Olen nautiskellut juhannuksesta syventymällä hyviin kirjoihin ja vielä parempiin viineihin. Olli Jalosen rehellisen ja todellisen Poikakirjan (suosittelen!) kanssa maistui ylimakea valkoviini. Paavo Väyrysen tilaviinimyymälästä Pohjanrannasta hankkimani karviaisviini sen sijaan tarvitsee parikseen ulkomaista draamaa, jota E:n kanssa luemme lukupiirissä. Sattuipa myös sopivasti, että kaikissa nyt lukemissani opuksissa vietettiin juhannusta.
Eniten juhannusta oli suuresti ihailemani August Strindbergin näytelmässä Neiti Julie. Kenties rohkenen julkaista pienen kirjoitukseni, jonka olen kynäillyt "kirjaesseeksi" Mäntsälän lukiossa mahdollisesti abivuonnani 2006–2007. Muistan, etten koetilanteessa ollut saada mitään aikaan. Aika kului, ja luin näytelmää ja esipuhetta yhä uudelleen. Mikään esseen aloitus ei toiminut. Sitten keksin, että draamasta voisi kirjoittaa niin ikään draamana. Yhtäkkiä sain sanottua kaiken haluamani – ja vielä vähän enemmän. Teksti on tässä alkuperäisasussaan.
* * * * *
Näin tehtiin Neiti Julie
Yksinäytöksinen epänäytelmä.
Henkilöt:
August Strindberg,
kirjailija
Joseph Seligmann,
julkaisija
Neiti Julie,
ylhäinen neiti, näytelmän henkilö
Julien isä,
mainitaan näytelmässä
Julien äiti,
mainitaan näytelmässä
Kruununvouti,
mainitaan näytelmässä
Jean, palvelija,
näytelmän henkilö
Kristin, keittäjä,
näytelmän henkilö
Yleisöä
Televisiossa ja
elokuvien lisäkkeenä nähtävien ”Näin tehtiin” -dokumenttien kaltainen
puheohjelma. Henkilöt istuvat studion lavalla nojatuoleissaan ja yleisö
kauempana aitioissaan.
Äiti:
Koska minulla ei ole repliikkejä näytelmässä, tahdon lausua ensimmäiset sanat - -
Isä: (Ivallisesti) Ja aivan varmasti myös viimeiset!
Äiti:
Älä keskeytä! Siis… vaikka tämä on naturalistinen näytelmä, emme aio kertoa, kuinka kirjaimellisesti tehtiin neiti Julie. (Nauravat.)
Strindberg:
Kuulin tämän kertomuksen useita vuosia ennen näytelmän kirjoittamista. Tarinan traagiset ainekset tekivät minuun vaikutuksen.
Julie:
Tässä on jotain hamletmaista.
Strindberg: (Töykeästi) Totta, se jokin on otsikko: ”murhenäytelmä”.
Julie:
Miksi meitä naisia täytyy aina solvata? Ensin viedään kauniit puvut, sitten lupa teatterimaskiin, kunnia ja henki! Ja vihreän lintunikin tapoit!
Jean:
Ei, neiti, sen tapoin minä.
Julie:
”(Lyö häntä korvalle) Hävetkää!”
Jean:
”Itsehän te käskitte!”
Strindberg:
Hänellä on kuukautiset, mutta minähän en halua korostaa motiiveja.
(Miehet nauravat, naiset närkästyvät.)
Seligmann:
Pitäisikö tuokin sensuroida? Olen tehnyt vasta kolmesataa muutosta tekstiin.
Strindberg:
Eipä se ole siitä paljoakaan pahentunut. (Yleisölle:) Pilkunviilaaja!
Isä:
Aika monta muutosta näin lyhyessä tekstissä!
Kristin:
Onpa sitä maar ollut siinäkin opettelemista. Vaikka nukunkin melkein koko näytöksen ajan enkä liikoja tarinoi, niin en meinaa millään muistaa kaikkia – mitä ne oli – repliikkejä.
Jean:
Repliques en français.
Julie:
”Jean taitaa olla aristokraatti!”
Kruununvouti:
Luojan kiitos minä purin kihlaukseni tuon olennon kanssa.
Julie:
”Se on vale! Minä sen purin!”
Jean:
Seuraavaksi minä sanon, että - -
Kaikki:
”TEHÄN VIHAATTE MIESVÄKEÄ?” (Kristin lausuu hieman muiden jäljessä)
Julie:
Niin vihaan! Mutta silti muka lankean tuon palvelijan pauloihin. Hah! (Katsoo ylhäisesti Jeania) Tuohonko muka olisin verliebt?
Jean:
Näin se vaan on.
(Pantomiimi: muut jäävät nojatuoleihinsa yleisön eteen, Julie ja Jean menevät sivummalle ja esittävät kengänsuutelukohtauksen.)
Julie:
Ah! Menetin kunniani! Nyt minun täytyy päättää päiväni!
Strindberg:
Juuri tätä vihaan teatterissa. Pateettisuutta lavalla ja apaattisuutta katsomossa. Siellä tekin istutte kaukana valoisassa aitiossanne ja märehditte illallistanne. (Osoittaa erästä ruokailijaa) Kuunteletteko te edes? Täytynee kirjoittaa varastoon ja valmistella sivistyksen messiaan saapumista teatteriin.
(Julie ja Jean jatkavat kohtaustaan.)
Jean:
Tämä ei käy laatuun! ”Ettekö te tiedä että on vaarallista leikkiä tulella?”
Julie:
”Ei minun; minulla on vakuutus!”
Seligmann:
Tuo oli hyvä! Kun syyskuun puolivälissä 1888 aloin muokata Strindbergin tekstiä – ja huomatkaa, lisäilin myös omia keksintöjäni siihen –, huomasin heti, että tuo virke on omiaan naurattamaan katsojia.
Strindberg:
Minä en laskelmoi! Olen todella luonnollinen! Olen aidoin hahmo koko teatterissa!
Julie ja Jean: (Ironisesti) Ja ME kun luulimme olevamme näyttelijöitä…!
Seligmann:
Tähän väliin kaupallinen tiedotus. Ostakaa tekin Neiti Julien alkuteos ”Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel” tai Helena Anhavan suomennos. Saatte enemmän irti juonesta lukemalla tekstin.
Strindberg:
Myykää vain kirjoja, unohtakaa näytteleminen. Minä hankkiudun infernokriisiin. (Lähtee ovi paukkuen tai ”huojuen”.)
Äiti:
Kai me isän kanssa saamme palkkaa tästä, että esitimme rooleja, joita ei ole olemassa?
Yleisö:
Tämä on skandaali. Pöyristyttävää!
* * * * *
Ou jee! Ylen Elävästä arkistosta löytyy ZhyliitäTauno Palon ja Kyllikki Forssellin esittämänä.
Elvi: Päivän teema on näköjään Itävalta-Unkari, vai mitä Otto? Siellä oli kaikki paremmin!
Otto: – –
Viliina: Miten Otto ja Itävalta-Unkari liittyvät toisiinsa?
Heli: Ai miten Otto ja Itävalta-Unkari liittyvät toisiinsa? No.
Otto von Bismarck.
Preussin-Itävallan sodan jälkeen Saksan liitto romahti ja Saksan keisarikunta muodostettiin Ranskan-Preussin sodan (1870–1871) jälkeen Preussin ja Otto von Bismarckin johdolla Habsburgien Itävallan jäädessä ulkopuolelle. Vuonna 1867 Unkari sai laajan itsehallinto-oikeuden, ja samalla valtakunta sai nimen Itävalta-Unkari.
Vuonna 1878 Itävalta valloitti Bosnian ja Hertsegovinan Ottomaanien valtakunnalta. Se liitettiin keisarikuntaan 1908 Berliinin sopimuksessa yhteishallintoon talousministeriön alaisuudessa, mikä sai jotkut pelkäämään, että itävaltalaiset suunnittelivat siitä kolmatta kuningaskuntaa Kroatian kanssa vähentämään Budapestin valtaa.
Serbian noustua vuosien 1912–1913 Balkanin sodissa merkittäväksi kuningaskunnaksi Ottomaanien valtakunnan kustannuksella Itävalta-Unkarissa syntyi serbikansallinen liike, joka kannatti serbien liittymistä Serbiaan. Tämä johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen serbinationalisti Gavrilo Principin murhattua arkkiherttua Frans Ferdinandin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914.
