Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teatteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teatteri. Näytä kaikki tekstit

maanantai 29. heinäkuuta 2013

On tullut lainattua Sweet Valley High'ta ja vähän muutakin

"Kulttuurimme on monenlaisten lainausten kudelma." Niin totesi professori Jukka Ammondt viimeisellä luennollaan 27.4.2009. Eikä ajatus varmasti ollut hänen omansa.

Luin Sweet Valley High -kirjasarjan, ennen kuin Harry Potterit ilmestyivät. Olin ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla. Ennen Sweet Valley High -sarjaa (SVH) olin lukenut Sinuhe egyptiläisen. Ymmärrettävästi Sinuhen jälkeen kaikki oli jonkin aikaa vain lainattua kärpäsen surinaa kymmenen- tai yksitoistavuotiaan korvissa.

Tarttuminen SVH:ihin oli muistaakseni ensimmäisiä konkreettisesti ironisia valintojani. Nimittäin pikkusiskoni H. (ei, emme ole kaksoissiskoja, vaikka moni on sitä kysynytkin) oli toka- tai kolmasluokkalaisena ryhtynyt ahmimaan tätä loppumatonta sarjaa. H. luki enemmän sarjoja kuin minä, H. luki enemmän nuortenkirjallisuutta kuin minä ja H. oli enemmän kiinni ajassamme kuin minä. Häneltä yleensä sainkin sellaiset kirjavinkit, joihin tutustuminen mahdollisti jonkinlaisen kirjallisuuskeskustelun ja kollektiivisen fanittamisen ikätoverien kanssa. Petri Tammista lainatakseni "kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa".

[Kuva ryövätty Huuto.netistä]
Mutta Sweet Valleyt! Naureskelin niitten siirappisille kansille ja irvin siskoani, joka raahasi niitä kirjastosta kotiin, luki yhdessä illassa ja haki seuraavan satsin tilalle. Mutta sitten kävi samoin kuin myöhemmin monen muun liian teinimäisenä pitämäni kirjasarjan kanssa: näin kirjan H.:n yöpöydällä, selasin sitä hieman ja aloin lukea. Ja sitten en voinutkaan enää lopettaa. Vaikka koetin samalla irvistellä kirjojen kauhealle naiskuvalle, muovisille hahmoille ja facepalmeja aiheuttaville juonenkäänteille (vaikka facepalm ei silloin vielä ollutkaan tuttu termi), koukutuin kirjoihin niin, että lopulta luimme niitä samaa tahtia H.:n kanssa. Oli vaikeaa säilyttää ironinen suhtauminen asiaan, josta kuitenkin innostui niin kovasti. Enhän MINÄ nyt oikeasti voinut pitää kyseisestä sarjasta! Koetin samalla lukea Jostein Gaarderia ja Kaari Utriota, jotta jonkinlainen säädyllinen taso olisi pysynyt yllä.

SVH oli oikea runsaudensarvi. Kirjoja oli suomennettu viitisenkymmentä (tai suomennettiin, en muista, ilmestyivätkö ne vähitellen), ja niitten lisäksi tuli vielä muutamia erikoisosia, jotka oli muistaakseni kirjoitettu hitusen kiinnostavampaan tyyliin. (Vasta jälkikäteen ymmärsin, että Francine Pascal ei suinkaan ollut itse kirjoittanut kaikkia opuksia, vaan hänellä oli apunaan joukko haamukirjoittajia, ja epäloogisuudet ja tyylinvaihdokset saattoivat johtua osittain siitä.) Kirjoja oli aina saatavilla Mäntsälän kirjastosta. Ei haitannut, vaikkei sarjan osia lukenut järjestyksessä, koska jokaisen kirjan alussa oli pitkä selvitys edeltäneistä tapahtumista. Oikeastaan kirjoja ei olisi tarvinnut lukea lainkaan, koska kansikuvat, takakansitekstit ja prologit paljastivat kaiken. Ihmissuhdesotkuja, päiväkirjaan kirjoittamista, kaksosten välistä kamppailua, ihmissuhdesotkuja, loputtomia toisaalta–toisaalta-pohdintoja ja vielä lisää ihmissuhdesotkuja – muuta ei sisällöstä tarvinne kertoa. Katsoin myös sarjasta tehdyn televisiosarjan juuri ennen vuosituhannen vaihdetta.

