Tieteellinen teksti on rakennettu

Jyväskylän seminaarista ovat peräisin monet tutut koulu- ja joululaulut. Ne ovat levinneet opettajien mukana ympäri Suomea. Käytin aikamuotona perfektiä, koska näin tapahtuu edelleen.

Erja Kososen ja Reijo Pajamon toimittaman Seminaarinmäen koululauluja -teoksen (2009) mukaan yksi 1800-luvun lopun suosituimmista koululauluista oli Lapsen laulu, jota laulettiin kansansävelmällä. Sen sanat kuuluivat näin:

Lapsi olen laulavainen,
pieni vielä voimaton,
huvitusta hakevainen,
huikennellen huoleton.

Tähän aikansa hittisävelmään kirjoitti uudet sanat Gustaf Oskar Schöneman eli K. O. Kaunonen. Schöneman oli Jyväskylän kaupunki- ja maaseurakunnan pappi sekä intomielinen suomalaisuuden harrastaja, ja hän suomensi lauluja koulujen ja kuorojen käyttöön. Hänen suomennoksistaan tunnetuimpia ellei tunnetuin on Jouluyö, juhlayö.

Kovin suosittu tuli myös sanoituksesta Joulupuu on rakennettu, jota siis alettiin laulaa Lapsen laulun tutuksi tekemällä kansansävelmällä. Etenkin pienten lasten mieleen ollut runo ilmestyi Schönemanin oppikirjan Uusi Kuva-Aapinen toisessa, lisätyssä painoksessa vuonna 1876, kerrotaan Seminaarinmäen koululauluja -kirjassa. Sittemmin joulupuu sekä koristeena että lauluna on vakiinnuttanut paikkansa koulujen kuusijuhlissa. Ainakaan omalta koulutaipaleeltani en muista yhtäkään joulujuhlaa, jossa tätä laulua ei olisi laulettu.

Helppo ja tarttuva sävelmä suorastaan kutsuu varioimaan sanoitusta. Kaikki tietävät tähän lauluun varmasti jotkin väännetyt sanat. Vaan oletko koettanut laulaa sanoja Partisaanivalssin sävelmällä? Sehän nimittäin onnistuu! Kokeilepa:

Joulupuu on rakennettu,
joulu on jo ovella.
Namusia ripustettu
ompi kuusen oksilla.

Kuusen pienet kynttiläiset
valaisevat kauniisti;
ympärillä lapsukaiset
laulelevat sulosti.

Pari vuotta sitten keksin, että useilla kirjoitusviestinnän kursseillani opiskeltuja tekstin tyylin piirteitä voisi kerrata laulamalla. Loppuvuosi kun oli, ensiksi mieleen juolahti juuri Joulupuu on rakennettu, johon olikin helppo istuttaa uusia sanoja. Ensimmäinen tällainen kurssin asiasisältöjä kertaava sanoitus Uutiskieli on rakennettu valmistui jouluun 2016 päättyneelle journalistiikan kielenhuollon kurssilleni, mutta sitä ei taidettu ajanpuutteen tai jonkin muun syyn vuoksi ehtiä laulamaan kurssin lopetustapaamisessa. Myöhempien vuosikurssien journalistit ovat sittemmin ottaneet laulun omakseen: viime syksyn journalistiikan kielenhuollossa uutiskielen tyylistä taidettiin laulaa jopa kolmesti. Useampikin opiskelija on kertonut oppineensa laulun sanat ulkoa ja muistelleensa niitä muun muassa tenttitilanteissa ja journalistisia tekstejä kirjoittaessaan. Laulu on siis täyttänyt tarkoituksensa.

Tieteellisen kirjoittamisen kursseja varten muuttelin sanoitukseni sisältöä hieman toisenlaiseksi, ja nyt tieteellisen tekstin tyylistäkin on ehditty laulaa kursseillani jo muutaman vuoden ajan. Millaista tieteellisen tekstin sitten tulisi olla? No tällaista:

Tieteellisen tekstin täytyy
olla asiallista,
käsitteiltään avattua,
selvää, helppolukuista.

Asiatyyliin eivät sovi
slangit, murteet, kapulat,
huudahtelut, ihmettelyt,
oudot sananvalinnat.

Vaihtelevaan virkerytmiin
ei pelkkiä päälauseita.
Vältä välihuomautuksia,
suosi sidossanoja.

Kerro ensin teemasana,
sitten uutta asiaa.
Kuka tekee? Mitä tekee?
Näin voit auttaa lukijaa.

