Star Trekiä joka toinen tiistai – 30 vuotta Kylähullua tiedotusta

Lehden kansi vuodelta 1992.
[Kuva: Kylähullun arkisto]

”Tervetuloa taas Kortepohjaan, vanhat opiskelijat ja uudet ilman taassia”, alkaa kyläsihteerin arkistoista löytynyt ensimmäinen Kylähullu vuodelta 1983. Kortepohjan vapaa-aikatoimikunnan eli Kvatin tiedotuslehti Kylähullu on siis ilmestynyt ainakin 30 vuoden ajan.

Julkaisun tarkoituksena on kautta aikain ollut tiedottaa vapaa-aikatoimikunnan tilaisuuksista ja toiminnasta. Vanhimmassa löytyneessä Kylähullussa lukuvuodelta 1983–1984 kerrotaan esimerkiksi biljardin ja pingiksen pelaamisen mahdollisuudesta, talokohtaisista tutustumisilloista sekä ”soittajien palaverista” jossa sovitaan soittovuoroista.

Kylähulluissa on varsinkin ennen internetin aikaa ollut tarpeen kertoa yksityiskohtaisesti laina- ja vuokravälineistä sekä -tiloista. Esimerkiksi E-talon alakerrassa oli ammoin opiskelijoille korvaamattoman tärkeä konekirjoitushuone, jossa sai käydä hakkaamassa esseensä puhtaaksi vaikka yöaikaan. Yövuokra maksoi 20 mk, päivä 40 mk, kertoo Kylähullu 7/1987. Toinen suosittu vuokratuote on vuodesta 1994 alkaen ollut polkupyörä. ”Valittavanasi on todelliset pyöräpersoonallisuudet Vaavi, Eno, Mutsi, Isi, Tane, Luigi, Mummi ja Ukki”, mainostetaan numerossa 2/1994.

Sihteeri toimittaa, avautuu ja pilailee

Kylähullua on aina toimittanut vapaa-aika- eli va-sihteeri, kuten kyläsihteerin nimike aiemmin kuului. Kirjoitusapuna on usein ollut muita vapaa-aikatoimijoita. Lähes joka numerossa muistutetaan, että kaikki kyläläiset voivat toimittaa materiaalia lehteen. Vuodesta 1993 lehdessä on ollut maksullisia mainoksia etenkin Kortepohjan ostoskeskuksen liikkeiltä. Kylähullu on ilmestynyt säännöllisen epäsäännöllisesti 1–7 kertaa vuodessa, ja tahti on harventunut ajan myötä.

Lehti on ajoittain toiminut myös sihteerien henkilökohtaisena purkautumiskanavana. Esimerkiksi numerossa 7/1987 senaikainen va-sihteeri Hannele Wahlstén kiroaa kyläläisten vuokravälinekäyttäytymistä. ”PERRKELE!!! Ottaa kaaliin kun tyypit soittelee himaan Lillukan vuokraus- tai Trivial Pursuitin lainausasioissa. Mulla on päivystysajat sitä varten. - - Jos joku kuolee Trivial Pursuitin puutteeseen viikonloppuna niin mun puolesta kuolkoon rauhassa!”

Alivaltiosihteeri on ollut paperinukkemaisen kovaa kamaa
vuonna 1992. [Kuva: Kylähullun arkisto]

Juttujen tyyli on ollut enimmäkseen informoiva ja vinkkaava, paikoin pakinoitsevan humoristinen. Esimerkiksi erikoisnumero VappuHullu 3/1985 muistuttaa enemmän vappulehteä tai Pahkasikaa kuin tiedotuslehteä, ja lehti sisältää muun muassa humoristisen ”vappuheilan välityslomakkeen”. Huumoria ja ironiaa on käytetty juttujen höysteenä senkin uhalla, että tiedotuksen teho on saattanut kärsiä. Vaikka Kylähullun toimitus on väärinkäsityksestä johtuen numerossa 1/1988 luvannut ”vastaisuudessa olla julkaisematta mitään ironista”, tästä lupauksesta ei (onneksi) ole pidetty kiinni.

Vapaa-aikatoimintaa Kylähullussa ennen ja nyt

Kortepohjassa kuka vain voi ehdottaa uuden kerhon perustamista ja ryhtyä vetämään sellaista. Toiminta on asukkaitten näköistä, mikä välittyy myös Kylähulluista. Esimerkiksi elokuvailtoja järjestettiin niin pitkään kuin kollektiivinen television ja videoiden näyttäminen D-talon yläkerran videohuoneessa oli mahdollista. Tiistaisin näytettiin Star Trek -sarjaa ja teemailtoina mm. Monty Pythonin Lentävää Sirkusta ja Kummelia. Näitten lisäksi numerossa 1/1988 kerrotaan elokuvaporukasta, jonka toimintaideana on kävellä yhdessä Kortepohjasta keskustaan elokuviin, katsoa elokuva, kävellä takaisin, juoda iltateet Lillukassa ja keskustella nähdystä.

Suosittuja tapahtumia näyttävät Kylähullujen perusteella olleen monenlaiset bändi-illat Rentukassa. Lillukassa harjoitelleet muusikot ovat ennen olleet huomattavasti innokkaampia esiintyjiä kuin nykyään: Rentukassa on ollut jopa viikoittain paikallisten bändien ilta. Kvatin järjestämää ”Koko kylän pikkujoulua” on vietetty Rentukassa ammoisista ajoista, ja jouluna 1992 Rentukan yleisö on saanut nauttia muun muassa miesvoimistelusta sekä kaikille tarjotusta ilmaisesta keskioluesta. Tämä perinne täytyy elvyttää – nimittäin miesvoimistelu on saatava takaisin ohjelmaan!

Rentukan ulkopuolella on järjestetty lastentapahtumia ja esimerkiksi lumiveistoskilpailuja. Myös legendaarinen Olvi-juoksu on käyty ulkosalla. Olvi-juoksu oli jopa satojen joukkueitten kisa, jossa juotiin panimon juomia ja juostiin noin 400 metrin lenkki joka pullollisen välissä. Lillukassa puolestaan on ainakin vuonna 1985 jorattu kasettimusiikin tahdissa vapunaamuna klo 5 ja samalla nautittu silliaamiaista. Miksei nykyäänkin? 

