Yläkaupungin Yö näytti taas Jyväskylän parhaat puolet

On kyllä aivan mahtavaa, että Jyväskylässä on Yläkaupungin Yön kaltainen tapahtumien kudelma. Meiningin akateeminen hipsteriys ei tietenkään miellytä kaikkia, eivätkä kaikki tykkää siitä, että kaupunkilaiset järjestävät toisilleen ilmaista taide- ja kulttuuriohjelmaa. Esimerkiksi nimimerkki PysynLutakossa tiivistää tapahtuman idean Suomi24-keskustelupalstalla seuraavasti:

On bändejä joista kukaan ei ole kuullut ja jotain taidepajoja morjens

Minä kuitenkin tykkään matalan kynnyksen yhteisöllisestä ilmaisohjelmasta. Kirjoitin tämänvuotisesta festivaalista ylistävää palautetta ensin Facebookiin, mutta päätin julkaista saman tekstin myös blogissani. Kirjoituksen myötä haluan lähettää lämpimät kiitokseni järjestäjille ja esiintyjille.

* * * * *

Ensinnäkin esityksille oli valikoitunut enimmäkseen täydelliset esityspaikat. Huimaava nuorallakävely oli juuri sitä, mitä en ole koskaan kuvitellut näkeväni yliopiston kirjastossa. Lounaispuistossa esiintyneet yhtyeet, kuten muusikoiksi opiskelevien bändit ja Minä en ole kala, täyttivät lavan ja puiston ihan kevyesti. Käsikellot soivat Seminariumin juhlasalissa niin riemukkaasti, ettei paremmasta väliä. Juomatehtaan studio oli sopivan intiimi Mielettömän sitruunan improon.

Toiseksi ohjelman aikataulutuksessa oli hienosti otettu huomioon tarvittavat siirtymät ja roudaukset. Tällaisessa ohjelmaa pursuavassa tapahtumassa on minusta hirmuisen tärkeää, että esitykset pysyvät aikatauluissa, koska yleisö siirtyilee paikasta toiseen ennakkotietojen perusteella. Hienoa myös, että yleisömagneettien (esim. Må Pyton) edelle ohjelmaan oli jätetty sopivasti väljyyttä, jotta väki ei joutunut rynnimään edellisten katsojien paikoille.

Kolmanneksi ihailen YY:n ennakkotiedotusta. Ohjelmalehtinen on minulle mieluisin formaatti perehtyä illan tarjontaan, mutta nettisivuja ja etenkin esiintyjien esittelyjä on myös kiva penkoa. Huippua, että nettisivuilla pystyi tähdittämään kiinnostavimmat ohjelmat ja jakamaan tärpit vaivattomasti. Kun pohjatyöt on hyvin tehty ja ohjelmaan voi luottaa, on helppo räätälöidä itselleen loistava elämysilta. Ja yhtä helppo on muuttaa suunnitelmia lennosta.

Neljänneksi on kertakaikkisen huikeaa, miten rentoja ja hyväntuulisia ihmisiä kaupunkilaisista kuoriutuu tällaisen tapahtuman ajaksi (jotkut toki ovat sellaisia muulloinkin). Jopa vessajonoissa tuntemattomat tyypit nauravat ja LAULAVAT yhdessä. Viihtyvyyteen vaikuttaa tietysti eniten seura: mitä mainiompi porukka, sitä enemmän kierroksesta nauttii. Siitä kiitokset omalle YY-seurueelleni!

Onnistuimme luovimaan itsemme kaikkiin valitsemiimme esityksiin täsmälleen haluamillemme paikoille, mikä tietenkin edellyttää pitkällistä YY-kokemusta, taktikointia ja tilannetajua. Käsikellokonsertin näennäinen rauhallisuus sai täysin uusia sävyjä, kun istuimme puolen metrin päässä esiintyjistä ja saatoimme hypnotisoituneina seurata käsikellistien uskomattoman nopeita kellojenvaihdoksia. Hurjissa tempoissa oli myös vaaran tuntua, varsinkin kun sain kellistiltä vauhdissa lipsahtaneen malletin päin näköä. Samoin Må Pytonia en ole koskaan nähnyt niin likeltä kuin nyt. Suosikkisuomennokset saivat uutta potkua kokonaisvaltaisesta aistinautinnosta, kun läheltä kuuli valloittavan falsettilaulun, näki silmien välkkeen ja sai haistaa metsurin hien hajun.

Yläkaupungin Yö ja kaupunkimme kulttuuriväki, these are a few of my favourite things.

* * * * *


Kierroksemme Yläkaupungin Yössä 16.5.2015

• Aloitimme haahuilemalla kampusalueella ja katselemalla slackline-tasapainottelua.
• AO Jazz Orchestra Lounaispuistossa toi mieleen kaikki iloiset koulujen ja musiikkiopiston kevätjuhlakonserttimuistot.
• Yhteispeliä – ISOn Tanhuujat & Jyväskylän kansalaisopiston pelimannit Lounaispuistossa vetivät tuttuja tanhuja. Ehdimme seurata vain pari ensimmäistä numeroa.
• Mieletön sitruuna Juomatehtaan studiossa oli ihan mieletöntä settiä! Improseurue esitti paljon hauskoja lauluja ("En saa pyykkivuoroa") ja jopa improvisoidut Euroviisut. Israelin edustajan (Perttu Puranen) mieleenpainuva etninen melodia voitti ja Ruotsin Åken (Siiri Lehtonen) sympaattinen löpöhaniesitys oli mainio kakkonen. Ylipäätään mikä tahansa, mitä Perttu Puranen sanoo tai tekee, on hervottoman hauskaa.
• TPO All Stars Band Lounaispuistossa aiheutti suunnattoman bändinuoruusnostalgiavyöryn esittämällä muun muassa Hotel Californian ja Laylan. Törkeän taitavia laulajia ja kitaristi!
• Slackline yliopiston kirjastossa oli siis kirjaston aulaan 3. kerrokseen viritelty nuora, jossa useampikin miekkonen kävi tasapainoilemassa. Ihanaa sirkustunnelmaa ja kollektiivista hengenhaukkomista.
• Lauluyhtyemme Heikko aste lauloi yhden biisin Lounaispuistossa. Ainakin järjestysmiehet olivat innoissaan.
• Minä en ole kala Lounaispuistossa soitti Ultra Bra -covereita ja antoi erinomaisen käsityksen siitä, millaista olisi ollut päästä sukupolvemme suosikkiyhtyeen keikalle. (Löysin Ultra Bran vasta silloin, kun se lopetti.) Jäätävän hyvä basisti ja riehakas kosketinsoittaja jäivät parhaiten mieleen.
• Nautimme lämmittävää välipalaa Tiliassa. Sonaatilta loistoidea pitää Tilia auki iltaan saakka ja tarjota maittavia ruokia!
• Siberia Dance Crew X-rakennuksen edessä käytiin tsekkaamassa vain nopeasti, kun ensimmäisessä tanssiryhmässä tanssi kaverin kaveri.
• Capoeira Força Natural Ryhtilässä oli taidokkaasti viimeisteltyä kamppailuakrobatiaa ja tanssia. Bateria soittaa ihan tolkuttoman hyvin yhteen, esiintymisvaatteet oli valittu viimeisen päälle ja esityksen uhkapeliteema näkyi hauskasti myös setelin näköisissä mainosflaijereissa. Capoeiristat ovat niin kauniita nuoria ihmisiä, että heitä voisi luulla vampyyreiksi, jos ei paremmin tietäisi.
• Kävimme nuuhkimassa paistotuoksuja ja harrastamassa jonottamista Seminaarinkadulla. Vesa opetti mainion seisoskelutanssin!
• Lauluyhtyeemme Heikko aste lauloi yhden biisin A-rakennuksen kierreportaissa. Testasimme, mitkä portaat sopisivat parhaiten keikkapaikaksi.
• Käsikello-orkesterit Kide ja Clarabella Seminariumissa onkin kehuttu jo aiemmin tekstissä. Myrskyluodon Maijasta oli erityisen hieno sovitus, samoin eräästä taiwanilaisesta kansanlaulusta. Mahtavaa, että yleisö pääsi esitysten jälkeen kokeilemaan käsikelloja! Nyt tiedän jälleen yhden soittimen, jota haluaisin soittaa orkesterissa.
• Må Pyton Seminariumissa ihastutti ja nauratti, kuten aina ennenkin. Monty Python -suomennosten nokkeluus jaksaa huvittaa kerrasta toiseen. Nerokasta kääntää Henry Kissinger Urho Kekkoseksi! Uusia biisejä taisivat olla myös Money Song ja Eric the Half-a-Bee eli "Eerikin iltatee", tai niitä en ainakaan muista kuulleeni aiemmin. Må Pyton oli jokseenkin täydellisen illan täydellinen päätös.

