, jossa juotiin panimon juomia ja juostiin noin 400 metrin lenkki joka pullollisen välissä. Lillukassa puolestaan on ainakin vuonna 1985 jorattu kasettimusiikin tahdissa vapunaamuna klo 5 ja samalla nautittu silliaamiaista. Miksei nykyäänkin?
Vapaa-ajan puuhien ei opiskelijoillakaan tarvitse olla pelkkää hauskanpitoa. Kylähulluissa kannustetaan hyödylliseenkin tekemiseen, kuten numerossa 3/1994 yksityishenkilön lahjoitettua kangaspuunsa Kvatille: ”Vapauta itämaiden lapsiorjat – kudo itse omat mattosi.” Numerossa 3/1999 kutsutaan talkoolaisia siivoamaan talojen käytäviä houkuttimena saunailta, makkaraa ja sammiollinen viiniä.
Tämä on mielestäni Kylähullun historian hauskin kuva!
Q-talon päiväkodin vieressä vuosia asuneena voin
elävästi kuulla korvissani tuon WAH-ölinän.
Sarjakuvan on piirtänyt Soile Hakkarainen.
[Kuva: Kylähullun arkisto]
Ennen vanhaan vapaa-aikasihteeri välitti myös työvoimaa kylän sisällä. Kylähullun ihka ensimmäisessä numerossa ja monissa myöhemmissäkin haetaan ”baby-sittereitä” perheellisten opiskelijoitten avuksi. Lisäksi etsitään vapaaehtoisia päivystämään kylän omassa Palvelevassa puhelimessa ”viikonlopun myöhäistunteina, jolloin ongelmat yleensä kasautuvat pahiten ja tuntuvat kaatuvan päälle”. Sittemmin tällaiset palvelut ovat jääneet pois Kvatin toiminnasta.
Unholaan jääneitä puheenaiheita
Kuten vanhemmat asukkaat muistavat, kylässä toimi (ja paikoin toimii edelleen) lankapuhelinverkko, jolla sai soitella kylän sisäisiä puheluita maksutta. Kylähullussa 1/1994 asukasneuvoston silloinen puheenjohtaja Annastiina Puolakka perustelee, miksi Kortepohja on paras asuinpaikka: ”[Kortepohjassa on] palvelut lähellä ja ympärillä 2 000 nuorta ihmistä, joille kaikille voi soittaa ilmaiseksi”. Ulkopuheluista piti tietenkin maksaa, ja puhelinlaskuista on Kylähullujen mukaan valitettu paljon. Kylähullun 4/1993 mukaan suurin rästissä ollut puhelinlasku on ollut peräti 30 715 markkaa!
Maisemat eivät selvästi ole muuttuneet
vuodesta 1985.
[Kansikuva: Kylähullun arkisto]
Vuosikausien vatvomisen ja äänestysten jälkeen kylään hankittiin kaapelitelevisio vuonna 1995. Samana vuonna aloitti kylän oma televisiokanava Kornet, jossa näytettiin lähinnä tiedotteita, ja internetiin avattiin Kvatin kotisivu. Seuraavana vuonna vapaa-aikasihteeri sai sähköpostiosoitteen. Vuonna 1997 kylän netti oli saatu asennettua B-taloon, ”jonne innokkaimmat surffailijat on saatu asutettua oman jonon kautta”.
1980-luvun Kylähulluista löytyy muutama ruokaohje. Esimerkiksi chili con carneen pannaan ohjeen mukaan peräti 5 sipulia yhtä jauhelihapaketillista kohden, mutta chiliä ei lainkaan. Lisäksi mainitaan, että ”toimikunta ei vastaa seurauksista, jotka syntyvät ruokaa nautittaessa”. Juomapuolelta kerrottakoon, että Rentukan suosituin drinkki Kylähullun 2/2006 mukaan on ollut Valkovenäläinen.
Lopuksi tarjoamme Kylähulluissa julkaistut parhaat niksit kaikkien hyödyksi.
”Tentin saa helpommin läpi, jos lukee siihen, ja varsinkin jos menee tenttiin.” (1/1988.)
”Varmin tapa erottaa inehmo ja humanoidi on katsoa kohdetta arkiaamuna kello 6.00 ja 8.00 välillä. Jos se hymyilee, on se vieraalta planeetalta.” (7/1987.)
30 years of Kylähullu – and only 11 of them in English
Kylähullu, the magazine of the Recreational Committee of Kortepohja Student Village, has been published since 1983. During its history the paper has been written mainly in Finnish. The first English pages in Kylähullu appeared as late as in 2002, and since that all the important information has been translated into English. Surprisingly in issue 2/2009 there are more pages in English than in Finnish!
Although there have been English texts for only 11 years, exchange students have lived in Kortepohja for dozens of years. According to Kylähullu 4/1993, there were 87 exchange students back then. Nowadays about 10 % of tenants are exchange students, so nearly 200 residents need to get information also in English.
Course advert from 1995: Exotic Food Evening
Exchange students are mentioned first time in Kylähullu in 1995 which promotes Exotic Food Evenings. In these cooking courses Finnish students were taught by volunteered exchange students to prepare meals from their cultures. According to the course advert, there was an opportunity to taste such exotic foods like kebab, feta, and chili con carne. Maybe the courses were very effective because these delicacies are nowadays very popular among students.
The first article written by an exchange student is headed “Avoiding extremes” (2/2002) by François Moncomble who tells about studying in Finland. It seems that he and all the other international students love to live in Finland, and even the snow and cold weather are tolerable when you have lots of new friends near you. But the Finnish language is regarded rather difficult. That’s why in Kylähullu 2/2008 Jan Charvát offers a couple of useful phrases for communication with the maintenance:
“I have a problem. = Minulla on ongelma.”
“I lost my key/card. Can you open the door? = Olen hukannut avaimeni/avainkorttini. Voitko avata oven?”.
* * * * * Katsaus on julkaistu Kortepohjan ylioppilaskylän vapaa-aikatoimikunnan tiedotuslehdessä Kylähullussa syksyllä 2013.
Olen nautiskellut juhannuksesta syventymällä hyviin kirjoihin ja vielä parempiin viineihin. Olli Jalosen rehellisen ja todellisen Poikakirjan (suosittelen!) kanssa maistui ylimakea valkoviini. Paavo Väyrysen tilaviinimyymälästä Pohjanrannasta hankkimani karviaisviini sen sijaan tarvitsee parikseen ulkomaista draamaa, jota E:n kanssa luemme lukupiirissä. Sattuipa myös sopivasti, että kaikissa nyt lukemissani opuksissa vietettiin juhannusta.
Eniten juhannusta oli suuresti ihailemani August Strindbergin näytelmässä Neiti Julie. Kenties rohkenen julkaista pienen kirjoitukseni, jonka olen kynäillyt "kirjaesseeksi" Mäntsälän lukiossa mahdollisesti abivuonnani 2006–2007. Muistan, etten koetilanteessa ollut saada mitään aikaan. Aika kului, ja luin näytelmää ja esipuhetta yhä uudelleen. Mikään esseen aloitus ei toiminut. Sitten keksin, että draamasta voisi kirjoittaa niin ikään draamana. Yhtäkkiä sain sanottua kaiken haluamani – ja vielä vähän enemmän. Teksti on tässä alkuperäisasussaan.
* * * * *
Näin tehtiin Neiti Julie
Yksinäytöksinen epänäytelmä.
Henkilöt:
August Strindberg,
kirjailija
Joseph Seligmann,
julkaisija
Neiti Julie,
ylhäinen neiti, näytelmän henkilö
Julien isä,
mainitaan näytelmässä
Julien äiti,
mainitaan näytelmässä
Kruununvouti,
mainitaan näytelmässä
Jean, palvelija,
näytelmän henkilö
Kristin, keittäjä,
näytelmän henkilö
Yleisöä
Televisiossa ja
elokuvien lisäkkeenä nähtävien ”Näin tehtiin” -dokumenttien kaltainen
puheohjelma. Henkilöt istuvat studion lavalla nojatuoleissaan ja yleisö
kauempana aitioissaan.
Äiti:
Koska minulla ei ole repliikkejä näytelmässä, tahdon lausua ensimmäiset sanat - -
Isä: (Ivallisesti) Ja aivan varmasti myös viimeiset!
Äiti:
Älä keskeytä! Siis… vaikka tämä on naturalistinen näytelmä, emme aio kertoa, kuinka kirjaimellisesti tehtiin neiti Julie. (Nauravat.)
Strindberg:
Kuulin tämän kertomuksen useita vuosia ennen näytelmän kirjoittamista. Tarinan traagiset ainekset tekivät minuun vaikutuksen.
Julie:
Tässä on jotain hamletmaista.
Strindberg: (Töykeästi) Totta, se jokin on otsikko: ”murhenäytelmä”.
Julie:
Miksi meitä naisia täytyy aina solvata? Ensin viedään kauniit puvut, sitten lupa teatterimaskiin, kunnia ja henki! Ja vihreän lintunikin tapoit!
Jean:
Ei, neiti, sen tapoin minä.