Olenpa kirjoittanut pitkästi suhteestani tähän kirjasarjaan. Toisaalta tärkeintähän tässä on minäminäminä, samoin kuin juuri näkemässäni ensi-illassa, Jyväskylän Ylioppilasteatterin (JYT) täysosumassa Makeen Laakson Lukio. Tuomas Vaahtoluodon kirjoittama ja ohjaama näytelmä mukailee kirjasarjan hahmoja ja juonenkäänteitä, etenkin Sydäntenmurskaaja-osan. Esitystä katsoessani järkytyin, kuinka voin edelleen muistaa kirjoista niin paljon. Sen siis muistaa, mitä häpeää ja koettaa ironialla peitellä.

Esitys riemastutti. Mistä aloittaisin? Ensinnäkin Vaahtoluodon teksti ja ohjaus tarjosivat kiitettävän määrän uusia ajatuksia, intertekstuaalisuutta, tarkkoja havaintoja ihmisestä, naurettavaa, metafysiikkaa, samaistumis- ja tarttumapintaa sekä puhdasta montypythoniaanista hämmennystä. En yllättynyt, että pidin tekstistä, koska nautin myös Vaahtoluodon lyhytnäytelmästä Päivä näin tyyni JYT:n Paljaat-kombinaatiossa. Vaahtoluoto katsoo ihmistä tarkkaan ja läheltä ja antaa hahmojensa puhua kaikesta siitä lainatusta, mikä tekee meistä yksilöitä. Olisiko liioiteltua sanoa, että Makeen Laakson Lukion tekstistä olin aistivinani penttisaarikoskimaisen ylivertaisen taiteilijan tuskaa ja toisaalta hermannhessemäistä itsetutkiskelua ja itsekasvatuksen optimismia. Aika persoonallinen rakennelma, kun lähtökohtana on ollut niinkin lattea materiaali kuin SVH! Scriptis Vaahtoluoto tuis fruimur, joten jatkakaamme kulttuurielitistisehköön tyyliin sopivasti viittauksin.

JYT:n Fb-sivulta lainattu kuva: Iiro Nahkamäki
Jyttiläisten roolisuoritukset olivat, jälleen kerran, toinen toistaan parempia. Jos joskus olen kuvitellut järkevän isosiskon Elizabethin jonkinlaiseksi, hänellä on ollut ja tulee olemaan Tessa Horilan habitus. Railakasta kaksoissiskoa Jessicaa esittäneen Auli Toikkasen uskomattoman pinkki ääni kaikuu edelleen korvissani, eikä pelkästään siksi, että näytelmässä huudettiin paljon. Muuntautumiskykyinen Perttu Puranen on hauskinta, mitä JYT:lle on vähään aikaan tapahtunut. Hänen esittämänsä jumalainen ja lipevä Todd on juuri sellainen tyyppi, johon mielistymistä Vladimir Nabokov kuvaa "koulutyttömäiseksi ihastukseksi jonkun matineaidolin naamavärkkiin". Janne Moilasen rento ja samalla estoinen "erakkosurffari" Bill on kaikessa reunojensa etsimisessäänkin niin leuto häiskä, ettei hän ota aurinkoa vaan aurinko ottaa häntä. Kahden muun hahmon, älykkö DeeDeen ja ilmeisesti näytelmää varten keksityn Patsyn (hahhahhaa, kuuman tytön nimi on Pätsi!), jonka merkitsevin ominaisuus on, että hän on asunut Pariisissa, esittäjät Eeva Sutinen ja Noora Määttä olivat niin ikään herkullisen luontevia. Onerva Luoman pastellivärisestä puvustuksesta täydet pisteet!

Niin mikä reunojen etsiminen? Näytelmän mieleenpainuvinta kuvastoa minulle olivat yksilöiden ja joukkojen reunat. Nuorisojoukko television valonkajossa, lumisateen päälle piirtyvä käsi, rakentuvien kaljakorikehysten sisään jäävän Elizabethin hetkittäisesti rohkeampi olemus; Billin ahtautuminen pullokorien sisälle ja muuttuminen kuin Transformers-robotiksi, joka tulee sotkemaan vähän liian vanhojen tyttöjen barbileikit. Muille hahmoille riitti yksi kori pään peitteeksi, mutta itsestään epävarma Bill tarvitsi kokonaisen suojapanssarin voidakseen astua samaan valoon muitten kanssa. Reunojen ja rajojen etsiminen liittyi paitsi toimintaan myös puheeseen. Hahmojen etäännytetty minäpuhe toisti muitten näkemyksiä heistä ja rakensi heille henkisen panssarin omemman minuuden suojaksi. Olemmeko ensisijaisesti sellaisia, millaisina muut meidät näkevät? Voimmeko uskoa muitten näkemykset itsestämme? Missä menevät minän rajat ja milloin olemme yhtä toisten kanssa?