Euroviisujen 2014 esikatselu

Kun pikkulinnut sirkuttavat ABBAn Does Your Mother Know'n kitarariffiä, on kevät ja aika perehtyä tämänvuotisiin euroviisuihin. Istukaa mukavasti, sillä tämä on pitkä sessio!

1. semifinaali

• Armenia: Aram MP3 – Not Alone

Miekkosella ja naikkosella on riitaa autossa. Välillä näytetään Tanskan viimevuotisen voittajajoukkueen husaaritakkeihin sonnustautuneitten muusikoitten keskivartaloita. Kaksi kolmasosaa biisistä kuulostaa lupaavalta jousiballadilta, mutta kolmannen minuutin alkaessa revitään käyttöön se ennalta-arvattavin musiikkityyli.

• Latvia: Aarzemnieki – Cake to bake

Ryhmä hippejä jammailee metsämökillä ja laulaja mainitsee Baker Streetin. Savolaiseen tapaan kakun leipominen on aloittamista vaille valmis. Eivätkö he tiedä, että the cake is a lie?

• Viro: Tanja – Amazing

Luulin, että Euphoria (2012) olisi jo kaluttu loppuun, mutta näköjään ei.

• Ruotsi: Sanna Nielsen – Undo

Ruotsalaiset hittinikkarit ovat keksineet uudehkon sävelkulun, josta tulee mieleen koripunonta ja Roy Orbisonin Crying ja jonka kaikki itseään kunnioittavat euroviisumaat sisällyttävät omiin esityksiinsä vuosina 2015–2017.

Vertaa Undon sävelkulkua...

... Roy Orbisonin biisiin Crying.

Kuten huomaamme tekemistäni ei-kovin-tarkoista nuottiesimerkeistä, kyseiset sävelkulut eivät olekaan kovin samanlaiset. No, tulipahan todistettua tämäkin.

• Islanti: Pollapönk – No Prejudice

Islannin verkkarimiehet soittavat ilomielistä rokkia löllykkä-Bätmän-henkisessä sarjakuvamaailmassa. C-osan backbeat ajaa pahiksetkin hyviksiksi, ja alussa vilautetaan Armenian tapaan Tanskan viimevuotisia marssirumpuja. Pitääkin selvittää musiikkikauppa Thomannilta, onko marssirummut myyty loppuun.

• Albania: Hersi – One Night's Anger

Luontodokumentissa esitellään luonnonvaraista sähkökitaristia ja muutamia tapoja ärähdellä laulaessa kuulostamatta vihaiselta.

• Venäjä: Tolmachevy Sisters – Shine

Neuvostoliiton aikana opittiin, että jos jotain jotain sattuu olemaan kaupan, sitä kannattaa haalia varastoon niin paljon kuin irtoaa. Identtisehkön näköiset laulajatyttöset ovat ostaneet kaupat tyhjiksi hehkulampuista. Valitettavasti taisi tulla virheinvestointi, koska ilmeisen kehnolaatuiset lamput poksahtelevat pitkin esitystä.

• Azerbaidžan: Dilara Kazimova – Start A Fire

Azerikaunottarella taitaa olla kisan hienoimmat mekot, ja ilmeisesti Veltto Virtanen pääsee heittämään papereita kulisseista harjoiteltuaan sitä ensin eduskunnan istuntosalissa. Muuten videossa pelataan öisen kaupungin ja soittimien estetiikalla.

• Ukraina: Maria Yaremchuk – Tick-Tock

Nais- Michael Jacksonit tanssivat valokeiloissa ja viheltävät tarttuvaa sävelmää, joka tuo mieleen Bond-elokuvien tunnussävelmät. Kappaleessa on niin paljon helposti kuunneltavaa populaaria ainesta ja 1960-lukulaista suurisilmäistä viattomuutta, että veikkaisin kappaleelle runsasta pistesaalista.

• Belgia: Axel Hirsoux – Mother

Belgian laulajana on Susan Boyle, mutta hän on nuorempi ja mies. Taustalla Edith Piafin haamu esittää pantomiimina klassisen kuvaelman "olen vankina lasisessa laatikossa". Biisi on klassinen paatosballadi, mutta laulajan ääni ei ole hullumpi.

• Moldova: Cristina Scarlat – Wild Soul

Dubstep on näköjään edennyt jo Itä-Eurooppaan saakka, joten voimme heittää hyvästit sen muodikkuudelle. Moldova luottaa kohtalokasääniseen naikkoseen ja goottisymboleihin (noitavehkeet, mustat hevoset, pöllyävä tomu, liehuvat kankaat). Tunnelmasta tulee mieleen Edgar Allan Poen novelli Ligeia, vaikka mitään egyptiläistä ei ole mukana.

• San Marino: Valentina Monetta – Maybe (Forse)

Monettakohan kertaa tämä Monetta on mukana kisoissa? Ilmeisesti kolmatta, jos olen pysynyt mukana laskuissa. Biisi on melkein sama kuin viimeksi, tai ainakin se käynnistyy yhtä hitaasti. Tämän vuoden euroviisumuotia on hengata hiekkarannalla iltapuvussa.

• Portugali: Suzy – Quero Ser Tua

Portugalin esitys sijoittuu myötähäpeän asteikolla tasolle "blondi Meiju Suvas laulaa lambadaa ja lihaksikkaat nahkahousuiset miehet soittavat isoja rumpuja taustalaulajien joikuessa ponnettomasti". Seuraavana myötähäpeän asteikolla on taso "vampyyrimaiset tyypit hyppivät ja heiluttelevat lippuja". Mutta katsos mokomaa, sillekin tasolle päästään tässä monipuolisessa varietee-esityksessä!

• Alankomaat: The Common Linnets – Calm After The Storm

Lauluduo, jonka miesosapuolella on oikeanlainen hattu, esittää versionsa biisistä Every Breath You Take.

• Montenegro: Sergej Ćetković – Moj Svijet

Pikkupojan lemmitty muuttaa pois, yhyy! Harmillisesti poju ei taida aikuisena olla enää yhtä suloinen. Onneksi poika saa rellestää kauniissa maisemissa ja muistella tyttöään. Musiikista en muista mitään.

• Unkari: Kállay-Saunders – Running

Rankasta perheväkivaltaa kuvaavasta videosta ja biisistä tulee mieleen jokin nuortensarja tai -elokuva.

2. semifinaali

• Malta: Firelight – Coming Home

Yllättävän mukava kantri-folk-ralli kertoo sodasta palaamisesta. Videon lopussa muistutetaan ensimmäisen maailmansodan syttymisestä olevan sata vuotta ja pyydetään muistamaan niitä, jotka eivät palanneet sodasta. Hämäännyin, koska osa videon kuvastosta (naisten valokuvat, keskitysleirivangit, osa vaatteista) liittyy toiseen maailmansotaan. Kumpaahan tässä tavoiteltiin? Toteutuksen anakronistisuuden lisäksi en pidä laulajattaren äänestä.

• Israel: Mei Finegold – Same Heart

Israelin neiti heiluu miekan kanssa ja laulaa aikovansa nylkeä kuulijan. Toivottavasti hän puhuu sinä-passiivissa. Olisin tykännyt enemmän, jos biisi olisi ollut täyttä hepreaa eikä paria säkeistöä lukuun ottamatta englanniksi.

• Norja: Carl Espen – Silent Storm

Sangen masentuneen oloinen miekkonen harjoittelee jeditaitojaan liikuttamalla vettä lasissa ja papereita ajatuksen voimalla. Voima ei ole vielä vahva hänessä, mutta onneksi sohvan takana lymyilevä Veltto Virtanen auttaa papereitten viskomisessa.

• Georgia: The Shin & Mariko – Three Minutes to Earth

Olipa kerran jengi georgialaisia.
– Hei, perustettaisiinko sellainen bändi, jossa kaikki soittavat eri musiikkityyliä ja mielellään myös eri tahtilajeissa, vanha mies kysyi muilta.
– Kiva idea, mutta entä jos en osaa soittaa mitään, kysyi etäisesti Oliver Jackson-Cohenia muistuttava nuorempi mies.
– Ei haittaa. Voit välillä lyödä pystyrumpua ja muun aikaa heilutella käsiäsi kuin siipiä, muut vastasivat.
– Mutta entä jos haluaisimme heitellä papereita ilmaan? Moni muukin euroviisumaa tarvitsee Veltto Virtasta esitykseensä, eikä hän ehkä ehdi meidän esitykseemme viskelemään papereita, huolehti kiharatukkainen nainen.
Georgialaisjengi oli suruissaan, kunnes paikalle lentää lehahti georgialainen taikalintu.
– Ei huolta, kuomat! Minä voin ajoittaa sulkasatoni kappaleen puoliväliin, taikalintu lupasi.
Ja niin georgialaiset saattoivat eläytyä musiikkiinsa onnellisina elämänsä loppuun saakka.

