Luin Sweet Valley High -kirjasarjan, ennen kuin Harry Potterit ilmestyivät. Olin ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla. Ennen Sweet Valley High -sarjaa (SVH) olin lukenut Sinuhe egyptiläisen. Ymmärrettävästi Sinuhen jälkeen kaikki oli jonkin aikaa vain lainattua kärpäsen surinaa kymmenen- tai yksitoistavuotiaan korvissa.
![]() |
| [Kuva ryövätty Huuto.netistä] |
Esitys riemastutti. Mistä aloittaisin? Ensinnäkin Vaahtoluodon teksti ja ohjaus tarjosivat kiitettävän määrän uusia ajatuksia, intertekstuaalisuutta, tarkkoja havaintoja ihmisestä, naurettavaa, metafysiikkaa, samaistumis- ja tarttumapintaa sekä puhdasta montypythoniaanista hämmennystä. En yllättynyt, että pidin tekstistä, koska nautin myös Vaahtoluodon lyhytnäytelmästä Päivä näin tyyni JYT:n Paljaat-kombinaatiossa. Vaahtoluoto katsoo ihmistä tarkkaan ja läheltä ja antaa hahmojensa puhua kaikesta siitä lainatusta, mikä tekee meistä yksilöitä. Olisiko liioiteltua sanoa, että Makeen Laakson Lukion tekstistä olin aistivinani penttisaarikoskimaisen ylivertaisen taiteilijan tuskaa ja toisaalta hermannhessemäistä itsetutkiskelua ja itsekasvatuksen optimismia. Aika persoonallinen rakennelma, kun lähtökohtana on ollut niinkin lattea materiaali kuin SVH! Scriptis Vaahtoluoto tuis fruimur, joten jatkakaamme kulttuurielitistisehköön tyyliin sopivasti viittauksin.
![]() |
| JYT:n Fb-sivulta lainattu kuva: Iiro Nahkamäki |
Niin mikä reunojen etsiminen? Näytelmän mieleenpainuvinta kuvastoa minulle olivat yksilöiden ja joukkojen reunat. Nuorisojoukko television valonkajossa, lumisateen päälle piirtyvä käsi, rakentuvien kaljakorikehysten sisään jäävän Elizabethin hetkittäisesti rohkeampi olemus; Billin ahtautuminen pullokorien sisälle ja muuttuminen kuin Transformers-robotiksi, joka tulee sotkemaan vähän liian vanhojen tyttöjen barbileikit. Muille hahmoille riitti yksi kori pään peitteeksi, mutta itsestään epävarma Bill tarvitsi kokonaisen suojapanssarin voidakseen astua samaan valoon muitten kanssa. Reunojen ja rajojen etsiminen liittyi paitsi toimintaan myös puheeseen. Hahmojen etäännytetty minäpuhe toisti muitten näkemyksiä heistä ja rakensi heille henkisen panssarin omemman minuuden suojaksi. Olemmeko ensisijaisesti sellaisia, millaisina muut meidät näkevät? Voimmeko uskoa muitten näkemykset itsestämme? Missä menevät minän rajat ja milloin olemme yhtä toisten kanssa?
Keltaiset korit olivat kekseliäs ja kätevästi muunneltava lavaste-elementti, joka käsiohjelman mukaan on lainattu Lahden Kansanopiston Kirsikkapuisto-näytelmästä. Legomaisista koripalikoista rakentaa vaikka mitä, ja niitten värikin on jopa Allahin mieleen! Koraanissa Lehmän suurassa nimittäin kerrotaan, että "He sanoivat: 'Pyydä puolestamme Herraasi selvittämään meille, minkä värinen sen [uhrilehmän] tulee olla.' Mooses vastasi: 'Hän sanoo: Sen tulee olla kirkkaankeltainen lehmä, jonka väri ilahduttaa katsojaa.'" (2: 69.) Jumalan väri siis, hieno valinta. Ja näillä palikoilla jumalat saivat leikkiä yllin kyllin.
Musiikkivalinnat olivat osuvia, ja esityksen loputtua (ehkä ensi-illan juhlallisuuksiin kuuluvana) soimaan jätetty Ink Spots loi mukavan tunnelman poistumiseen. Jopa Mozartin käyttö ei-kliseisesti meni nappiin! Kuten V. J. Sukselainen tähän sopivasti kirjoittaa, "paatoksen vaahdon voi usein kuoria huumorin kauhalla". Näytelmä ei ottanut itseään liian vakavasti.
Menkääpä siis tekin pohtimaan, tirskumaan ja hämmentymään Makeen Laakson Lukioon! Kertokaa myös, mitä te näette siinä. Minä menen katsomaan uudestaan jo viikon päästä.
Muokkaus 29.7.2013 klo 9.40: Vedin Patsyn hahmoa koskevan virhekäsitykseni yli ja lisäsin pari virkettä reunojenetsimiskappaleen loppuun.