Keltaiset korit olivat kekseliäs ja kätevästi muunneltava lavaste-elementti, joka käsiohjelman mukaan on lainattu Lahden Kansanopiston Kirsikkapuisto-näytelmästä. Legomaisista koripalikoista rakentaa vaikka mitä, ja niitten värikin on jopa Allahin mieleen! Koraanissa Lehmän suurassa nimittäin kerrotaan, että "He sanoivat: 'Pyydä puolestamme Herraasi selvittämään meille, minkä värinen sen [uhrilehmän] tulee olla.' Mooses vastasi: 'Hän sanoo: Sen tulee olla kirkkaankeltainen lehmä, jonka väri ilahduttaa katsojaa.'" (2: 69.) Jumalan väri siis, hieno valinta. Ja näillä palikoilla jumalat saivat leikkiä yllin kyllin.

Musiikkivalinnat olivat osuvia, ja esityksen loputtua (ehkä ensi-illan juhlallisuuksiin kuuluvana) soimaan jätetty Ink Spots loi mukavan tunnelman poistumiseen. Jopa Mozartin käyttö ei-kliseisesti meni nappiin! Kuten V. J. Sukselainen tähän sopivasti kirjoittaa, "paatoksen vaahdon voi usein kuoria huumorin kauhalla". Näytelmä ei ottanut itseään liian vakavasti.

Menkääpä siis tekin pohtimaan, tirskumaan ja hämmentymään Makeen Laakson Lukioon! Kertokaa myös, mitä te näette siinä. Minä menen katsomaan uudestaan jo viikon päästä.

Muokkaus 29.7.2013 klo 9.40: Vedin Patsyn hahmoa koskevan virhekäsitykseni yli ja lisäsin pari virkettä reunojenetsimiskappaleen loppuun.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Näin tehtiin Neiti Julie

Olen nautiskellut juhannuksesta syventymällä hyviin kirjoihin ja vielä parempiin viineihin. Olli Jalosen rehellisen ja todellisen Poikakirjan (suosittelen!) kanssa maistui ylimakea valkoviini. Paavo Väyrysen tilaviinimyymälästä Pohjanrannasta hankkimani karviaisviini sen sijaan tarvitsee parikseen ulkomaista draamaa, jota E:n kanssa luemme lukupiirissä. Sattuipa myös sopivasti, että kaikissa nyt lukemissani opuksissa vietettiin juhannusta.

Eniten juhannusta oli suuresti ihailemani August Strindbergin näytelmässä Neiti Julie. Kenties rohkenen julkaista pienen kirjoitukseni, jonka olen kynäillyt "kirjaesseeksi" Mäntsälän lukiossa mahdollisesti abivuonnani 2006–2007. Muistan, etten koetilanteessa ollut saada mitään aikaan. Aika kului, ja luin näytelmää ja esipuhetta yhä uudelleen. Mikään esseen aloitus ei toiminut. Sitten keksin, että draamasta voisi kirjoittaa niin ikään draamana. Yhtäkkiä sain sanottua kaiken haluamani – ja vielä vähän enemmän. Teksti on tässä alkuperäisasussaan.

* * * * *

Näin tehtiin Neiti Julie
Yksinäytöksinen epänäytelmä.

Henkilöt:
August Strindberg, kirjailija
Joseph Seligmann, julkaisija
Neiti Julie, ylhäinen neiti, näytelmän henkilö
Julien isä, mainitaan näytelmässä
Julien äiti, mainitaan näytelmässä
Kruununvouti, mainitaan näytelmässä
Jean, palvelija, näytelmän henkilö
Kristin, keittäjä, näytelmän henkilö
Yleisöä

Televisiossa ja elokuvien lisäkkeenä nähtävien ”Näin tehtiin” -dokumenttien kaltainen puheohjelma. Henkilöt istuvat studion lavalla nojatuoleissaan ja yleisö kauempana aitioissaan.

Äiti:
Koska minulla ei ole repliikkejä näytelmässä, tahdon lausua ensimmäiset sanat - -

Isä:
(Ivallisesti) Ja aivan varmasti myös viimeiset!

Äiti:
Älä keskeytä! Siis… vaikka tämä on naturalistinen näytelmä, emme aio kertoa, kuinka kirjaimellisesti tehtiin neiti Julie. (Nauravat.)

Strindberg:
Kuulin tämän kertomuksen useita vuosia ennen näytelmän kirjoittamista. Tarinan traagiset ainekset tekivät minuun vaikutuksen.