Tätä laulua olen laulattanut siis paitsi omilla tieteellisen kirjoittamisen kursseillani myös aiheeseen liittyvillä vierailuluennoillani. Jaksan aina hämmästyä siitä, kuinka reippaasti jopa minulle vieraat opiskelijat ryhtyvät laulamaan tätä, kun tyyliluennon lopuksi heijastan sanat näkyviin, annan lähtöäänen ja aloitan laulun. Tämä ei kertaakaan ole jäänyt pelkästään opettajan hoilattavaksi, vaan aina ympärillä lapsukaiset ja aikuisemmatkin opiskelijat laulelevat sulosti. Ehkäpä laulun kaikinpuolinen tuttuus ja jossain määrin poikkeuksellinen pedagoginen lähestymistapa (= yhteislaulua yliopistokurssilla) innostavat laulamaan täysin rinnoin kuin lapsuuden joulujuhlissa.

Osa kollegoistani on innostunut laulusta, ja nyt sanoitustani käytetään useammillakin kursseilla. Levittelin lyriikkaa jo aiemmin Twitterissä ja julkaisen sanoituksen nyt blogissanikin siksi, että haluan innostaa opettajia hyödyntämään musiikkia opetuksessa. Musiikki edistää oppimista monin tavoin. Jos haluat käyttää juuri tätä sanoitusta kursseillasi, niin siitä vain, tee hyvin! Muistathan mainita kirjoittajan ja kertoa laulun taustasta.

Laulua on esitetty myös muutamissa konserteissa. Viime jouluna tieteellisen tekstin piirteistä lauloivat esityksissään lauluyhtyeemme Heikko aste ja Jyväskylän yliopiston kielikampuksen kuoro Mukamas. Mukamas-kuorolle tyrkkäsin nuotit eteen vasta viimeisissä harjoituksissa ennen joulukonserttia, mutta kaikki ottivat laulun silti upeasti haltuun. Laulu sai kerrassaan ihastuneen vastaanoton yliopiston kuorojen joulukonsertissa ylimääräisenä numeronamme. Juontaja totesi laulun jälkeen, että olisipa hän tiennyt kaiken tämän ennen kypsyysnäytteen kirjoittamista, sillä hänellä oli kuulemma ollut haasteita kaikilla laulussa mainituilla osa-alueilla. Riemastuttava maininta!

Jos siis mietit, mihin tyyliin maturiteetti pitäisi kirjoittaa, voit lukaista laulun sanat ja koettaa sisäistää ne ennen kirjoitusnäytteesi antamista.

Tieteellisen tekstin tunnuspiirteitä on loppuvuoden kursseillani kerrattu laulamalla. Hyvin ne ovat jääneet mieleen! Jyväskylän seminaarin lauluperinnettä kunnioittaen hyödynnän täällä v. 1876 julkaistua joululaulua.#JYUnity #opehommat #JYUkielikeskus #tieteellinenkirjoittaminen pic.twitter.com/dFIJfX3NMe

— Heli Hämäläinen (@hemihama) 10. joulukuuta 2018

Esitys taito- ja taideaineitten arvioinnin muuttamisesta Kalevala-perustaiseksi

Esitämme, että peruskoulun taito- ja taideaineitten arviointi muutetaan numeroperustaisesta Kalevala-perustaiseksi. Kalevalan hahmoihin pohjautuva arvostelujärjestelmä kuvaa oppilaitten kädentaitoja ja työsuorituksia huomattavasti tarkemmin kuin lineaarinen numeroasteikko, tarjoaa kansallisia kulttuurielämyksiä ja helpottaa äidinkielen ja kirjallisuuden täpötäyden opetussuunnitelman toteuttamista.

Esitämme harkittavaksi ainakin seuraavia Kalevala-arvosanoja käsitöiden arviointiin. Tulkoon huomatuksi, että oheiset arvosanat eivät sijoitu lineaariseen parhaimmuusjärjestykseen. Arvioinnissa voidaan tarpeen mukaan käyttää osia useammastakin arvosanasta.