• Puola: Donatan & Cleo – My Słowianie - We Are Slavic

Kieli poskessa tehty ironis-nationalistinen slaaviräppi ja tyttösten suupielistä valuva maitotuote tuovat mieleen kotoisen Orkestar Bordurkamme biisin Jogurt Bordurian. Puolalaisten kansallisasut ovat upean värikkäitä, ja videosta opimme monia uusia tapoja hyödyntää folkloristisia kukkahuiveja.

• Itävalta: Conchita Wurst – Rise Like a Phoenix

Kauniitten ja rohkeitten Taylor on kasvattanut parran ja ottanut Lidlin makkaratuotemerkiltä kuulostavan taiteilijanimen. Videossa hän oikoo jäseniään American Pie -tyylisessä ruusunterälehtikylvyssä.

• Liettua: Vilija Matačiūnaitė – Attention

+ Laulajatar osaa laulaa todella nopeasti "down do-do-down down on your knees".
+ Laulajattaren luonnollinen hiusväri.
– Melkein kaikki muu. 

• Suomi: Softengine – Something Better

I must admit I was waiting for something better (from Finland and from UMK) but this is quite tolerable, though. Nuorten poikien tiukasti yhteen soittava rokkibändi erottuu edukseen semifinaalien melko tasapaksuista artisteista. Biisi muuttuu paremmaksi joka kuuntelukerralla (lopun särkyvää huutolaulua lukuun ottamatta), ja toistaiseksi suosikkikohtani on 1:27–1:29 soinnutuksensa ansiosta. Taustalaulu on niin jee jee, että voin jo kuulla, kuinka suomalaisten alakoulujen kevätjuhlissa pikkutytöt laulavat sitä herkillä äänillään ja bassoa pienemmät pojat tavoittelevat sointuja kieli keskellä suuta.

• Irlanti: Can-Linn (feat. Kasey Smith) – Heartbeat

Ehkä maailman tylsin esikatseluvideon idea on antaa tyhjäilmeisen naikkosen laulaa studiossa. Irlannin biisissä on hyvin irlantilainen kansanmusariffi, mutta kuinka ollakaan, se muistuttaa paljon viimevuotisen voittajan tinapillimelodiaa. No, onhan tämä perin eurooppalaista, että kaikki lainaavat kaikilta.

• Valko-Venäjä: Teo – Cheesecake

Juustokakut ovat ällöttäviä ja niin on myös tämä kappale. Samoin artisti. Ei muuta sanottavaa.

• Makedonia: Tijana – To the Sky

Venytetty Laura Voutilainen tanssii kuin Miranda Hart. Biisi kuulostaa hieman Suomen vuoden 2002 edustuskappaleelta Addicted to Youlta, josta on poistettu kaikki svengi.

• Sveitsi: Sebalter – Hunter Of Stars

Mitä ihmettä? Tykästyin tähän kappaleeseen ensikuulemalta! Pidän myös videosta, jossa ei todellakaan yliyritetä vaan käytetään juuri niitä ensiksi mieleen tulleita ideoita. Vihellys- ja viuluosiot ovat todella kivat. Kokonaisuus tuo mieleen samoin aidon luonnollisuuden ja tylsän tavallisuuden rajalla keikkuvat Seminaarinmäen mieslaulajat: onko "me teemme vain parhaamme" -tyyli hienoa vai hävettävää?

• Kreikka: Freaky Fortune feat. RiskyKidd – Rise Up

Kreikan torvihommat ovat mainiot, mutta laiskat lauluosuudet ja muu musiikki eivät sytytä lainkaan. Ei jaksaisi kuunnella kokonaan.

• Slovenia: Tinkara Kovač – Round and round

Hyvät naiset ja herrat, seuraavaksi tapaamme Artistin. Aluksi hän soittaa huilua ja sitten laulaa "I'm gonna show you how to breathe". En kyllä neuvoisi ottamaan vastaan hengitysneuvoja henkilöltä, joka hengittää mikrofoniin. Mutta hyvä yleisö, saamme seurata huimaa taikuutta: laulajan taakse ilmestyy orkesteri, ja lopuksi se häviää yhtä yllättäen. 

• Romania: Paula Seling & OVI – Miracle

Eivätkö nämä Euphoria-kopiokertsit ikinä lopu? Myös esityksestä tuli voimakas déjà vu: tämähän on ilmiselvä Clarissan ja Joshin Top of the World UMK:sta. Tylsyyttä onneksi hieman lieventää jännitys siitä, saako Paula laulettua melkein kymmenen tahtia pitkän äänen. 

Valmiiksi finaalissa

• Tanska: Basim – Cliche Love Song

Ah! Luulin jo, ettei näissä euroviisuissa ole yhtään vanhoihin täteihin vetoavaa söpöä nuorukaista laulamassa elämäniloista rallatusta. Näin pitkään piti odottaa! Funkkikitarasta kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

• Espanja: Ruth Lorenzo – Dancing in the rain

Espanjan biisi ei ole ollenkaan niin tylsä kuin mitä olisi voinut odottaa. Kertosäkeistöön saisi hauskan lisäsäväyksen miksaamalla siihen vuoden 1968 euroviisuvoittajan La la lan kertsin. Sopisi täydellisesti.

• Italia: Emma – La Mia Città

Davidbowiemainen pimatsu vasta harjoittelee, kuinka valokynää käytetään. Hieman hajanainen biisi, mutta mieleenpainuvia riffejä. Hidas väliosa ei liity mitenkään mihinkään.

• Ranska: TWIN TWIN – Moustache

Ah ihana Ranska! <3 Kukapa ei himoitsisi viiksiä? Musiikkityyli ei kuulu lainkaan suosikkeihini, mutta pidän laulusta silti. Teksti on mainiota kielenopiskelumateriaalia, ja sanoma ('haluan sitä, haluan tätä, mikään ei mulle koskaan riitä; onpa niin tai näin, multa puuttuu aina jotakin') sopii hyvin nykyaikaan.

Je veux ci, je veux ça,
Il y en a jamais assez pour moi
C’est comme ci, c’est comme ça,
Il y a toujours un truc que j’ai pas.

• Saksa: Elaiza – It is right

Saksa yllättää sangen omintakeisella kansanmusahumppapopilla. Musiikkityyli on yllättävän raikas! Laulajan yliyrittäminen kuitenkin häiritsee. Voisiko vaikka edes yhden sanan laulaa ilman ns. tulkintaa?

• Iso-Britannia: Molly – Children of the Universe

Tänä vuonna olen näkevinäni ja kuulevinani poikkeuksellisen paljon vallankumous- ja taisteluteemoja. Ison-Britannian biisin väliosan "Power to the people" tuo mieleen useammankin Agit-Propin laulun, marssihengeltään kenties eniten Grandolan (Zeca Afonson Grândola). Tästä Children of the Universestä kun saisi nykymusiikin sätkätykset pois, kappale kestäisi enemmänkin kuuntelua.

[Kuva ja esikatseluvideot löytyvät sivustolta http://www.eurovision.tv/.]

Yleistä

Marssirumpuja käyttivät videossaan ainakin Armenia, Islanti ja Suomi.

Yhyy, tänä vuonna kukaan ei käyttänyt portaita putoavia appelsiineja tai muita oransseja palloja! Niitähän näimme vuonna 2012 Turkin ihastuttavan Can Bonomon Love Me Back -videossa (2:08 ja 2:37) ja vuonna 2013 Kroatian Klapa S Moran Mižerjassa (1:20). Toivottavasti plussapallot palaavat ensi vuonna.

Missä ovat siirappisen söpöt nuorukaiset?

Kappaleitten taso on tasaisen keskiverto. Mukana ei ole yhtään todellista rimanalitusta. On vaikea nimetä ennakkosuosikkia.

Nälkävuosi ei ollut pitkä

Ensiksi: en nauti zombiekirjallisuudesta, en post-apokalyptisestä fiktiosta enkä ylipäätään kriisiaikojen kuvauksista. Suorastaan pelkään lukea siitä, kuinka ihmiset taistelevat hengestään äärimmäisissä olosuhteissa. Ehkä siksi esimerkiksi P. C. Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen ja Hannu Salaman Amos ja saarelaiset ovat syöpyneet mieleen. Joskus tuntuu tärkeältä lukea siitä, millaista voisi olla ja millaista olisi voinut olla.

Kenties siksi suurten nälkävuosien talvea 1867–1868 kuvaava Nälkävuosi jätti ristiriitaisen mielikuvan. Aki Ollikaisen esikoisromaanissa on taitavaa ja väkevää kerrontaa, joka tempaa täysillä mukaansa, mutta toisaalta kurjuudella ja kriisitilanteen vaikutuksilla ihmisluonteeseen mässäillään häiritsevästi. Tyyli ei paikoin tunnu edes inhorealistiselta vaan jopa yli vedeltyltä Voltairen Candiden tavalla.