Ampumavälikohtauksesta innoituksen saanut glasgowlainen huippuyhtye Franz Ferdinand on tehnyt hienon laulun Bang Bang (All For You, Sophia). Arkkiherttuattaren nimihän oli Sophie, mutta Sophia kuulemma rimmasi paremmin lauluun.
Tasan 10 vuotta ennen arkkiherttuatar Sophien kuolemaa, 28.6.1904, tapahtui pahin rauhan ajan merionnettomuus ennen Titanicin uppoamista. Glasgow’ssa rakennettu tanskalainen matkustajahöyrylaiva SS Norge upposi Rockallin vesillä pohjoisella Atlantilla.
Uppoamattoman laivan Titanicin uppoamisesta tehtiin menestyselokuva Titanic, jonka tunnussävelmän My Heart Will Go On laulaa kanadalainen Céline Dion. Dion voitti myös Eurovision laulukilpailun Sveitsin edustajana vuonna 1988 kappaleella Ne partez pas sans moi, joka sai 137 pistettä. Kappale on viimeisin ranskankielinen voittokappale.
Freija.
Vuosi 1988 oli karkausvuosi, joka alkoi perjantaista. Perjantai germaanisissa kielissä, kuten englannissa, hollannissa, saksassa ja ruotsissa – ja näistä lainautuneena myös suomessa –, tulee Freija- tai Frigg-nimisen aasajumalattaren nimestä. Freija on skandinaavissa mytologiassa vaanien sukuun kuuluva jumalatar. Hän on kauneuden, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, ja samalla myös kaikkein kaunein jumalista. Taistelun jumalattarena Freija ratsastaa Hildisvín-nimisellä villisialla. Villisian merkitys skandinaavisessa mytologiassa liittyy hedelmällisyyteen ja suojeluun. Eräs runo kertoo miten Freija muutti Ottarin villisiaksi suojellakseen tätä. Tämä Ottar Haalogalantilainen puolestaan oli 800–900-luvun taitteessa elänyt viikinki ja tutkimusmatkailija, joka antoi laajan selvityksen Euroopan pohjoisosista. Ottarin suullinen matkakertomus kirjoitettiin muistiin muinaisenglannin kielellä Alfred Suuren toimittaman Paulus Orosiuksen maailmanhistorian liitteeksi.
Alfred Suuri.
Alfred Suuri (849–899) oli anglosaksien kuningas, joka hallitsi Wessexiä vuosina 871–899. Hän on tunnettu valtakuntansa puolustamisesta tanskalaisia viikinkejä vastaan ja on ainoa Englannin monarkki, joka sai lisänimen "Suuri". Hän oli myös ensimmäinen Wessexin kuningas, joka nimesi itsensä Englannin kuninkaaksi. Wessex oli yksi anglosaksien valtakunnista, jotka edelsivät Englannin kuningaskuntaa. Sen nimi tarkoittaa läntisiä sakseja (Westseaxe), ja se sijoittui nykyisen Englannin lounaisiin ja eteläisiin osiin. Wessexin pääkaupunki oli Winchester, josta tuli myöhemmin joksikin aikaa koko Englannin pääkaupunki.
Winchesterissä kuoli maailmankuulu kirjailijatar Jane Austen, joka haudattiin katedraaliin. Austenin ensimmäinen romaani Sense and Sensibility julkaistiin aluksi hänen oman nimensä sijasta nimimerkillä A Lady.
Henry Fielding.
Huomattavasti myöhemmin muuan walesilainen laulaja Tom Jones levytti Paul Ankan kirjoittaman laulun She’s a Lady, josta tuli suuri hitti. Tom Jones on tuttu nimi myös kirjailija Henry Fieldingin (s. 1707) romaanista The History of Tom Jones, a Foundling. Kirjailija Fielding kuoli lähellä Lissabonia vuonna 1754.
Seuraavana vuonna, 1. marraskuuta 1755, Lissabonissa oli voimakas maanjäristys, jonka episentrumi oli Atlantin valtamerellä noin 200 kilometriä Lissabonista lounaaseen. Järistys tapahtui pyhäinpäivän aamuna noin klo 9.40. Suurin osa kaupunkilaisista oli järistyksen aikaan kirkossa muistelemassa pyhiä, ja monet heistä joutuivat sortuvien kirkkorakennusten murskaamiksi. Pyhäinpäivän kunniaksi Lissabonin lukuisissa kirkoissa oli sytytettynä suuri määrä kynttilöitä, jotka sytyttivät maanjäristyksen jälkeen suuria tulipaloja. Tulipalot tuhosivat Lissabonin keskustan lähes kokonaan, ja Atlantilta hyökynyt tsunami täydensi tuhon.
Innocentius III ja Otto IV.
2000-luvun alun talousvaikeuksista puhumattakaan Portugalissa on ollut melkoisen tukalaa jo keskiajalla, kun paavi Innocentius III aloitti inkvisition siellä ja Espanjassa. Samainen paavi Innocentius III kruunasi Otto IV:n Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi 4. lokakuuta vuonna 1209.
Samana päivänä, mutta joitakin satoja vuosia myöhemmin, 4. lokakuuta 1881, Laukaassa syntyi Otto Wille Kuusinen. Talvisodan alkaessa 1939 Josif Stalin nimitti Kuusisen "Suomen kansanhallituksen" eli Terijoen hallituksen pää- ja ulkoministeriksi. Stalin seurasi Vladimir Leniniä Neuvostoliiton johtajana astuen johtoon 3. huhtikuuta 1922. Stalin suhtautui vainoharhaisesti ihmisiin, koska hänestä kaikki olivat potentiaalisia salamurhaajia.
Jesse James.
Tasan 40 vuotta ennen Stalinin johtoon pääsyä, 3. huhtikuuta 1882, erään tunnetun yhdysvaltalaisen lainsuojattoman elo päättyi sellaisella tavalla, että sitä Stalinkin olisi kavahtanut. Jesse James ja hänen rikostoverinsa Charles ja Robert Ford söivät aamupalaa Jamesin talolla. James huomasi talossaan pölyisen taulun. Hän nousi tuolille puhdistamaan sitä, siisteysintoilija kun oli, eikä hänellä ollut asetta. Robert Ford huomasi tilaisuutensa tulleen ja tappoi Jamesin ampumalla tätä takaraivoon. Jamesista oli luvattu 10 000 dollarin palkkio, mikä houkutti palkkionmetsästäjä Fordia.
Sioux-intiaani.
Jesse Jamesia on joskus nimitetty ”Villin lännen Robin Hoodiksi”, koska hänkin ryösti rikkailta ja jakoi saalistaan köyhille. Robin Hood on ollut suosittu fiktion aihe, ja vuonna 1991 ilmestynyt Kevin Costnerin tähdittämä elokuva Robin Hood – varkaiden ruhtinas oli 1990-luvun alun tuottoisimpia elokuvia. Näyttelijä Costner tunnetaan kenties parhaiten hänen ohjaamastaan elokuvasta Tanssii susien kanssa (1990). Elokuva kertoo Yhdysvaltojen armeijan ratsuväen upseerista, joka ystävystyy sioux-intiaanien kanssa ja joutuu uhraamaan uransa ja suhteensa omaan kansaansa. Osa sioux-intiaaneista asui Minnesotan osavaltion alueella. Kuinka ollakaan, Minnesotaa kutsutaan ”10 000 järven maaksi”, ja kymmenen tuhattahan on sama luku kuin mitä Jesse Jamesin päästä – tai takaraivosta – oli dollareina luvattu.
Tietenkin ennen Jesse Jamesin kuolemaa hänen rikollinen uransa oli alkanut, mikä tapahtui hänen ensimmäisen pankkiryöstönsä yhteydessä 13. helmikuuta 1866.
Otto Frank.
Sattumaa tai ei, 13. helmikuuta 1905 Wienissä, jo aiemmin mainitun Itävalta-Unkarin pääkaupungissa, syntyi muuan Elfriede Markovits. Hän meni naimisiin Erich Geiringerin kanssa ja sai kaksi lasta, Heinzin (1926) ja Evan (1929). Perhe muutti ensin Belgiaan ja sitten Alankomaihin vuonna 1938, missä se asettui asumaan erään Frankin perheen naapuriin. Eva Geiringerillä oli yhteisiä ystäviä Frankin perheen nuoremman tyttären Annen kanssa.