Julie:
Tässä on jotain hamletmaista.

Strindberg:
(Töykeästi) Totta, se jokin on otsikko: ”murhenäytelmä”.

Julie:
Miksi meitä naisia täytyy aina solvata? Ensin viedään kauniit puvut, sitten lupa teatterimaskiin, kunnia ja henki! Ja vihreän lintunikin tapoit!

Jean:
Ei, neiti, sen tapoin minä.

Julie:
”(Lyö häntä korvalle) Hävetkää!”

Jean:
”Itsehän te käskitte!”

Strindberg:
Hänellä on kuukautiset, mutta minähän en halua korostaa motiiveja.

(Miehet nauravat, naiset närkästyvät.)

Seligmann:
Pitäisikö tuokin sensuroida? Olen tehnyt vasta kolmesataa muutosta tekstiin.

Strindberg:
Eipä se ole siitä paljoakaan pahentunut. (Yleisölle:) Pilkunviilaaja!

Isä:
Aika monta muutosta näin lyhyessä tekstissä!

Kristin:
Onpa sitä maar ollut siinäkin opettelemista. Vaikka nukunkin melkein koko näytöksen ajan enkä liikoja tarinoi, niin en meinaa millään muistaa kaikkia – mitä ne oli – repliikkejä.

Jean:
Repliques en français.

Julie:
”Jean taitaa olla aristokraatti!”

Kruununvouti:
Luojan kiitos minä purin kihlaukseni tuon olennon kanssa.

Julie:
”Se on vale! Minä sen purin!”

Jean:
Seuraavaksi minä sanon, että - -

Kaikki:
”TEHÄN VIHAATTE MIESVÄKEÄ?” (Kristin lausuu hieman muiden jäljessä)

Julie:
Niin vihaan! Mutta silti muka lankean tuon palvelijan pauloihin. Hah! (Katsoo ylhäisesti Jeania) Tuohonko muka olisin verliebt?

Jean:
Näin se vaan on.

(Pantomiimi: muut jäävät nojatuoleihinsa yleisön eteen, Julie ja Jean menevät sivummalle ja esittävät kengänsuutelukohtauksen.)

Julie:
Ah! Menetin kunniani! Nyt minun täytyy päättää päiväni!

Strindberg:
Juuri tätä vihaan teatterissa. Pateettisuutta lavalla ja apaattisuutta katsomossa. Siellä tekin istutte kaukana valoisassa aitiossanne ja märehditte illallistanne. (Osoittaa erästä ruokailijaa) Kuunteletteko te edes? Täytynee kirjoittaa varastoon ja valmistella sivistyksen messiaan saapumista teatteriin.

(Julie ja Jean jatkavat kohtaustaan.)

Jean:
Tämä ei käy laatuun! ”Ettekö te tiedä että on vaarallista leikkiä tulella?”

Julie:
”Ei minun; minulla on vakuutus!”

Seligmann:
Tuo oli hyvä! Kun syyskuun puolivälissä 1888 aloin muokata Strindbergin tekstiä – ja huomatkaa, lisäilin myös omia keksintöjäni siihen –, huomasin heti, että tuo virke on omiaan naurattamaan katsojia.

Strindberg:
Minä en laskelmoi! Olen todella luonnollinen! Olen aidoin hahmo koko teatterissa!

Julie ja Jean:
(Ironisesti) Ja ME kun luulimme olevamme näyttelijöitä…!

Seligmann:
Tähän väliin kaupallinen tiedotus. Ostakaa tekin Neiti Julien alkuteos ”Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel” tai Helena Anhavan suomennos. Saatte enemmän irti juonesta lukemalla tekstin.

Strindberg:
Myykää vain kirjoja, unohtakaa näytteleminen. Minä hankkiudun infernokriisiin. (Lähtee ovi paukkuen tai ”huojuen”.)

Äiti:
Kai me isän kanssa saamme palkkaa tästä, että esitimme rooleja, joita ei ole olemassa?

Yleisö:
Tämä on skandaali. Pöyristyttävää!
* * * * *

Ou jee! Ylen Elävästä arkistosta löytyy Zhyliitä Tauno Palon ja Kyllikki Forssellin esittämänä.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Tunnustuksia ym.

Yllätyin iloisesti, kun hiiri antoi minulle blogitunnustuksen. Se on hieno! Ja tulin siitä iloiselle mielelle! Kiitos, hiiri!