Vapaa-ajan puuhien ei opiskelijoillakaan tarvitse olla pelkkää hauskanpitoa. Kylähulluissa kannustetaan hyödylliseenkin tekemiseen, kuten numerossa 3/1994 yksityishenkilön lahjoitettua kangaspuunsa Kvatille: ”Vapauta itämaiden lapsiorjat – kudo itse omat mattosi.” Numerossa 3/1999 kutsutaan talkoolaisia siivoamaan talojen käytäviä houkuttimena saunailta, makkaraa ja sammiollinen viiniä.

Tämä on mielestäni Kylähullun historian hauskin kuva!
Q-talon päiväkodin vieressä vuosia asuneena voin
elävästi kuulla korvissani tuon WAH-ölinän.
Sarjakuvan on piirtänyt Soile Hakkarainen.
[Kuva: Kylähullun arkisto]

Ennen vanhaan vapaa-aikasihteeri välitti myös työvoimaa kylän sisällä. Kylähullun ihka ensimmäisessä numerossa ja monissa myöhemmissäkin haetaan ”baby-sittereitä” perheellisten opiskelijoitten avuksi. Lisäksi etsitään vapaaehtoisia päivystämään kylän omassa Palvelevassa puhelimessa ”viikonlopun myöhäistunteina, jolloin ongelmat yleensä kasautuvat pahiten ja tuntuvat kaatuvan päälle”. Sittemmin tällaiset palvelut ovat jääneet pois Kvatin toiminnasta.

Unholaan jääneitä puheenaiheita

Kuten vanhemmat asukkaat muistavat, kylässä toimi (ja paikoin toimii edelleen) lankapuhelinverkko, jolla sai soitella kylän sisäisiä puheluita maksutta. Kylähullussa 1/1994 asukasneuvoston silloinen puheenjohtaja Annastiina Puolakka perustelee, miksi Kortepohja on paras asuinpaikka: ”[Kortepohjassa on] palvelut lähellä ja ympärillä 2 000 nuorta ihmistä, joille kaikille voi soittaa ilmaiseksi”. Ulkopuheluista piti tietenkin maksaa, ja puhelinlaskuista on Kylähullujen mukaan valitettu paljon. Kylähullun 4/1993 mukaan suurin rästissä ollut puhelinlasku on ollut peräti 30 715 markkaa!

Maisemat eivät selvästi ole muuttuneet
vuodesta 1985.
[Kansikuva: Kylähullun arkisto]

Vuosikausien vatvomisen ja äänestysten jälkeen kylään hankittiin kaapelitelevisio vuonna 1995. Samana vuonna aloitti kylän oma televisiokanava Kornet, jossa näytettiin lähinnä tiedotteita, ja internetiin avattiin Kvatin kotisivu. Seuraavana vuonna vapaa-aikasihteeri sai sähköpostiosoitteen. Vuonna 1997 kylän netti oli saatu asennettua B-taloon, ”jonne innokkaimmat surffailijat on saatu asutettua oman jonon kautta”.

1980-luvun Kylähulluista löytyy muutama ruokaohje. Esimerkiksi chili con carneen pannaan ohjeen mukaan peräti 5 sipulia yhtä jauhelihapaketillista kohden, mutta chiliä ei lainkaan. Lisäksi mainitaan, että ”toimikunta ei vastaa seurauksista, jotka syntyvät ruokaa nautittaessa”. Juomapuolelta kerrottakoon, että Rentukan suosituin drinkki Kylähullun 2/2006 mukaan on ollut Valkovenäläinen.

Lopuksi tarjoamme Kylähulluissa julkaistut parhaat niksit kaikkien hyödyksi.

”Tentin saa helpommin läpi, jos lukee siihen, ja varsinkin jos menee tenttiin.” (1/1988.)

”Varmin tapa erottaa inehmo ja humanoidi on katsoa kohdetta arkiaamuna kello 6.00 ja 8.00 välillä. Jos se hymyilee, on se vieraalta planeetalta.” (7/1987.)

30 years of Kylähullu – and only 11 of them in English

Kylähullu, the magazine of the Recreational Committee of Kortepohja Student Village, has been published since 1983. During its history the paper has been written mainly in Finnish. The first English pages in Kylähullu appeared as late as in 2002, and since that all the important information has been translated into English. Surprisingly in issue 2/2009 there are more pages in English than in Finnish!

Although there have been English texts for only 11 years, exchange students have lived in Kortepohja for dozens of years. According to Kylähullu 4/1993, there were 87 exchange students back then. Nowadays about 10 % of tenants are exchange students, so nearly 200 residents need to get information also in English.

Course advert from 1995: Exotic Food Evening

Exchange students are mentioned first time in Kylähullu in 1995 which promotes Exotic Food Evenings. In these cooking courses Finnish students were taught by volunteered exchange students to prepare meals from their cultures. According to the course advert, there was an opportunity to taste such exotic foods like kebab, feta, and chili con carne. Maybe the courses were very effective because these delicacies are nowadays very popular among students.

The first article written by an exchange student is headed “Avoiding extremes” (2/2002) by François Moncomble who tells about studying in Finland. It seems that he and all the other international students love to live in Finland, and even the snow and cold weather are tolerable when you have lots of new friends near you. But the Finnish language is regarded rather difficult. That’s why in Kylähullu 2/2008 Jan Charvát offers a couple of useful phrases for communication with the maintenance:

“I have a problem. = Minulla on ongelma.”

“I lost my key/card. Can you open the door? = Olen hukannut avaimeni/avainkorttini. Voitko avata oven?”.

* * * * *
Katsaus on julkaistu Kortepohjan ylioppilaskylän vapaa-aikatoimikunnan tiedotuslehdessä Kylähullussa syksyllä 2013.