Julie:
”(Lyö häntä korvalle) Hävetkää!”
Jean:
”Itsehän te käskitte!”
Strindberg:
Hänellä on kuukautiset, mutta minähän en halua korostaa motiiveja.
(Miehet nauravat, naiset närkästyvät.)
Seligmann:
Pitäisikö tuokin sensuroida? Olen tehnyt vasta kolmesataa muutosta tekstiin.
Strindberg:
Eipä se ole siitä paljoakaan pahentunut. (Yleisölle:) Pilkunviilaaja!
Isä:
Aika monta muutosta näin lyhyessä tekstissä!
Kristin:
Onpa sitä maar ollut siinäkin opettelemista. Vaikka nukunkin melkein koko näytöksen ajan enkä liikoja tarinoi, niin en meinaa millään muistaa kaikkia – mitä ne oli – repliikkejä.
Jean:
Repliques en français.
Julie:
”Jean taitaa olla aristokraatti!”
Kruununvouti:
Luojan kiitos minä purin kihlaukseni tuon olennon kanssa.
Julie:
”Se on vale! Minä sen purin!”
Jean:
Seuraavaksi minä sanon, että - -
Kaikki:
”TEHÄN VIHAATTE MIESVÄKEÄ?” (Kristin lausuu hieman muiden jäljessä)
Julie:
Niin vihaan! Mutta silti muka lankean tuon palvelijan pauloihin. Hah! (Katsoo ylhäisesti Jeania) Tuohonko muka olisin verliebt?
Jean:
Näin se vaan on.
(Pantomiimi: muut jäävät nojatuoleihinsa yleisön eteen, Julie ja Jean menevät sivummalle ja esittävät kengänsuutelukohtauksen.)
Julie:
Ah! Menetin kunniani! Nyt minun täytyy päättää päiväni!
Strindberg:
Juuri tätä vihaan teatterissa. Pateettisuutta lavalla ja apaattisuutta katsomossa. Siellä tekin istutte kaukana valoisassa aitiossanne ja märehditte illallistanne. (Osoittaa erästä ruokailijaa) Kuunteletteko te edes? Täytynee kirjoittaa varastoon ja valmistella sivistyksen messiaan saapumista teatteriin.
(Julie ja Jean jatkavat kohtaustaan.)
Jean:
Tämä ei käy laatuun! ”Ettekö te tiedä että on vaarallista leikkiä tulella?”
Julie:
”Ei minun; minulla on vakuutus!”
Seligmann:
Tuo oli hyvä! Kun syyskuun puolivälissä 1888 aloin muokata Strindbergin tekstiä – ja huomatkaa, lisäilin myös omia keksintöjäni siihen –, huomasin heti, että tuo virke on omiaan naurattamaan katsojia.
Strindberg:
Minä en laskelmoi! Olen todella luonnollinen! Olen aidoin hahmo koko teatterissa!
Julie ja Jean: (Ironisesti) Ja ME kun luulimme olevamme näyttelijöitä…!
Seligmann:
Tähän väliin kaupallinen tiedotus. Ostakaa tekin Neiti Julien alkuteos ”Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel” tai Helena Anhavan suomennos. Saatte enemmän irti juonesta lukemalla tekstin.
Strindberg:
Myykää vain kirjoja, unohtakaa näytteleminen. Minä hankkiudun infernokriisiin. (Lähtee ovi paukkuen tai ”huojuen”.)
Äiti:
Kai me isän kanssa saamme palkkaa tästä, että esitimme rooleja, joita ei ole olemassa?
Yleisö:
Tämä on skandaali. Pöyristyttävää!
* * * * *
Ou jee! Ylen Elävästä arkistosta löytyy ZhyliitäTauno Palon ja Kyllikki Forssellin esittämänä.
Lähi- ja etäsukukielisiä murrenäytteitä sisältävät kirjaset ovat oikea aarreaitta perinnetietoiselle biisintekijälle. Tänään väsäsin valmiiksi suunnittelemani laulun ketusta, joka huijaa muuatta ukkoa. Tarina perustuu eteläkarjalaiseen murrenäytteeseen, joka löytyy SKS:n Näytteitä uralilaisista kielistä III:sta. Näinkin voi fennisti opiskella sukukieliä.
Innostuin jutusta niin, että äänitin heti demon. Säestyksenä soivat viulu ja munniharppu. Johan niiden soittoa on kaksi viikkoa tullutkin harjoiteltua!
Tästäpä biisin Rebo kuolluon voi jo kuunnella. Näennäistä kansanmusiikkia esittävä yhtyeeniŠiivilä päätynee esittämään tätä laulua. (Muokkaus: Eipä tullutkaan tästä Šiivilä-biisiä. Sen sai sooloprojektini Helakka.)
Päivitys 26.2.2012:
Olen lueskellut karjalankielisiä oppikirjatekstejä ja "sananpolvia". Yllättävän paljon materiaalia löytyy netistä! Helppo opetella uutta kieltä. Ja eikö löytynyt taas yksi versio sadusta Vijzas rebo. Kuulostaako tutulta?
Elokuussa innostuin elokuvataiteesta ja elokuvallisesta kerronnasta. Asiaan vaikutti suuresti se, että kävin humanistisen tiedekunnan videotuotantokurssin, jossa toteutimme ryhmissä mainoselokuvat. Kurssin aikana kaavailimme Ketun kanssa vaikka mitä lisäprojekteja, joista osaa tehdään jo, ja loppuja ryhtynemme toteuttamaan lähiaikoina. Koko ajan pitäisi kulkea kameran kanssa. Kaikkea voisi kuvata. Ja niin melkein kuvaammekin.
Jyväskylän yliopiston humanistista tiedekuntaa mainostimme huvipuistohengessä.
Eräänä iltana erään konsertin jälkeen syntyi näennäistä kansanmusiikkia esittävä yhtye Šiivilä. Yhtyeen ensiesiintyminen on taltioitu Lounaispuistossa.
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaopintoihin olin aiemmin tehnyt laulun opetussuunnitelmasta. Julkaisin sen uudelleenäänitettynä lukutaitopäivän kunniaksi.
Elvi: Päivän teema on näköjään Itävalta-Unkari, vai mitä Otto? Siellä oli kaikki paremmin!
Otto: – –
Viliina: Miten Otto ja Itävalta-Unkari liittyvät toisiinsa?
Heli: Ai miten Otto ja Itävalta-Unkari liittyvät toisiinsa? No.
Otto von Bismarck.
Preussin-Itävallan sodan jälkeen Saksan liitto romahti ja Saksan keisarikunta muodostettiin Ranskan-Preussin sodan (1870–1871) jälkeen Preussin ja Otto von Bismarckin johdolla Habsburgien Itävallan jäädessä ulkopuolelle. Vuonna 1867 Unkari sai laajan itsehallinto-oikeuden, ja samalla valtakunta sai nimen Itävalta-Unkari.
Vuonna 1878 Itävalta valloitti Bosnian ja Hertsegovinan Ottomaanien valtakunnalta. Se liitettiin keisarikuntaan 1908 Berliinin sopimuksessa yhteishallintoon talousministeriön alaisuudessa, mikä sai jotkut pelkäämään, että itävaltalaiset suunnittelivat siitä kolmatta kuningaskuntaa Kroatian kanssa vähentämään Budapestin valtaa.
Serbian noustua vuosien 1912–1913 Balkanin sodissa merkittäväksi kuningaskunnaksi Ottomaanien valtakunnan kustannuksella Itävalta-Unkarissa syntyi serbikansallinen liike, joka kannatti serbien liittymistä Serbiaan. Tämä johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen serbinationalisti Gavrilo Principin murhattua arkkiherttua Frans Ferdinandin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914.
Ampumavälikohtauksesta innoituksen saanut glasgowlainen huippuyhtye Franz Ferdinand on tehnyt hienon laulun Bang Bang (All For You, Sophia). Arkkiherttuattaren nimihän oli Sophie, mutta Sophia kuulemma rimmasi paremmin lauluun.
Tasan 10 vuotta ennen arkkiherttuatar Sophien kuolemaa, 28.6.1904, tapahtui pahin rauhan ajan merionnettomuus ennen Titanicin uppoamista. Glasgow’ssa rakennettu tanskalainen matkustajahöyrylaiva SS Norge upposi Rockallin vesillä pohjoisella Atlantilla.
Uppoamattoman laivan Titanicin uppoamisesta tehtiin menestyselokuva Titanic, jonka tunnussävelmän My Heart Will Go On laulaa kanadalainen Céline Dion. Dion voitti myös Eurovision laulukilpailun Sveitsin edustajana vuonna 1988 kappaleella Ne partez pas sans moi, joka sai 137 pistettä. Kappale on viimeisin ranskankielinen voittokappale.
Freija.