R. W. Ekman: Kerjäläisperhe maantiellä  (1860)

Hienoimpana havaintona mieleen jäi kuvaus kansan kahtiajaosta, vaikka nälkä ja puute vaivaavatkin kaikkia jossain määrin. Ylhäisö ja rahvas tuntuvat elävän täysin eri maailmoissa, vaikka henkilöiden kohtalot punoutuvat yhteen. Tuntuu tarpeelliselta verrata, että samalla kun ylemmät ovat pohtineet, mikä on naiselle sopiva istuma-asento, alemmat ovat tapelleet verissä päin viimeisestä leipäpalasta. Parempiosaiset siemailevat punssia lämpimissä taloissaan, kun vaivaiset vaeltavat kohti parempia seutuja ja kaatuilevat lumihankeen. Tämä kaikki on tapahtunut samaan aikaan samassa maassa, ja lukiessa tuntui hurjalta muistaa se.

Nälkiintyneillä ei ihmisyys paljoa paina, konkreettisestikaan. Itsekkyys ja toisten huomioon ottaminen vaihtelevat sen mukaan, kuinka paljon maha kurisee. Silti humaaneja yksilöitä löytyy kaikista kansanosista. Lapsista pyritään huolehtimaan. Ei ole väliä, kenen lapsi on, kun se nyt kuitenkin elää.

Välillä oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöistä ja näkökulmista. Kenties hitaampi kerronta ja vähäisempi erisnimien määrä olisivat auttaneet lukijaa. 141 sivuun on saatu mahtumaan sellainen määrä väkeä, että on kuin katsoisi joukkohaudan sisältöä ja koettaisi käsittää, kuka kukin on. Toisaalta onko tuolla niin väliäkään, kenen ajatuksista milloinkin on kyse; "samaa luukasaa ollaan koko poppoo", kuten henkilö nimeltä Ruuni vitsailee. "[Joukkohaudasta] kun tuomiopäivänä kömmitään ylös, sitä ei tiiä, kenen luut on matkaansa keränny."

Yhtä kaikki, tämä kirja jättää voimakkaan muistijäljen. Olisi tätä pitempäänkin lukenut. Ollikaiselta voi varmasti jäädä odottamaan muita, kypsyneempiä teoksia.

On tullut lainattua Sweet Valley High'ta ja vähän muutakin

"Kulttuurimme on monenlaisten lainausten kudelma." Niin totesi professori Jukka Ammondt viimeisellä luennollaan 27.4.2009. Eikä ajatus varmasti ollut hänen omansa.

Luin Sweet Valley High -kirjasarjan, ennen kuin Harry Potterit ilmestyivät. Olin ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla. Ennen Sweet Valley High -sarjaa (SVH) olin lukenut Sinuhe egyptiläisen. Ymmärrettävästi Sinuhen jälkeen kaikki oli jonkin aikaa vain lainattua kärpäsen surinaa kymmenen- tai yksitoistavuotiaan korvissa.

Tarttuminen SVH:ihin oli muistaakseni ensimmäisiä konkreettisesti ironisia valintojani. Nimittäin pikkusiskoni H. (ei, emme ole kaksoissiskoja, vaikka moni on sitä kysynytkin) oli toka- tai kolmasluokkalaisena ryhtynyt ahmimaan tätä loppumatonta sarjaa. H. luki enemmän sarjoja kuin minä, H. luki enemmän nuortenkirjallisuutta kuin minä ja H. oli enemmän kiinni ajassamme kuin minä. Häneltä yleensä sainkin sellaiset kirjavinkit, joihin tutustuminen mahdollisti jonkinlaisen kirjallisuuskeskustelun ja kollektiivisen fanittamisen ikätoverien kanssa. Petri Tammista lainatakseni "kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa".

[Kuva ryövätty Huuto.netistä]

Mutta Sweet Valleyt! Naureskelin niitten siirappisille kansille ja irvin siskoani, joka raahasi niitä kirjastosta kotiin, luki yhdessä illassa ja haki seuraavan satsin tilalle. Mutta sitten kävi samoin kuin myöhemmin monen muun liian teinimäisenä pitämäni kirjasarjan kanssa: näin kirjan H.:n yöpöydällä, selasin sitä hieman ja aloin lukea. Ja sitten en voinutkaan enää lopettaa. Vaikka koetin samalla irvistellä kirjojen kauhealle naiskuvalle, muovisille hahmoille ja facepalmeja aiheuttaville juonenkäänteille (vaikka facepalm ei silloin vielä ollutkaan tuttu termi), koukutuin kirjoihin niin, että lopulta luimme niitä samaa tahtia H.:n kanssa. Oli vaikeaa säilyttää ironinen suhtauminen asiaan, josta kuitenkin innostui niin kovasti. Enhän MINÄ nyt oikeasti voinut pitää kyseisestä sarjasta! Koetin samalla lukea Jostein Gaarderia ja Kaari Utriota, jotta jonkinlainen säädyllinen taso olisi pysynyt yllä.

SVH oli oikea runsaudensarvi. Kirjoja oli suomennettu viitisenkymmentä (tai suomennettiin, en muista, ilmestyivätkö ne vähitellen), ja niitten lisäksi tuli vielä muutamia erikoisosia, jotka oli muistaakseni kirjoitettu hitusen kiinnostavampaan tyyliin. (Vasta jälkikäteen ymmärsin, että Francine Pascal ei suinkaan ollut itse kirjoittanut kaikkia opuksia, vaan hänellä oli apunaan joukko haamukirjoittajia, ja epäloogisuudet ja tyylinvaihdokset saattoivat johtua osittain siitä.) Kirjoja oli aina saatavilla Mäntsälän kirjastosta. Ei haitannut, vaikkei sarjan osia lukenut järjestyksessä, koska jokaisen kirjan alussa oli pitkä selvitys edeltäneistä tapahtumista. Oikeastaan kirjoja ei olisi tarvinnut lukea lainkaan, koska kansikuvat, takakansitekstit ja prologit paljastivat kaiken. Ihmissuhdesotkuja, päiväkirjaan kirjoittamista, kaksosten välistä kamppailua, ihmissuhdesotkuja, loputtomia toisaalta–toisaalta-pohdintoja ja vielä lisää ihmissuhdesotkuja – muuta ei sisällöstä tarvinne kertoa. Katsoin myös sarjasta tehdyn televisiosarjan juuri ennen vuosituhannen vaihdetta.

Olenpa kirjoittanut pitkästi suhteestani tähän kirjasarjaan. Toisaalta tärkeintähän tässä on minäminäminä, samoin kuin juuri näkemässäni ensi-illassa, Jyväskylän Ylioppilasteatterin (JYT) täysosumassa Makeen Laakson Lukio. Tuomas Vaahtoluodon kirjoittama ja ohjaama näytelmä mukailee kirjasarjan hahmoja ja juonenkäänteitä, etenkin Sydäntenmurskaaja-osan. Esitystä katsoessani järkytyin, kuinka voin edelleen muistaa kirjoista niin paljon. Sen siis muistaa, mitä häpeää ja koettaa ironialla peitellä.

Esitys riemastutti. Mistä aloittaisin? Ensinnäkin Vaahtoluodon teksti ja ohjaus tarjosivat kiitettävän määrän uusia ajatuksia, intertekstuaalisuutta, tarkkoja havaintoja ihmisestä, naurettavaa, metafysiikkaa, samaistumis- ja tarttumapintaa sekä puhdasta montypythoniaanista hämmennystä. En yllättynyt, että pidin tekstistä, koska nautin myös Vaahtoluodon lyhytnäytelmästä Päivä näin tyyni JYT:n Paljaat-kombinaatiossa. Vaahtoluoto katsoo ihmistä tarkkaan ja läheltä ja antaa hahmojensa puhua kaikesta siitä lainatusta, mikä tekee meistä yksilöitä. Olisiko liioiteltua sanoa, että Makeen Laakson Lukion tekstistä olin aistivinani penttisaarikoskimaisen ylivertaisen taiteilijan tuskaa ja toisaalta hermannhessemäistä itsetutkiskelua ja itsekasvatuksen optimismia. Aika persoonallinen rakennelma, kun lähtökohtana on ollut niinkin lattea materiaali kuin SVH! Scriptis Vaahtoluoto tuis fruimur, joten jatkakaamme kulttuurielitistisehköön tyyliin sopivasti viittauksin.