• Ilmarinen. Esimerkiksi metallitöissä menestyjä. Loihtii uskomattoman hienoja töitä koulun roskalavankin antimista.
• Väinämöinen. Oppilas tekee työnsä laulellen. Kapsahtaa töissään joskus katajaan, mutta tuotokset muistetaan pitkään.
• Louhi. Osaa taidokkaasti hyödyntää toisten tekeleitä ja esitellä niitä ominaan.
• Antero Vipunen. Tietää teoriassa (häiritsevänkin) tarkkaan, mitä on tekemässä, mutta itse työn toteutus on niin ja näin.
• Lemminkäinen. Villasukista/lapasista erottuu oppilaan äidin kädenjälki.
• Aino. Tarjotut materiaalit eivät kelpaa, joten oppilas hyppää järveen.
• Marjatta. Työ on jäänyt kesken ns. henkilökohtaisesta syystä.
• Kullervo. Tämän enempää pieleen ei löylykauha/patalappu/naulakko/käsipyyhe olisi voinut mennä.

Nälkävuosi ei ollut pitkä

Ensiksi: en nauti zombiekirjallisuudesta, en post-apokalyptisestä fiktiosta enkä ylipäätään kriisiaikojen kuvauksista. Suorastaan pelkään lukea siitä, kuinka ihmiset taistelevat hengestään äärimmäisissä olosuhteissa. Ehkä siksi esimerkiksi P. C. Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen ja Hannu Salaman Amos ja saarelaiset ovat syöpyneet mieleen. Joskus tuntuu tärkeältä lukea siitä, millaista voisi olla ja millaista olisi voinut olla.

Kenties siksi suurten nälkävuosien talvea 1867–1868 kuvaava Nälkävuosi jätti ristiriitaisen mielikuvan. Aki Ollikaisen esikoisromaanissa on taitavaa ja väkevää kerrontaa, joka tempaa täysillä mukaansa, mutta toisaalta kurjuudella ja kriisitilanteen vaikutuksilla ihmisluonteeseen mässäillään häiritsevästi. Tyyli ei paikoin tunnu edes inhorealistiselta vaan jopa yli vedeltyltä Voltairen Candiden tavalla.

R. W. Ekman: Kerjäläisperhe maantiellä  (1860)

Hienoimpana havaintona mieleen jäi kuvaus kansan kahtiajaosta, vaikka nälkä ja puute vaivaavatkin kaikkia jossain määrin. Ylhäisö ja rahvas tuntuvat elävän täysin eri maailmoissa, vaikka henkilöiden kohtalot punoutuvat yhteen. Tuntuu tarpeelliselta verrata, että samalla kun ylemmät ovat pohtineet, mikä on naiselle sopiva istuma-asento, alemmat ovat tapelleet verissä päin viimeisestä leipäpalasta. Parempiosaiset siemailevat punssia lämpimissä taloissaan, kun vaivaiset vaeltavat kohti parempia seutuja ja kaatuilevat lumihankeen. Tämä kaikki on tapahtunut samaan aikaan samassa maassa, ja lukiessa tuntui hurjalta muistaa se.

Nälkiintyneillä ei ihmisyys paljoa paina, konkreettisestikaan. Itsekkyys ja toisten huomioon ottaminen vaihtelevat sen mukaan, kuinka paljon maha kurisee. Silti humaaneja yksilöitä löytyy kaikista kansanosista. Lapsista pyritään huolehtimaan. Ei ole väliä, kenen lapsi on, kun se nyt kuitenkin elää.

Välillä oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöistä ja näkökulmista. Kenties hitaampi kerronta ja vähäisempi erisnimien määrä olisivat auttaneet lukijaa. 141 sivuun on saatu mahtumaan sellainen määrä väkeä, että on kuin katsoisi joukkohaudan sisältöä ja koettaisi käsittää, kuka kukin on. Toisaalta onko tuolla niin väliäkään, kenen ajatuksista milloinkin on kyse; "samaa luukasaa ollaan koko poppoo", kuten henkilö nimeltä Ruuni vitsailee. "[Joukkohaudasta] kun tuomiopäivänä kömmitään ylös, sitä ei tiiä, kenen luut on matkaansa keränny."

Yhtä kaikki, tämä kirja jättää voimakkaan muistijäljen. Olisi tätä pitempäänkin lukenut. Ollikaiselta voi varmasti jäädä odottamaan muita, kypsyneempiä teoksia.

On tullut lainattua Sweet Valley High'ta ja vähän muutakin

"Kulttuurimme on monenlaisten lainausten kudelma." Niin totesi professori Jukka Ammondt viimeisellä luennollaan 27.4.2009. Eikä ajatus varmasti ollut hänen omansa.

