Don Quijote -laulujen viiden kärki

Tällä kertaa täällä Heli Hämäläisen blogissa kuullaan maailman parhaita don Quijote -lauluja. Kirjallisen hahmon edesottamukset ovat innostaneet biisinikkareita kaikkialla, missä luetaan eurooppalaista kirjallisuutta. Viiden kärkeen mahtuu myös yksi kotimainen kappale. Sen sijaan klassisemmat musiikkiteokset on rajattu listan ulkopuolelle.

Surullisen hahmon ritari on Miguel de Cervantesin luoma hahmo, joka on lukenut liikaa ritariromaaneja, menettää järkensä ja lähtee taisteluun maailman vääryyttä (mm. tuulimyllyjä) vastaan. Mielevä hidalgo don Quijote Manchalainen (I osa 1605 ja II 1615) on sikäli merkittävä teos, että sitä pidetään ensimmäisenä nykymuotoisena romaanina. Vaikka jälkimmäisen osan ilmestymisestä on kulunut pian 400 vuotta, sen sanoma on edelleen ajankohtainen: (muilla) on hirveän hauskaa, jos joltakulta menevät tosi ja kuvitelma sekaisin.

1. Jacques Brel: Don Quichotte

Belgian musiikkisuuruus Jacques Brel näki arvatkaa-mistä-aiheesta tehdyn amerikkalaisen hittimusikaalin Man of La Mancha ja ihastui siihen niin, että halusi siitä ranskankielisen version. Ranskannos sai ensi-iltansa Brysselissä 1968, ja pääroolissa oli kukapa muu kuin myös näyttelijänä loistanut le Grand Jacques. Hänen ja sidekickiä Sancho Panzaa esittäneen Dario Morenon duetto lienee parasta, mitä henkilöiden luonteesta ja suhteesta toisiinsa voi mahduttaa kertosäkeistöön.

Kiitos internetin, meillä Brelin uudemmillakin ihailijoilla on mahdollisuus nähdä hänen esiintymistään. Tässä videossa on nähdään katkelmia musikaalista, flamencoa steppaavia teatterihevosia ja Brelin haastattelua.

Jälkimmäisestä videosta voi kuunnella biisin kokonaan ja seurata ranskankielisiä sanoja. Mikäli ranska ei kuulu kielivarantoon, voi aina lukea persiankielistä käännöstä.

2. Ismo Alanko: Don Quijote

Taiteilijaelämää-albumillaan (1995) Ismo Alanko pohdiskelee artistin roolia ja tähän kohdistettuja odotuksia. Don Quijote kuvaa taiteilijan yksinäistä tuskaa, hulluutta ja väärinymmärretyksi tulemista. Tätäkään kappaletta ei ole mahdollista toteuttaa ilman ratsastuskomppia ja kohtalokkaita jousia. Jos cd-levy voisi kulua puhki, levyni olisi aikaa sitten hajonnut tämän biisin kohdalta.

3. Neoton Familia: Don Quijote

Jos jostakin historiallisesta tai fiktiivisestä hahmosta ei 1970- tai 1980-luvulla ole tehty diskobiisiä, kyseessä ei ole mies eikä mikään. Niinpä Unkarin menestyneimpiin popbändeihin kuuluva Neoton Familia levytti Don Quijoten vuonna 1981. Tarttuvan biitin sijasta huomion vie videon ilmeetön perkussionisti, joka tepsuttelee terveyssandaaleissa.

4. Totální nasazení: Don Quijote de la Ganja

Olemme siirtymässä laukkakompista diskobiitin kautta takapotku-skahan. Tšekkiläinen punk-, rock- ja skabändi Totální nasazení ('täydellinen omistautuminen') antaa oman Quijotensa laukata pilvisillä ruohokentillä. Biisi on peräisin ilmeisesti 1990-luvulta, ja surullisen hahmon ritari kuvataan edelleen surkeaksi ilmestykseksi.

5. Nik Kershaw: Don Quixote

Hämärintä menoa musiikkivideossaan tarjoaa 1980-lukulainen brittipoptähti Nik Kershaw, joka esitti tämän listahittinsä myös Lontoon Live Aidissa 1985. Kershawin Don Quixote palauttaa meidät takaisin lähtöteemaan, Cervantesin romaanin varoitukseen fiktion vaaroista, tällä kertaa kuitenkin lähinnä televisioviihteen näkökulmasta. Biisissä tuodaan ilmi, että Teräsmiehen kaltaisiin supersankareihin olisi kivaa samaistua, mutta samalla kysytään, ollaanko silloin oikeasti ylpeitä ja rohkeita vai vain hulluja.

Kärjen ulkopuolelta

Lopuksi huomautamme, että viiden parhaan don Quijote -kappaleen joukkoon ei mahtunut esimerkiksi tämä ranskalainen kauhistus.