Toisen maailmansodan ja keskitysleirivaiheiden aikana juutalainen Geiringerin perhe hajosi. Perheen miehet kuolivat pakkomarssilla juuri ennen sodan päättymistä. Elfriede Geiringer palasi Eva-tyttärensä kanssa Amsterdamiin. Pian sen jälkeen he saivat vieraaksensa entisen naapurintytön Annen isän herra Frankin. Vuonna 1953 Elfriede ja Otto Frank menivät naimisiin.
Elisabet eli Sissi.
Anne Frankin päiväkirjasta on tehty useita filmatisointeja, ja hän on yksi tunnetuimmista ”faktiivisista ja fiktiivisistä hahmoista”. Toinen samoin tunnettu todellinen historiallinen henkilö, jonka elämästä on kuvattu elokuvia, on Itävallan keisarinna Elisabet eli Sissi. Sissi oli Baijerin kuninkaan Ludvig II:n tärkeä luottohenkilö.
Ludvig II.
Ludvig II oli Baijerin kuningas vuosina 1864–1886. Hänet muistetaan käytökseltään omalaatuisena kuninkaana, joka rakennutti satumaisen hienoja linnoja. Ludvig meni vuonna 1867 kihloihin serkkunsa, Baijerin herttuattaren Sophien kanssa. Ludvig purki kuitenkin kihlauksen vain kaksi päivää ennen häitä. Syyksi on arveltu Ludvigin yliherkkää luonnetta, joka ei sietänyt ajatusta siitä, että joku ihminen pääsisi liian lähelle häntä. On myös arveltu, että Ludvig oli homoseksuaali. Täysin yksin Ludvig ei kuitenkaan jäänyt. Itävallan keisarinna Elisabet (elokuvista tuttu Sissi) ja Ludvig olivat ystävällisissä väleissä koko elämänsä ja harrastivat syvällistä kirjeenvaihtoa keskenään. Toinen henkilö, jolle hän saattoi purkaa hallitsemiseen liittyviä huolia, oli Preussin kansleri Otto von Bismarck (mainittu aiemmin), joka suhtautui isällisen hyväntahtoisesti nuoreen Ludvigiin.
Prinssiregentti Luitpold.
Baijerin hallitus ja Ludvigin setä prinssi Luitpold totesivat, että on aika siirtää omituinen kuningas ”varhaiseläkkeelle”. Niinpä Ludvig asetettiin vuoden 1886 kesäkuussa holhouksen alaiseksi ja Luitpold nimitettiin sijaishallitsijaksi. Toimenpidettä perusteltiin Ludvigin ”parantumattomalla mielisairaudella”, vaikka hänelle ei ollut edes tehty kunnon lääkärintarkastusta. Todistajanlausunnotkin olivat ristiriitaisia: kaikki myönsivät, että kuninkaan käytös on hieman omituista, mutta toisaalta hän pystyi myös järkevään keskusteluun. Ludvig siirrettiin tarkkailtavaksi Bergin linnaan lähelle Müncheniä. Hänelle sallittiin kuitenkin valvotut kävelyretket linnan ympäristössä. Pari päivää Bergiin saapumisen jälkeen hän lähti kävelylle häntä hoitavan lääkärin Bernhard von Guddenin kanssa. Tämän jälkeen ei tiedetä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedetään vain se, että heidät molemmat löydettiin 13. kesäkuuta hukkuneina linnan lähellä olevasta Starnberg-järvestä. Virallinen selitys oli, että Ludvig oli päättänyt tappaa itsensä hukuttautumalla, ja kun lääkäri oli yrittänyt estää häntä, Ludvig oli tappanut itsensä ohella lääkärinkin. Mutta myös monenlaisia Ludvigin kuolemaan liittyviä salaliittoteorioita on rakenneltu.
Otto I, Baijerin kuningas.
Ludvigin kuoleman jälkeen kuninkaaksi tuli hänen veljensä Otto, joka toisin kuin Ludvig, oli täysin yksiselitteisesti mielisairas ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Sijaishallitsijana jatkoi prinssi Luitpold.
Otto von Habsburg.
Starnberg-järvi todisti myöhemmin myös toisenlaista kuolemaa. Itävallan viimeisen keisarin poika, arkkiherttua Otto von Habsburg kuoli 4.7.2011 Baijerissa 98 vuoden ikäisenä. Suvun mukaan arkkiherttua nukkui rauhallisesti pois huvilassaan Starnberg-järven rannalla.
Otto von Habsburg oli tunnettu terävästä huumoristaan. Ollessaan kerran käymässä Wienissä hän ihmetteli taksinkuljettajalle valtaisia väkijoukkoja ja liikenneruuhkaa. Taksinkuljettaja sanoi tämän johtuvan pian alkavasta jalkapallo-ottelusta. Habsburg kysyi, mistä ottelusta on kyse. Taksinkuljettaja vastasi: "Itävalta–Unkari." Habsburg tokaisi: "Ketä vastaan?"
Gavrilo Princip ja Frans Ferdinand.
Ihme, että Otto von Habsburg, kuulan kalloonsa saaneen arkkiherttua Frans Ferdinandin veljenpojan Kaarle I:n poika, uskalsi ajaa taksilla väkijoukon keskellä. Ovathan myös Suomen viimeaikaiset mediatapahtumat todistaneet, ettei ainakaan uusien suomalaisten tai perussuomalaisten kansanedustajien kannattaisi lainkaan ajaa taksilla, koska joukkoviestimet nostavat taksimaksuista hirveän haloon, eikä kansakaan sitten tykkää.
Huu. Kämpässäni on parin viikon ajan kuulunut mystisiä haamuääniä. Outoja naksahduksia, joiden lähdettä on ollut vaikea paikantaa. Kuumina päivinä olen epäillyt naksahtelijaksi jääkaappia, kosteina päivinä tuuletusikkunaa, ukkosella sähkölaitteita ja öisin vaikka mitä.
NAKS.
Naksahdukset ovat kuuluneet yleensä yksittäin, ja äänessä on ollut jotakin selittämättömän puista. Ääni ei siis ole kuulostanut esimerkiksi sähkösaunan kiukaan päälle kytkeytymiseltä. Olen myös ollut melko varma, että äänet ovat kuuluneet omasta asunnostani eivätkä naapureista. Silti aina välillä: NAKS.
NAKS.
Olen melko herkkä äänille, joitten lähdettä en tiedä. Pystyn aivan helposti vaikka nukkumaan kovaäänisesti tikittävien kellojen tai mouruavan aggregaatin vieressä. Äänet itsessään eivät häiritse, kunhan ne ovat tuttuja. Mutta nämä haamuäänet ovat saaneet minut hyppimään seinille. Onko jossakin hiiri? Kuka on komerossa? Sortuuko kirjahylly? Mitä oikein tapahtuu?
NAKS.
Iltapäivällä kuului taas muutama naksahdus. Hiippailin ympäri asuntoani ja koetin kuulostella, mistä naksahdus olisi voinut kuulua. Paikantaminen oli vaikeaa, koska ääni kuuluu vain todella satunnaisesti. Sain kuitenkin jotenkin pääteltyä, että ääni olisi kuulunut jostakin asuntoni keskivaiheilta, olohuoneen ja työhuoneen tienoilta, makuuhuoneen vierestä.
- - - [Ei kuulu mitään.] - - -
Koska naksahduksia ei enää kuulunut, ryhdyin huvikseni soittamaan kitaraa. Se oli taas järkyttävässä epävireessä. Kenties kostea sää ja ikkunan pitäminen auki eivät tee hyvää akustiselleni. Viritin vehkeen ja soittelin aikani. Sitten muihin puuhiin.
NAKS.
Mikä ihme haamu täällä naksauttelee kuolleita niskojaan? Mutta miksi ääni kuulosti nyt niin tutulta? Aivan, viritystapit naksahtelevat samalla tavalla! Puinen ääni! Kitaratelineen sijainti!
- - - [Ei kuulu mitään.] - - -
Liian myöhäistä. Kitaran epävireisin kieli, A, roikkuu hervottomana. Kieli on jo niin vanha, etten olisi voinut sitä pelastaa. Se on purkautunut pitkältä matkalta, ja haamunaksahdukset ovat kuuluneet juuri tästä purkautumisesta. Viimeinen viritys taisi olla kielelle liikaa. Levätköön rauhassa.
Olen tänä keväänä kokeillut uutta liikuntaharrastusta. Sen nimi on aerobib, ja harrastan sitä yliopiston pääkirjastolla varsinkin tiistai-iltapäivisin ennen äidinkielen opettamisen luentoa.