Luin Sweet Valley High -kirjasarjan, ennen kuin Harry Potterit ilmestyivät. Olin ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla. Ennen Sweet Valley High -sarjaa (SVH) olin lukenut Sinuhe egyptiläisen. Ymmärrettävästi Sinuhen jälkeen kaikki oli jonkin aikaa vain lainattua kärpäsen surinaa kymmenen- tai yksitoistavuotiaan korvissa.

Tarttuminen SVH:ihin oli muistaakseni ensimmäisiä konkreettisesti ironisia valintojani. Nimittäin pikkusiskoni H. (ei, emme ole kaksoissiskoja, vaikka moni on sitä kysynytkin) oli toka- tai kolmasluokkalaisena ryhtynyt ahmimaan tätä loppumatonta sarjaa. H. luki enemmän sarjoja kuin minä, H. luki enemmän nuortenkirjallisuutta kuin minä ja H. oli enemmän kiinni ajassamme kuin minä. Häneltä yleensä sainkin sellaiset kirjavinkit, joihin tutustuminen mahdollisti jonkinlaisen kirjallisuuskeskustelun ja kollektiivisen fanittamisen ikätoverien kanssa. Petri Tammista lainatakseni "kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa".

[Kuva ryövätty Huuto.netistä]

Mutta Sweet Valleyt! Naureskelin niitten siirappisille kansille ja irvin siskoani, joka raahasi niitä kirjastosta kotiin, luki yhdessä illassa ja haki seuraavan satsin tilalle. Mutta sitten kävi samoin kuin myöhemmin monen muun liian teinimäisenä pitämäni kirjasarjan kanssa: näin kirjan H.:n yöpöydällä, selasin sitä hieman ja aloin lukea. Ja sitten en voinutkaan enää lopettaa. Vaikka koetin samalla irvistellä kirjojen kauhealle naiskuvalle, muovisille hahmoille ja facepalmeja aiheuttaville juonenkäänteille (vaikka facepalm ei silloin vielä ollutkaan tuttu termi), koukutuin kirjoihin niin, että lopulta luimme niitä samaa tahtia H.:n kanssa. Oli vaikeaa säilyttää ironinen suhtauminen asiaan, josta kuitenkin innostui niin kovasti. Enhän MINÄ nyt oikeasti voinut pitää kyseisestä sarjasta! Koetin samalla lukea Jostein Gaarderia ja Kaari Utriota, jotta jonkinlainen säädyllinen taso olisi pysynyt yllä.

SVH oli oikea runsaudensarvi. Kirjoja oli suomennettu viitisenkymmentä (tai suomennettiin, en muista, ilmestyivätkö ne vähitellen), ja niitten lisäksi tuli vielä muutamia erikoisosia, jotka oli muistaakseni kirjoitettu hitusen kiinnostavampaan tyyliin. (Vasta jälkikäteen ymmärsin, että Francine Pascal ei suinkaan ollut itse kirjoittanut kaikkia opuksia, vaan hänellä oli apunaan joukko haamukirjoittajia, ja epäloogisuudet ja tyylinvaihdokset saattoivat johtua osittain siitä.) Kirjoja oli aina saatavilla Mäntsälän kirjastosta. Ei haitannut, vaikkei sarjan osia lukenut järjestyksessä, koska jokaisen kirjan alussa oli pitkä selvitys edeltäneistä tapahtumista. Oikeastaan kirjoja ei olisi tarvinnut lukea lainkaan, koska kansikuvat, takakansitekstit ja prologit paljastivat kaiken. Ihmissuhdesotkuja, päiväkirjaan kirjoittamista, kaksosten välistä kamppailua, ihmissuhdesotkuja, loputtomia toisaalta–toisaalta-pohdintoja ja vielä lisää ihmissuhdesotkuja – muuta ei sisällöstä tarvinne kertoa. Katsoin myös sarjasta tehdyn televisiosarjan juuri ennen vuosituhannen vaihdetta.

Olenpa kirjoittanut pitkästi suhteestani tähän kirjasarjaan. Toisaalta tärkeintähän tässä on minäminäminä, samoin kuin juuri näkemässäni ensi-illassa, Jyväskylän Ylioppilasteatterin (JYT) täysosumassa Makeen Laakson Lukio. Tuomas Vaahtoluodon kirjoittama ja ohjaama näytelmä mukailee kirjasarjan hahmoja ja juonenkäänteitä, etenkin Sydäntenmurskaaja-osan. Esitystä katsoessani järkytyin, kuinka voin edelleen muistaa kirjoista niin paljon. Sen siis muistaa, mitä häpeää ja koettaa ironialla peitellä.