Haamuääniä

Huu. Kämpässäni on parin viikon ajan kuulunut mystisiä haamuääniä. Outoja naksahduksia, joiden lähdettä on ollut vaikea paikantaa. Kuumina päivinä olen epäillyt naksahtelijaksi jääkaappia, kosteina päivinä tuuletusikkunaa, ukkosella sähkölaitteita ja öisin vaikka mitä.

NAKS.

Naksahdukset ovat kuuluneet yleensä yksittäin, ja äänessä on ollut jotakin selittämättömän puista. Ääni ei siis ole kuulostanut esimerkiksi sähkösaunan kiukaan päälle kytkeytymiseltä. Olen myös ollut melko varma, että äänet ovat kuuluneet omasta asunnostani eivätkä naapureista. Silti aina välillä: NAKS.

NAKS.

Olen melko herkkä äänille, joitten lähdettä en tiedä. Pystyn aivan helposti vaikka nukkumaan kovaäänisesti tikittävien kellojen tai mouruavan aggregaatin vieressä. Äänet itsessään eivät häiritse, kunhan ne ovat tuttuja. Mutta nämä haamuäänet ovat saaneet minut hyppimään seinille. Onko jossakin hiiri? Kuka on komerossa? Sortuuko kirjahylly? Mitä oikein tapahtuu?

NAKS.

Iltapäivällä kuului taas muutama naksahdus. Hiippailin ympäri asuntoani ja koetin kuulostella, mistä naksahdus olisi voinut kuulua. Paikantaminen oli vaikeaa, koska ääni kuuluu vain todella satunnaisesti. Sain kuitenkin jotenkin pääteltyä, että ääni olisi kuulunut jostakin asuntoni keskivaiheilta, olohuoneen ja työhuoneen tienoilta, makuuhuoneen vierestä.

- - - [Ei kuulu mitään.] - - -

Koska naksahduksia ei enää kuulunut, ryhdyin huvikseni soittamaan kitaraa. Se oli taas järkyttävässä epävireessä. Kenties kostea sää ja ikkunan pitäminen auki eivät tee hyvää akustiselleni. Viritin vehkeen ja soittelin aikani. Sitten muihin puuhiin.

NAKS.

Mikä ihme haamu täällä naksauttelee kuolleita niskojaan? Mutta miksi ääni kuulosti nyt niin tutulta? Aivan, viritystapit naksahtelevat samalla tavalla! Puinen ääni! Kitaratelineen sijainti!

- - - [Ei kuulu mitään.] - - -

Liian myöhäistä. Kitaran epävireisin kieli, A, roikkuu hervottomana. Kieli on jo niin vanha, etten olisi voinut sitä pelastaa. Se on purkautunut pitkältä matkalta, ja haamunaksahdukset ovat kuuluneet juuri tästä purkautumisesta. Viimeinen viritys taisi olla kielelle liikaa. Levätköön rauhassa.

Koukussa

Myönnän. Olen käsityöholisti.

Jo muutaman vuoden olin onnistunut pysymään erossa eräästä innostuksestani, erilaisista käsitöistä. Tänä syksynä, kun oli pimeämpää ja ikävämpää kuin aikoihin, aloin taas vähitellen ajautua virkkuukoukkujen, neulepuikkojen ja neulojen epäterveelliseen maailmaan. Tunnen käsitöiden haittavaikutukset ja tiedän, mitä ne tekevät elimistölleni ja keholleni. Ranteeni ja sormeni kipeytyvät, silmäni herkistyvät, nenäni kutisee ja jotkut materiaalit aiheuttavat ihottumaa, puhumattakaan kaikista onnettomuuksista, joita käsitöiden teko voi aiheuttaa. Myös lievää masennusta ja epäonnistumisen tunnetta esiintyy.

Kuitenkin pahin käsitöiden aiheuttama haitta on riippuvuus. Tiedän, millaista on, kun päässä pyörivät vain ketju- ja pylvässilmukat ja kiilakavennukset. Tänäänkin minun piti lähteä kauppaan vain siksi, että sain kaksi kerää lankaa erästä virkkuutyötäni varten. Vielä eilen illalla minulla oli lankaa kokonainen kerä, mutta yön hetkinä se hupeni. En voinut käydä nukkumaan, ennen kuin koko kerällinen oli siirtynyt silmukkamuotoon ja virkkuutyöhön. Tänään sitten kädet täristen ja silmät harittaen anelin perheenjäseniäni ottamaan minut mukaan kauppaan, jotta saan lisää lankaa. Huomenna on pyhäpäivä, ja tiedän, etten selviäisi kokonaisesta vuorokaudesta ilman käsityömateriaalia.

Parin vuoden ajan olin onnistunut katsomaan vierestä, kun läheiseni askartelivat ja värkkäsivät mitä milloinkin. Olin yrittänyt tuudittautua siihen uskoon, etten tarvitse käsitöitä ainakaan hauskanpito-, vapautumis- tai rentoutumistarkoituksiin. Mutta nyt olen taas sortunut. Luulen taas, etten voi elää ilman käsitöitä.

Vanhempani ja sisarukseni suhtautuvat käsitöihin hyvin vapaamielisesti. Minua ei ole koskaan kielletty tekemästä käsitöitä - päinvastoin siihen on jopa kannustettu. Taipumus käsityöholismiin vaikuttaa olevan perinnöllistä. Toisinaan harrastamme käsitöitä jopa yhdessä. Kuinka monia viikonloppuja meiltä onkaan kulunut silkkaan askarteluun! Ja voi verkostojamme. En mainitse nimiä, mutta tunnemme lukuisia niin kutsuttuja diilereitä, joista osa on mukana kansainvälisessä käsityöbisneksessä. Muistan jo lapsuudestani, kuinka kotonammekin on liikkunut ties mitä agentteja esittelemässä muiden maiden materiaaleja ja työtapoja.