Aerobibin hienous perustuu sen sosiaaliseen luonteeseen, helppouteen, jokapäiväisyyteen ja sääntöjen muunteluun. Nimensä mukaisesti laji kehittää harrastajansa hapenottokykyä (aero-) jopa pölyisen kirjaston (-bib) uumenissa. Tyypillisiä lajiin kuuluvia harjoituksia ovat kirjaston portaissa juokseminen, vapaille kopiokoneille (oik. monitoimilaite) tai tietokoneille säntäily ja marssiminen salista toiseen.
Tämänpäiväinen aerobib-harjoitukseni eteni seuraavasti:
1. Kipitin kirjastolle ja marssin rehvakkaasti ensimmäisen kerroksen kopiokoneille.
2. Jonottaessani kopiointivuoroa jännittelin pohje- ja sormilihaksiani niin kauan, että toinen kopiokoneista vapautui.
3. Loikin toisen kopiokoneen ääreen ja huomasin, että sen näytössä vilkkui jonkinlainen virheilmoitus.
4. Säntäsin takaisin paikalleni jonoon ja jatkoin pohjetreeniä.
5. Toimivaa kopiokonetta käyttänyt henkilö Z mainitsi, että hänellä saattaisi mennä kauan, joten lähdin marssimaan kohti ensimmäisen kerroksen tietokoneluokkaa. Matkalla tein ylimääräisen kierroksen Café Librissä siltä varalta, että paikalla olisi ollut tovereita.
6. Edettyäni tietokoneluokkaan poukkoilin edestakaisin, kunnes löysin vapaan tietokoneen. Valitettavasti se oli epäkunnossa, joten poistuin tietokoneluokasta saman tien.
7. Suunnistin reippaasti kohti toista kerrosta, mutta käytin tarkoituksellisesti pidempää kulkureittiä voidakseni samalla tarkistaa, toimiiko toisen kerroksen kopiokone, joka on usein epäkunnossa. Näkyi toimivan, koska se oli varattu.
8. Kiersin kaikki toisen kerroksen tietokonepisteet vain todetakseni jokaisen olevan varattu.
9. Tein uuden kierroksen ja marssin sitten toisen kerroksen tietokoneluokkaan. Lyhykäisen pohjevenyttelyn jälkeen pääsin tietokoneelle, josta saatoin "vapauttaa" tarvitsemani luentopaperit (eli laittaa ne tulostumaan).
10. Kipitin takaisin toisen kerroksen kopiokoneelle, joka oli edelleen varattu, ja lyhykäisen pohje- ja sormilihasvenyttelyn jälkeen hyppelin portaat alas ensimmäiseen kerrokseen.
11. Ensimmäisen kerroksen kopiokoneista epäkuntoiseen oli ehditty kiinnittää lappu, jossa luki HUOLTO TILATTU!!! Henkilö Z näkyi edelleen taistelevan toisen laitteen kanssa.
12. Jatkoin matkaa tietokoneluokkaan, jossa joku tietokoneelle pääsyä jonottava oli leiriytynyt oven eteen. Pahoiteltuani sisään änkeämistäni hän siirsi leirinsä kopiokoneen eteen. Pahoittelin uudestaan, pääsin kopiokoneen ääreen ja saatoin todeta siinäkin välkkyvän virheilmoituksen.
13. En jäänyt pitemmäksi aikaa tutkimaan laitteen epäkuntoisuuden tasoa, vaan poistuin luokasta ja suunnistin henkilön Z käyttämän kopiokoneen luokse.
14. Tällä välin henkilö Z oli tullut siihen tulokseen, että hänen käyttämässään kopiokoneessa on jotakin vikaa, minkä hän ystävällisesti kertoi minulle. Hän jäi vielä taistelemaan laitteen kanssa, mutta minä kiipesin jälleen toiseen kerrokseen.
15. Toisen kerroksen kopiokonetta koko tämän ajan käyttänyt henkilö jatkoi edelleen kopiointiaan ja jokaisen paperiarkin yksityiskohtaista tarkastelua ja asettelua pinoon ennen seuraavan kopion ottoa. Minä nojailin paperinkeräyslaatikkoon, venyttelin hartioitani ja steppasin vähä-äänisesti.
16. Toiseen kerrokseen alkoi syntyä kopiointijonoa. Huolellinen kopioitsija nopeutti tempoaan hieman, mikä aiheutti laitteeseen paperitukoksen. Steppaamiseni laitteen hurinan ja kopioäänien tahdissa ei enää onnistunut. Otin muutamia askeleita kiukuttelevaa kopiokonetta kohti ja ojentelin auttavia käsiäni – valitettavasti tuloksetta.
17. Henkilö Z kiipesi portaita, näki minut toisen kerroksen kopiointijonossa ja kysyi, olenko vielä käynyt kolmannessa kerroksessa.
18. Koska en ollut vielä kiivennyt ylös saakka, kipaisin henkilön Z mukaan ja nousin vielä parit portaat. Henkilö Z selosti samalla erään hauskalta vaikuttavan elokuvan juonen.
19. Kolmannessa kerroksessa oli kaksi toimivaa kopiokonetta, joista toinen oli vapaana. Halleluja! Henkilö Z oli vieläpä niin ritarillinen, että päästi minut kopioimaan ensin. Pikaisen sormivoimistelun (käyttäjätunnuksen ja salasanan näpyttely) jälkeen olin kuitenkin perääntyä, koska kopiokoneen ruudussa välkkyi ilmoitus musteen vähäisyydestä. Päätin kuitenkin ottaa riskin (olisihan ollut kamalaa, jos olisin käyttänyt kaikki loput musteet ja henkilö Z olisi jäänyt ilman) ja sain tulostettua paperini.
20. Heitin mielessäni pari kärrynpyörää, tanssin itseni portaikkoon ja pompin iloisena portaat alas.
21. Alimmassa kerroksessa olin jo puolimatkassa kahvioon, kun muistin, että voisin samalla rei'ittää paperini ja nitoa ne yhteen.
22. Sivulaukkasin työpöydän ääreen ja rei'itin ja nidoin paperini.
23. Marssin määrätietoisin askelin kohti kahviota tyytyväisenä suoritetusta tulostustehtävästä ja puolen tunnin tehokkaasta urheilusta.
Olen aivan lääpälläni Jacques Brelin lauluihin. Jos joistakin oppii ranskaa ja etenkin kielen ääntämystä, niin niistä. Brelin tulkitsemissa lauluissa vilisee tuttuja tilanteita, ja mikä parasta, reippaitten laulujen sovituksista ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle.
Mistäpä Brel tiesi tehdä tällaisenkin laulun, joka kuvaa täydellisesti sitä, mitä se kuvaa, ja siksi iskee minuun kuin miljoona volttia. (Taitovoimistelu on kyllä komeaa.)
Ce soir j'attends Madeleine J'ai apporté du lilas J'en apporte toutes les semaines Madeleine elle aime bien ça
Henkilö siis kiikuttaa mukanaan kukkakimppua ja luuhaa sellaisissa paikoissa, joissa voisi törmätä Yhteen Tiettyyn. Vaikka tätä mielitiettyä ei näy, henkilö ei vaivu murheen alhoon vaan iloitsee jo pelkästä odottamisesta.
Yksi asia, mitä en vielä ole Helsingissä työskennellessäni oppinut, on se, millä nimellä erästä syötäväksi kelpaavaa siivekästä kutsutaan missäkin ravintolassa. Suosikkipaikassani, etutöölöläisessä lounaskahvilassa, tämän linnun nimi on broileri. Rautatieaseman leipäkahvilassa samainen otus on taasen kana. Auta armias sitä typerystä, joka erehtyy kutsumaan tätä eläinperäistä ruoka-ainetta väärällä nimellä.
Seuraava keskustelu käytiin tänään rautatieaseman leipäkahvilassa.
HH näkee leipätiskissä herkullisen näköisen broileritäytteisen patongin ja päättää tilata sen.