Tunnustuksen saadessaan pitäisi noudattaa seuraavia ohjeita.
Pitäisi nimetä 15 bloggaajaa ja kertoa heille tunnustuksestaan (eli tuosta hienosta merkistä, jonka haluaisi antaa myös heille).
Sitten saa kertoa 7 sekalaista asiaa itsestään. Toki on myös muistettava kiittää palkinnon antanutta bloggaajaa ja liisteröitävä virtuaalinen haalarimerkki kirjoitukseen.

On todella vaikeaa nimetä sellaisia bloggaajia, jotka a) eivät vielä ole saaneet tätä tunnustusta joltain muulta, b) olisivat siinä määrin tuttuja, että heille kehtaisi lähettää tämän kiertokirjeen ja c) aikovat vielä joskus päivittää sitä blogiaan, jota olen ahkerasti seurannut. Huomaan, että lukemani ja kommentoimani blogit ovat enimmäkseen vaihdossa olevien toverien määräaikaisia blogeja, poliitikkoystävien vaaliaikaan päivittyviä blogeja tai työtehtäviin liittyviä blogeja, joita pitää seurata vähän niin kuin viran puolesta (vaikka nekin ovat oikeasti kiinnostavia). En siis oikeastani juuri lue "normaaleja" blogeja, joihin kirjoitetaan tuntemuksia ja ajatuksia päiväkirjamaiseen tyyliin. Ja sitten on tietysti vielä liuta yleisesti tunnettuja blogeja (ks. sivupalkki), joitten lukijana olen vain numero kävijätilastoissa.

Noh, kuinkas ajattelin tästä selvitä?

Yhdistelen annettuja tehtäviä vapaasti ja esitän seitsemän enemmän tai vähemmän blogimaista kirjaa, joita haluan kannustaa. Samalla tsemppaan itseäni kirjoittamaan enemmän kirjoista.

1. Pentti Saarikosken Nuoruuden päiväkirjat ilmestyy uusintapainoksena tänä vuonna (Saarikosken syntymästä 75 vuotta). HALUAN tuon kirjan. Luin päiväkirjat ensimmäistä kertaa lukioaikanani ja vaikutuin. Suuresti. Pitkäkestoisesti. Tämä hieno kirja on kuin massiivisen elokuvasarjan ensimmäinen osa: se näyttää, millainen sankari on ja kuinka hän kasvaa sankaruuteensa. En liene toistaiseksi lukenut yhtä hienoa (ja todellista!) kuvausta siitä, miten taiteilijasta tulee taiteilija.

2. Leo Tolstoin Tunnustuksia en ole vielä lukenut, mutta tahtoisin lukea pikimmiten. Kirja on syntynyt heti Anna Kareninan, tuon minua eniten naurattaneen lempikirjan, jälkeen. Se ei siis voi olla huono. Savon Sanomien arvostelun perusteella luvassa on aivan muuta kuin ihannoimassani kirjassa Kasakat. (Kasakat on niin täynnä luonnon rakastamista, kiihkeää kavioitten kopsetta ja äkkinäisiä ratsastuspyrähdyksiä paikasta toiseen, ettei toista vastaavaa ole.)

3. Aila Meriluodon kaikki päiväkirjat. Minulla on monta syytä odottaa päiväkirjojen seuraavan osan ilmestymistä. Yksi syistä on, että Meriluodon muuta kirjallisuutta on paljon antoisampaa lukea, kun samalla tutkii päiväkirjoja. Upea kirjailijatar.

4. Toivoisin jatkoa Karel Čapekin Puutarhurin vuodelle, mutta toivo on turha. Luin sen loppuvuodesta 2007, kun teatteriystäväni ja puutarhuri M suositteli sitä. Siitä lähtien olen halunnut ohjata teoksen monologiksi M:lle. Teksti olisi hänelle täydellinen. Suunnitelma on toistaiseksi toteuttamatta.

5. Virolaisen kapellimestari Eri Klasin muistelmateos Kes ma olen?, suomeksi Eri estradeilla (Jouko Vanhasen toimittamana ja suomentamana) oli juuri niin lämmin ja ihastuttava kuin herrasmies Klas itse. (Olen saanut kunnian tavata kapellimestarin joitakin kesiä sitten ja tehdä hänestä 70-vuotissyntymäpäivähaastattelun.) Teos kävisi oppikirjaksi musiikkihistorioitsijoille, tai ei sittenkään; se on liian koskettava ja hauska. Kirjan anekdootit auttavat paitsi ymmärtämään pohjoismaista "vakavan musiikin" kehitystä myös neuvostovaltioiden toisinaan käsittämätöntä toimintaa. Näitä muistelmia kun saisi lisää.