Vuosi 1988 oli karkausvuosi, joka alkoi perjantaista. Perjantai germaanisissa kielissä, kuten englannissa, hollannissa, saksassa ja ruotsissa – ja näistä lainautuneena myös suomessa –, tulee Freija- tai Frigg-nimisen aasajumalattaren nimestä. Freija on skandinaavissa mytologiassa vaanien sukuun kuuluva jumalatar. Hän on kauneuden, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, ja samalla myös kaikkein kaunein jumalista. Taistelun jumalattarena Freija ratsastaa Hildisvín-nimisellä villisialla. Villisian merkitys skandinaavisessa mytologiassa liittyy hedelmällisyyteen ja suojeluun. Eräs runo kertoo miten Freija muutti Ottarin villisiaksi suojellakseen tätä. Tämä Ottar Haalogalantilainen puolestaan oli 800–900-luvun taitteessa elänyt viikinki ja tutkimusmatkailija, joka antoi laajan selvityksen Euroopan pohjoisosista. Ottarin suullinen matkakertomus kirjoitettiin muistiin muinaisenglannin kielellä Alfred Suuren toimittaman Paulus Orosiuksen maailmanhistorian liitteeksi.
Alfred Suuri.
Alfred Suuri (849–899) oli anglosaksien kuningas, joka hallitsi Wessexiä vuosina 871–899. Hän on tunnettu valtakuntansa puolustamisesta tanskalaisia viikinkejä vastaan ja on ainoa Englannin monarkki, joka sai lisänimen "Suuri". Hän oli myös ensimmäinen Wessexin kuningas, joka nimesi itsensä Englannin kuninkaaksi. Wessex oli yksi anglosaksien valtakunnista, jotka edelsivät Englannin kuningaskuntaa. Sen nimi tarkoittaa läntisiä sakseja (Westseaxe), ja se sijoittui nykyisen Englannin lounaisiin ja eteläisiin osiin. Wessexin pääkaupunki oli Winchester, josta tuli myöhemmin joksikin aikaa koko Englannin pääkaupunki.
Winchesterissä kuoli maailmankuulu kirjailijatar Jane Austen, joka haudattiin katedraaliin. Austenin ensimmäinen romaani Sense and Sensibility julkaistiin aluksi hänen oman nimensä sijasta nimimerkillä A Lady.
Henry Fielding.
Huomattavasti myöhemmin muuan walesilainen laulaja Tom Jones levytti Paul Ankan kirjoittaman laulun She’s a Lady, josta tuli suuri hitti. Tom Jones on tuttu nimi myös kirjailija Henry Fieldingin (s. 1707) romaanista The History of Tom Jones, a Foundling. Kirjailija Fielding kuoli lähellä Lissabonia vuonna 1754.
Seuraavana vuonna, 1. marraskuuta 1755, Lissabonissa oli voimakas maanjäristys, jonka episentrumi oli Atlantin valtamerellä noin 200 kilometriä Lissabonista lounaaseen. Järistys tapahtui pyhäinpäivän aamuna noin klo 9.40. Suurin osa kaupunkilaisista oli järistyksen aikaan kirkossa muistelemassa pyhiä, ja monet heistä joutuivat sortuvien kirkkorakennusten murskaamiksi. Pyhäinpäivän kunniaksi Lissabonin lukuisissa kirkoissa oli sytytettynä suuri määrä kynttilöitä, jotka sytyttivät maanjäristyksen jälkeen suuria tulipaloja. Tulipalot tuhosivat Lissabonin keskustan lähes kokonaan, ja Atlantilta hyökynyt tsunami täydensi tuhon.
Innocentius III ja Otto IV.
2000-luvun alun talousvaikeuksista puhumattakaan Portugalissa on ollut melkoisen tukalaa jo keskiajalla, kun paavi Innocentius III aloitti inkvisition siellä ja Espanjassa. Samainen paavi Innocentius III kruunasi Otto IV:n Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi 4. lokakuuta vuonna 1209.
Samana päivänä, mutta joitakin satoja vuosia myöhemmin, 4. lokakuuta 1881, Laukaassa syntyi Otto Wille Kuusinen. Talvisodan alkaessa 1939 Josif Stalin nimitti Kuusisen "Suomen kansanhallituksen" eli Terijoen hallituksen pää- ja ulkoministeriksi. Stalin seurasi Vladimir Leniniä Neuvostoliiton johtajana astuen johtoon 3. huhtikuuta 1922. Stalin suhtautui vainoharhaisesti ihmisiin, koska hänestä kaikki olivat potentiaalisia salamurhaajia.
Jesse James.
Tasan 40 vuotta ennen Stalinin johtoon pääsyä, 3. huhtikuuta 1882, erään tunnetun yhdysvaltalaisen lainsuojattoman elo päättyi sellaisella tavalla, että sitä Stalinkin olisi kavahtanut. Jesse James ja hänen rikostoverinsa Charles ja Robert Ford söivät aamupalaa Jamesin talolla. James huomasi talossaan pölyisen taulun. Hän nousi tuolille puhdistamaan sitä, siisteysintoilija kun oli, eikä hänellä ollut asetta. Robert Ford huomasi tilaisuutensa tulleen ja tappoi Jamesin ampumalla tätä takaraivoon. Jamesista oli luvattu 10 000 dollarin palkkio, mikä houkutti palkkionmetsästäjä Fordia.
Sioux-intiaani.
Jesse Jamesia on joskus nimitetty ”Villin lännen Robin Hoodiksi”, koska hänkin ryösti rikkailta ja jakoi saalistaan köyhille. Robin Hood on ollut suosittu fiktion aihe, ja vuonna 1991 ilmestynyt Kevin Costnerin tähdittämä elokuva Robin Hood – varkaiden ruhtinas oli 1990-luvun alun tuottoisimpia elokuvia. Näyttelijä Costner tunnetaan kenties parhaiten hänen ohjaamastaan elokuvasta Tanssii susien kanssa (1990). Elokuva kertoo Yhdysvaltojen armeijan ratsuväen upseerista, joka ystävystyy sioux-intiaanien kanssa ja joutuu uhraamaan uransa ja suhteensa omaan kansaansa. Osa sioux-intiaaneista asui Minnesotan osavaltion alueella. Kuinka ollakaan, Minnesotaa kutsutaan ”10 000 järven maaksi”, ja kymmenen tuhattahan on sama luku kuin mitä Jesse Jamesin päästä – tai takaraivosta – oli dollareina luvattu.
Tietenkin ennen Jesse Jamesin kuolemaa hänen rikollinen uransa oli alkanut, mikä tapahtui hänen ensimmäisen pankkiryöstönsä yhteydessä 13. helmikuuta 1866.
Otto Frank.
Sattumaa tai ei, 13. helmikuuta 1905 Wienissä, jo aiemmin mainitun Itävalta-Unkarin pääkaupungissa, syntyi muuan Elfriede Markovits. Hän meni naimisiin Erich Geiringerin kanssa ja sai kaksi lasta, Heinzin (1926) ja Evan (1929). Perhe muutti ensin Belgiaan ja sitten Alankomaihin vuonna 1938, missä se asettui asumaan erään Frankin perheen naapuriin. Eva Geiringerillä oli yhteisiä ystäviä Frankin perheen nuoremman tyttären Annen kanssa.
Toisen maailmansodan ja keskitysleirivaiheiden aikana juutalainen Geiringerin perhe hajosi. Perheen miehet kuolivat pakkomarssilla juuri ennen sodan päättymistä. Elfriede Geiringer palasi Eva-tyttärensä kanssa Amsterdamiin. Pian sen jälkeen he saivat vieraaksensa entisen naapurintytön Annen isän herra Frankin. Vuonna 1953 Elfriede ja Otto Frank menivät naimisiin.
Elisabet eli Sissi.
Anne Frankin päiväkirjasta on tehty useita filmatisointeja, ja hän on yksi tunnetuimmista ”faktiivisista ja fiktiivisistä hahmoista”. Toinen samoin tunnettu todellinen historiallinen henkilö, jonka elämästä on kuvattu elokuvia, on Itävallan keisarinna Elisabet eli Sissi. Sissi oli Baijerin kuninkaan Ludvig II:n tärkeä luottohenkilö.
Ludvig II.
Ludvig II oli Baijerin kuningas vuosina 1864–1886. Hänet muistetaan käytökseltään omalaatuisena kuninkaana, joka rakennutti satumaisen hienoja linnoja. Ludvig meni vuonna 1867 kihloihin serkkunsa, Baijerin herttuattaren Sophien kanssa. Ludvig purki kuitenkin kihlauksen vain kaksi päivää ennen häitä. Syyksi on arveltu Ludvigin yliherkkää luonnetta, joka ei sietänyt ajatusta siitä, että joku ihminen pääsisi liian lähelle häntä. On myös arveltu, että Ludvig oli homoseksuaali. Täysin yksin Ludvig ei kuitenkaan jäänyt. Itävallan keisarinna Elisabet (elokuvista tuttu Sissi) ja Ludvig olivat ystävällisissä väleissä koko elämänsä ja harrastivat syvällistä kirjeenvaihtoa keskenään. Toinen henkilö, jolle hän saattoi purkaa hallitsemiseen liittyviä huolia, oli Preussin kansleri Otto von Bismarck (mainittu aiemmin), joka suhtautui isällisen hyväntahtoisesti nuoreen Ludvigiin.
Prinssiregentti Luitpold.