JYT:n Fb-sivulta lainattu kuva: Iiro Nahkamäki

Jyttiläisten roolisuoritukset olivat, jälleen kerran, toinen toistaan parempia. Jos joskus olen kuvitellut järkevän isosiskon Elizabethin jonkinlaiseksi, hänellä on ollut ja tulee olemaan Tessa Horilan habitus. Railakasta kaksoissiskoa Jessicaa esittäneen Auli Toikkasen uskomattoman pinkki ääni kaikuu edelleen korvissani, eikä pelkästään siksi, että näytelmässä huudettiin paljon. Muuntautumiskykyinen Perttu Puranen on hauskinta, mitä JYT:lle on vähään aikaan tapahtunut. Hänen esittämänsä jumalainen ja lipevä Todd on juuri sellainen tyyppi, johon mielistymistä Vladimir Nabokov kuvaa "koulutyttömäiseksi ihastukseksi jonkun matineaidolin naamavärkkiin". Janne Moilasen rento ja samalla estoinen "erakkosurffari" Bill on kaikessa reunojensa etsimisessäänkin niin leuto häiskä, ettei hän ota aurinkoa vaan aurinko ottaa häntä. Kahden muun hahmon, älykkö DeeDeen ja ilmeisesti näytelmää varten keksityn Patsyn (hahhahhaa, kuuman tytön nimi on Pätsi!), jonka merkitsevin ominaisuus on, että hän on asunut Pariisissa, esittäjät Eeva Sutinen ja Noora Määttä olivat niin ikään herkullisen luontevia. Onerva Luoman pastellivärisestä puvustuksesta täydet pisteet!

Niin mikä reunojen etsiminen? Näytelmän mieleenpainuvinta kuvastoa minulle olivat yksilöiden ja joukkojen reunat. Nuorisojoukko television valonkajossa, lumisateen päälle piirtyvä käsi, rakentuvien kaljakorikehysten sisään jäävän Elizabethin hetkittäisesti rohkeampi olemus; Billin ahtautuminen pullokorien sisälle ja muuttuminen kuin Transformers-robotiksi, joka tulee sotkemaan vähän liian vanhojen tyttöjen barbileikit. Muille hahmoille riitti yksi kori pään peitteeksi, mutta itsestään epävarma Bill tarvitsi kokonaisen suojapanssarin voidakseen astua samaan valoon muitten kanssa. Reunojen ja rajojen etsiminen liittyi paitsi toimintaan myös puheeseen. Hahmojen etäännytetty minäpuhe toisti muitten näkemyksiä heistä ja rakensi heille henkisen panssarin omemman minuuden suojaksi. Olemmeko ensisijaisesti sellaisia, millaisina muut meidät näkevät? Voimmeko uskoa muitten näkemykset itsestämme? Missä menevät minän rajat ja milloin olemme yhtä toisten kanssa?

Keltaiset korit olivat kekseliäs ja kätevästi muunneltava lavaste-elementti, joka käsiohjelman mukaan on lainattu Lahden Kansanopiston Kirsikkapuisto-näytelmästä. Legomaisista koripalikoista rakentaa vaikka mitä, ja niitten värikin on jopa Allahin mieleen! Koraanissa Lehmän suurassa nimittäin kerrotaan, että "He sanoivat: 'Pyydä puolestamme Herraasi selvittämään meille, minkä värinen sen [uhrilehmän] tulee olla.' Mooses vastasi: 'Hän sanoo: Sen tulee olla kirkkaankeltainen lehmä, jonka väri ilahduttaa katsojaa.'" (2: 69.) Jumalan väri siis, hieno valinta. Ja näillä palikoilla jumalat saivat leikkiä yllin kyllin.

Musiikkivalinnat olivat osuvia, ja esityksen loputtua (ehkä ensi-illan juhlallisuuksiin kuuluvana) soimaan jätetty Ink Spots loi mukavan tunnelman poistumiseen. Jopa Mozartin käyttö ei-kliseisesti meni nappiin! Kuten V. J. Sukselainen tähän sopivasti kirjoittaa, "paatoksen vaahdon voi usein kuoria huumorin kauhalla". Näytelmä ei ottanut itseään liian vakavasti.

Menkääpä siis tekin pohtimaan, tirskumaan ja hämmentymään Makeen Laakson Lukioon! Kertokaa myös, mitä te näette siinä. Minä menen katsomaan uudestaan jo viikon päästä.

Muokkaus 29.7.2013 klo 9.40: Vedin Patsyn hahmoa koskevan virhekäsitykseni yli ja lisäsin pari virkettä reunojenetsimiskappaleen loppuun.

Don Quijote -laulujen viiden kärki

Tällä kertaa täällä Heli Hämäläisen blogissa kuullaan maailman parhaita don Quijote -lauluja. Kirjallisen hahmon edesottamukset ovat innostaneet biisinikkareita kaikkialla, missä luetaan eurooppalaista kirjallisuutta. Viiden kärkeen mahtuu myös yksi kotimainen kappale. Sen sijaan klassisemmat musiikkiteokset on rajattu listan ulkopuolelle.

Surullisen hahmon ritari on Miguel de Cervantesin luoma hahmo, joka on lukenut liikaa ritariromaaneja, menettää järkensä ja lähtee taisteluun maailman vääryyttä (mm. tuulimyllyjä) vastaan. Mielevä hidalgo don Quijote Manchalainen (I osa 1605 ja II 1615) on sikäli merkittävä teos, että sitä pidetään ensimmäisenä nykymuotoisena romaanina. Vaikka jälkimmäisen osan ilmestymisestä on kulunut pian 400 vuotta, sen sanoma on edelleen ajankohtainen: (muilla) on hirveän hauskaa, jos joltakulta menevät tosi ja kuvitelma sekaisin.

1. Jacques Brel: Don Quichotte

Belgian musiikkisuuruus Jacques Brel näki arvatkaa-mistä-aiheesta tehdyn amerikkalaisen hittimusikaalin Man of La Mancha ja ihastui siihen niin, että halusi siitä ranskankielisen version. Ranskannos sai ensi-iltansa Brysselissä 1968, ja pääroolissa oli kukapa muu kuin myös näyttelijänä loistanut le Grand Jacques. Hänen ja sidekickiä Sancho Panzaa esittäneen Dario Morenon duetto lienee parasta, mitä henkilöiden luonteesta ja suhteesta toisiinsa voi mahduttaa kertosäkeistöön.

Kiitos internetin, meillä Brelin uudemmillakin ihailijoilla on mahdollisuus nähdä hänen esiintymistään. Tässä videossa on nähdään katkelmia musikaalista, flamencoa steppaavia teatterihevosia ja Brelin haastattelua.

Jälkimmäisestä videosta voi kuunnella biisin kokonaan ja seurata ranskankielisiä sanoja. Mikäli ranska ei kuulu kielivarantoon, voi aina lukea persiankielistä käännöstä.

2. Ismo Alanko: Don Quijote

Taiteilijaelämää-albumillaan (1995) Ismo Alanko pohdiskelee artistin roolia ja tähän kohdistettuja odotuksia. Don Quijote kuvaa taiteilijan yksinäistä tuskaa, hulluutta ja väärinymmärretyksi tulemista. Tätäkään kappaletta ei ole mahdollista toteuttaa ilman ratsastuskomppia ja kohtalokkaita jousia. Jos cd-levy voisi kulua puhki, levyni olisi aikaa sitten hajonnut tämän biisin kohdalta.

3. Neoton Familia: Don Quijote

Jos jostakin historiallisesta tai fiktiivisestä hahmosta ei 1970- tai 1980-luvulla ole tehty diskobiisiä, kyseessä ei ole mies eikä mikään. Niinpä Unkarin menestyneimpiin popbändeihin kuuluva Neoton Familia levytti Don Quijoten vuonna 1981. Tarttuvan biitin sijasta huomion vie videon ilmeetön perkussionisti, joka tepsuttelee terveyssandaaleissa.

4. Totální nasazení: Don Quijote de la Ganja

Olemme siirtymässä laukkakompista diskobiitin kautta takapotku-skahan. Tšekkiläinen punk-, rock- ja skabändi Totální nasazení ('täydellinen omistautuminen') antaa oman Quijotensa laukata pilvisillä ruohokentillä. Biisi on peräisin ilmeisesti 1990-luvulta, ja surullisen hahmon ritari kuvataan edelleen surkeaksi ilmestykseksi.

5. Nik Kershaw: Don Quixote

Hämärintä menoa musiikkivideossaan tarjoaa 1980-lukulainen brittipoptähti Nik Kershaw, joka esitti tämän listahittinsä myös Lontoon Live Aidissa 1985. Kershawin Don Quixote palauttaa meidät takaisin lähtöteemaan, Cervantesin romaanin varoitukseen fiktion vaaroista, tällä kertaa kuitenkin lähinnä televisioviihteen näkökulmasta. Biisissä tuodaan ilmi, että Teräsmiehen kaltaisiin supersankareihin olisi kivaa samaistua, mutta samalla kysytään, ollaanko silloin oikeasti ylpeitä ja rohkeita vai vain hulluja.

Kärjen ulkopuolelta

Lopuksi huomautamme, että viiden parhaan don Quijote -kappaleen joukkoon ei mahtunut esimerkiksi tämä ranskalainen kauhistus.