6. Jos pitää Queneaun Tyyliharjoituksista, pitää varmasti myös Mark Crickin kirjoittamasta ja kuvittamasta hassuttelusta Kafkan kanssa keittiössä. Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä. Vuonna 2009 suomeksi painettu opus oli minulle aivan uusi tuttavuus, joka teki itseään tykö Kortepohjan kirjaston hyllyltä. Kirjassa on "oikeita" reseptejä, jotka on kirjoitettu kuuluisien kirjailijoitten tyyliin. Idea on hauska ja tekstit oivaltavia. Lukiessa tulee harvoin näin monella tavalla nälkä. Näitä lisää! Haluan tehdä itse! On kokeiltava (sanan kaikissa merkityksissä)!

7. Lev Rubinšteinin Tässä olen minä on runokirja, joka ei ole kirja. Tai ehkä onkin. Se on kokoelma pahvisille kirjaston korteille kirjoitettuja "runoja", jotka valokuva-albumin kuvien selityksiä ja näyttämöohjeita. Haluaisin tehdä tälle "kirjalle" paljon. Haluan "lukea" sitä yhä uudestaan. Tahtoisin liimata jokaiseen korttiin jonkin vaikkapa lehdestä leikatun kuvan, joka esittäisi kortin "runoa". Toisaalta haluaisin piirtää kortit täyteen tai liimata niihin kuvia, joilla ei ole mitään tekemistä "runojen" kanssa. Tämä "kirja" saa haluamaan paljon.

torstai 22. joulukuuta 2011

Šiivilän joulukalenteri lentää kuin Šiivilä

Pilailuhenkinen kansanmusiikkiyhtyeemme Šiivilä innostui ennen joulua irrottelemaan käsinukeillani. Jäsen Rebo asetteli kilisevät sormisymbaalit apinan kätösiin, ja kas, uusi hahmo oli syntynyt. Veikeää, lautasia hakkaavaa apinaa oli kuvattava videolle. Tuloksena syntyikin kokonainen joulukalenteri.

Šiivilän joulukalenterista on tullut jonkinlainen hitti. Sitä katsovat lapset, teinit ja aikuiset. Lapsukaisia kuulemma viehättävät murisevat karhut ja söpöt eläimet. Teinejä huvittaa elukoitten lievästi anarkistinen ote ja taipumus erilaisten hokemien käyttöön. Onpa joissakin jaksoissa (luukut 14 ja 21) myös Taistelu-Jaska-vaikutteita. Aikuiset taasen huomaavat kalenterista yhteiskunnallisia ja sosiaalista käyttäytymistä problematisoivia sävyjä. Ensimmäinen syväanalyysi on ilmestynyt hiireltä. Muutenkin on ollut äärimmäisen kiinnostavaa kuulla kommentteja ja tulkintoja luukkujen sisällöistä. Lisäksi on hauska huomata, kuinka absurdiin taipuvainen huumori puree kaikenikäisiin.

Joulukalenteri on pian lopussa. Sitä on ollut hirmuisen hauska tehdä. Vielä hauskempaa on, kun esimerkillinen äitini Ihme-Mirkku innostui kalenterista niin, että toimitti minulle vielä lisää käsinukkeja ("Taunot" eli Mauno, Rauno, Kauno, Esko ja Hubert). Savolaisen kettuhahmon ilmestyminen joukkoon oli puolestaan henkilö E:n ansiota. Ensimmäiset jaksot nähtyään hän antoi oman käsinukkekettunsa Revolle ja totesi, että sillä voisi olla käyttöä.

Näyttää siltä, että käsinukkeilu tulee saamaan jatkoa. Ei tätä malta nyt lopettaa, kun homma on sopivasti lähtenyt käsistä.

torstai 13. toukokuuta 2010

Everything's already been composed

Tänä kevätflunssien ja siitepölyistä aiheutuvien allergiaoireiden aikana nenänniiskutuksesta ja aivastelusta voisi helposti säveltää konserton. Vaikka eiköhän joku muu ole ehtinyt ensin. Everything's already been composed, kirjoitti jo Wigwam parhaan levynsä Beingin (1974) kansiteksteissä.

Muuan teatterisäveltäjä laati vuonna 1961 musiikkia V. S. Naipaulin kirjasta Talo mr Biswasille (1961, suom. 1984) tehtyyn teatterisovitukseen. Musikaali ei valitettavasti koskaan tullut valmiiksi, ja suurin osa sävellyksistä ja sanoituksista unohtui.