Käsitöiden tekeminen ei edes ole mitään halpaa lystiä. Jonkin verran valmistamme materiaaleja itse, mutta melko paljon ostamme valmiinakin. Ovathan esimerkiksi kaupan langat sentään laatutuotteita - niistä tietää varmasti, mitä ne ovat ja mitä ne sisältävät. Kotitekoiset jutut kun voivat olla mitä tahansa. Valitettavasti kaikissa kaupan tuotteissakaan ei ole riittäviä varoitustekstejä. Joissakin lankarullissa toki mainitaan, että "kutistuu 40 %" tai muuta sellaista, mutta suurin osa käsityötarvikkeista kaupataan surutta ilman huomautuksia terveyden vaarantumisesta.

Minusta on arveluttavaa, että käsityötarvikkeita ja käsitöiden tekoa ylipäätään markkinoidaan vastuuttomasti. Vaikka kaikki tietävät käsitöiden haitat, yleinen asenne niitä kohtaan on silti suopea ja suvaitseva. Käsitöitä harrastavia ihmisiä pidetään rentoina ja suosittuina. Vaiettu tosiasia on myös se, että varsinkin joihinkin nuorisopiireihin on mahdotonta päästä, jos ei harrasta käsitöitä. Käsitöitä tekemättömiä syrjitään ja pilkataan, eikä heitä kutsuta tapaamisiin. Toisaalta eivät he tapaamisissa välttämättä viihtyisikään, kun kaikki toiminta pyörii vain käsitöiden ympärillä. Askarteluviikonloppujen jälkeen nämä tuhoontuomitut nuoret alkavat jo suunnitella tulevien päivien käsityötekemisiään. Kuinka hauskaa onkaan porukalla vatvoa, minkä värisiä lankoja seuraavaksi ostetaan ja minkälaisia materiaalisekoituksia tehdään. Entäpä vanhukset sitten? Useimmille tuntuu olevan ihan ok, että mummo tai pappa päivällä vähän virkkailee tai nikkaroi. Mitäpä se vanhoilla ihmisillä liiemmin haittaa, pysyvät paremmalla tuulellakin.

On pöyristyttävää, että ihmiset voivat marssia käsityöliikkeisiin keskellä päivää ja häpeilemättä kantaa julkisilla paikoilla mukanaan esimerkiksi sukkapuikkoja. Lämpiminä aikoina käsityöholisteja näkyy jopa puistoissa. Lapset ja nuoret saavat siitä varmasti huonoja vaikutteita ja luulevat, että julkikäsityöskentely on aivan sopivaa. Moraalittomuuden ja epäterveellisten elämäntapojen suitsutukselta ei voi välttyä missään, koska media rummuttaa jatkuvasti niiden puolesta. Televisio- ja radio-ohjelmat, lehdet ja internet pursuavat käsityöaiheisia juttuja ja käsitöiden ihannointia. On kaiken maailman ohjeita ja sovellusvinkkejä. Joulunakin tuntuu olevan sosiaalisesti hyväksyttyä antaa toiselle lahjaksi lankakerä ja virkkuukoukku.

Tätäkin kirjoittaessani olen useaan kertaan napannut virkkuukoukun käteeni ja virkannut muutaman pylvässilmukan keskentekoiseen päähineeseen. Ajatukseni harhailevat, jos koukkuni ja neulani ovat liian kaukana, ja kun ne ovat käsissäni, en tajua muusta mitään. Kun katson ympärilleni, silmissäni välkkyvät ommeltavat napit ja vetoketjut. En voi edes nauttia uusista housuistani, kun mietin koko ajan, millaiset koristenauhat niiden lahkeisiin voisi laittaa. Tämä on kauheaa. Olen koukussa ja pahasti olenkin.

Valetarkastaja

Eräänä iltana Kortepohjan-kotitaloni rappukäytävässä näin vieraan virallisen näköisen miehen, tervehdin häntä ja kävin jokseenkin seuraavan sananvaihdon. Kylässä kyllä sattuu kaikkea kummallista, mutta tämä tapaus vie voiton tällä viikolla.

Henkilöt: kylän asukas HH, vieras mies.

HH: - Hei!
Mies: - Hei. Tuota, missä teillä on saunat?
HH: - (kummastuneena) Täällä sivussa.
Mies: - Vai niin. Olen täällä tarkastamassa hissien kuntoa, mutta eihän teillä taida olla hissiä tässä talossa.
HH: - Eipä ole hissiä, ei.
Mies: - Mutta ei täällä varmaan hissiä tarvittaisikaan, kun ei näy olevan asukkaita kovin paljon.
HH: - (ällistyneenä - talo on sentään kylän suosituimpia ja varmasti aivan täynnä) ??? Käsittääkseni tämän talon jokaisessa huoneistossa asutaan.
Mies: - Ei siltä vaikuta. Eihän ovissa lue edes asukkaiden nimiä!
HH: - (ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko) ...
Mies: - Tulin siihen tulokseen, ettei hissiä tarvita, kun asukkaita on vain alimmissa kerroksissa! Vain alakerrosten asuntojen ovissa oli nimilaput.

Ainakin hänen päättelyketjunsa on aukoton!

Mutta voinko olla varma, että hän tosiaan oli hissitarkastaja, kun hänellä ei ollut nimilappua rinnassaan? Ei hänellä varmaan ollut nimeä ollenkaan, kun sitä ei lukenut missään. Vai onko hissitarkastajien vaihtuvuus yhtä suurta kuin Kylän asukkaiden - siksihän niitä nimilappuja ei anneta?

Mikä lie valetarkastaja. Danny Kaye oli uskottavampi.

Kummallista kansalaisvaikuttamista

Jyväskylän ylioppilaslehti eli Jylkkäri kertoo uusimmassa numerossaan (13/2008) Kortepohjan ylioppilaskylän asukasneuvostovaaleista. Päätoimittaja Marja Honkosen kirjoittamassa kainalojutussa tulee voimakkaasti esiin asenne, ettei asukasneuvostolla ole juurikaan väliä. Jo ingressi ("Uusien talojen ratkaisuista asukasneuvostossa ei pääse päättämään") antaa ymmärtää, että asukasneuvosto on turha instituutio.