Levyarvostelu ja kahjointa kotimaista koohotusta

Gaspard Oil: Rocketbahn

Omakustanne

Lennokasta erikoisuudentavoittelua

Neljä viidesosaa Gaspard Oilista sellaisena
kuin sen taannoin näin kameran takaa.

Tämän erikoisemmaksi englanninkielinen rockmusiikki ei Suomessa ehkä mene. Gaspard Oilin 45-minuuttinen albumi Rocketbahn on ilahduttavan omaperäinen sekoitus tarttuvaa poppia, tanssittavaa ja riehuttavaa rockia, tyylikkäitä sanoituksia ja runsaita viittauksia sinne sun tänne.

Äänekoskelta Keski-Suomesta kotoisin oleva viisimiehinen yhtye Gaspard Oil on erikoistunut erikoisuudentavoitteluun. Ensinnäkin rockbändi on saanut nimensä 1900-luvun alussa eläneeltä puolalaiselta lentäjältä. Toiseksi poppoon kaikki kappaleet valottavat tavalla tai toisella tämän ilmojen ja naisten sankarin elämänvaiheita. Kolmanneksi konseptiltaan täyskahjo Gaspard Oil on sekä levyillään että keikoillaan kiinnostavimpiin kuuluvaa kotimaista nykymusiikkia.

Bändin kolmas pitkäsoitto Rocketbahn julkaistiin vuodenvaihteessa. Jo oli aikakin, koska edellinen mestariteos ”Women” ilmestyi vuonna 2009. Rakkaustarinoista on siirrytty laajempiin luonto- ja kuolemateemoihin. Aiempien levyjen tapaan Rocketbahn on samanaikaisesti romanttinen ja rouhea, ja kappaleitten tyyli vaihtelee yhtä paljon kuin The Beatlesillä. Esimerkiksi Nick Cave -tyylisestä keuhkoamisesta siirrytään herkkään rockballadiin, ja funkista tanssitamppauksesta (selvin hitti Rosalie) loikataan levyn ärjyimmäksi yltyvään vetoon You’re My Best Friend, jonka upeat trumpetit jäävät soimaan päähän todennäköisesti loppuiäksi.

Rocketbahnin monipuolisuuden lähteenä ovat bändin kaksi tasavahvaa laulaja-lauluntekijää Jemo Kettunen ja Ville Koskivaara. Herrojen keskinäinen kilpailu tuottaa omaperäisesti ja huolellisesti rakennettua poptaidetta. Gaspard Oil kuulostaa paremmalta kuin koskaan, mistä hatunnosto tuottaja Jaakko Peltoselle. Minkähän levy-yhtiön kentälle nämä lentäjät laskeutuvat?

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä tammikuussa 2013.

Katso, kuuntele ja vaikutu: http://www.gaspardoil.com/.

Rocketbahnin voi kuunnella kokonaan Soundcloudista.

Levyarvostelu ja sunnuntaina ongelle

M. A. Numminen: Tunnelmassa – M. A. Nummisen Uusrahvaanomaisen Jatsiorkesterin parhaat

Love Records

Kissa vieköön, mitä hipsterinaukumista

Jos levyhyllyssä on oltava vähintään yksi M. A. Nummisen levy, sen kannattaa olla tämä. Tunnelmassa – M. A. Nummisen Uusrahvaanomaisen Jatsiorkesterin parhaat on silkkaa auringonpaistetta alusta loppuun. Taiteilija Numminen on itse valinnut kokoelmalevyyn 21 rallia ja iskelmää, jotka on levytetty 1970–1980-luvuilla. Mukana on myös kaksi aiemmin julkaisematonta kappaletta, joista toisessa kuullaan Nummisen hervoton rumpusoolo.

Mauri Anteron omituinen laulutyyli ei iske kaikkiin, ja voi myös kysyä, mihin tarvitaan jälleen uutta kokoelmalevyä. Perusteena on ilmeisesti vanhojen äänitteiden kehno saatavuus. Ja onhan kulunut 40 vuotta siitä, kun Numminen lauloi nähneensä Helga-neidin kylvyssä ja viimeistään teki läpimurtonsa kaiken kansan tietoisuuteen.

Uusrahvaanomainen jatsi on naukuja Nummisen vakavasta jazzista muokkaama humoristinen muoto. Tyylin huumori ei kuitenkaan välttämättä avaudu kaikille, koska osa ”vitseistä” perustuu kappaleiden sovituksiin, M. A.:n kirjoittamiin suomenkielisiin sanoituksiin tai sanojen omalaatuiseen rytmitykseen. Toisaalta levyn kappaleiden, kuten Kissa vieköön ja Sun kanssas tahdon sunnuntaina ongelle, hyväntuulisuus on niin ylitsepursuavaa, ettei siitä nauttiakseen tarvitse ymmärtää muusikkoläppää.