Myyjä: Ja mitäs sinne? HH: Ottaisin broileritäytteisen patongin mukaan, kiitos. Myyjä:(tuijottaa kuin idioottia) Ei meillä ole sen nimistä tuotetta. HH: - - ? Ottaisin siis tuon tuollaisen (näyttää tiskistä) broileritäytteisen patongin, tuollaisen tuosta alahyllystä. Myyjä:(jäätävästi) Meillä sen nimi on kanapatonki. Mutta jos se kuitenkin kelpaisi? HH: Kelpaa, kelpaa. Sen nyt siis ottaisin, sen broileritäytteisen, kiitos. Ja mukaan. Myyjä:(ottaa täytetyn patongin ja käärii sitä paperiin) Tuotteen nimi tosiaan on kanapatonki, ja sillä nimellä sitä myydään. HH:(yrittää säilyttää asiallisuutensa) On kyllä ihme, jos olette jostakin onnistuneet saamaan kanaa. Nykyään lähes kaikki tuoreena tai eineksenä myytävä siipikarjanliha on broileria*. Kanaa on vain kokonaisena pakastealtaassa, ja sitä teillä tuskin on.
* "Broileri on lihantuotantoon jalostettu nopeakasvuinen kanarotu. Se on eri sukuhaaraa kuin munituskanat, joten broilereiksi kasvatetaan sekä kukonpojat että 'kanatytöt'." Näin tietää Ruokatieto.fi.
Myyjä:(mutisee) Sama lintu se on.
Joo joo. Ja dobermanni ja villakoira ovat ihan samoja otuksia.
Yhtä kaikki, sain täytetyn patonkini. Jos olisin halunnut kaupan päälle saivarrella vielä lisää, olisin voinut huomauttaa, ettei tuotteen nimi voi olla 'kanapatonki' myöskään siksi, ettei kanaa - tai siis broileria - ole leivottu leipätaikinan sekaan. Esimerkiksi 'juustopatonki' on sellainen leivonnainen, missä juusto on taikinassa tai paistettu patongin päälle. 'Juustotäytteinen patonki' taas voi sisältää vaikka mitä herkkuja, jotka on pantu täytteeksi leivän paistamisen jälkeen.
Juustosta täytyy mainita vielä, että rautatieaseman lähistöllä oli erään kotimaisen maitotuoteyhtiön konsulentteja jakelemassa ohikulkijoille niin kutsuttuja juustopikareja. Sain mukaani juustoraastepikarin ja juustokuutiopikarin. Jostakin syystä purkin kannessa lukee "ravistettava ennen käyttöä". Miksi ihmeessä?
Ymmärrän kyllä, jos esimerkiksi tuoremehutölkkiä on ravistettava, koska hedelmäkuidut painuvat purkin pohjalle. Mutta miksi juustopurkkia täytyy ravistaa? Mitä pohjalle voi siitä valua? Maku?
Kertokaa, jos tiedätte!
Nuoren miehen puhelin soi. Hän vastasi siihen, vaikka aika ja paikka eivät olleet parhaita mahdollisia.
"Joo, kiitos, en ole kiinnostunut."
"On mulle joskus tullut Aku Ankka, mutta en ole nyt kiinnostunut tilaamaan."
"En halua tilata sitä lehteä. Ei kiitos."
"Enkä mä nyt oikeen voisi puhua. Mä oon nyt Keskustan puoluekokouksessa, ja Matti Vanhanen pitää just yhtä viimeisistä puheistaan. Että en nyt oikeen voi puhua."
"Joo, kiitos, kuulemiin."
Arvostan sitä, että jotkut puhelimenkäyttäjät kysyvät soittaessaan, onko vastaajan mahdollista kuunnella ja puhua hetki.
Eilen kuuntelin tarkasti kaikkea. Kuulinkin paljon.
Taitoniekantiellä oli kaksi iäkästä rouvaa päiväkävelyllä. Ensimmäinen kulki itse, toinen tukeutui rollaattoriin. Ohittaessani heidät kuulin ensimmäisen toteavan lakonisesti: "Ei sitten jorattu." Ei hymyn häivääkään, ei pienintäkään naurahdusta. Kunpa tietäisin, mistä rouvilla oli puhe!
Palatessani myöhään yöllä kotiin samaisella Taitoniekantiellä liikkui runsaasti kansainvälisiä opiskelijoita. Rentukan Stammtisch-kemut olivat päättymässä, mikä näkyi ja kuului pitkänkin matkan päähän, kuten tavallista. Ensiksi vastaani pyöräili neljän espanjaa ja englantia puhuvan nuoren joukkue. Heidän iloiset huutonsa sekoittuivat öiseen lintujen lauluun.
Neito 1: Oh Finland! I love Finland!
Nuorukainen 1: Muy bien Finland!
Neito 2: This is so cool! Finland, Finland!
Nuorukainen 2: Muy bien, muy bien, so cool!
Neito 1:(huomaa HH:n ja vilkuttaa) Hello, friend!
HH: Hello! You like Finland, do you?
Neito 1: We LOVE Finland so much!
Nuorukainen 2: Muy bien, muy bien, love Finland!
HH: That's right! (heiluttaa käsiään) Wuhuu!
Nuoret:(nauravat ja huutavat) Wuhuu! We love Finland! Muy bien!
Seuraavaksi kohtasin ranskaa puhuvan kolmikon. En saanut selvää heidän keskustelustaan, ennen kuin kuulin nuorukaisen huikkaavan kahdelle neitokaisseuralaiselleen, että minäpäs sanon jotakin tuolle tyypille.
Nuorukainen: Ça va?
HH: Ça va bien, très bien! Et toi?
Nuorukainen:(hämmästyneenä) Très bien, très bien!
[Ranskaa osaamattomille lukijoilleni kerrottakoon, että edellä esitetty sananvaihto vastaa suomen "mitä kuuluu - mitäpä tässä, hyvää, entä itsellesi - oikein hyvää" -keskustelua.]
Jatkoin matkaani hihitellen ja kuunnellen, kun nuorukainen selitti ystävättärilleen (ranskaksi siis), että on tämä Suomi ihmeellinen maa. "Uskomatonta. Kuljemme keskellä yötä pimeällä kadulla, sanon vastaantulijalle ça va, ja hän osaakin vastata. Eihän Suomessa kukaan puhu ranskaa!"
Noin kolme- tai nelivuotias poika oli äiteineen takanani kaupan kassajonossa. He kävivät jokseenkin seuraavanlaisen keskustelun. Minä nauroin itsekseni.
Poika: Äiti, mä maksan. Äiti: Ei sulla oo rahaa. Ota tosta nyt muovikassi. Poika: Äiti, mut mä haluun maksaa. Äiti: Et sä voi, kun pitää olla rahaa. Mä maksan. Poika: Mut kun mä haluun! Äiti, mä haluun maksaa! Äiti: Maksa sitten kahdenkymmenen vuoden päästä. Poika: Äiti, sä sanot aina noin, että kahdenkymmenen vuoden päästä. (Ottaa alistuneena muovikassin ja antaa äidin maksaa.)
Tevje halusi rakentaa portaita ja hankkia siipikarjaa. Olisi hän varmaan äitinsä ostoksetkin maksanut.
Eilen vietettiin Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (JYY) 76-vuotispäivää. Ylioppilastalo Ilokiveen oli järjestetty avoin kansanjuhla, jonka reippaasta meiningistä oli saapunut nauttimaan kohtalainen määrä ns. JYY-eliittiä ja useita ihan tavallisia opiskelijoita. Oli kuohuviini- ja pientä ruokatarjoilua ja erinomaisia tanssiyhtyeitä (The Leopards ja The Detectives, kaupungin tämän hetken kuumin ja hikisin bilebändi).
Ylioppilaskunnan puheenjohtaja Jarno Miettinen piti tilaisuudessa juhlapuheen, jonka hän tyylilleen uskottomana luki suoraan paperista. Miettisen puheita - olivat ne spontaaneja tai valmisteltuja - on aina ilo kuunnella, koska hän on lahjakas puhuja ja miellyttävä esiintyjä, hauskakin.
Mutta voi! Juhlassa iski paha tilannetajuttomuus.
Kesken puheenjohtaja Miettisen puhetta kaksi järjestäjää marssi hänen taakseen esiintymislavalle ja ryhtyi kiinnittämään taustakankaaseen The Leopardsin mainoslakanaa. Tämän toimenpiteen olisi varsin hyvin voinut suorittaa joko a) ennen puhetta, jolloin lavalla ei tapahtunut yhtään mitään, eikä yleisöäkään juuri ollut katsomassa, tai b) puheen jälkeen, jolloin lavalla ei tapahtunut myöskään mitään, eikä paikalle saapunut yleisö olisi huomannut operaatiota. Kiinnitys vei aikaa noin 2/3 puheen kestosta, ja kaiken lisäksi lakana ripustettiin vinoon. Oli valitettavaa, että yleisön mielenkiinto suuntautui hyvän puheen sijasta järjestäjien henkseleihin.