Ilmeisesti uutisjutuksi tarkoitettu teksti on hyvin asenteellinen ja värittynyt. Voisi luulla ylioppilaslehden kannustavan lukijoitaan - itsenäisesti ajattelevia älykkäitä opiskelijoita - osallistumaan kansalaisvaikuttamiseen, mutta toisin on. Päätoimittaja Honkonen kirjoittaa näin:
Vuosittaisten vaalien kautta asukasneuvostoon valitaan vain neljä jäsentä. Loput viisi valitsee ylioppilaskunnan edustajisto. (- -) Äkkiseltään vaikuttaa siis siltä, ettei asukasneuvoston vaaleilla ole juuri merkitystä - tarjolla on neljä paikkaa, ja esimerkiksi vuokrien korotukset ovat usein pakon sanelemia vaikkapa sähkön hinnan noustessa.

Juttuun haastatellun (pian) entisen asukasneuvoston edaattorijäsenen Hannu Heikkilän (Gröniöni) sitaatit on valittu siten, että hän joutuu puolustelemaan asukasneuvoston tarpeellisuutta:
Mutta kyllä asukasneuvostolla on juuri niin paljon valtaa kuin se päättää ottaa. (- -) Ja onhan asukasneuvoston puheenjohtaja Ville Qvist [rakennus-]toimikunnassa mukana.

Asukasneuvostovaaleissa äänioikeus on kaikilla 16 vuotta täyttäneillä kyläläisillä. Jostain syystä - kenties ylioppilaskunnan pää-äänenkannattajan nuivan suhtautumisen takia - tavallisesti vain 10 % kyläläisistä äänestää vuosittaisissa vaaleissa.

Ihmettelen, miksi ylioppilaskylän asukkaista vain kymmenes haluaa vaikuttaa siihen, ketkä päättävät yhteisen asuinpaikan asioista. Asukasneuvosto pystyy vaikuttamaan muun muassa vuokrien suuruuteen, käytetyn energian laatuun, pihojen istutuksiin, bänditilan kuntoon, leikkikenttien varustukseen, vapaa-aikatilojen käyttöön ja moniin muihin itsestäänselvyyksiltä tuntuviin, mutta tärkeisiin seikkoihin. Miksi kummassa joku ei haluaisi päättää asuntonsa ja pihansa asioista?

Asukasneuvostossakin on monenlaista väkeä. On niitä, jotka haluavat tehdä päätöksiä, ja niitä, jotka tahtovat tehdä jotakin konkreettista. Sain hyvät naurut viimeviikkoisessa vaali-infossa, jossa eräs entinen asukasneuvoston jäsen julisti ryhmänsä haluavan noudattaa demokratian, solidaarisuuden ja muiden hienojen termien mukaisia oppeja. Sen sijaan hän ei osannut kertoa, mitä ryhmän edustajat ovat saaneet aikaan neuvostossa. Toiseen ryhmään kuuluva nykyinen asukasneuvoston jäsen puolestaan sanoi suunnitelleensa ja istuttaneensa kukkapenkit DDR-talojen edustalle. Demokraattiheppu rupesi syyttelemään kukkalapiotyyppiä ja tämän ryhmää "puuhastelijoiksi". Kumpikohan on tehnyt Kortepohjasta viihtyisämmän, kukkaistutukset vai demokratia?

Kehotan kaikkia kortepohjalaisia käyttämään äänioikeuttaan asukasneuvostovaaleissa. Ennakkoäänestys on 11.11. ja varsinainen vaali 18.11. Rentukassa. Jos ehdokkaiden joukosta ei löydy sopivaa edustajaa, voi myös itse ryhtyä ehdokkaaksi viimeistään huomenna 4.11.
Kannattaa äänestää sitä, joka huolehtii parheiten kylän asioista eikä CV:nsä pituudesta. Ehdokkaissa on valinnanvaraa, ja on syytä miettiä, haluaako edustajakseen kovan puhujan vai kovan tekijän.

Loppukaneetti: Kuten tarkkaavainen ja nokkela lukija saattoi ehkä arvatakin, olen ehdokkaana näiden "puuhastelijoiden" joukossa KyKy- eli Kyse on kylästäsi -listalla. Ehdolla on ehtoisa emäntä, äänestä häntä!

Kotiin on päästävä

Nuorilla on usein kiire muuttaa pois kotoa. Oman pesän rakentaminen ja tilan hallitseminen houkuttelevat. Itsenäistyminen on tärkeä kehitysvaihe – ja niin myös se, että saa ihan itse päättää, millaiset verhot ikkunaansa laittaa, vai laittaako ollenkaan.

Opiskelujensa perässä muuttavilta nuorilta saattaa helposti katketa side kotiin ja kotikuntaan. Uusi asuinpaikka saattaa olla niin viihtyisä, että entinen unohtuu. Toisaalta monet haluavat vaalia juuriaan ja käydä usein kotona. Olen tästä elävä esimerkki: vaikka vietän suurimman osan vuodestani opiskelukaupungissani Jyväskylässä, käyn ja näyn Mäntsälässä vielä niin paljon, että jotkut eivät ole huomanneet minun muuttaneen pois lainkaan.

Matkustan Mäntsälän ja Jyväskylän väliä jo toista vuotta. Useimmiten kuljen linja-autolla, koska kannatan joukkoliikennettä ja koska en ole halunnut hankkia autoa enkä ajokorttia.

Viime vuonna suoria pikavuoroja ajoi Mäntsälän ja Jyväskylän välillä päivittäin kymmenkunta. Nyt vaihdottomia pikavuoroja on enää kahdesti päivässä, ja voi olla, että pian ei ole enää niitäkään. Olen jo joutunut vähentämään kotona käymistäni siksi, etten pääse kulkemaan linja-autolla enää niin juohevasti kuin aikaisemmin.

Mäntsälässä pysähtyvien linja-autovuorojen karsimista on perusteltu muun muassa sillä, että junaliikenteestä on tullut hyvin suosittua. Juna on kyllä kätevä kulkupeli, kun pitää päästä Helsingin tai Lahden suuntaan.