Kirja-arvostelu ja ohjeistusta nörttiasiantuntijoille

Janne Jääskeläinen & Katleena Kortesuo: Nörtin esiintymisopas. Suoritusmanuaali substanssiosaajalle

Talentum

Vakuuttavan asiantuntijaesiintymisen perusteet, 1 op


Jos saisin määrätä yhden tenttikirjan kaikille yliopisto-opiskelijoille, se olisi tämä. Yrittäjä-tietokirjailijat Janne Jääskeläinen ja Katleena Kortesuo ovat laatineet oivallisen oppaan vakuuttavaan esiintymiseen. Nörtin esiintymisopas – Suoritusmanuaali substanssiosaajalle on poikkeuksellisen helppo- ja nopealukuinen peruskurssi, joka on taatusti hyödyksi kaikille meille, jotka haluamme kehittyä ymmärrettävinä viestijöinä.

Yliopistosta valmistutaan asiantuntijoiksi. Vaikka tietopuoli olisi erinomaisesti hallussa, työelämässä pelkkä asiaosaaminen ei riitä. Sisältö ei ratkaise, vaan se, että myös ulkoasu ja esiintyminen ovat tilanteeseen sopivat. Taitava viestijä saa myytyä itsensä ja osaamisensa minne haluaa. Kaikki eivät ole luonnostaan hurmaavia ja vakuuttavia, joten käytännön toimintaohjeet tulevat varmasti tarpeeseen muillekin kuin nörteille.

Teksti on tiivistä "tee näin – älä tee näin" -ohjeistusta. Kirjoittajat kertovat runsaasti omia kokemuksiaan, ja nämä yksityiskohtaiset kertomukset ovat oppaan kiinnostavinta antia. Jos tiukka leipäteksti ei miellytä, pääkohdat voi vilkaista jokaiseen lukuun kuuluvasta TL; DR (too long, didn't read) -tiivistelmästä. Esimerkiksi pukeutumisesta ja sähköpostin käytöstä annetaan niin konkreettisia ohjeita, että tekee heti mieli katsoa itseään peilistä ja tarkistaa viimeisimmät mailit.

Kirjan hieman päälleliimatun oloinen nörttiläppä hämmentää. En tiedä, pitäisikö huolestua, kun ymmärrän suurimman osan nörtähtävistä viittauksista. Kirjan pointit tajuaa kuitenkin mainiosti, vaikkei nörttien kokemusmaailma olisikaan ominta aluetta. Eipä Cthulhu- ja vogonimaininnoilla taida olla ihmeempää tarkoitusta, mutta ne ovat sentään vaihtelua elämäntaito-oppaitten väsyneeseen kielenkäyttöön.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä huhtikuussa 2013.

Euroviisujen 2013 esikatselu

Kuuntelin joutessani Eurovision laulukilpailun kaikki tämänvuotiset osallistujakappaleet. Semifinaalien ja finaalin biisien soittolistat löytyvät kisojen viralliselta nettisivulta. Soittolistoja on taas parannettu edellisvuodesta, ja nyt kilpailuviisut on helppo kuunnella vaikka kaikki yhteen putkeen ja hyppiä tylsempien jollotusten yli. Toimii! Kun tekniikka pelittää, voi keskittyä olennaiseen eli esitysten arvosteluun.

[Kuva ryövätty Ylen euroviisunettisivulta]

1. semifinaali

• Itävalta: Natália Kelly – Shine

Biisi on yhdistelmä Adelen Skyfallia ja euroviisujen vuoden 2011 voittajabiisiä, Azerbaidžanin Running Scaredia. Alussa on äänistä päätellen varmaan samat taustalaulajatkin kuin Eldarilla ja Nigarilla ja lopussa – no se sama yllätys. Huomio kiinnittyy laulajan arkisiin releisiin. Olisiko ylle löytynyt jotain vähän juhlavampaa?

• Viro: Birgit – Et Uus Saaks Alguse

Nätti tyttö laulaa optimistista balladia valkoisessa yöpaidassa. Taustavaloista tulee vähän kuin enkelin siivet. Pitääkö tästä muistaa jotakin?

• Slovenia: Hannah – Straight Into Love

Slovenia tulee Ruotsiin esittämään Euphorian, joka valitettavasti ei ole yhtä hyvä kuin Loreenin voittajabiisi. Ai, katsos, tällä biisillä onkin eri nimi.

• Kroatia: Klapa s mora – Mižerja

Kuusimiehinen lauluyhtye kertoo surusta (tai jotain sinne päin). Puvuista voisi päätellä, että tulossa olisi voimakasta paatosta, mutta laulu jää mielenkiinnottomaksi himmailuksi. Ylipäätään yleisvaikutelma tämän vuoden biiseistä on se, että niissä kehitellään ihan liian pitkään. (Tai sitten tämä kuulija odottaa, että heti alkaisi tapahtua.)

• Tanska: Emmelie de Forest – Only Teardrops

Tinapilliä soittavalla rumpalipojalla on jännästi leikattu tukka. Tinapillimelodia jäi mieleen, laulusolisti ei niinkään.

• Venäjä: Dina Garipova – What If

Mustamekkoinen tyttö esittää oppikirjaesimerkin humaanista popkappaleesta. "Ja sit ku tulee modulaatio niin kaikki nousee ylös ja on ihan että jee!"

• Ukraina: Zlata Ognevich – Gravity

Yves Rocherin mainoksessa on yksisarvinen, fluoresentteja perhosia ja lentäviä timanttilohkareita. Ai, oliko tässä jokin laulukin?

• Alankomaat: Anouk – Birds

Kotivideohenkisessä pätkässä tiistaisen näköinen laulaja on leikisti äänittämässä biisiään. Ensin hän on olevinaan epävarman ja surkean oloinen, mutta kuinka ollakaan, laulun kasvaessa itsevarmuus ja hymykin ilmestyvät. Äänenmuodostusta luonnehditaan kaiketi persoonalliseksi.

• Montenegro: Who See – Igranka

Sillisalaattimaisen biisin höysteenä on esikatseluvideoista eniten paljasta pintaa ja naamiaisvaatteita. En oikein päässyt kärryille tästä ydinvoimalaräppäreitten ja kissatappelukuvauksen yhdistelmästä. Luulin myös, että esittäjän ja kappaleen nimien pitäisi olla toisinpäin.

• Liettua: Andrius Pojavis – Something

Miekkosesta tulee mieleen innostunut sonni alakoululainen, joka on päässyt kevätjuhlaan laulamaan soolon ja joka yrittää esiintyessään samanaikaisesti tehdä vaikutusta eturivissä istuvaan salaiseen ihastukseensa ja päästä näkyviin eri puolilta salia kuvattaviin videotallenteisiin. Äiti on kai sanonut, että pitää näyttää iloiselta. Dear Andrius, please do something to your facial hair.

• Valko-Venäjä: Alyona Lanskaya – Solayoh

Itämaisen tanssibiitin ja notkeitten machotanssijoitten höystämän kappaleen suurin yllätys on, että se on Valko-Venäjän.

• Moldova: Aliona Moon – O Mie

Laulajalla on jännästi jähmetetty kampaus, meteorologinen mekko ja sama nimi kuin edellisellä laulajattarella. Sääikkuna- ja luonnonilmiöhamonen vie huomion kliseisestä valkoisesta flyygelistä ja varjoissa heiluvista tanssijoista, joten lopputulos on sopivan mitäänsanomaton.

• Irlanti: Ryan Dolan – Only Love Survives

Mieslaulajia alkoikin jo olla ikävä. Mutta mitä, tämäkin on Euphoria! Hei, come on!

• Kypros: Despina Olympiou – An Me Thimasai

Lievästi Vuokko Hovattaa muistuttava naikkonen esittelee balladinsa aikana hulppeita maisemia, raunioita ja muutamissa kohdissa hulmuavaa kuninkaittenkuvamekkoa.

• Belgia: Roberto Bellarosa – Love Kills

Kärsivän näköinen poju yrittää parhaansa mukaan laulaa, mutta selän takaa kuikuilee ilmeettömiä naisia. Myös hiukset uhkaavat valua silmille. Katsojan odotukset olivat korkealla, kun biisin nimi on sama kuin Freddie Mercuryn.

• Serbia: Moje 3 – Ljubav Je Svuda

"Tässä ois niinku kolme naista, joista eka on valkoinen enkeli, toka punainen paholainen, ja kolmas saa sitten olla, no, öö, vaikka kultainen kertosäkeistönlaulaja. Ja ideana ois niinku että rakkaudessa on vähän niinku eri puolia. Joo, se on varmaan hyvä. Eikä tarvii sen ihmeemmin tanssia."