Ei näin, järjestäjät, ei näin!
Toiseksi: koristekukat maljakoihin, kiitos, ja vettä niille. Oli juhlavaa ottaa kaunis ruusu muistoksi kemuista, mutta koska kasviparka oli ollut koko illan ilman nesteytystä, se näyttää nyt samalta kuin kellot Dalín maalauksessa Muiston pysyvyys.
Henkilö H seisoo linikkapysäkillä. Hän ei tiedä, odottaisiko linikkaa vai kyllästymistään odottamiseen. Jos sittenkin kävelisi. Siten saattaisi päästä nopeammin perille.
Henkilö H tuijottaa kävelytietä. Pysäkillä seisoo toinenkin ihminen, joka on niin ikään syventynyt meditatiiviseen eteenpäin tuijotukseen. Ohi ajaa joukkio pyöräilijöitä. Pyöräilijöitten aiheuttamassa ilmavirrassa näkökenttään pyörii viiden euron seteli. Viitonen heittää vielä muutaman voltin ja pysähtyy pysäkin eteen.
Henkilö H poimii setelin ja astuu takaisin pysäkin suojiin pidellen seteliä kädessään kuin mainosta. Hän näyttää lappusta pysäkillä seisovalle toiselle ihmiselle ja sanoo: - Viitonen.
- Joo, mä huomasin kanssa, sanoo pysäkillä seisova.
- Jos sinulla on antaa vaihdossa 2,50, voimme panna saaliin puoliksi.
- Ehehehei mulla oo.
- Eihän tämä sinun ollut?
- Ootas... Ei se. Kai.
- No, sitten minä tienasin linikkarahat, Henkilö H sanoo voitonriemuisena.
Silläkin uhalla, että tämä blogi alkaa muistuttaa diskurssianalyysin materiaalikokoelmaa, kirjoitan taas eräästä keskustelusta. Kiitoksia vinkistä uskolliselle lukijalleni E:lle!
Olin taannoin asioimassa paikallisessa äänitallenneliike Z:ssa (nimi muutettu). Pengoin levyjä kohtalaisen kauan. Myyntitiskin takana hääräsi kaksi myyjää, mutta juuri kun astuin askelen kassaa kohti, molemmat myyjät löysivät äkkiä selkänsä takaa jonkin kiireellistä järjestelyä vaativan tehtävän. Asetettuani haluamani levyn pöydälle (kops!), odotettuani hetken, vaihdettuani asentoani (KOPS!), odotettuani pitemmän hetken, yskäistyäni merkitsevästi (KRHM!) ja odotettuani ikuisuudelta tuntuvan ajan reippaampi myyjistä kääntyi tiskiä kohti. Toinen oli ryhtynyt tuijottamaan sivussa olevan tietokoneen näyttöä niin intensiivisesti, että hänen täytyi olla joko erittäin likinäköinen tai yhdistetty tietokoneeseen näkymättömillä aivosähkökäyräkaapeleilla, tai sitten hän yritti laskea, montako pikseliä on Arial-fontin a-kirjaimessa, kun fontin koko on 12.
Seuraa hämärästi litteroitu keskustelu. Kaarisulkeissa on tutkijan tulkintoja repliikkien funktioista. Hakasulkeissa on muita kommentteja ja huomautuksia. Kursivoidut kohdat kuvaavat tapahtumia.
Reippaampi myyjä: - Ã. (Äännähdys lienee tulkittavissa tervehdykseksi.) HH: - Hei. Ostaisin tämän levyn. [Varmuuden vuoksi osoittaa haluamaansa levyä, koska myyntitiskillä lojuu useita äänitallenteita.] [Muuten repliikki on typerähkö.] Reippaampi myyjä: - ... [Avaa suunsa puoliksi, mutta sulkee sen ja avaa sen sijaan levykotelon.] Ã. Täälleio'llevyysisäl. [Levyttömyyden ei pitäisi olla mikään yllätys myyntiliikkeessä, jossa suurin osa esillä olevista koteloista on tyhjiä levyjen ollessa säilössä myyntitiskin alla ja takana.] (Kenties myyjän tarkoitus oli vain ilmaista työtoverilleen, että hän voisi auttaa jotenkin.) [Alkavat etsiä levyä.] Toinen myyjä: - Mikäseo'. (Tarkoituksena on etsintöjen edetessä varmistaa, mitä tulisi löytää.) Reippaampi myyjä: - Veits Tom. [Näyttää levykoteloa. Jatkavat etsintöjä.] Toinen myyjä: Tos. ('Tuossa.') [Ojentaa levyn.] Reippaampi myyjä: Tos. ('Kiitos.') [Ottaa levyn.]
[Seuraa muutamia kaupallisia toimenpiteitä, joiden seurauksena kotelo levyineen vaihtaa omistajaa ilman, että myyjä vaihtaa silmäystäkään asiakkaan kanssa.]
Keskustelun kirjaamista ei ole tarpeen jatkaa pidemmälle, kun ihmiskunnan puheviestinnällisen ylpeyden, ns. palvelevan äänitallenneliikkeen myyjien käyttämän diskurssin nerous on tullut todistetuksi.
Kuinka hienoa: sama äännejono, tos, merkitsee tässä diskurssissa sekä 'tuossa' että 'kiitos'. Kertakaikkisen upeaa! Mitenköhän pitkiä keskusteluja nämä myyjät pystyvät käymään näiden muutaman äänteen avuin? Kas tässäpä tutkimuskysymys.
Jk. Ymmärrän toki ja tiedän varsin hyvin, että tässä ns. palvelevassa myyntiliikkeessä saa myös ns. palvelua, jos kysyy jotakin. Jos ei kysy mitään vaan käyttää pelkkiä interjektioita ja väitelauseita, ei kannata odottaa muuta takaisin.
Eräänä iltana Kortepohjan-kotitaloni rappukäytävässä näin vieraan virallisen näköisen miehen, tervehdin häntä ja kävin jokseenkin seuraavan sananvaihdon. Kylässä kyllä sattuu kaikkea kummallista, mutta tämä tapaus vie voiton tällä viikolla.
Henkilöt: kylän asukas HH, vieras mies.
HH: - Hei! Mies: - Hei. Tuota, missä teillä on saunat? HH: - (kummastuneena) Täällä sivussa. Mies: - Vai niin. Olen täällä tarkastamassa hissien kuntoa, mutta eihän teillä taida olla hissiä tässä talossa. HH: - Eipä ole hissiä, ei. Mies: - Mutta ei täällä varmaan hissiä tarvittaisikaan, kun ei näy olevan asukkaita kovin paljon. HH: - (ällistyneenä - talo on sentään kylän suosituimpia ja varmasti aivan täynnä) ??? Käsittääkseni tämän talon jokaisessa huoneistossa asutaan. Mies: - Ei siltä vaikuta. Eihän ovissa lue edes asukkaiden nimiä! HH: - (ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko) ... Mies: - Tulin siihen tulokseen, ettei hissiä tarvita, kun asukkaita on vain alimmissa kerroksissa! Vain alakerrosten asuntojen ovissa oli nimilaput.
Ainakin hänen päättelyketjunsa on aukoton!
Mutta voinko olla varma, että hän tosiaan oli hissitarkastaja, kun hänellä ei ollut nimilappua rinnassaan? Ei hänellä varmaan ollut nimeä ollenkaan, kun sitä ei lukenut missään. Vai onko hissitarkastajien vaihtuvuus yhtä suurta kuin Kylän asukkaiden - siksihän niitä nimilappuja ei anneta?
Mikä lie valetarkastaja. Danny Kaye oli uskottavampi.
Punahilkan oli määrä viedä isoäidilleen leipää ja hilloa. Isoäiti asui kylän toisella puolella, ja Punahilkka olisi mieluusti soittanut hänelle ensin kysyäkseen, onko isoäiti ylipäätään kotona.
Mutta puhelimia ei enää ollut. Ne oli otettu pois kyläläisiltä, koska viisaat päättäjät olivat varmoja siitä, etteivät kyläläiset käytä niitä. Kuten hyvin tiedämme, parhaiten tietävät aina ne, joilla ei ole hajuakaan koko asiasta.
Punahilkan ei auttanut muu kuin lähteä matkaan. Hän pakkasi leivän ja hillon – mummon herkut, joita hän ei aina itse jaksanut noutaa lähikaupasta – koriin ja riensi liikkeelle. Käveltyään hyvän matkaa hän saapui isoäidin asunnolle.