Baijerin hallitus ja Ludvigin setä prinssi Luitpold totesivat, että on aika siirtää omituinen kuningas ”varhaiseläkkeelle”. Niinpä Ludvig asetettiin vuoden 1886 kesäkuussa holhouksen alaiseksi ja Luitpold nimitettiin sijaishallitsijaksi. Toimenpidettä perusteltiin Ludvigin ”parantumattomalla mielisairaudella”, vaikka hänelle ei ollut edes tehty kunnon lääkärintarkastusta. Todistajanlausunnotkin olivat ristiriitaisia: kaikki myönsivät, että kuninkaan käytös on hieman omituista, mutta toisaalta hän pystyi myös järkevään keskusteluun. Ludvig siirrettiin tarkkailtavaksi Bergin linnaan lähelle Müncheniä. Hänelle sallittiin kuitenkin valvotut kävelyretket linnan ympäristössä. Pari päivää Bergiin saapumisen jälkeen hän lähti kävelylle häntä hoitavan lääkärin Bernhard von Guddenin kanssa. Tämän jälkeen ei tiedetä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedetään vain se, että heidät molemmat löydettiin 13. kesäkuuta hukkuneina linnan lähellä olevasta Starnberg-järvestä. Virallinen selitys oli, että Ludvig oli päättänyt tappaa itsensä hukuttautumalla, ja kun lääkäri oli yrittänyt estää häntä, Ludvig oli tappanut itsensä ohella lääkärinkin. Mutta myös monenlaisia Ludvigin kuolemaan liittyviä salaliittoteorioita on rakenneltu.
Otto I, Baijerin kuningas.
Ludvigin kuoleman jälkeen kuninkaaksi tuli hänen veljensä Otto, joka toisin kuin Ludvig, oli täysin yksiselitteisesti mielisairas ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Sijaishallitsijana jatkoi prinssi Luitpold.
Otto von Habsburg.
Starnberg-järvi todisti myöhemmin myös toisenlaista kuolemaa. Itävallan viimeisen keisarin poika, arkkiherttua Otto von Habsburg kuoli 4.7.2011 Baijerissa 98 vuoden ikäisenä. Suvun mukaan arkkiherttua nukkui rauhallisesti pois huvilassaan Starnberg-järven rannalla.
Otto von Habsburg oli tunnettu terävästä huumoristaan. Ollessaan kerran käymässä Wienissä hän ihmetteli taksinkuljettajalle valtaisia väkijoukkoja ja liikenneruuhkaa. Taksinkuljettaja sanoi tämän johtuvan pian alkavasta jalkapallo-ottelusta. Habsburg kysyi, mistä ottelusta on kyse. Taksinkuljettaja vastasi: "Itävalta–Unkari." Habsburg tokaisi: "Ketä vastaan?"
Gavrilo Princip ja Frans Ferdinand.
Ihme, että Otto von Habsburg, kuulan kalloonsa saaneen arkkiherttua Frans Ferdinandin veljenpojan Kaarle I:n poika, uskalsi ajaa taksilla väkijoukon keskellä. Ovathan myös Suomen viimeaikaiset mediatapahtumat todistaneet, ettei ainakaan uusien suomalaisten tai perussuomalaisten kansanedustajien kannattaisi lainkaan ajaa taksilla, koska joukkoviestimet nostavat taksimaksuista hirveän haloon, eikä kansakaan sitten tykkää.
Olen aloittanut huhtikuun alussa hommat Jyväskylän yliopiston opiskelijalähettiläänä. Meitä lähettiläitä on 14, ja edustamme mahdollisimman laajasti yliopistomme eri opiskelualoja. Edustan pääainettani suomen kieltä, mutta koska olen päässyt suoravalittuna äidinkielenopettajakoulutukseen, pystyn kertomaan myös siitä.
Meidän opiskelijalähettiläiden tehtävänä on kertoa, millaista on opiskella yliopistossa, millainen Jyväskylä on opiskelijakaupunkina ja ennen kaikkea miten opinnoista ja opiskeluajasta saisi otettua kaiken hyödyn ja ilon irti.
Kerromme kokemuksistamme, vastaamme kysymyksiin jaamme tietoa ja vinkkejä mm.
Käymme myös kouluvierailuilla, ja lukiolaisryhmät voivat tulla meidän vieraiksemme yliopistoon. Olemme olemassa erityisesti uusia opiskelijoita varten, mutta mikään ei estä nykyisiäkään opiskelijoita tiedustelemasta hyviä vinkkejä esim. sivuaineisiin, työllistymiseen, harrastuksiin tai mihin vain.
Opiskelijalähettiläät Historica-rakennuksen portaissa. Kuva: Hannu Puupponen
Hyvä lukija! Voit panna sanan kiertämään. Jos olet itse hakeutumassa yliopistoon, jos serkkusi kaiman kummi tuskailee pääsykokeittensa kanssa, tai jos nuori sukulaisesi pohtii, missähän siellä sitten voisi asua, kysy rohkeasti neuvoa! Meidän opiskelijalähettiläiden tehtävänä on tarjota parhaat vastaukset.
Kun itse suuntasin opiskelemaan Jyväskylään neljä vuotta sitten, en tiennyt kaupungista juuri mitään enkä tuntenut sieltä ketään. Olisi ollut todella hyödyllistä päästä kyselemään ennakkoon joltakulta ei-ammattilaiselta opinnoista, sivuaineista, asumisesta, harrastusmahdollisuuksista jne. Ihan hyvin olen näinkin pärjännyt, mutta Jyväskylässä ja yliopistossa on niin paljon tiedettävää, että olisi ollut hyödyllistä päästä kärryille kaikesta kivasta heti alkuun. Ei tämä opiskeluaika lopulta kovin pitkä ole. Kohta tuleekin kiire, että ehtii kokeilla kaikkea kiinnostaa ennen Jyväskylän-aikojen päättymistä...
Olen tänä keväänä kokeillut uutta liikuntaharrastusta. Sen nimi on aerobib, ja harrastan sitä yliopiston pääkirjastolla varsinkin tiistai-iltapäivisin ennen äidinkielen opettamisen luentoa.
Aerobibin hienous perustuu sen sosiaaliseen luonteeseen, helppouteen, jokapäiväisyyteen ja sääntöjen muunteluun. Nimensä mukaisesti laji kehittää harrastajansa hapenottokykyä (aero-) jopa pölyisen kirjaston (-bib) uumenissa. Tyypillisiä lajiin kuuluvia harjoituksia ovat kirjaston portaissa juokseminen, vapaille kopiokoneille (oik. monitoimilaite) tai tietokoneille säntäily ja marssiminen salista toiseen.
Tämänpäiväinen aerobib-harjoitukseni eteni seuraavasti:
1. Kipitin kirjastolle ja marssin rehvakkaasti ensimmäisen kerroksen kopiokoneille.
2. Jonottaessani kopiointivuoroa jännittelin pohje- ja sormilihaksiani niin kauan, että toinen kopiokoneista vapautui.
3. Loikin toisen kopiokoneen ääreen ja huomasin, että sen näytössä vilkkui jonkinlainen virheilmoitus.
4. Säntäsin takaisin paikalleni jonoon ja jatkoin pohjetreeniä.
5. Toimivaa kopiokonetta käyttänyt henkilö Z mainitsi, että hänellä saattaisi mennä kauan, joten lähdin marssimaan kohti ensimmäisen kerroksen tietokoneluokkaa. Matkalla tein ylimääräisen kierroksen Café Librissä siltä varalta, että paikalla olisi ollut tovereita.
6. Edettyäni tietokoneluokkaan poukkoilin edestakaisin, kunnes löysin vapaan tietokoneen. Valitettavasti se oli epäkunnossa, joten poistuin tietokoneluokasta saman tien.
7. Suunnistin reippaasti kohti toista kerrosta, mutta käytin tarkoituksellisesti pidempää kulkureittiä voidakseni samalla tarkistaa, toimiiko toisen kerroksen kopiokone, joka on usein epäkunnossa. Näkyi toimivan, koska se oli varattu.
8. Kiersin kaikki toisen kerroksen tietokonepisteet vain todetakseni jokaisen olevan varattu.
9. Tein uuden kierroksen ja marssin sitten toisen kerroksen tietokoneluokkaan. Lyhykäisen pohjevenyttelyn jälkeen pääsin tietokoneelle, josta saatoin "vapauttaa" tarvitsemani luentopaperit (eli laittaa ne tulostumaan).
10. Kipitin takaisin toisen kerroksen kopiokoneelle, joka oli edelleen varattu, ja lyhykäisen pohje- ja sormilihasvenyttelyn jälkeen hyppelin portaat alas ensimmäiseen kerrokseen.
11. Ensimmäisen kerroksen kopiokoneista epäkuntoiseen oli ehditty kiinnittää lappu, jossa luki HUOLTO TILATTU!!! Henkilö Z näkyi edelleen taistelevan toisen laitteen kanssa.
