Esitys taito- ja taideaineitten arvioinnin muuttamisesta Kalevala-perustaiseksi

Esitämme, että peruskoulun taito- ja taideaineitten arviointi muutetaan numeroperustaisesta Kalevala-perustaiseksi. Kalevalan hahmoihin pohjautuva arvostelujärjestelmä kuvaa oppilaitten kädentaitoja ja työsuorituksia huomattavasti tarkemmin kuin lineaarinen numeroasteikko, tarjoaa kansallisia kulttuurielämyksiä ja helpottaa äidinkielen ja kirjallisuuden täpötäyden opetussuunnitelman toteuttamista.

Esitämme harkittavaksi ainakin seuraavia Kalevala-arvosanoja käsitöiden arviointiin. Tulkoon huomatuksi, että oheiset arvosanat eivät sijoitu lineaariseen parhaimmuusjärjestykseen. Arvioinnissa voidaan tarpeen mukaan käyttää osia useammastakin arvosanasta.

• Ilmarinen. Esimerkiksi metallitöissä menestyjä. Loihtii uskomattoman hienoja töitä koulun roskalavankin antimista.
• Väinämöinen. Oppilas tekee työnsä laulellen. Kapsahtaa töissään joskus katajaan, mutta tuotokset muistetaan pitkään.
• Louhi. Osaa taidokkaasti hyödyntää toisten tekeleitä ja esitellä niitä ominaan.
• Antero Vipunen. Tietää teoriassa (häiritsevänkin) tarkkaan, mitä on tekemässä, mutta itse työn toteutus on niin ja näin.
• Lemminkäinen. Villasukista/lapasista erottuu oppilaan äidin kädenjälki.
• Aino. Tarjotut materiaalit eivät kelpaa, joten oppilas hyppää järveen.
• Marjatta. Työ on jäänyt kesken ns. henkilökohtaisesta syystä.
• Kullervo. Tämän enempää pieleen ei löylykauha/patalappu/naulakko/käsipyyhe olisi voinut mennä.

Tapaluokat hallussa

Lähestyvien edustajistovaalien (ennakkoäänestys 28.-29.10., vaalit 3.-4.11.) kunniaksi kerrottakoon, mitä vastasin YK:n eli Yhdistyneiden Kieltenlukijoiden vaalikysymykseen.

Miksi kieltenopiskelijan kannattaa äänestää juuri Heliä?

Menneiden aikamuotojen sijaan toimin aktiivisesti futuurissa.

Puolustan kielten keskipienten ainejärjestöjen oikeuksia. Suomenopiskelijana tiedän, että keskipienissä ainejärjestöissä pienikin joukko saa paljon hyvää aikaan, kun toimitaan ahkerasti talkoovoimin. Suomen ainejärjestön Sanen puuhat ovat loistoesimerkkejä siitä, kuinka veikeitä juttuja voidaan tehdä ilman suuria rahoja, tiloja ja sponsoreita. Aivan yhtä lailla koko ylioppilaskuntakin voi tehdä joitakin asioita vailla ihmeempiä varoja.

Haluan lisää vaihtoehtoja tenttimiseen. Tenttiakvaario on jo hyvä alku, mutta himoitsen myös suullisia tenttimismahdollisuuksia. Lisäksi tahdon opiskelumateriaalin helpommin saataville.

Teen kaikkeni, jotta humanisteille, erityisesti kieltenopiskelijoille, saadaan lisää harjoittelupaikkoja. Maailma tarvitsee muitakin kuin opettajia, vaikka me opettajat olemmekin "yhteiskunnan tukipilareita ja oppilaitten kasvun vankkoja kukkakeppejä".

Kaiken tämän hyvän lisäksi hallitsen modukset erinomaisesti!

Mistä tietää...?

Monia - tai joidenkin mukaan mitään - asioita ei voi koskaan tietää varmasti tai varmaksi. Agnostikkojen elämä lienee helppoa, sillä heidän ei tarvitse miettiä, onko jokin totta vai ei - mitäänhän ei voi tietää.