Eräs musikaalin lauluista, Bad Sign, Good Sign, jäi kuitenkin elämään. Lukija, Sinäkin ehkä tunnet tämän laulun. Sen melodia kulkee intialaisittain enimmäkseen kromaattisesti. Musikaalissa laulun säestyksenä olisi soinut sitar. Laulajalla on kaikki huonosti: hän on syntynyt epäonnen tähtien alla ja vieläpä väärinpäin, hänen isänsä on hukkunut lampeen, ja kaiken lisäksi muut ovat huolissaan hänen ikävästä niiskutuksestaan. Tunnistatko sanat? Laulu alkaa näin:
I was born with this unlucky sneeze
And what is worse I came into the wrong way round.

En minäkään olisi välttämättä tunnistanut kappaletta, jos en olisi kuullut sävelmää.

Säveltäjä sai nimittäin aivan toisenlaisen sävellyskeikan ja hoksasi käyttää Bad Sign, Good Signin melodiaa hieman muunneltuna. Nyt tämä Monty Normanin naukuva sitarbiisi on soinut aggressiivisin kitaroin ja voimakkain orkestroinnein koko maailman valkokankailla pian viidenkymmenen vuoden ajan James Bond -elokuvien tunnussävelmänä. Tiitididi-diidididi-tiitididi-diidididi...

lauantai 19. joulukuuta 2009

Kot, kot, kot

Mäntsälän Teatterin evakkonäytelmä Ilo pintaa vaik syvän märkänis esitettiin juuri viimeistä kertaa tänä vuonna. Seuraavan kerran sitä pääsee näkemään vasta maaliskuussa teatterimme uusien Teatterin taikaa -festivaalien yhteydessä. Festivaaliohjelma tulee muutenkin olemaan ensiluokkainen. Voin suositella kaikkia esityksiä jo etukäteen!

Evakkonäytelmä totisesti nosti ilon pintaan. Vaikka evakkojen koskettavat elämäntarinat olivat jopa traagisia, lähes kaikki kohtaukset sisälsivät karjalaista läikehtivää iloa ja itseironiaa. Jos jollekin ei voi nauraa, siitä ei kannata puhua! Katsojat olivat kovilla, kun vuoroin piti itkeä ja nauraa - ja välillä molempia samanaikaisesti.

Sain kunnian lausua viimeisen esityksen päätteeksi kiitokset työryhmälle ja auttaa Ihme-Mirkkua jakamaan pienet joululahjapussukat kaikille mukana olleille, ennen kuin he lähtivät koteihinsa. Kova mahtoi oli kullakin koti-ikävä, kun koko näytelmä oli yhtä kotiinpaluuta ja 'koti' taisi olla näytelmän useimmin mainittu nomini. Koska myö karjalaiset osataan nauraa myös ja erityisesti itsellemme, rohkenin kertoa yleisölle näytelmän aikana keksimäni kaskun:
Mitä yhteistä on karjalaisilla ja kanoilla?
- Molemmat hokevat yhteen kokoontuessaan "kot, kot, kot".

maanantai 15. syyskuuta 2008

Kunnallisvaaliehdokkaan haastattelu


Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä nuoren kunnallisvaaliehdokkaan Heli Hämäläisen. Heli on 20-vuotias opiskelija.

Pitemmittä puheitta päästettäköön tämä nuori keskustan ehdokas itse ääneen.

Olen paljasjalkainen mäntsäläläinen, mutta olen tassutellut Jyväskylän yliopistoon, jossa opiskelen suomea ja kirjallisuutta nyt toista vuotta. Tarkoituksenani on valmistua äidinkielenopettajaksi, vaikka veri vetää myös toimittajaksi.

Aivan. Heli, sinähän olit kesällä töissä keskustan pää-äänenkannattajassa Suomenmaassa. Toimittajan pesti oli ilmeisesti mieleinen.

Pitää paikkansa. Tajusin, että olen kirjoittanut lehtiin jo kymmenen vuoden ajan eli puolet elämästäni. Kesä Suomenmaassa oli upea ja (media-)kasvattava kokemus.

Olet innokas kirjoittaja ja lukija. Mistä muusta pidät? Sinullahan on tapana kertoa asioista predikaattien avulla - käsität siis kaiken olemisen tekemisenä.

Harrastukseni teatteri ja musiikki käyvät toisinaan työstä. Älykkäänä basistina olen oikea luonnonoikku. Savolais-karjalaisine sukujuurineni olen iloinen ja puhelias, mutta myös ahkera, aktiivinen ja aikaansaava.

Minkä asioiden puolesta lähtisit taisteluun vaikka tuulimyllyjä vastaan?

