lauantai 13. maaliskuuta 2010

Tilannetajuttomuudesta

Eilen vietettiin Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (JYY) 76-vuotispäivää. Ylioppilastalo Ilokiveen oli järjestetty avoin kansanjuhla, jonka reippaasta meiningistä oli saapunut nauttimaan kohtalainen määrä ns. JYY-eliittiä ja useita ihan tavallisia opiskelijoita. Oli kuohuviini- ja pientä ruokatarjoilua ja erinomaisia tanssiyhtyeitä (The Leopards ja The Detectives, kaupungin tämän hetken kuumin ja hikisin bilebändi).

Ylioppilaskunnan puheenjohtaja Jarno Miettinen piti tilaisuudessa juhlapuheen, jonka hän tyylilleen uskottomana luki suoraan paperista. Miettisen puheita - olivat ne spontaaneja tai valmisteltuja - on aina ilo kuunnella, koska hän on lahjakas puhuja ja miellyttävä esiintyjä, hauskakin.

Mutta voi! Juhlassa iski paha tilannetajuttomuus.

Kesken puheenjohtaja Miettisen puhetta kaksi järjestäjää marssi hänen taakseen esiintymislavalle ja ryhtyi kiinnittämään taustakankaaseen The Leopardsin mainoslakanaa. Tämän toimenpiteen olisi varsin hyvin voinut suorittaa joko a) ennen puhetta, jolloin lavalla ei tapahtunut yhtään mitään, eikä yleisöäkään juuri ollut katsomassa, tai b) puheen jälkeen, jolloin lavalla ei tapahtunut myöskään mitään, eikä paikalle saapunut yleisö olisi huomannut operaatiota. Kiinnitys vei aikaa noin 2/3 puheen kestosta, ja kaiken lisäksi lakana ripustettiin vinoon. Oli valitettavaa, että yleisön mielenkiinto suuntautui hyvän puheen sijasta järjestäjien henkseleihin.

Ei näin, järjestäjät, ei näin!

Toiseksi: koristekukat maljakoihin, kiitos, ja vettä niille. Oli juhlavaa ottaa kaunis ruusu muistoksi kemuista, mutta koska kasviparka oli ollut koko illan ilman nesteytystä, se näyttää nyt samalta kuin kellot Dalín maalauksessa Muiston pysyvyys.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Kultakutri ja kolme akateemista karhua

Olipa kerran hemmoteltu kakara nimeltä Kultakutri. Kultakutrin ei ollut tarvinnut tehdä päivääkään oikeaa työtä, vaan hän oli saanut aina kaiken haluamansa vain mankumalla keskimääräistä parempituloisilta vanhemmiltaan. Kultakutri eli yhteiskunnassa, joka ei muka ollut luokkayhteiskunta, mutta hän tiedosti varsin hyvin kuuluvansa perheineen niin sanotusti parempaan väkeen. Kultakutri harrasti kotoaan karkailemista ja vanhempiensa huolestuttamista (vrt. Lennon - McCartney: She's Leaving Home, 1967), ja eräänä päivänä hän päätyikin synkkään metsään kolmen karhun tönölle.

Lukijaa saattaa nyt kummastuttaa, miksi ihmeessä nämä kolme karhua asuivat talossa eivätkä esimerkiksi syrjäisessä, vetoisessa luolassa, kuten ylikansallisen piirrosyhtiön piirroselokuvat ja sarjakuvat opettavat. Kertoja huomauttaakin, että minkäs sitä kansanperinteelle - varsinkin germaaniselle sellaiselle - voi. Lisäksi metsämajan perinteisestä poikkeava asutus perustui uuteen yliopistolakiin (2010), jonka mukaan aiemmin Senaatti-kiinteistöltä vuokratuilla toimitiloilla turvattiin yliopistojen vakavaraisuutta perustamalla uusia kiinteistöyhtiöitä ja antamalla niiden osakkeista 2/3 yliopistojen omistukseen. Tämän täysin yksiselitteisen johdoksen vuoksi oli ilmiselvää, että uuden, yliopiston suurimmaksi osaksi omistaman kiinteistöyhtiön omistaja metsämaja oli osoitettu kolmen karhun sijoituspaikaksi opetus- ja tutkimustarkoituksiin.

Oli miten oli, hemmoteltu Kultakutri päätyi metsämajalle. Ronskina neitinä hän tunkeutui sisään mökkiin - mikä ei toki ollut vaikeaa, koska julkisena tilana metsämajan ovet olivat tietenkin auki - ja katseli ympärilleen. Sisustuksesta hän ei olisi mitenkään osannut päätellä olevansa karhujen talossa, olihan hän perehtynyt ainoastaan uusskandinaavisiin, funktionalistisiin ja innovatiivisiin interiööriratkaisuihin. Kultakutri tuli istuneeksi kolmella erilaisella tuolilla, maistaneeksi ruokaa kolmesta astiasta ja yrittäneeksi nukkumista kahdella sängyllä, kunnes hän löysi mukavan pienen pedin ja jäi siihen koisimaan. Mainittakoon lyhyesti, ettei Kultakutri ollut järin vaikuttunut huonekaluista, ruoasta, kattauksesta tai ylipäätään mistään, mutta hänelle ilmaiset tai edulliset huvit kelpasivat kyllä.