Numminen näkyy aina olleen hipsterimäisen kiinnostunut kaikesta marginaalisesta ja ajan hengestä poikkeavasta, joten voidaan pitää erikoisena, että hän on onnistunut saavuttamaan moisen kulttisuosion. Jokin hänen persoonallisessa tyylissään on vastustamatonta. Ainakin biisit jäävät soimaan päähän, ja pian huomaa jatkuvasti viheltelevänsä haitarisooloja.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä marraskuussa 2012.

Kuuntele torvisoittokuntaversio biisistä Sun kanssas tahdon sunnuntaina ongelle ja Gus Backusin aiempi (1962) versio Das Lied vom Angeln.

Levyarvostelu ja hymni ystäville

Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet: Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Timmion Records

Unohda rakkaus, veisaa hymni ystäville

Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet leijuu jossakin Itä-Euroopan yllä irrallaan aikakausista. Yhtyeen kolmas albumi Vaikka tekee kipeää, ei haittaa voisi olla kotoisin melkein mistä ajasta ja paikasta tahansa. Erinomaisesti yhteen pelaava orkesteri soittaa räpillä maustettua iskelmähenkistä uuskansanmusiikkiaan juuri niin kuin haluaa eikä kumartele rokkipoliiseille. Juuri tämä tinkimätön asenne tekee kiinnostavaksi yhtyeen ja sen nokkanaisen Yonan eli Johanna Louhivuoren.

Levyn kantavana teemana on ihmissuhteen päättymisestä selviäminen. Tekstien urbaania metsäläisyyttä hehkuviin luontokielikuviin on helppo samaistua. Sanoituksissa on samanlaista huolettomuutta kuin Yonan laulutyylissä. Aivan kuin teksti soljuisi laulajan suusta improvisoituna kaikkine erikoisine murresanoineen ja päällekkäisilmauksineen ("jälleen taas").

Sovituksissa hyödynnetään koko orkesterin virtuositeettia. Erityisen pirteältä kuulostaa helkkyvä harppu, joka säestää esimerkiksi Elämän luonteen puhelaulua. Kamarimusiikkijousien välissä kuullaan vakavia tangoja. Kaiken kansallisromantiikan keskellä yllättävin veto on balkanilaishenkinen Panssarivaunu, jota ei kuulemisen jälkeen todellakaan saa "mielestä pois haihtumaan".

Levyn päättävä nimikappale assosioituu mertarantaiseen jääkiekkohokemaan. Tämä sydämen sulattava virsimäinen hymni on kansilehden mukaan omistettu ystäville, ja se lauletaankin yhdessä. Lopun solistinen falsettiujelluslaulu johdattaa ihmissuhdesurusta uuden luottamuksen ja uskon alkuun.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä lokakuussa 2012.

Levyarvostelu niille, jotka vihaavat neuvoja

Kerkko Koskinen Kollektiivi: Kerkko Koskinen Kollektiivi

Johanna Kustannus, 2012

Niille, jotka vihaavat neuvoja

Kerkko Koskinen Kollektiivi jättää kuulijan nälkäiseksi kuin pussillinen irtokarkkeja. Ensin luulee vetäneensä överit kaikesta runsaudesta ja saaneensa viikon annoksen energiaa, mutta pian pitää taas aloittaa kierros alusta.

Kollektiivin albumissa on 36 minuuttia nerokkaasti sovitettua laulelmamusiikkia. Samettiääniset Vuokko Hovatta, Paula Vesala ja Manna sekä tehokas Kuopion nuorisokuoro pelaavat hyvin yhteen. Kollektiivissa riittää taidokasta porukkaa, mutta joukon tähti ja persoonallisin laulaja on kuitenkin Kerkko Koskinen itse. Hänen osuutensa muodostavat jännitteisiä dialogeja naisten kanssa.

Omaperäiset orkestroinnit on lastattu niin täyteen yksityiskohtaista kuunneltavaa, että korva tarttuu herkemmin suuriin linjoihin. Niitä rakentaa mahtavan Eeva Koivusalon basso, joka on tuttu Koskisen soololaululevyiltä.

Fragmentaariset tekstit yhdistettynä voimakkaan kuvalliseen musiikkiin antavat tilaa kuulijan mielikuvitukselle. Toisaalta ne pakottavat etsimään yhtäläisyyksiä ja muodostamaan irtokarkkivalikoimasta kokonaisuuden. Sanoituksissa kartoitetaan kuolemia ja olemassaolon rajoja – ja arkipäiväistä särkylääkkeen saatavuutta, kuten chydeniaanisessa rallissa Vuodet. Teemoina toistuvat passiivinen kapinointi ja neuvot, joita saadaan isoäidiltä ja tuttavilta. Hurjinta kapinointia on tietenkin olla kuuntelematta neuvoja.

Siksi en neuvo, vaan toivon, että kuulisimme maestro Koskiselta seuraavaksi oopperaa tai operettia: lisää kehittelyjaksoja ja vielä massiivisempaa tulkintaa. Olisikohan Puna-armeijan kuorosta yhteistyökumppaniksi? Jäämme nälkäisinä odottamaan seuraavia makupaloja.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä syyskuussa 2012.