Minulle tärkeitä asioita ovat koti, hyvinvointi, koulutus ja kulttuuri.

Koti on ihmisen paras paikka. Joukkoliikenneyhteyksiä on pidettävä yllä ja kehitettävä niin, että opiskelijoiden ja työssäkävijöiden on helppo päästä kotiin. Iskulauseeni kunnallisvaaleissa onkin Kotiin on päästävä.

Vanhemmille tarvitaan lisää mahdollisuuksia hoitaa lapsia kotona. Kotikasvatuksen lisäksi yhteiskunnan tuki on tärkeää kasvamisessa ja elinikäisessä oppimisessa. Koulujen on oltava innostavia, läheisiä paikkoja.

Tervehenkiset harrastukset pitävät mielen ja kehon virkeänä. Kulttuuri tekee hyvää ja antaa ajattelemisen aihetta. Kunnan tulee kannustaa kulttuurin luomiseen ja aktiiviseen kuntalaisuuteen.

Kiitos haastattelusta, Heli Hämäläinen! Onnea vaaleihin!

Kiitos itsellesi, Heli. Oli mukavaa olla haastateltavanasi!

maanantai 20. elokuuta 2007

Seikkailut on seikkailtu...

...ja kaikki mukavasti, kuten Sepänmäen laulussa lauletaan.

Tämänkesäinen näytelmäproggis, Sepänmäen seikkailu, on nyt saatu kunniakkaasti loppuun. Viime sunnuntaina etsittiin kadonnutta seppää - mutta todennäköisesti ei viimeistä kertaa. Vaikka "Antti on hyvin säntillinen mies", hän saattaa jälleen hävitä ensi kesänä. Olemme saaneet näytelmästä niin paljon kiitollista palautetta, että toinen näytöskausi on vakavasti harkittavissa.

Sepänmäen seikkailu on ollut sikäli mukava näytelmä, ettei vuorosanoja ole tarvinnut opetella kovin tarkasti. Minähän en tunnetusti koskaan opi repliikkejäni, ainakaan sanasta sanaan. Onneksi katsojien kierrättäminen museon rakennuksissa jättää näyttelijöille paljon aikaa ja tilaa improvisoida. Puheet ovat muokkautuneet kunkin suuhun sopiviksi, ja samalla varsinainen tarina on saanut monia mielenkiintoisia sivujuonteita, kun henkilöhahmot ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Kesän aikana on muun muassa paljastunut, että kupparimuorilla on saksalainen sulho, Hermann, jota ei ole vuosikymmeniin näkynyt, ja että kupparilla epäillään olevan vispilänkauppaa myllärin kanssa. Henkilöistä on selvinnyt jokaisessa näytöksessä uusia asioita, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Onhan sentään muistettava, että sepän perhe on oikeasti elänyt Sepänmäellä. - Jos esityksen jälkeen jäi askarruttamaan, kumman kisälli Sulo lopulta valitsi, Rauhan vai Impin, voi käydä tarkistamassa asian Sepän tuvan kamarissa olevasta taulusta.

Näytelmä on kuulemma mietityttänyt niin pieniä kuin suuria katsojia. Vieraat esineet ja sanat ovat herättäneet kotona keskustelua, ja kuulemma seikkailun henkilöt ja tapahtumat ovat tulleet lasten uniinkin. Mahtavaa kuulla, että olemme onnistuneet saamaan esityksestä niin vaikuttavan! Kaikki kunnia ja kiitos ohjaaja ja käsikirjoittaja Tommi Nurmilaineelle, joka on (jälleen kerran) luonut erinomaisen tarinan upeaan ympäristöön. Tahdon samalla kiittää mainioita näyttelijäkollegoita, joilla riitti puhtia koko kesäksi. Pullat hävisivät, pahvimukit lakosivat ja polvet notkistuivat hyvässä seurassa.

Heitän nyt huopikkaan teille, hyvät katsojat: pankaa sana kiertämään ja mainostakaa Sepänmäen seikkailua tuttavillenne. Mäntsälässä on kaivattu ja kaivataan kesäteatteria, joten olisi suotavaa, että ihmiset myös kävisivät katsomassa paikkakunnan näytelmiä. Katsojat ovat teatterin elinehto, varsinkin näytelmässä, jossa yleisö on osa esitystä. Älkää siis vain ihailko taidetta, vaan astukaa sen sisään ja heittäytykää sen vietäväksi! Tämä saattaa olla mahdollista taas ensi kesänä Sepänmäellä - jos seikkailulle on kysyntää.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...