12. Jatkoin matkaa tietokoneluokkaan, jossa joku tietokoneelle pääsyä jonottava oli leiriytynyt oven eteen. Pahoiteltuani sisään änkeämistäni hän siirsi leirinsä kopiokoneen eteen. Pahoittelin uudestaan, pääsin kopiokoneen ääreen ja saatoin todeta siinäkin välkkyvän virheilmoituksen.
13. En jäänyt pitemmäksi aikaa tutkimaan laitteen epäkuntoisuuden tasoa, vaan poistuin luokasta ja suunnistin henkilön Z käyttämän kopiokoneen luokse.
14. Tällä välin henkilö Z oli tullut siihen tulokseen, että hänen käyttämässään kopiokoneessa on jotakin vikaa, minkä hän ystävällisesti kertoi minulle. Hän jäi vielä taistelemaan laitteen kanssa, mutta minä kiipesin jälleen toiseen kerrokseen.
15. Toisen kerroksen kopiokonetta koko tämän ajan käyttänyt henkilö jatkoi edelleen kopiointiaan ja jokaisen paperiarkin yksityiskohtaista tarkastelua ja asettelua pinoon ennen seuraavan kopion ottoa. Minä nojailin paperinkeräyslaatikkoon, venyttelin hartioitani ja steppasin vähä-äänisesti.
16. Toiseen kerrokseen alkoi syntyä kopiointijonoa. Huolellinen kopioitsija nopeutti tempoaan hieman, mikä aiheutti laitteeseen paperitukoksen. Steppaamiseni laitteen hurinan ja kopioäänien tahdissa ei enää onnistunut. Otin muutamia askeleita kiukuttelevaa kopiokonetta kohti ja ojentelin auttavia käsiäni – valitettavasti tuloksetta.
17. Henkilö Z kiipesi portaita, näki minut toisen kerroksen kopiointijonossa ja kysyi, olenko vielä käynyt kolmannessa kerroksessa.
18. Koska en ollut vielä kiivennyt ylös saakka, kipaisin henkilön Z mukaan ja nousin vielä parit portaat. Henkilö Z selosti samalla erään hauskalta vaikuttavan elokuvan juonen.
19. Kolmannessa kerroksessa oli kaksi toimivaa kopiokonetta, joista toinen oli vapaana. Halleluja! Henkilö Z oli vieläpä niin ritarillinen, että päästi minut kopioimaan ensin. Pikaisen sormivoimistelun (käyttäjätunnuksen ja salasanan näpyttely) jälkeen olin kuitenkin perääntyä, koska kopiokoneen ruudussa välkkyi ilmoitus musteen vähäisyydestä. Päätin kuitenkin ottaa riskin (olisihan ollut kamalaa, jos olisin käyttänyt kaikki loput musteet ja henkilö Z olisi jäänyt ilman) ja sain tulostettua paperini.
20. Heitin mielessäni pari kärrynpyörää, tanssin itseni portaikkoon ja pompin iloisena portaat alas.
21. Alimmassa kerroksessa olin jo puolimatkassa kahvioon, kun muistin, että voisin samalla rei'ittää paperini ja nitoa ne yhteen.
22. Sivulaukkasin työpöydän ääreen ja rei'itin ja nidoin paperini.
23. Marssin määrätietoisin askelin kohti kahviota tyytyväisenä suoritetusta tulostustehtävästä ja puolen tunnin tehokkaasta urheilusta.
Minulla on pieni ongelma. Ongelma selittyy tavan adessiivilla.
Monilla on tapana ilmaista tekotapaa adessiivilla (-lla/-llä), kun taas kaltaisellani kielinatsilla siis kielipoliisilla tarkoitan kielijärjestyksenvalvojalla on tarve korvata adessiivi-ilmaus instruktiivilla. Kielitajullani ei riitä käsityskyky siihen, että jollakulla olisi tahallaan halua kirjoittaa jokin asia adessiivilla silloin, kun vähemmällä vaivalla pääsisi korvaamalla adessiivin instruktiivilla. Toisaalta tässä asiassa halulla ei liene mitään tekemistä, vaan adessiivilla mässäily selittynee kielenkäyttötaidoilla (tai niiden puuttumisella) tai ihan vain huolimattomuudella.
Ongelmallani on etenkin viime ajoilla ollut sellainen piirre, että hahmotan kaikki adessiivilla ilmaistut asiat instruktiivisiksi. Jos vaikkapa jollakin uutisella on otsikko "Mies yritettiin tappaa kadulla", näen heti sieluni silmillä, kuinka miestä mätkitään kadunpätkällä. Tai kun "Pitkiä naisia sorretaan vaateostoksilla", hujopitar litistyy vaatekassien, kenkien ja sukkahousujen alle.
Kun etsin tositarkoituksella apua, sitä oli tarjolla Kotuksella. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on suurella asiantuntemuksellaan kirjoittanut tavan adessiivista hyvän artikkelin. Voin suurella ilolla ja täydellä sydämellä suositella sen lukemista. Artikkeli on täällä. Sen lopussa todetaan lautakunnan päättäneen (2003), että "tapaa voidaan kirjakielessä ilmaista myös adessiivilla – muiden tavan ilmaisukeinojen ohessa ja tyyliseikat huomioon ottaen".
Kaikella kunnioituksella Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta kohtaan yritän suhtautua adessiiveja – myös mielestäni ylimääräisiä – kohtaan hieman rauhallisella tavalla. En yritä tuhria niitä kaikkia punakynällä, vaan koetan toimia siten, että kaikilla kielikukkasilla olisi mahdollisuus kukkia – muiden ilmaisukeinojen ohella ja tyyliseikoilla huomioituna. Välistä on hyvä muistella, ettei kaikilla -lla/-llä-päätteillä loppuvilla sanoilla ole tekemistä adessiivin kanssa.
Tämänkertainen blogini on oppimispäiväkirja nimeltään Pääntaivuttelun seuraukset. Blogi toimii oppimispäiväkirjana jo aiemmin mainitsemallani humanistisen tiedekunnan sosiaalinen web -kurssilla.
Jyväskylän yliopisto on huiman kehittynyt opetuksessaan. Mahtavaa, että sosiaaliseen webiin tutustumaan luuhaamalla sosiaalisessa webissä ja suorittamalla tehtävät sosiaalisen webin julkaisukanavia kuten blogeja ja wikejä käyttäen. Olen aivan innoissani tämänkaltaisesta oppimisesta.
Blogin kirjoittaminen on juuri oikea tapa saada minut kirjoittamaan. Ja oppimaan asioita. Ja palaamaan teksiini jälkeenpäinkin.
Riemastuttavinta on, että jopa Academic English -kurssilla, jota olen kainosti mielessäni pitänyt kaiken antiikkisuuden ja pysähtyneisyyden vertauskuvana, suoritetaan nyt muuan tehtävä kirjoittamalla se opettajan blogiin. Kertakaikkisen loistavaa!
Havahduin viime perjantaina tentissä tuskaillessani siihen, että tenttivastausta kuulakärkikynällä kirjoittaessa tulee hirveää suttua (ainakaan jos ei hetkittäin tiedä tai muista, mitä on kirjoittamassa). Riville rivin perään tuntui tulevan suttua tai yliviivattua kielenainesta.
Ja miksi sitten kirjoitan tenttivastaukset musteella? Siksi, että kun minä jotakin kirjoitan, niin sehän säilyy kirjoitetussa muodossaan, eikä siihen pidä kajottaman. *nyrkki pöytään*
Taannoin eräällä luennolla tuli puhetta tekstien pyhyydestä. Keskustelussa todettiin, että etenkin humanistit suhtautuvat hyvin tiukasti omiin kirjoitelmiinsa: niitä ei saa korjata, ei muokata, ei väännellä, ei lainailla eikä mieluusti edes lukea. Pohdittiin, ovatko kyseessä humanistien itsetunto-ongelmat vai mitkä, kun opinnäytetöitä halutaan monesti piilotella eikä ainakaan julkaista missään. Jokuhan voisi vaikka lukea niitä ja pahimmassa tapauksessa kommentoida! Ja mitäs sitten kävisi, jos vuosia sitten julkaistusta pro gradu -tutkielmasta löytyisi jokin virhe? Ei, kyllä parempi on pitää tekstit piilossa.
Entäpä, jos sittenkin ryhtyisin kirjoittamaan tenttivastaukset lyijykynällä? Korjailenhan sähköisiäkin tekstejä ilman, että korjaukset näkyvät lukijalle.
Olen iloinen, jos tutkimuksestani on jollekulle hyötyä tai hupia. Minulla oli ainakin hauskaa sitä kirjoittaessani. Jyväskylän yliopistossa suomen kielen proseminaaritutkielmia eli kandintöitä ei julkaista sähköisissä julkaisujärjestelmissä, vaikka niin olen pyytänytkin. Siksi julkaisen tutkimukseni itsenäisesti.
Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan jäsenenä minulla on ilo päästä opiskelemaan humanistisesti painotettua tieto- ja viestintätekniikan (TVT) käyttöä. Ensimmäisellä peruskurssilla opetettiin esimerkiksi, mitä ovat hiiri ja näyttö - koska tällaisellekin opetukselle on huomattu olevan tarvetta -, mutta sittemmin olen kursseilla päässyt perehtymään muun muassa www-sisällöntuotantoon, kuvankäsittelyyn, sosiaaliseen webiin ja moniin muihin kiinnostaviin seikkoihin. Opetus on suunniteltu opiskelijoiden tarpeitten ja kiinnostuksenkohteitten mukaiseksi, ja oppia saadaan sekä opiskeluun tarvittavista kommervenkeistä että työelämässä vaadittavista taidoista.
Vaikka ikäluokkamme on jo peruskoulussa saanut nauttia tietotekniikan opetuksesta ja sikäli tietokoneenkäytön perustaidot pitäisi olla kaikilla, erot osaamisessa ovat huimat. En pidä itseäni kovinkaan kaksisena tietokoneen käyttäjänä, mutta monissa kurssiryhmätöissä olen päässyt hämmästyttämään ryhmätyötoverini vaikkapa näppäinyhdistelmillä Control + S (tallenna) tai Control + T (avaa uusi välilehti nettiselaimeen). Olo on kuin yksinkertaisia korttitemppuja tekevällä taikurilla, kun toverit huudahtavat silmät ihmetyksestä pyöreinä: "Vau! Miten sä ton teit?!"
Humanistinen tiedekuntamme on TVT-opetuksessakin edelläkävijä: muissa tiedekunnissa on vasta nyt herätty huomaamaan, että opiskelijoille olisi syytä tarjota tietotekniikan opetusta työelämävalmiuksienkohentamiseksi. Suomeksi sanottuna: tietokoneenkäyttötaidoton maisteri on työtön maisteri. Katsokaapa melkein mitä tahansa työpaikkailmoitusta ja huomatkaa, millaisia TVT-valmiuksia siinä toivotaan tai jopa vaaditaan. Excelit, PowerPointit ja PhotoShopit ovat taitajille helppoja käyttää, mutta jos niihin ei ole ennalta tutustunut, harva niitä viitsii iltapuhteenaan opetella ränkläämään. Pahimmassa tapauksessa joku saattaa olla hakematta kiinnostavaa työpaikkaa vain siksi, ettei enää muista taulukkolaskentaohjelman jippoja. Asian ei tarvitse olla niin.
Toivon hartaasti, että tieto- ja viestintätekniikan opetus leviäisi yliopistomme muihinkin tiedekuntiin. Innokkaita ja lahjakkaita opettajiakin löytyisi. Hiiri ja näppäimistö ovat nyt opiskelijoiden hallussa: jos muutkin kuin humanistit tahtovat päästä nauttimaan kansantajuisesta TVT-opetuksesta, kursseja pitää toivoa omasta tiedekunnasta. Sitten vain esittämään toivomuksia tiedekuntien opintoasiainpäälliköille vaikkapa sähköpostitse.
KIRJASTO 1) vars. pölyisten hyllyrivien täyttämä hyssyisenhiljainen ja tunkkainen huone, jossa silmälasipäiset kirjastovirkailijat asettelevat niteitä hyllyihin ja silmälasipäiset lainaajat ottavat niitä pois samalla kun ahkerimmat opiskelijat yrittävät takoa joidenkin niteiden sisältämää tekstiainesta päähänsä ansaiten siten toimeentulonsa, vaikka suihkivaa ääntä pitäviin ulkoiluhousuihin pukeutuneet kanssaeläjät yrittävät liikunnallaan häiritä näitä toimintoja parhaansa mukaan; 2) ark. kirjaston kahvila, Café Libri, myös: Kihviö (ylät.); edellistä eläväisempi tila, jossa pölyiset humanistit ja joskus myös muut istuvat mustavalkoisten pöytien ja tuolien täyttämässä reipasäänisessä ja vetoisassa ympäristössä, jossa silmälasipäiset opiskelijat nauttivat viidennen kupin kahvia ja asettelevat käytetyt lautasliinansa biojäteastiaan ja valkopukuiset kahvilahenkilökunnan jäsenet keräävät astiat pois pöydistä samalla kun ahkerimmat opiskelijat yrittävät takoa joidenkin niteiden sisältämää tekstiainesta päähänsä ansaiten siten toimeentulonsa, vaikka osa muista läsnäolijoista uskoo olevansa täysiä tyhjäntoimittajia ja osalla on niin hauskaa, että kaikki muutkin saavat kuulla sen; opiskelupaikka; akateemisten henkilöiden oleskelu- ja kohtauspaikka.
TEE NÄIN (myös kahvi siten käy):
1. Mene kirjastoon, kirjastolle tai lokaatioymmärryksesi mukaan kirjaston kahvilaan.
2. Katsele ja kuuntele. Rastita havaintosi bingoruudukosta.
3. Kun rasteja karttuu viisi kappaletta peräkkäin pystyyn, vakaan tai vinoon, huuda "bingo!" ja nauti vielä yksi santsikupillinen.
(Klikkaamalla bingoruudukkoa saat sen suuremmaksi.)
Teksti ja bingoruudukko on julkaistu Jyväskylän yliopiston suomenopiskelijoiden ainejärjestölehti InSanen numerossa 3/2010 joulukuussa 2010.
Eilen vietettiin Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (JYY) 76-vuotispäivää. Ylioppilastalo Ilokiveen oli järjestetty avoin kansanjuhla, jonka reippaasta meiningistä oli saapunut nauttimaan kohtalainen määrä ns. JYY-eliittiä ja useita ihan tavallisia opiskelijoita. Oli kuohuviini- ja pientä ruokatarjoilua ja erinomaisia tanssiyhtyeitä (The Leopards ja The Detectives, kaupungin tämän hetken kuumin ja hikisin bilebändi).
Ylioppilaskunnan puheenjohtaja Jarno Miettinen piti tilaisuudessa juhlapuheen, jonka hän tyylilleen uskottomana luki suoraan paperista. Miettisen puheita - olivat ne spontaaneja tai valmisteltuja - on aina ilo kuunnella, koska hän on lahjakas puhuja ja miellyttävä esiintyjä, hauskakin.
Mutta voi! Juhlassa iski paha tilannetajuttomuus.
Kesken puheenjohtaja Miettisen puhetta kaksi järjestäjää marssi hänen taakseen esiintymislavalle ja ryhtyi kiinnittämään taustakankaaseen The Leopardsin mainoslakanaa. Tämän toimenpiteen olisi varsin hyvin voinut suorittaa joko a) ennen puhetta, jolloin lavalla ei tapahtunut yhtään mitään, eikä yleisöäkään juuri ollut katsomassa, tai b) puheen jälkeen, jolloin lavalla ei tapahtunut myöskään mitään, eikä paikalle saapunut yleisö olisi huomannut operaatiota. Kiinnitys vei aikaa noin 2/3 puheen kestosta, ja kaiken lisäksi lakana ripustettiin vinoon. Oli valitettavaa, että yleisön mielenkiinto suuntautui hyvän puheen sijasta järjestäjien henkseleihin.
Ei näin, järjestäjät, ei näin!
Toiseksi: koristekukat maljakoihin, kiitos, ja vettä niille. Oli juhlavaa ottaa kaunis ruusu muistoksi kemuista, mutta koska kasviparka oli ollut koko illan ilman nesteytystä, se näyttää nyt samalta kuin kellot Dalín maalauksessa Muiston pysyvyys.
Olipa kerran hemmoteltu kakara nimeltä Kultakutri. Kultakutrin ei ollut tarvinnut tehdä päivääkään oikeaa työtä, vaan hän oli saanut aina kaiken haluamansa vain mankumalla keskimääräistä parempituloisilta vanhemmiltaan. Kultakutri eli yhteiskunnassa, joka ei muka ollut luokkayhteiskunta, mutta hän tiedosti varsin hyvin kuuluvansa perheineen niin sanotusti parempaan väkeen. Kultakutri harrasti kotoaan karkailemista ja vanhempiensa huolestuttamista (vrt. Lennon - McCartney: She's Leaving Home, 1967), ja eräänä päivänä hän päätyikin synkkään metsään kolmen karhun tönölle.
Lukijaa saattaa nyt kummastuttaa, miksi ihmeessä nämä kolme karhua asuivat talossa eivätkä esimerkiksi syrjäisessä, vetoisessa luolassa, kuten ylikansallisen piirrosyhtiön piirroselokuvat ja sarjakuvat opettavat. Kertoja huomauttaakin, että minkäs sitä kansanperinteelle - varsinkin germaaniselle sellaiselle - voi. Lisäksi metsämajan perinteisestä poikkeava asutus perustui uuteen yliopistolakiin (2010), jonka mukaan aiemmin Senaatti-kiinteistöltä vuokratuilla toimitiloilla turvattiin yliopistojen vakavaraisuutta perustamalla uusia kiinteistöyhtiöitä ja antamalla niiden osakkeista 2/3 yliopistojen omistukseen. Tämän täysin yksiselitteisen johdoksen vuoksi oli ilmiselvää, että uuden, yliopiston suurimmaksi osaksi omistaman kiinteistöyhtiön omistaja metsämaja oli osoitettu kolmen karhun sijoituspaikaksi opetus- ja tutkimustarkoituksiin.