2. semifinaali

• Latvia: PeR – Here We Go

Kolme kimallepukuista jätkää heiluu ja laulaa ihan kivasti eteenpäin menevää Suurlähettiläät-henkistä rallia. Bonuspisteitä husaaritakista. Joonas Könttää muistuttava heebo läpsyttelee elektronisia bongorumpupädejä, jotka on asennettu nurinkurisesti niin, että niitten soittaminen näyttää mahdollisimman vaikealta. Toisaalta yleisö näkee niissä vilkkuvat valot.

• San Marino: Valentina Monetta – Crisalide (Vola)

Videossa on paljon kauniita asioita: valopallo, vertikaalikangas, saippuakuplia, tavallisia ihmisiä. Aluksi vaikuttaa siltä, että tässä on taas yksi tavallinen balladi, mutta kun biisiä on mennyt kaksi kolmannesta, alkaa tapahtua. Tämä on yksi parhaiten mieleeni jääneistä esityksistä.

• Makedonia: Esma & Lozano – Pred Da Se Razdeni

Odotin Makedonialta ehkä liikaa, koska yksi viimeaikaisista (2011) suosikeistani, Rusinka, on vielä niin tuoreessa muistissa. Tämän esityksen varjokuvatanssijat ja kellotaululava ovat kivoja, mutta mikä juttu tämä on, että nörtin näköisen laulajan eksentrinen mummo hyökkää yhtäkkiä vetämään Gipsy Kingsin ja Ricky Martinin fuusiota? Onneksi kukaan ei nähnyt taustalaulajien vaatteita.

• Azerbaidžan: Farid Mammadov – Hold Me

Tähän mennessä ensimmäinen komea nuorukainen. Jo alun kulmakarvojen nytkäyttelystä voi arvata, että luvassa on modulaatio. Ja jee, tuleehan se sieltä! C-osassa, kun maan lippua on ensin heiluteltu, surullisen laulajan viereen ilmestyy sinimekkoinen nainen paljain jaloin ja tukka pystyssä. Kaipuun sininen kukka! No, onhan tämä nuoren Wertherin kärsimysten ruumiillistuma soma kuin Novalis konsanaan.

• Suomi: Krista Siegfrieds – Marry Me

Tsaijai. Edellinen romanttinen poju lauloi Hold Me, nyt vinksahtanut häähumuilija vaatii Marry Me. Video on yllättävän hauskasti toteutettu ja sulho juuri sopivasti pihalla. Vaikka äänestin Uuden Musiikin Kilpailussa Mikael Saarta, tämän kilpailukappaleen eduksi on sanottava, että se erottuu tämänvuotista euroviisuista reippaudellaan ja pikaisella liikkeellelähdöllään. Tämähän on oikeastaan aika hyvä biisi, jonka dingdongit jäävät heti mieleen! Tykkään myös siitä, että kappale assosioituu kansalaisaloitteeseen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Ei mikään huono mielleyhtymä euroviisukontekstissa.

• Malta: Gianluca – Tomorrow

Tämänkertaisten euroviisujen ilahduttavin biisi, suloisin tarina, mieleenpainuvimmat alkusanat ("His name is Jeremy"), söpöin rumpali, hienoin video, sympaattisimmat sattumukset ja UKULELE! Ja kukapa voisi vastustaa törmäilyä kirjat kädessä?

• Bulgaria: Elitsa Todorova & Stoyan Yankulov – Samo Shampioni (Only Champions)

Ennustan, että tulevissa euroviisujen kisakatsomoissa ravintola Rentukassa tanssin tätä riehakkaasti laulaen SAMA HERKKUSIENI!! SAMA HERKKUSIENI!! Kyseessä ovat samat tyypit, jotka rummuttivat itsensä Voda-kappaleella vuoden 2007 euroviisujen 5. sijalle. Nyt mukana on myös eeppistä saksofonistiakin eeppisempi säkkipillinsoittaja. Vaihtuvatkohan Elitsan kuteet esityksessä yhtä nopeasti kuin esikatseluvideossa?

• Islanti: Eythor Ingi – Ég Á Líf

Islannilla vaikuttaa olevan hinku lähettää kisoihin itkettävän positiivisia hengenpelastusbiisejä (2011 ja 2012). Hienoa, niitä tarvitaan. Videossa on hauskasti yhdistetty piirrosanimaatiota ja todellisuutta. Tarina jäi heti mieleen. Tästä voisi tulla Heikon asteen islanninkielinen biisi.

• Kreikka: Koza Mostra feat. Agathon Iakovidis – Alcohol Is Free

Riemastuttavaa kreikkalaisvaikutteista balkan-ska-humppaa ja mainio jännitysvideo. Onhan näitä samanlaisia biisejä kuultu joka vuosi, mutta tämä on silti ehdottomia suosikkejani!

• Israel: Moran Mazor – Rak Bishvilo

Pintaa nuolevaan mekkoon pukeutunut naispuolinen Clark Kent laulaa Serbian taannoisen voittajabiisin Molitvan.

• Armenia: Dorians – Lonely Planet

Joku oli tehnyt siistin kuvanmuokkauksen ukkojen t-paitoihin. Biisistä en muista mitään.

• Unkari: ByeAlex – Kedvesem (Zoohacker Remix)

Hyväntuulista hipsterimusiikkia ja söpö video, josta oppii unkaria, kun sanat on kirjoitettu näkyviin. Mieleen jäi kiva synteettinen ujellus.

• Norja: Margaret Berger – I Feed You My Love

Epilepsiavaloilla kuorrutettu biisi vaikutti ensin Euphorialta, mutta ei se ollutkaan. Enemmän oli Bond-biisi-henkeä. Feed? Need? Mitä? Ja tämä on nyt selvästi jokin juttu, että laulajattaret seisovat tasan paikoillaan (lähes) koko kappaleen ajan.

• Albania: Adrian Lulgjuraj & Bledar Sejko – Identitet

Rokkia ja rappioromantiikkaa. Mukana tilutussoolo, sulavia kynttiläukkoja ja pontevat jouset. Parempi kappale kuin mitä ensin luulin.

• Georgia: Nodi Tatishvili & Sophie Gelovani – Waterfall

Hohhoijakkaa. Jälleen hulppeita maisemia, raunioita ja Running Scaredin kopiointia. Tänä vuonna on vähän duettoja, mutta olen muuten jo aivan täynnä näitä.

• Sveitsi: Takasa – You And Me

Biisi kuulostaa niin yhteislaulettavalta autoilumusiikilta kuin voi kappale kuulostaa, ja kas, videokin näyttää autoilua kisapaikalle. Punaiseen kuplavolkkariin poimitaan mukaan vanha pappa kontrabassoineen, ja kaikilla on kivaa. Vetopasuunaakin mahtuu soittamaan, kuten Porkka Playboysin Bohemian Rhapsodyssa. Useammassakin tämän vuoden euroviisussa on (vähintään videossa) teemana sukupolvien välinen yhteys, mikä on humaania ja hienoa.

• Romania: Cezar – It's My Life

Transilvanian joukkueessa on yllättävän kimeä-ääninen vampyyritenori ja perinteisen tanssibiitin jytkeessä loikkelehtivia yön lapsia. Aika kohtalokasta! Jollain euroviisu-camp-tasolla pidän tästä.

Suoraan finaaliin

• Ruotsi: Robin Stjernberg – You

Ennakkoluuloni murtuivat, koska ennen tätä en tiennyt, että Ruotsissakin on arkisen näköisiä laulajaheppuja. Luulin, että kaikki ovat jotain Eric Saadeja. Kisojen isäntämaan biisi vaikuttaa aluksi tavallisen keskiverrolta, mutta koska Ruotsi on Ruotsi, jotain tapahtuu, ja kappale jääkin mieleen. Falsettilaulu ilmeisesti sytyttää. Ovatkohan tanssijapojat identtiset kaksoset?

• Saksa: Cascada – Glorious

Näitten kisojen tylsin biisi. Minulla ei ole tästä mitään sanottavaa.

• Iso-Britannia: Bonnie Tyler – Believe In Me

Brittien "kaivetaan luurangot kaapista ja muumiot naftaliinista" -buumi jatkuu. Engelbert "Pumpernikkeli" Humperdinckin jälkeen Bonnie Tyler hengailee Total Eclipse of the Heartin freudilaisessa talossa ja yrittää vakuuttaa kuulijansa, että ihan varmasti siellä oli 30 vuotta sitten kiiluvasilmäisiä kalsaripoikia ja kaiken maailman siivekkäitä.

• Ranska: Amandine Bourgeois – L'enfer Et Moi

Ranskatar harrastaa kotonaan voodoota ja muita noitatemppuja luodakseen helvetin. Tässä kappaleessa on asennetta. Pidän erityisesti kertosäkeistön ensimmäisestä säkeestä "Je vais te faire l’enfer" [... feeR lanfeeR].