Sen sijaan matkatavaroitaan raahaavaa opiskelijaa ei paljonkaan lohduta, että junalla voi matkustaa Lahteen ja siirtyä siellä loppumatkaksi linja-auton kyytiin. Toinen vaihtoehto olisi kulkea pelkkää rautatietä ensin Mäntsälästä Tikkurilaan, sieltä Tampereelle ja lopulta Jyväskylään.

Joukkoliikenne ei kehity, ellei sitä kehitetä. Jyväskylä ei ole ainoa paikka, jonne Mäntsälästä on haastavaa matkustaa. Näinä realistisen vihreyden aikoina on suorastaan käsittämätöntä, miksei joukkoliikenteen käyttöä tehdä helpommaksi ja haluttavammaksi vaihtoehdoksi.

Haluan, että Mäntsälästä on hyvät kulkuyhteydet moneen suuntaan. Haluan pystyä tulevaisuudessakin matkustamaan sekä kotiin että sieltä pois mahdollisimman vaivattomasti. Voihan olla, että jään loppuiäkseni asumaan Mäntsälään. Jos näin käy, olisi hienoa selvitä ilman autoa.

Kuvat: Eveliina Laurila
Teksti on julkaistu Mäntsälän Keskustan vaalilehdessä 6.10.2008.

Kunnallisvaaliehdokkaan haastattelu

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä nuoren kunnallisvaaliehdokkaan Heli Hämäläisen. Heli on 20-vuotias opiskelija.

Pitemmittä puheitta päästettäköön tämä nuori keskustan ehdokas itse ääneen.

Olen paljasjalkainen mäntsäläläinen, mutta olen tassutellut Jyväskylän yliopistoon, jossa opiskelen suomea ja kirjallisuutta nyt toista vuotta. Tarkoituksenani on valmistua äidinkielenopettajaksi, vaikka veri vetää myös toimittajaksi.

Aivan. Heli, sinähän olit kesällä töissä keskustan pää-äänenkannattajassa Suomenmaassa. Toimittajan pesti oli ilmeisesti mieleinen.

Pitää paikkansa. Tajusin, että olen kirjoittanut lehtiin jo kymmenen vuoden ajan eli puolet elämästäni. Kesä Suomenmaassa oli upea ja (media-)kasvattava kokemus.

Olet innokas kirjoittaja ja lukija. Mistä muusta pidät? Sinullahan on tapana kertoa asioista predikaattien avulla - käsität siis kaiken olemisen tekemisenä.

Harrastukseni teatteri ja musiikki käyvät toisinaan työstä. Älykkäänä basistina olen oikea luonnonoikku. Savolais-karjalaisine sukujuurineni olen iloinen ja puhelias, mutta myös ahkera, aktiivinen ja aikaansaava.

Minkä asioiden puolesta lähtisit taisteluun vaikka tuulimyllyjä vastaan?

Minulle tärkeitä asioita ovat koti, hyvinvointi, koulutus ja kulttuuri.

Koti on ihmisen paras paikka. Joukkoliikenneyhteyksiä on pidettävä yllä ja kehitettävä niin, että opiskelijoiden ja työssäkävijöiden on helppo päästä kotiin. Iskulauseeni kunnallisvaaleissa onkin Kotiin on päästävä.

Vanhemmille tarvitaan lisää mahdollisuuksia hoitaa lapsia kotona. Kotikasvatuksen lisäksi yhteiskunnan tuki on tärkeää kasvamisessa ja elinikäisessä oppimisessa. Koulujen on oltava innostavia, läheisiä paikkoja.

Tervehenkiset harrastukset pitävät mielen ja kehon virkeänä. Kulttuuri tekee hyvää ja antaa ajattelemisen aihetta. Kunnan tulee kannustaa kulttuurin luomiseen ja aktiiviseen kuntalaisuuteen.

Kiitos haastattelusta, Heli Hämäläinen! Onnea vaaleihin!

Kiitos itsellesi, Heli. Oli mukavaa olla haastateltavanasi!

Noin viisi syytä olla iloinen

Tänään olen nukkunut monipäiväistä väsymystäni pois. Maanantainen esseeahdistukseni on laantunut - alkaakseen huomenna uudestaan. Viikonlopun aikana pitäisi nimittäin kirjoittaa vielä neljä kirjallisuudentutkimuksen esseetä, aargh.

Onneksi väsymyksen saa hävitettyä muutamalla yksinkertaisella keinolla, muun muassa
1) lukemalla Markus Kajon kirjoja
2) kuuntelemalla sitar-musiikkia
3) odottamalla pikkujouluja
4) pitämällä päässä tonttuhattua, jonka sisällä on vieteri (sen kanssa lepäämään käyminen on mahdotonta!)
5) naureskelemalla arvoisan pikkuveljeni Kustin jutuille.

Vieläkin jaksan huvittua Kustin viime keväänä keksimästä näytelmästä, jonka hän esitti kahden pikku ystävänsä kanssa Kirkonkylän koulun Vihreässä oksassa eli oppilaiden omassa show'ssa. Näytelmän nimi on Noin kolme karhua siksi, että siinä on kaksi sutta. Selvää, vai mitä? Kirjoitimme yhdessä Kustin kanssa käsikirjoituksen muistiin, että tämä kansallisaarre säilyisi.


Noin kolme karhua

Henkilöt:
Komea poika
Kaksi sutta

Tapahtuu susien kotona. Lavalla on nojatuoli sekä pöytä, jolla on digiboksi (pahvilaatikko). Piilosta tulee komea poika, joka sukii hiuksiaan, näpelöi digiboksia ja pyyhkii nenänsä nojatuoliin. Poika menee takaisin piiloon. Sudet saapuvat.

Susi 1: Kuka on kytkenyt digiboksini väärin?

Susi 2: Kuka on pyyhkinyt räkää nojatuoliini?

Komea poika tulee piilosta.

Poika: Kas siinäpä kysymys, sanoi Hamlet ja heitti kysyjää tekopääkallolla.