Oli miten oli, hemmoteltu Kultakutri päätyi metsämajalle. Ronskina neitinä hän tunkeutui sisään mökkiin - mikä ei toki ollut vaikeaa, koska julkisena tilana metsämajan ovet olivat tietenkin auki - ja katseli ympärilleen. Sisustuksesta hän ei olisi mitenkään osannut päätellä olevansa karhujen talossa, olihan hän perehtynyt ainoastaan uusskandinaavisiin, funktionalistisiin ja innovatiivisiin interiööriratkaisuihin. Kultakutri tuli istuneeksi kolmella erilaisella tuolilla, maistaneeksi ruokaa kolmesta astiasta ja yrittäneeksi nukkumista kahdella sängyllä, kunnes hän löysi mukavan pienen pedin ja jäi siihen koisimaan. Mainittakoon lyhyesti, ettei Kultakutri ollut järin vaikuttunut huonekaluista, ruoasta, kattauksesta tai ylipäätään mistään, mutta hänelle ilmaiset tai edulliset huvit kelpasivat kyllä.
Kultakutrin nukkuessa kolme karhua palasivat toisella kampuksella olleilta luennoiltaan, joita he joutuivat opetusvelvollisuutensa takia pitämään. Kertoja huomauttaa tässä vaiheessa, että kolme karhua muodostivat akateemisen ydinperheen. Isäkarhu oli yliopiston lehtori, joka turhaan oli vuosikausia tavoitellut professuuria tai edes jotakin muuta hienolta kalskahtavaa virkanimikettä. Äitikarhu oli tutkijatohtori ties kuinka monetta armovuotta, ja pikkukarhu oli jatko-opiskelija, joka oli onnistunut hankkimaan itselleen muutamia opetettavia kursseja.
Väsyneet karhut halusivat istahtaa hetkeksi suosikki-istuimilleen. Mutta voi!
- Kuka on jälleen kerran asettanut hakemukseni alimmaiseksi ja valinnut vähemmän pätevän kollegan istumaan minun tuolilleni?, ärjäisi isäkarhu.
- Kuka on asettanut työryhmän pohtimaan istumista minun tuolilleni ja siten saattanut tutkimustyöläisen ja tieteen tekijän ammatilliset oikeuteni vaakalaudalle?, vingahti äitikarhu hädissään.
- Kuka on piilottanut tuolini jouduttaakseen minun lopullista valmistumistani?, niiskutti pikkukarhu ja etsi kokoontaitettavaa pilkkijakkaraansa, jonka Kultakutri oli joitakin toveja aiemmin siirtänyt toiseen huoneeseen.
Karhuperhe piti pikaisen ruoanlaitoskokouksen ja saavutti konsensuksen siitä, että kunkin verensokeri oli liian alhaalla ja että olo paranisi varmasti syömällä jotakin. Päätettiin yksimielisesti olla odottamatta ruoan valmistamista ja mieluummin nauttia tähteitä, jotta vatsantäytettä saataisiin mahdollisimman nopeasti. Karhut siirtyivät keittiöön. Mutta voi (tai ruokaan viitatessa vähärasvainen, terveysvaikutteinen kasvirasvamargariini)!
- Kuka on jättänyt ilmoittamatta, että henkilökunnan ruokalan erikoisannos on tältä päivältä loppu?, murisi isäkarhu.
- Kuka on siirtänyt edullisen ja erityisruokavaliooni sopivan, lähes ravintolaruokatasoisen yliopistoruokala-annokseni muiden ruoka-aineiden joukkoon ja siten melkein aiheuttanut minulle anafylaktisen sokin?, vinkui moniallerginen äitikarhu - ei onneksi kuitenkaan allergisen reaktion takia, vaan ainoastaan tuohtumustaan.
- Kuka on sorkkinut valtion ateriatuen piiriin kuulumattoman, mutta kuitenkin ylioppilaskuntien tavallisesti tukeman jatko-opiskelijalounaani hintaa?, itki pikkukarhu, eikä voinut syödä ruokaansa, koska sen hinta tuntui yhtäkkiä liian suurelta.
Kiukkuiset ja nälkäiset karhut päättivät yksissä tuumin mennä päiväunille. Nälän ja väsymyksen sokaisemat karhut eivät makuualkoviin astuessaan huomanneet Kultakutrin edelleen torkkuvan takimmaisessa sängyssä. Niinpä tarinan jännitys saadaan säilytettyä loppuun saakka.
- Kuka on antanut palautetta vaikuttavalta näyttävästä ja tieteellisesti uskottavasta sängystäni?, ärisi isäkarhu.
- Kuka on sekoittanut huolellisesti valmistelemani ja pitkään suunnittelemani nukkumapaikan, jolle olin rakentanut vakuuttavan tieteellisen viitekehyksen ja löytänyt sopivan tilan tutkimuskentältä?, tuskaili äitikarhu.
- Kuka mokoma nukkuu parhaillaankin MINUN sängyssäni, johon oli kaikkein helpoin kiivetä?, kiljahti pikkukarhu.
Kultakutri heräsi tähän kiljaisuun ja tokaisi ylimielisesti:
- Menkää kuulkaa lakkoon, jos teitä niin ärsyttää. Minulla on kyllä varaa maksaa koulutuksestani, enkä olisi muutenkaan jäänyt tänne periferiaan.
Sanottuaan tämän Kultakutri marssi nenä pystyssä ja kapinallisin mielin pois karhujen tönöstä takaisin kotiinsa, jossa pappa betalar allt.
Karhut jäivät ihmettelemään suut ymmyrkäisinä.
- Mitä ihmettä tuo prinsessa horisi? Miksi hänen pitäisi maksaa koulutuksestaan? Tuhannen euron lukukausimaksuhan oli vain yksi valmistelevan työryhmän ehdotuksista, isäkarhu mietti.
- Kas tuossapa on minulle uusi tutkimusaihe! Voisinkin tutkia nuorten aikuisten puutteellista sisälukutaitoa ja luetunymmärtämistä ja sitä, kuinka vertaisvouhkaus vaikuttaa sanoman sisäistämiseen, innostui äitikarhu.
- Pyh ja pah. Taidan varoiksi ryhtyä rakentamaan mielenosoituskylttiä, jos kuitenkin menisimme lakkoon, tuhisi pikkukarhu.
Täytin taannoin erästä kyselylomaketta. Taustatiedoissa udeltiin ammattia, ja merkitsin olevani opiskelija. Mikä ammatti se muka on?
Opiskelu on erikoinen työtehtävä. Se ei ole puoli- tai kokopäivätyötä vaan ympärivuorokautista taistelua tuulimyllyjä vastaan, valtavan tietomäärän tavoittelua, kognitiivista kilvoittelua. Opiskellessa olisi monesti valmis Faustin tavoin myymään sielunsa paholaiselle, jos saisi tietää kaiken. Tai edes sen inhottavan pakollisiin perusopintoihin kuuluvan kurssin oppimäärän.
Tiedon ahtaminen päähän ajoittuu usein kaikkiin muihin vuorokauden tunteihin kuin perinteiseen toimistoaikaan, kahdeksasta neljään. Monelle parasta tenttiinluku- tai esseensuoltamisaikaa on yö, jolloin voi vaipua transsiin ja antaa henkiolentojen kirjoittaa rästiin jääneet tekstit. On myös muistettava, että kaikki opiskelijan tekoset eivät välttämättä näy ulospäin – ei varsinkaan ajatustyö. Siksi esimerkiksi nukkuvalta näyttävä opiskelija ei suinkaan koisi vaan prosessoi informaatiota ja kehittää kognitiivisia valmiuksiaan.
Vaikka ajoittaiset tehokkuuden puuskat tai sielunvuokrasopimukset pirun kanssa saattavat poikkeuksellisesti jouduttaa opiskelijan valmistumista, välillä eteen sattuu päiviä, joina opiskelu ei kerta kaikkiaan kiinnosta. Silloin on parasta hankkia muuta ajateltavaa. Tällaisia hetkiä varten on olemassa vapaa-aikatoiminta.
Kortepohjan vapaa-aikatoimikunnan järjestämissä kerhoissa arjen pääsee unohtamaan hetkeksi. Voi marssia kuviskerhoon ja taiteilla Kelan opintotukilomakkeista Edvard MunchinHuudon hahmon näköisen tuskaisen ukon. Tai sitten voi käväistä teatterikerhossa hyppimässä ja huutamassa turhaumansa pois. Roolipelikerhossa voi heittäytyä joksikin aivan muuksi, ja pöytäjääkiekkoa lätkiessä voi kerätä pisteitä opintopisteiden sijaan. Saattaapa käydä myös niin, että kyllästymisillan pelastaa jokin KVAT:n loistotapahtuma.
Ja kun Kylässä ollaan, voi aina pyytää lähellä asuvat ystävät käymään tai kutsua itsensä naapuriin teelle. Hyvässä lykyssä naapuriystävä on juuri leiponut jotakin ja on mielissään, kun saa tarjota lämpimäisiä jollekulle. Yhdessä on paljon mukavampi ihmetellä maailman ja rahan menoa, tuskitella hitaasti eteneviä opintoja ja saada vertaistukea.