Koska tätä tarinaa kerrotaan Punahilkan näkökulmasta, lukijalle ei paljasteta, että iso paha susi sattui näkemään Punahilkan. Nuorta lihaa himoitseva susi arvasi tyttösen liikkeet ja kipitti häntä heiluen isoäidin asunnolle. Tarkennettakoon, ettei kyseessä ole suden isoäiti vaan edelleen Punahilkan isoäiti.
Joka tapauksessa isoäidin asunnolle päästyään susi ei aikaillut. Hän hotkaisi vanhan, sitkeän eukon kerralla kitaansa, kiskoi tämän vaatteet ylleen – olettakaamme, että susi oli ensin ehtinyt riisua vanhuksen – ja solahti edesmenneen isoäidin petiin vällyjen alle odottamaan Punahilkan saapumista.
Samaan aikaan Punahilkka lähestyi isoäitinsä asuntoa. Hän ei osannut aavistaa mitään pahaa edes ikkunasta kantautuvista kirkaisuista ja avunhuudoista, sillä puhelimien häviämisen jälkeen kyläläiset olivat ottaneet tavakseen huutaa asioitaan ikkunasta toiseen. Kylässä kaikui jatkuva kakofonia, mutta kaikki olivat jo niin tottuneita siihen, ettei se yleensä häirinnyt ketään.
Punahilkka käänsi avainta isoäitinsä oven lukossa. Hänellä oli oma avain isoäidin asuntoon, koska muuten hän ei olisi koskaan päässyt sisään. Isoäiti ei koskaan avannut ovea, vaikka ovikelloa olisi rimputtanut kuinka kovaa, koska hän pelkäsi televisiolupatarkastajien yllätysvierailua. Isoäiti kuului alempaan keskiluokkaan, vaikka hän oli suorittanut monta akateemista tutkintoa, eikä hänellä ollut varaa maksaa televisiolupamaksua. Varotoimena oli aiemmin käytetty sellaista keinoa, että isoäidin luokse vierailemaan halunneet olivat ensin soittaneet hänelle ja sopineet, mihin aikaan tulevat kyläilemään, jotta hän tietää avata oven. Mutta nyt kun puhelimia ei enää ollut, tämäkään ei onnistunut. Siksi muun muassa Punahilkalle oli pitänyt teettää oma avain isoäidin asuntoon.
Punahilkka pääsi sisään ja näki isoäidin sängyssä. Huomautettakoon, että oikeasti sängyssä oli tietenkin susi, mutta koska tarinaa edelleen kerrotaan Punahilkan näkökulmasta, lienee sopivaa väittää, että Punahilkka oli vähintäänkin näkevinään isoäidin pedissä.
Isoäiti näytti kuitenkin jotenkin oudolta. Punahilkka ei heti keksinyt, mikä oli pielessä, mutta jotain outoa isoäidin ulkomuodossa oli. Vaatteet olivat samat vanhat, eikä hiustenpidennyksistäkään voinut olla kyse. Outous liittyi kasvonpiirteisiin.
– Isoäiti, miksi sinulla on noin suuret korvat?
– Siksi, kultaseni, että kuulisin paremmin, mitä naapureilla on minulle sanottavaa, koska emme voi enää kommunikoida puhelimitse.
– Aivan, niin tietysti. Mutta miksi sinulla on noin suuri suu?
– Jotta pystyisin paremmin huutamaan asiani naapuriin ja vaikka kaukaisempiinkin rakennuksiin, kun puhelimia ei enää ole.
– Tottahan toki. Mutta miksi sinulla on noin valtava nenä?
– Sen tähden, että haistaisin, milloin naapurini leipoo pullia tai muita herkkuja, ja jotta tietäisin mennä silloin kyläilemään hänen luokseen, kun hän ei voi enää soittaa minulle ja kutsua kahvipöytään.
– Miksen sitä heti tajunnut! Mutta miksi silmäsi kiiluvat noin oudosti ja tuijotat minua niin nälkäisesti? Olet varmasti kovin nälkäinen. Toin sinulle leipää ja hilloa, lempiherkkujasi.
– Kita kiinni, kakara!
Ja ennen kuin Punahilkka ehti torua isoäidikseen luulemaansa sutta ikävästä puhetyylistä ja siitä, että suuret ruumiinulokkeet kuten korvat aiheuttavat huomattavaa lämpöhävikkiä, mikä ei ole lainkaan sopivaa näinä energiansäästön aikoina, susi hotkaisi tyttösen isoon suuhunsa.
Jos sisäpuhelinverkko olisi ollut vielä käytössä, Punahilkka olisi voinut soittaa apua, koska ei pidä olettaa, että kaikilla olisi jatkuvasti matkapuhelin käden ulottuvilla. Punahilkan kaltaisilla satuolennoilla ei ole mahdollisuutta saada edes prepaid-liittymää, koska heillä ei ole henkilötunnusta, mikä vaaditaan kyseisen liittymän hankkimiseen. Ei myöskään pidä luulla, että kaikkia asioita voi hoitaa esimerkiksi Messenger-keskusteluohjelman kautta. Hätäpuhelut on edelleen soitettava.
Mutta eipä ole puhelimia enää kylässä, ei. Eikä ole enää isoäitiä tai Punahilkkaakaan.
Susi sen sijaan on edelleen olemassa, vaikka aikamoiset vatsanpurut häntä vaivasivatkin kahden kokonaisen ihmisen nielaisemisen jälkeen. Seuraavissa vaaleissa suden on helppo valita puolueensa – hän on tietenkin sitä joukkoa, joka kannattaa lihansyöntiä ja vastustaa puhelinverkkoa.
Tapahtui kesän aikana eräässä pääkaupungin lounaskahvilassa:
Iäkäs herrasmies - hattu ja kävelykeppi ja kaikki - valitsi lounaskahvilan leipähyllystä salaattijuustoleivän. Kassaneiti palveli parhaansa mukaan, ja herra rohkeni esittää toteamuksen muotoon kätketyn kysymyksen. - Ei taida olla salaattia tuossa leivässä.
Kassaneidin ilme kuvasti aikamoista hämmästystä.
Herrasmies huomasi ettei ollut tainnut saada asiaansa ymmärretyksi. - Niin, äkkiseltäänhän voisi kuvitella, että niin kutsutussa salaatti-juusto-leivässä olisi sekä salaattia että juustoa.
Hän puhui hitaasti ja venyttäen sanoja ja sanojen välejä niin kuin hänellä olisi käytössään kaikki maailman aika. Iäkkäillä herrasmiehillä on sellainen tapa. On myös sellaisia, jotka puhuvat nopeasti ja paljon, ja pitävät myös kaikkea aikaa hallussaan.
- Aivan, kassaneiti hihkaisi valaistuneena. - Tämä on oikeastaan salaattijuustoleipä eikä salaatti-juusto-leipä. Nykyäänhän fetajuustoa pitää kutsua salaattijuustoksi, kun on nämä EU-säädökset ja kaikki. Tässä leivässä on siis sitä fetajuuston kaltaista juustoa, mutta salaattia ei valitettavasti ole.
- Ahaa, sanoi iäkäs herrasmies. - Ottaisin sen silti. Mutta olisiko mahdollista saada siihen vaikkapa pienestä lisämaksusta salaatinlehdykäinen?
Ei tullut salaatinlehdykäistä, ei edes lisämaksusta. Mutta herrasmies sai sämpylänsä.
Jos jotain olen yliopistossa oppinut, niin ainakin tämän: kun on ikävää, kannattaa mennä kirjastoon. Päivä pelastuu välittömästi.
Kirjastoissa pääsee vakoilemaan elämän kummallisuuksia ihan läheltä. On jännittävää seurata, mitä kirjoja ihmiset lukevat ja palauttavat, miten he käyttäytyvät hiljaisuuden tai "hiljaisuuden" vallitessa ja millaisia keskusteluja hyllyjen välissä käydään.
Saattaapa kirjastossa törmätä myös mielenkiintoisiin persooniin, jotka syystä tai toisesta tulevat juttusille. Tähän mennessä erikoisimpia tuttavuuksiani ovat 1) "heviorkesterissa" soittava taiteilija, joka kysyi, olenko taiteilija, kun käytän baskeria 2) kymelö, joka kärttää aina pelaamaan shakkia kanssaan 3) Kirjaston poika - tai oikeastaan kaksi poikaa - jotka päätyivät laulun aiheeksi.