Poika astuu eteenpäin ja sukii hiuksiaan.

Poika: Seuraavaa kohtausta ei suositella perheen pienimmille. Ensin kuitenkin tapaamme susiperheen.

Sudet: Murrrrrrrrrr!

Sudet murisevat ja jahtaavat poikaa. Poika pakenee kauhistuneena.

Tällä hetkellä ilahduttaa se, että Tuntemattoman sotilaan lisäksi huomenna näytetään elokuva Noin seitsemän veljestä, joka on lähes yhtä hauska kuin Kustin näytelmä.

Ensimmäisistä päivistäni Jyväskylässä

Kirjoitan tätä kotoa käsin, kun täällä saa hieman hengähtää rankan viikon jälkeen, ja täällä sentään toimii nettiyhteys toisin kuin Kortepohjassa. Ensimmäinen viikko koulussa - eipäs, vaan YLIOPISTOSSA (joka EI ole koulu, mitä meille on tolkutettu koko viikko) - on ollut uskomattoman vaiheikas. En nyt äkkiseltään löydä yhtäkään sanaa kuvaamaan tuntemuksiani. On ollut haikeaa ja vaikeaa, mutta tietenkin myös hauskaa ja jännittävää! Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Ja tämä "kaikki" ei ole pelkästään koulu (anteeksi, YLIOPISTO), vaan asunto, kämppikset, asuinympäristö, naapurit, kävelyreitit, ihmiset, vesi (!), ruoka, rakennukset, puheet, opiskelu, kurssit, opettajat (?), kaverit, järjestöt, harrastukset, iltapuuhat, eli tiivistettynä KAIKKI.

Viime maanantaina aikaisin aamulla lähdimme Mirkun, Ossin ja muuttokuorman kanssa kohti Jyväskylää. Matka sujui hyvin ja kommelluksitta, ja onnistuimme pääsemään Seminaarinmäen kampusalueelle. Kävimme syömässä musiikin laitoksella, tosin minä en jännitykseltäni saanut alas kuin kourallisen riisiä. Mirkku ja Ossi istuksivat kampuksella leikkien professoreja ja tehden havaintoja miestarjonnasta (tilastotiedot aiheesta voi kysyä Mirkulta). Minä olin jossain infossa, jossa joku vanha ukko kertoi alussa, että näistä ensimmäisten päivien infoista ei kukaan ikinä muista muuta kuin että joku vanha ukko jorisi jotain salin edessä. Hän oli täysin oikeassa. Kyseessä näkyy ohjelman mukaan olleen humanistisen tiedekunnan tervetuliaisinfo. Mitähän siellä mahdettiin käsitellä, jaa-a?

Infosta meidät jaettiin pääaineittain ryhmiin. Huomasin ilokseni, että pääsykoetuttavistani lähes kaikki olivat päässeet opiskelemaan laitokselle, jotkut opettajalinjalle, jotkut eivät. Meitä suomen porukkaan kuuluvia on reilut 30 (neljä poikaa), joista opettajalinjalla on vähän yli 20 (vain yksi poika). Porukassa on myös venäläinen, kaksi saksalaista ja pari muuta vaihto-opiskelijaa. Jakauduimme vielä pienempiin ryhmiin, tällä kertaa 11-henkiseen tutor-ryhmään leppoisan toisen vuoden opiskelijan johdettavaksi. Tutor kierrätti meitä ympäri kampusta, kertoi käytännöistä ja esitteli opiskelijaravintoloita. Vaikuttaa siltä, että opiskelijoilla on mielessä vain ruoka, sillä niin paljon puhutaan jokapäiväisestä leivästä, levitteestä, salaattipöydästä, pääruoasta, keitoista, jälkiruoista ynnä muista herkuista sekä tietenkin herkullisesta hinnasta (vain 2,35 €!). Opiskelijaravintoloita on pelkästään Seminaarinmäellä seitsemän (lähialueilla lisää), ja jokaisessa on päivittäin tarjolla keskimäärin neljä ateriavaihtoehtoa. Onneksi meidän ei ole vielä tarvinnut itse päättää, missä syömme, vaan tutor on vienyt meidät päivittäin eri paikkoihin.

Takaisin ensimmäiseen päivään. Vapauduttuani koulust... siis YLIOPISTOSTA kävin solmimassa vuokrasopimuksen. Sitten olikin vuorossa jännittävin osuus, hengähdys oman asunnon ovella avaimet kädessä tietäen, että oven takana asuu kolme ventovierasta ihmistä. Ei auttanut muu kuin avata ovi ja marssia sisään. Onneksi heti keittiössä oli vastassa yksi kämppiksistä, ja toiset kaksi tapasin jo samana iltana. Kaikki ovat todella mukavia! Opiskelemme jokseenkin samanlaisia asioita, ja yhden kämppiksen kanssa olemme jopa muutamilla samoilla kursseilla. - Koska talossa on oltava mies, kastoimme pölynimurin Sampaksi. Samppa on oranssi, komea, miellyttävä-ääninen ja hyvä siivoamaan, eli kaikin puolin täydellinen asuinkumppani.

Päivät Jyväskylässä ovat kuluneet nopeasti. Koko ajan tapahtuu jotain, ja jatkuvasti saisi olla menossa. Hyvä kun ehdin välillä käymään kämpällä! Ilmeisesti yliopiston ja tutoreiden tarkoitus on pitää aloittavat opiskelijat niin kiireisinä, ettemme ehdi ikävöidä kotia tai huomata opiskelija-asuntojemme puutteita (kuten ettei liesituuletin toimi). Meitä opiskelijoita tutustutetaan toisiimme bileissä, illanistujaisissa, kekkereissä ja ties missä kissanristiäisissä. Verkostoituminen sujuu nopeasti, kun ihmiset ovat välittömiä ja ystävällisiä. Kenties ilmiö on sama kaikkien opiskelijoiden keskuudessa: kaverit otetaan sieltä, missä niitä on, eikä jäädä ihmettelemään yksin. Nautin täysin siemauksin siitä, että kuka tahansa "voi" (miksei muutenkin voisi?) mennä juttelemaan kelle tahansa. Kaikki ovat samalla linjalla eivätkä (juurikaan) tunne toisiaan ennestään. On kiehtovaa tutustua uusiin, erilaisiin ihmisiin, ja silti huomata heidän olevan jollakin mystisellä tavalla aivan tuttuja. Ehkä maailmassa on vain rajallinen määrä sieluja ja ihmisen osasia, joista on koottu enemmän tai vähemmän samanlaisia yhdistelmiä.