Kyllä on mahtavaa olla opiskelija. Opiskelija lienee ainut ammattinsa edustaja, joka voi siirtää työnsä myöhempään vain siksi, ettei homma huvita. Siispä jos pänttääminen pännii, unohda se hetkeksi ja tee välillä jotakin hauskempaa hyvässä seurassa!
Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on KVAT:n puheenjohtaja.
Oheinen teksti on julkaistu Kortepohjan vapaa-aikatoimikunnan tiedotuslehdessä Kylähullussa 2/2009. Kuvan otti Akviliina Seppä.
Lähestyvien edustajistovaalien (ennakkoäänestys 28.-29.10., vaalit 3.-4.11.) kunniaksi kerrottakoon, mitä vastasin YK:n eli Yhdistyneiden Kieltenlukijoiden vaalikysymykseen.
Miksi kieltenopiskelijan kannattaa äänestää juuri Heliä?
Menneiden aikamuotojen sijaan toimin aktiivisesti futuurissa.
Puolustan kielten keskipienten ainejärjestöjen oikeuksia. Suomenopiskelijana tiedän, että keskipienissä ainejärjestöissä pienikin joukko saa paljon hyvää aikaan, kun toimitaan ahkerasti talkoovoimin. Suomen ainejärjestön Sanen puuhat ovat loistoesimerkkejä siitä, kuinka veikeitä juttuja voidaan tehdä ilman suuria rahoja, tiloja ja sponsoreita. Aivan yhtä lailla koko ylioppilaskuntakin voi tehdä joitakin asioita vailla ihmeempiä varoja.
Haluan lisää vaihtoehtoja tenttimiseen. Tenttiakvaario on jo hyvä alku, mutta himoitsen myös suullisia tenttimismahdollisuuksia. Lisäksi tahdon opiskelumateriaalin helpommin saataville.
Teen kaikkeni, jotta humanisteille, erityisesti kieltenopiskelijoille, saadaan lisää harjoittelupaikkoja. Maailma tarvitsee muitakin kuin opettajia, vaikka me opettajat olemmekin "yhteiskunnan tukipilareita ja oppilaitten kasvun vankkoja kukkakeppejä".
Kaiken tämän hyvän lisäksi hallitsen modukset erinomaisesti!
Monia - tai joidenkin mukaan mitään - asioita ei voi koskaan tietää varmasti tai varmaksi. Agnostikkojen elämä lienee helppoa, sillä heidän ei tarvitse miettiä, onko jokin totta vai ei - mitäänhän ei voi tietää.
Eräs ystäväni lupaa asioita tavallisesti vain lähes varmasti. Hän jättää lupauksiinsa aina pienen "jos Luoja suo" -varan, sillä hän ei mielestään voi tietää, millaisia juonia hänen päänsä menoksi jossain ylhäällä on suunniteltu.
Syy, mikä sai minut pohtimaan tällaisia näin sunnuntai-illan ratoksi, on eräs kasvatustieteeseen liittyvä koulutehtävä. Olen lukenut professori Timo Saloviidan artikkelin inkluusiosta eli "osallistavasta kasvatuksesta". Nyt minun pitäisi sitten olla kahden tai kolmen liuskan verran jotakin mieltä.
Mielipiteet syntyvät yleensä vasta pitkähköjen pohdintojen jälkeen. Esseeahdistuksessani voisin soimata itseäni siitä, että minulla on ollut koko kurssin verran aikaa muodostaa kypsä mielipiteeni inkluusiosta. Mieleni minun tekevi kuitenkin huokaista syvään ja lausua samalla kuin hengitän sisään (mikä saa puheen kuulostamaan todella ärsyttävältä, kuunt. huom.), että eihän Suomen valtiokaan ole saanut muodostettua selkeää mielipidettään inkluusiosta edes viidessätoista vuodessa.
Suomi on nimittäin vuonna 1994 allekirjoittanut Salamancan julistuksen, erityisopetusta koskevan tavoiteohjelman, jossa todetaan muun muassa näin: "Koulujen pitäisi ottaa vastaan kaikki lapset riippumatta heidän fyysisestä, älyllisestä, sosiaalisesta, emotionaalisesta, kielellisestä tai jostain muusta tilastaan." Julistus määrittelee inklusiivisen koulun paikaksi, joka hyväksyy kaikki lapset yleisopetuksen luokille. Silti Suomessa siirretään entistä enemmän oppilaita erityisluokille. Missä kohtaa ymmärrys on loppunut?
Mistä minä voin sitten tietää, että inkluusio on oikein ja segregaatio (= eristäminen) väärin ja että inkluusio toimii? En mistään. Voin vain uskoa niin. En minä ole milloinkaan nähnyt Jumalaa tai Jeesustakaan, mutta voin uskoa heidän olemassaoloonsa, jos niin tahdon. Samoin vaikka en koskaan ole nähnyt inkluusiota käytännössä, voin uskoa sen toimimiseen.
Eräs toinen ystäväni kysyi minulta kerran kävellessämme elokuisen pellon ohi, mistä tietää, että vilja on kypsää. Tarjosin vastaukseksi erilaisia fysikaalisia ratkaisuja. Ne eivät kelvanneet. Ystäväni vastaus olikin lainaus eräästä vanhasta kansa(koulu)nlaulusta: "Pam, pam, rumpu kaikuu, vilja kypsää on." Äänestä voi siis myös tietää. Jos inkluusiosta jaksetaan pitää ääntä, yhä useammat kuulevat siitä ja voivat vakuuttua sen oikeellisuudesta.
Kävin tänään katsomassa Jyväskylän Ylioppilasteatterin (JYT) näytelmän Boxing. JYT:n näyttelijöiden parhaimmiston esittämä kuvaus puhumisen ja puheeseen uskomisen voimasta vertautui kiehtovalla tavalla väkivaltaan. Aplodien aikana mietin, mistä tiedän, että taideluoma oli hyvä. Vastaus selvisi pian: valojen sytyttyä yleisö ei liikahtanutkaan, vaan kaikki katsojat pysyivät poikkeuksellisesti paikoillaan. Siispä jos yleisö liimautuu istuimiinsa, voi arvella näytelmän olleen niin vavahduttava, ettei kukaan voi kuvitellakaan poistuvansa salista. Mitäänhän ei välttämättä voi tietää. (Syynä voi nimittäin olla myös se, että rivin reunimmaiset ovat olleet niin vaikuttuneita näkemästään, etteivät ole tajunneet siirtyä pois muiden kulkureitiltä.)
Jos jotain olen yliopistossa oppinut, niin ainakin tämän: kun on ikävää, kannattaa mennä kirjastoon. Päivä pelastuu välittömästi.
Kirjastoissa pääsee vakoilemaan elämän kummallisuuksia ihan läheltä. On jännittävää seurata, mitä kirjoja ihmiset lukevat ja palauttavat, miten he käyttäytyvät hiljaisuuden tai "hiljaisuuden" vallitessa ja millaisia keskusteluja hyllyjen välissä käydään.
Saattaapa kirjastossa törmätä myös mielenkiintoisiin persooniin, jotka syystä tai toisesta tulevat juttusille. Tähän mennessä erikoisimpia tuttavuuksiani ovat 1) "heviorkesterissa" soittava taiteilija, joka kysyi, olenko taiteilija, kun käytän baskeria 2) kymelö, joka kärttää aina pelaamaan shakkia kanssaan 3) Kirjaston poika - tai oikeastaan kaksi poikaa - jotka päätyivät laulun aiheeksi.
Kaikkein jännittävintä on kirjaston kahvilassa. Ainakin yliopiston pääkirjaston Café Librissä voi tehokkaasti välttyä yksinäisyydeltä. Varmin keino saada seuraa on näyttää siltä, että tekee jotakin.
Tänään välikeaikaa kutvaillessani olin kirjoittavinani runoa, mutta oikeasti pureskelin kynäni päätä, väritin ruutupaperin kulmasta joka toisen ruudun tummemmaksi ja joka toisen vaaleammaksi ja uitin suklaapalaa kahvissa. Viereisessä pöydässä joukko (mitä ilmeisimmin) filosofian opiskelijoita matki Pasila-televisiosarjan hahmoja ja asetteli lierihattua kynän päässä olevan trollin päähän. Lähistöllä istuskeli myös eräs lievästi Jarkko Martikaisen näköinen mies, joka on nykyään joka paikassa.
Yhtäkkiä joku heitti minua hansikkaallaan. Osumaton heittäjä oli muuan tuttu nuorukainen, joka tuli kysymään, mitä puuhailen. Kerroin, että yritän kirjoittaa runoa, mutta jälkeä ei tahdo syntyä (paitsi erisuuntaisia vinoviivoja paperinkulmaan). Nuorukainen tarjoutui ensin jäämään innoittajakseni, mutta koska hän oli pahasti flunssassa, hän päätti jatkaa "omituista haahuilua".
Maailma on siksi jännittävä, että se on täynnä vaihtoehtoja.