Kaikkein jännittävintä on kirjaston kahvilassa. Ainakin yliopiston pääkirjaston Café Librissä voi tehokkaasti välttyä yksinäisyydeltä. Varmin keino saada seuraa on näyttää siltä, että tekee jotakin.
Tänään välikeaikaa kutvaillessani olin kirjoittavinani runoa, mutta oikeasti pureskelin kynäni päätä, väritin ruutupaperin kulmasta joka toisen ruudun tummemmaksi ja joka toisen vaaleammaksi ja uitin suklaapalaa kahvissa. Viereisessä pöydässä joukko (mitä ilmeisimmin) filosofian opiskelijoita matki Pasila-televisiosarjan hahmoja ja asetteli lierihattua kynän päässä olevan trollin päähän. Lähistöllä istuskeli myös eräs lievästi Jarkko Martikaisen näköinen mies, joka on nykyään joka paikassa.
Yhtäkkiä joku heitti minua hansikkaallaan. Osumaton heittäjä oli muuan tuttu nuorukainen, joka tuli kysymään, mitä puuhailen. Kerroin, että yritän kirjoittaa runoa, mutta jälkeä ei tahdo syntyä (paitsi erisuuntaisia vinoviivoja paperinkulmaan). Nuorukainen tarjoutui ensin jäämään innoittajakseni, mutta koska hän oli pahasti flunssassa, hän päätti jatkaa "omituista haahuilua".
Maailma on siksi jännittävä, että se on täynnä vaihtoehtoja.
Ikkunani alta kuului taannoin kuohkeahko keskustelu. Joukko nuoria naisia ja miehiä oli ilmeisesti lähdössä viihteelle, ja he nyhtivät polkupyöriään telineistä.
Lähtemisen tuoksinassa käytiin (tietenkin kimeästi huutaen) seuraava sananvaihto.
Nuori nainen: - Avain jäi käteen! Nuori mies: - Ai mitä? Nainen: - Avasin pyörää ja avain jäi käteen. Mies: - Eikö sen kuulukin jäädä käteen?
Nuori neito nousee kaupunginkirjaston portaita. Neidolla on päässään musta baskeri, joka on huolellisesti aseteltu hieman vinoon. Portaita alas kävelee mies - ei herrasmies - mutta herra kuitenkin.
Herra: - Anteeksi, mutta täytyy kysyä, oletteko taiteilija, kun teillä on baskeri? Neiti: - Hmm, kyllä, tavallani. Herra: - Oletteko kenties valokuvataiteilija? Vai minkälaista taidetta teette? Neiti: - Musiikkia, olen siis muusikko. Herra: - Jopas sattui! Minäkin olen muusikko. Soitan eräässä heviorkesterissa. Neiti: - (tukahduttaa tirskahduksen) Ihanko totta? Sittenhän teidänkin kannattaisi käyttää baskeria. Herra: - Totta tosiaan. Minulla taitaakin olla baskeri kotona jossain. Ehkä se pitäisi etsiä. Neiti: - Kyllä, ryhtykää tekin ihmeessä käyttämään baskeria.
Aiemmin samalla viikolla neidiltä kysyttiin, onko hän mahdollisesti kirjallisuudenopiskelija, koska hänestä kuulemma "henkii kirjallisuudenopiskelijuus". Arvaaja oli puoliksi oikeassa sikäli, että neiti opiskelee kirjallisuutta sivuaineenaan.
Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä nuoren kunnallisvaaliehdokkaan Heli Hämäläisen. Heli on 20-vuotias opiskelija.
Pitemmittä puheitta päästettäköön tämä nuori keskustan ehdokas itse ääneen.
Olen paljasjalkainen mäntsäläläinen, mutta olen tassutellut Jyväskylän yliopistoon, jossa opiskelen suomea ja kirjallisuutta nyt toista vuotta. Tarkoituksenani on valmistua äidinkielenopettajaksi, vaikka veri vetää myös toimittajaksi.
Aivan. Heli, sinähän olit kesällä töissä keskustan pää-äänenkannattajassa Suomenmaassa. Toimittajan pesti oli ilmeisesti mieleinen.
Pitää paikkansa. Tajusin, että olen kirjoittanut lehtiin jo kymmenen vuoden ajan eli puolet elämästäni. Kesä Suomenmaassa oli upea ja (media-)kasvattava kokemus.
Olet innokas kirjoittaja ja lukija. Mistä muusta pidät? Sinullahan on tapana kertoa asioista predikaattien avulla - käsität siis kaiken olemisen tekemisenä.
Harrastukseni teatteri ja musiikki käyvät toisinaan työstä. Älykkäänä basistina olen oikea luonnonoikku. Savolais-karjalaisine sukujuurineni olen iloinen ja puhelias, mutta myös ahkera, aktiivinen ja aikaansaava.
Minkä asioiden puolesta lähtisit taisteluun vaikka tuulimyllyjä vastaan?
Minulle tärkeitä asioita ovat koti, hyvinvointi, koulutus ja kulttuuri.
Koti on ihmisen paras paikka. Joukkoliikenneyhteyksiä on pidettävä yllä ja kehitettävä niin, että opiskelijoiden ja työssäkävijöiden on helppo päästä kotiin. Iskulauseeni kunnallisvaaleissa onkin Kotiin on päästävä.
Vanhemmille tarvitaan lisää mahdollisuuksia hoitaa lapsia kotona. Kotikasvatuksen lisäksi yhteiskunnan tuki on tärkeää kasvamisessa ja elinikäisessä oppimisessa. Koulujen on oltava innostavia, läheisiä paikkoja.
Tervehenkiset harrastukset pitävät mielen ja kehon virkeänä. Kulttuuri tekee hyvää ja antaa ajattelemisen aihetta. Kunnan tulee kannustaa kulttuurin luomiseen ja aktiiviseen kuntalaisuuteen.
Kiitos haastattelusta, Heli Hämäläinen! Onnea vaaleihin!
Kiitos itsellesi, Heli. Oli mukavaa olla haastateltavanasi!
Tänään olen nukkunut monipäiväistä väsymystäni pois. Maanantainen esseeahdistukseni on laantunut - alkaakseen huomenna uudestaan. Viikonlopun aikana pitäisi nimittäin kirjoittaa vielä neljä kirjallisuudentutkimuksen esseetä, aargh.
Onneksi väsymyksen saa hävitettyä muutamalla yksinkertaisella keinolla, muun muassa 1) lukemalla Markus Kajon kirjoja 2) kuuntelemalla sitar-musiikkia 3) odottamalla pikkujouluja 4) pitämällä päässä tonttuhattua, jonka sisällä on vieteri (sen kanssa lepäämään käyminen on mahdotonta!) 5) naureskelemalla arvoisan pikkuveljeni Kustin jutuille.
Vieläkin jaksan huvittua Kustin viime keväänä keksimästä näytelmästä, jonka hän esitti kahden pikku ystävänsä kanssa Kirkonkylän koulun Vihreässä oksassa eli oppilaiden omassa show'ssa. Näytelmän nimi on Noin kolme karhua siksi, että siinä on kaksi sutta. Selvää, vai mitä? Kirjoitimme yhdessä Kustin kanssa käsikirjoituksen muistiin, että tämä kansallisaarre säilyisi.
Noin kolme karhua
Henkilöt: Komea poika Kaksi sutta Tapahtuu susien kotona. Lavalla on nojatuoli sekä pöytä, jolla on digiboksi (pahvilaatikko). Piilosta tulee komea poika, joka sukii hiuksiaan, näpelöi digiboksia ja pyyhkii nenänsä nojatuoliin. Poika menee takaisin piiloon. Sudet saapuvat.
Susi 1:Kuka on kytkenyt digiboksini väärin?
Susi 2:Kuka on pyyhkinyt räkää nojatuoliini?
Komea poika tulee piilosta.
Poika:Kas siinäpä kysymys, sanoi Hamlet ja heitti kysyjää tekopääkallolla.
Poika astuu eteenpäin ja sukii hiuksiaan.
Poika:Seuraavaa kohtausta ei suositella perheen pienimmille. Ensin kuitenkin tapaamme susiperheen.
Sudet:Murrrrrrrrrr!
Sudet murisevat ja jahtaavat poikaa. Poika pakenee kauhistuneena.
Tällä hetkellä ilahduttaa se, että Tuntemattoman sotilaan lisäksi huomenna näytetään elokuva Noin seitsemän veljestä, joka on lähes yhtä hauska kuin Kustin näytelmä.