• Italia: Marco Mengoni – L'Essenziale

Luulin ensin, että tämä pianistiheppu on sama kuin vuonna 2011, mutta se olikin Raphael Gualazzi. Tämänkertainen muistuttaa sen sijaan Uuden Musiikin Kilpailun Great Wide Northin (josta pidin) laulusolistia Kaj Kiviniemeä. Biisi on aika perus.

• Espanja: ESDM – Contigo Hasta El Final (With You Until The End)

Hulppeita maisemia, laulajanainen, hevonen, ihan söpö lätsäpäinen kitaristi, myöhemmin hyvät bassot. Tämän kappaleen voisin kuvitella kuulevani joskus jossain muussakin kuin euroviisuyhteydessä.

Täydennys 31.3. klo 12.32

Jos jää mietityttämään, mitä noissa biiseissä oikein lauletaan, niin paras apu selvitykseen on virallinen euroviisulyriikkasivusto 4LYRICS. Täältä löydät kaikkien tämänvuotisten kisakappaleitten sanat.

Kirja-arvostelu ja sotaa ja rauhaa

Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia

Otava

Pikakelaus kulttuuri-imperiumien sotahistoriasta

Viinilasi kesällä 2008 ei liity tapaukseen.

”On älyllistä epärehellisyyttä poimia omasta viiteryhmästään vain parhaat ja kauneimmat piirteet ja verrata niitä vastapuolen varjokohtiin”, huomauttaa arabian kielen ja islamintutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila uusimmassa kirjassaan Islamin miekka – idän ja lännen konfliktien historia. Teos taustoittaa oivasti sitä, miksi länsimaissa monesti ajatellaan islamin olevan väkivaltainen kulttuuri. Jos ei tunne historiaa ja saa nykyajastakin vain median suodattamaa tietoa, on helppo sortua tietämättömyydestä johtuviin yleistyksiin.

Kirja on 600-luvulta nykypäivään etenevä kattava selvitys islamilaisen ja kristillisen maailman konflikteista. Pääpaino on keskiajassa, joka lukeutuu Hämeen-Anttilan omimpiin tutkimusaloihin. Idän ja lännen välisiä yhteenottoja tarkasteltaessa tulee selväksi, että molemmat ovat olleet vuorotellen hyökkääjänä ja uhattuna.

Myönteistä islam-kuvaa julkisuudessa välittävä Hämeen-Anttila korostaa, ettei uskonto yksinään aiheuta sotia tai sotaisuutta. Minkä tahansa jätti-imperiumin pitäminen koossa vaatii paljon sotia, oli se islamilainen, kristitty tai muu. Muslimit eivät ole sen sotaisampia tai rauhanomaisempia kuin muut. Kulttuuria tai uskontoa ei voi leimata tietynlaiseksi vain yhden aikakauden perusteella. Aina on ollut sotia, aina on ollut rauhaa.

Teos on yllättävän helppolukuinen, vaikka teksti vilisee paikan- ja henkilönnimiä, vuosilukuja ja vieraskielistä termistöä. Hämeen-Anttilan mainio kirjoitustyyli on runsaista yksityiskohdista huolimatta puheenomainen, jopa jutusteleva, ja hän huolehtii taidokkaasti siitä, että lukija muistaa halutut seikat. Siksi selostusta on niin vaivatonta seurata. Jäin kuitenkin kaipaamaan kirjalta selityssanastoa tai hakemistoa, jonka avulla olisi helppo palata tiettyihin kohtiin myöhemminkin.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä maaliskuussa 2013.

Kirja-arvostelu ja rikollisuuden romantiikkaa

Maurice Leblanc: Arsène Lupin – Mestarivarkaan kootut kertomukset
Suomentanut Kaisa Sivenius
Teos

Herrasmieshuijarin seikkailut sujuvana suomennoksena 

Maurice Leblancin luoma mestarivaras ja herrasmieshuijari Arsène Lupin on monille tuttu fiktiivinen hahmo. Useimmat kenties muistavat Aku Ankassa esiintyneen Mustan Ritarin, jonka nimi on ankkatyyliin väännetty Arpin Lusèneksi. Sliipattu sankari kiehtoo edelleen.

Moniulotteinen päähenkilö seikkailee Mestarivarkaan kootuissa kertomuksissa 20 viihdyttävässä, joskin hidastempoisessa novellissa. Ne ovat alun perin ilmestyneet ranskalaisissa lehdissä 1900-luvun alussa. Tapausten kertojana on vaihtelevasti itse Lupin tai hänen ”virallinen elämäkerturinsa”, mikä saa lukijan pysymään valppaana.

Viehätysvoimainen Lupin on rikollismaailman Sherlock Holmes: ylittämätön taidoiltaan ja älyltään. Novellit kertovat hänen tunnetuimmista rikoksistaan, joiden motiivina on yleensä halu saada mainetta, älyllistä haastetta ja harvinaisia arvoesineitä. Hän ei koskaan surmaa ketään, ja robinhoodmaisesti hän pyrkii auttamaan huono-osaisia. Lupinin valepukujen ja hurmaavan käytöksen läpi näkevät vain muutama nainen, poliisiystävä Ganimard ja yhteen novelliin sisällytetty Herlock Sholmès.

Lupin päätyy monesti itse ratkomaan tekemänsä rikokset, ja tällöin hän muistaa tiedottaa asiasta sanomalehdille. Lupin avustaa siis paitsi poliisia myös lehdistöä ja on siten saavuttanut suvereniteetin. Kokoelman rikosseikkailut eivät päätarkoituksellisesti ole satiiria, mutta rikkaat ja valtaapitävät saavat osakseen hieman irvailua. 

Kaisa Siveniuksen tuore suomennos on nykylukijalle vaivattomampaa luettavaa kuin aiemmat, 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä julkaistut käännökset. Hän on kuitenkin säilyttänyt tekstin viehättävän vanhanaikaisuuden. Ilahduttavimpia ratkaisuja on toistuvien ah- ja oh-huudahdusten vähentäminen käännöksestä. 

Heli Hämäläinen 

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä helmikuussa 2013.

Levyarvostelu ja kahjointa kotimaista koohotusta

Gaspard Oil: Rocketbahn

Omakustanne

Lennokasta erikoisuudentavoittelua

Neljä viidesosaa Gaspard Oilista sellaisena
kuin sen taannoin näin kameran takaa.

Tämän erikoisemmaksi englanninkielinen rockmusiikki ei Suomessa ehkä mene. Gaspard Oilin 45-minuuttinen albumi Rocketbahn on ilahduttavan omaperäinen sekoitus tarttuvaa poppia, tanssittavaa ja riehuttavaa rockia, tyylikkäitä sanoituksia ja runsaita viittauksia sinne sun tänne.

Äänekoskelta Keski-Suomesta kotoisin oleva viisimiehinen yhtye Gaspard Oil on erikoistunut erikoisuudentavoitteluun. Ensinnäkin rockbändi on saanut nimensä 1900-luvun alussa eläneeltä puolalaiselta lentäjältä. Toiseksi poppoon kaikki kappaleet valottavat tavalla tai toisella tämän ilmojen ja naisten sankarin elämänvaiheita. Kolmanneksi konseptiltaan täyskahjo Gaspard Oil on sekä levyillään että keikoillaan kiinnostavimpiin kuuluvaa kotimaista nykymusiikkia.

Bändin kolmas pitkäsoitto Rocketbahn julkaistiin vuodenvaihteessa. Jo oli aikakin, koska edellinen mestariteos ”Women” ilmestyi vuonna 2009. Rakkaustarinoista on siirrytty laajempiin luonto- ja kuolemateemoihin. Aiempien levyjen tapaan Rocketbahn on samanaikaisesti romanttinen ja rouhea, ja kappaleitten tyyli vaihtelee yhtä paljon kuin The Beatlesillä. Esimerkiksi Nick Cave -tyylisestä keuhkoamisesta siirrytään herkkään rockballadiin, ja funkista tanssitamppauksesta (selvin hitti Rosalie) loikataan levyn ärjyimmäksi yltyvään vetoon You’re My Best Friend, jonka upeat trumpetit jäävät soimaan päähän todennäköisesti loppuiäksi.

Rocketbahnin monipuolisuuden lähteenä ovat bändin kaksi tasavahvaa laulaja-lauluntekijää Jemo Kettunen ja Ville Koskivaara. Herrojen keskinäinen kilpailu tuottaa omaperäisesti ja huolellisesti rakennettua poptaidetta. Gaspard Oil kuulostaa paremmalta kuin koskaan, mistä hatunnosto tuottaja Jaakko Peltoselle. Minkähän levy-yhtiön kentälle nämä lentäjät laskeutuvat?

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä tammikuussa 2013.

Katso, kuuntele ja vaikutu: http://www.gaspardoil.com/.

Rocketbahnin voi kuunnella kokonaan Soundcloudista.