Ettei kertomus menisi aivan passiiviin, mainitsen muutaman seikan, mitkä ällistyttävät minua. Ensinnäkin ihmettelen sitä, kuinka nopeasti paikallinen puhetapa tarttuu. Oikeastaan en voi väittää, että puhuisin kuin paikalliset, vaan huomaan keskustelevani kavereitten kanssa aina sillä "kielellä", jota he käyttävät. Kotiväki vitsaileekin, että "hyvä kun Hellu pääsi opiskelemaan suomea, kun ei se osaa enää puhuakaan kunnolla". Onhan meillä aina puhuttu sekakielistä internationaali-sudeettisavolais-karjalaismurretta, mutta tämä uusi puheenparteni on suoraan sanottuna JÄRKYTTÄVÄ. Ennen opetusharjoitteluja on kyllä opittava taas puhumaan suomea!
Toiseksi olen päässyt todistamaan kansansatujen "pois pojat pussista" -ilmiötä. On kummallista, että heti kun kaivan taskustani kartan, jostain ilmestyy välittömästi noin kolme ihmistä, jotka yrittävät auttaa minua tien löytämisessä. Sama tapahtuu paikallisliikenteen linikkapysäkeillä. Jos tutkin aikataulu- ja reittivihkosta, joku pysäkillä seisovista alkaa heti neuvoa sopivia autoja ja vuoroja. Ei ehkä pitäisi yleistää, mutta viikon kokemuksella voisin väittää kaikkia jyväskyläläisiä ystävällisiksi ja avuliaiksi. Pienoinen kulttuurisokki oli myös se, että linikassa matkustajat juttelevat keskenään, kysyvät, mihin aion jäädä, ja painavat jopa pysäytysnappia puolestani. Olenkohan sittenkin ajanut pysäkkini ohi ja päätynyt taivaaseen?

Taivaalliselta tuntuu myös yliopiston kurssitarjonta. Opiskella voi melkein mitä tahansa mahdollista ja mahdotonta. Olen rohmunnut ensimmäiselle vuodelle ehkä liikaakin kursseja, mutta lukujärjestys ei tunnu täyttyvän millään. Maanantait ja perjantait ovat lähes kokonaan vapaita, ja viikon keskelläkin (ti, ke, to) on vain "puolikkaita" päiviä. Ja minulla sentään on lähes tuplasti kursseja muutamiin kavereihin verrattuna! - Nyt aluksi on vain suomen kielen ja kirjallisuuden luentoja ja harjoitusryhmiä, mutta jo ensi viikolla aloitan latinan, lokakuussa pedagogiikan ja keväällä uuden ihastukseni, viittomakielen, opinnot.

Tulin perjantaina kotiin linikalla, jossa totisesti oli tunnelmaa. Matkan rattona oli yksi häirikkö, joka lopulta poistettiin kyydistä poliisien avulla. Loppumatkan viihdytyksestä vastasi suulas humalainen mies, joka ei tiennyt, mistä oli tulossa tai minne menossa, vaikka oli kuulemma matkustanut väliä Jkl-Hki jo kymmenen vuotta ja rakastanut yhtä kauan linikan rahastajanaista. Hän ehti myös kosia lähes kaikkia autossa olleita vaaleatukkaisia tyttöjä. Onneksi olen tumma!

Huomenna hän tulee

Huomenna hän tulee muuttokuorminensa
ja toivoo, että Volvosta ei loppuisi bensa.
Huomenna hän asuu jo Taitoniekantiellä
ja opiskelijaelämäänsä aloittelee siellä.

Kaulin, kattila, kaapit, Korf

Uskomatonta, kuinka paljon tavaraa omaan kotiin tarvitaan! Olen taas tänään haalinut tarve-esineitä tulevaan opiskelijakämppääni. Ei riitä, että minulla on nyt sopivat haarukat (joita jopa lehtihaastattelussa peräänkuulutin) ja tietenkin myös muut ruokailuvälineet, vaan jostain on kaivettava myös kunnollinen juustohöylä, varrellinen purkinavaaja, kaunismuotoinen leivontakulho, kaulin ja leivinliina - vain muutamia mainitakseni. Kaikkea ei tietenkään kannata ostaa uutena, joten olemme viime päivinä Mirkun kanssa kolunneet kirpputoreja kyllästymiseen asti.

Rippi- ja ylioppilaslahjoiksi olen jo aiemmin saanut mukavan kokoelman astioita, kattiloita ja muita keittiötarvikkeita. Ilahduttavaa on myös se, että kesän aikana monet sukulaiset ja vanhemmat ystäväni ovat innostuneet siivoamaan kaappejaan ja löytäneet niistä paljon itselleen tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa. He ovat auliisti lahjoittaneet minulle tekstiilejä, astioita ja jopa huonekaluja. Olen äärettömän iloinen siitä, että voin tällä tavalla hyödyntää ja uusiokäyttää vanhoja tarvekaluja.

Ainoa surku on se, etten millään pysty ottamaan kaikkia saamiani tavaroita mukaan Jyväskylään. Esimerkiksi pieniä pöytäliinoja minulla on nyt niin paljon, että voisin peitellä niillä kokonaisen kartanon pöydät. Toisaalta kyllä aika tavaran nauttii, ja kaikelle keksitään vielä käyttötarkoitus. Koskaan ei tiedä, mitä voi tarvita. Kenties jostain ilmestyy joskus Vladimir Korf tai Fitzwilliam Darcy, joka tarvitsee kartanoonsa naisen, jolla on riittävästi pöytäliinoja.