Eräs ystäväni lupaa asioita tavallisesti vain lähes varmasti. Hän jättää lupauksiinsa aina pienen "jos Luoja suo" -varan, sillä hän ei mielestään voi tietää, millaisia juonia hänen päänsä menoksi jossain ylhäällä on suunniteltu.

Syy, mikä sai minut pohtimaan tällaisia näin sunnuntai-illan ratoksi, on eräs kasvatustieteeseen liittyvä koulutehtävä. Olen lukenut professori Timo Saloviidan artikkelin inkluusiosta eli "osallistavasta kasvatuksesta". Nyt minun pitäisi sitten olla kahden tai kolmen liuskan verran jotakin mieltä.

Mielipiteet syntyvät yleensä vasta pitkähköjen pohdintojen jälkeen. Esseeahdistuksessani voisin soimata itseäni siitä, että minulla on ollut koko kurssin verran aikaa muodostaa kypsä mielipiteeni inkluusiosta. Mieleni minun tekevi kuitenkin huokaista syvään ja lausua samalla kuin hengitän sisään (mikä saa puheen kuulostamaan todella ärsyttävältä, kuunt. huom.), että eihän Suomen valtiokaan ole saanut muodostettua selkeää mielipidettään inkluusiosta edes viidessätoista vuodessa.

Suomi on nimittäin vuonna 1994 allekirjoittanut Salamancan julistuksen, erityisopetusta koskevan tavoiteohjelman, jossa todetaan muun muassa näin:
"Koulujen pitäisi ottaa vastaan kaikki lapset riippumatta heidän fyysisestä, älyllisestä, sosiaalisesta, emotionaalisesta, kielellisestä tai jostain muusta tilastaan."
Julistus määrittelee inklusiivisen koulun paikaksi, joka hyväksyy kaikki lapset yleisopetuksen luokille. Silti Suomessa siirretään entistä enemmän oppilaita erityisluokille. Missä kohtaa ymmärrys on loppunut?

Mistä minä voin sitten tietää, että inkluusio on oikein ja segregaatio (= eristäminen) väärin ja että inkluusio toimii? En mistään. Voin vain uskoa niin. En minä ole milloinkaan nähnyt Jumalaa tai Jeesustakaan, mutta voin uskoa heidän olemassaoloonsa, jos niin tahdon. Samoin vaikka en koskaan ole nähnyt inkluusiota käytännössä, voin uskoa sen toimimiseen.

Eräs toinen ystäväni kysyi minulta kerran kävellessämme elokuisen pellon ohi, mistä tietää, että vilja on kypsää. Tarjosin vastaukseksi erilaisia fysikaalisia ratkaisuja. Ne eivät kelvanneet. Ystäväni vastaus olikin lainaus eräästä vanhasta kansa(koulu)nlaulusta: "Pam, pam, rumpu kaikuu, vilja kypsää on." Äänestä voi siis myös tietää.
Jos inkluusiosta jaksetaan pitää ääntä, yhä useammat kuulevat siitä ja voivat vakuuttua sen oikeellisuudesta.

Kävin tänään katsomassa Jyväskylän Ylioppilasteatterin (JYT) näytelmän Boxing. JYT:n näyttelijöiden parhaimmiston esittämä kuvaus puhumisen ja puheeseen uskomisen voimasta vertautui kiehtovalla tavalla väkivaltaan. Aplodien aikana mietin, mistä tiedän, että taideluoma oli hyvä. Vastaus selvisi pian: valojen sytyttyä yleisö ei liikahtanutkaan, vaan kaikki katsojat pysyivät poikkeuksellisesti paikoillaan. Siispä jos yleisö liimautuu istuimiinsa, voi arvella näytelmän olleen niin vavahduttava, ettei kukaan voi kuvitellakaan poistuvansa salista. Mitäänhän ei välttämättä voi tietää. (Syynä voi nimittäin olla myös se, että rivin reunimmaiset ovat olleet niin vaikuttuneita näkemästään, etteivät ole tajunneet siirtyä pois muiden kulkureitiltä.)