Kultakutrin nukkuessa kolme karhua palasivat toisella kampuksella olleilta luennoiltaan, joita he joutuivat opetusvelvollisuutensa takia pitämään. Kertoja huomauttaa tässä vaiheessa, että kolme karhua muodostivat akateemisen ydinperheen. Isäkarhu oli yliopiston lehtori, joka turhaan oli vuosikausia tavoitellut professuuria tai edes jotakin muuta hienolta kalskahtavaa virkanimikettä. Äitikarhu oli tutkijatohtori ties kuinka monetta armovuotta, ja pikkukarhu oli jatko-opiskelija, joka oli onnistunut hankkimaan itselleen muutamia opetettavia kursseja.

Väsyneet karhut halusivat istahtaa hetkeksi suosikki-istuimilleen. Mutta voi!
- Kuka on jälleen kerran asettanut hakemukseni alimmaiseksi ja valinnut vähemmän pätevän kollegan istumaan minun tuolilleni?, ärjäisi isäkarhu.
- Kuka on asettanut työryhmän pohtimaan istumista minun tuolilleni ja siten saattanut tutkimustyöläisen ja tieteen tekijän ammatilliset oikeuteni vaakalaudalle?, vingahti äitikarhu hädissään.
- Kuka on piilottanut tuolini jouduttaakseen minun lopullista valmistumistani?, niiskutti pikkukarhu ja etsi kokoontaitettavaa pilkkijakkaraansa, jonka Kultakutri oli joitakin toveja aiemmin siirtänyt toiseen huoneeseen.

Karhuperhe piti pikaisen ruoanlaitoskokouksen ja saavutti konsensuksen siitä, että kunkin verensokeri oli liian alhaalla ja että olo paranisi varmasti syömällä jotakin. Päätettiin yksimielisesti olla odottamatta ruoan valmistamista ja mieluummin nauttia tähteitä, jotta vatsantäytettä saataisiin mahdollisimman nopeasti. Karhut siirtyivät keittiöön. Mutta voi (tai ruokaan viitatessa vähärasvainen, terveysvaikutteinen kasvirasvamargariini)!
- Kuka on jättänyt ilmoittamatta, että henkilökunnan ruokalan erikoisannos on tältä päivältä loppu?, murisi isäkarhu.
- Kuka on siirtänyt edullisen ja erityisruokavaliooni sopivan, lähes ravintolaruokatasoisen yliopistoruokala-annokseni muiden ruoka-aineiden joukkoon ja siten melkein aiheuttanut minulle anafylaktisen sokin?, vinkui moniallerginen äitikarhu - ei onneksi kuitenkaan allergisen reaktion takia, vaan ainoastaan tuohtumustaan.
- Kuka on sorkkinut valtion ateriatuen piiriin kuulumattoman, mutta kuitenkin ylioppilaskuntien tavallisesti tukeman jatko-opiskelijalounaani hintaa?, itki pikkukarhu, eikä voinut syödä ruokaansa, koska sen hinta tuntui yhtäkkiä liian suurelta.

Kiukkuiset ja nälkäiset karhut päättivät yksissä tuumin mennä päiväunille. Nälän ja väsymyksen sokaisemat karhut eivät makuualkoviin astuessaan huomanneet Kultakutrin edelleen torkkuvan takimmaisessa sängyssä. Niinpä tarinan jännitys saadaan säilytettyä loppuun saakka.
- Kuka on antanut palautetta vaikuttavalta näyttävästä ja tieteellisesti uskottavasta sängystäni?, ärisi isäkarhu.
- Kuka on sekoittanut huolellisesti valmistelemani ja pitkään suunnittelemani nukkumapaikan, jolle olin rakentanut vakuuttavan tieteellisen viitekehyksen ja löytänyt sopivan tilan tutkimuskentältä?, tuskaili äitikarhu.
- Kuka mokoma nukkuu parhaillaankin MINUN sängyssäni, johon oli kaikkein helpoin kiivetä?, kiljahti pikkukarhu.

Kultakutri heräsi tähän kiljaisuun ja tokaisi ylimielisesti:
- Menkää kuulkaa lakkoon, jos teitä niin ärsyttää. Minulla on kyllä varaa maksaa koulutuksestani, enkä olisi muutenkaan jäänyt tänne periferiaan.
Sanottuaan tämän Kultakutri marssi nenä pystyssä ja kapinallisin mielin pois karhujen tönöstä takaisin kotiinsa, jossa pappa betalar allt.

Karhut jäivät ihmettelemään suut ymmyrkäisinä.
- Mitä ihmettä tuo prinsessa horisi? Miksi hänen pitäisi maksaa koulutuksestaan? Tuhannen euron lukukausimaksuhan oli vain yksi valmistelevan työryhmän ehdotuksista, isäkarhu mietti.
- Kas tuossapa on minulle uusi tutkimusaihe! Voisinkin tutkia nuorten aikuisten puutteellista sisälukutaitoa ja luetunymmärtämistä ja sitä, kuinka vertaisvouhkaus vaikuttaa sanoman sisäistämiseen, innostui äitikarhu.
- Pyh ja pah. Taidan varoiksi ryhtyä rakentamaan mielenosoituskylttiä, jos kuitenkin menisimme lakkoon, tuhisi pikkukarhu.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...