Esitys riemastutti. Mistä aloittaisin? Ensinnäkin Vaahtoluodon teksti ja ohjaus tarjosivat kiitettävän määrän uusia ajatuksia, intertekstuaalisuutta, tarkkoja havaintoja ihmisestä, naurettavaa, metafysiikkaa, samaistumis- ja tarttumapintaa sekä puhdasta montypythoniaanista hämmennystä. En yllättynyt, että pidin tekstistä, koska nautin myös Vaahtoluodon lyhytnäytelmästä Päivä näin tyyni JYT:n Paljaat-kombinaatiossa. Vaahtoluoto katsoo ihmistä tarkkaan ja läheltä ja antaa hahmojensa puhua kaikesta siitä lainatusta, mikä tekee meistä yksilöitä. Olisiko liioiteltua sanoa, että Makeen Laakson Lukion tekstistä olin aistivinani penttisaarikoskimaisen ylivertaisen taiteilijan tuskaa ja toisaalta hermannhessemäistä itsetutkiskelua ja itsekasvatuksen optimismia. Aika persoonallinen rakennelma, kun lähtökohtana on ollut niinkin lattea materiaali kuin SVH! Scriptis Vaahtoluoto tuis fruimur, joten jatkakaamme kulttuurielitistisehköön tyyliin sopivasti viittauksin.

JYT:n Fb-sivulta lainattu kuva: Iiro Nahkamäki

Jyttiläisten roolisuoritukset olivat, jälleen kerran, toinen toistaan parempia. Jos joskus olen kuvitellut järkevän isosiskon Elizabethin jonkinlaiseksi, hänellä on ollut ja tulee olemaan Tessa Horilan habitus. Railakasta kaksoissiskoa Jessicaa esittäneen Auli Toikkasen uskomattoman pinkki ääni kaikuu edelleen korvissani, eikä pelkästään siksi, että näytelmässä huudettiin paljon. Muuntautumiskykyinen Perttu Puranen on hauskinta, mitä JYT:lle on vähään aikaan tapahtunut. Hänen esittämänsä jumalainen ja lipevä Todd on juuri sellainen tyyppi, johon mielistymistä Vladimir Nabokov kuvaa "koulutyttömäiseksi ihastukseksi jonkun matineaidolin naamavärkkiin". Janne Moilasen rento ja samalla estoinen "erakkosurffari" Bill on kaikessa reunojensa etsimisessäänkin niin leuto häiskä, ettei hän ota aurinkoa vaan aurinko ottaa häntä. Kahden muun hahmon, älykkö DeeDeen ja ilmeisesti näytelmää varten keksityn Patsyn (hahhahhaa, kuuman tytön nimi on Pätsi!), jonka merkitsevin ominaisuus on, että hän on asunut Pariisissa, esittäjät Eeva Sutinen ja Noora Määttä olivat niin ikään herkullisen luontevia. Onerva Luoman pastellivärisestä puvustuksesta täydet pisteet!

Niin mikä reunojen etsiminen? Näytelmän mieleenpainuvinta kuvastoa minulle olivat yksilöiden ja joukkojen reunat. Nuorisojoukko television valonkajossa, lumisateen päälle piirtyvä käsi, rakentuvien kaljakorikehysten sisään jäävän Elizabethin hetkittäisesti rohkeampi olemus; Billin ahtautuminen pullokorien sisälle ja muuttuminen kuin Transformers-robotiksi, joka tulee sotkemaan vähän liian vanhojen tyttöjen barbileikit. Muille hahmoille riitti yksi kori pään peitteeksi, mutta itsestään epävarma Bill tarvitsi kokonaisen suojapanssarin voidakseen astua samaan valoon muitten kanssa. Reunojen ja rajojen etsiminen liittyi paitsi toimintaan myös puheeseen. Hahmojen etäännytetty minäpuhe toisti muitten näkemyksiä heistä ja rakensi heille henkisen panssarin omemman minuuden suojaksi. Olemmeko ensisijaisesti sellaisia, millaisina muut meidät näkevät? Voimmeko uskoa muitten näkemykset itsestämme? Missä menevät minän rajat ja milloin olemme yhtä toisten kanssa?

Keltaiset korit olivat kekseliäs ja kätevästi muunneltava lavaste-elementti, joka käsiohjelman mukaan on lainattu Lahden Kansanopiston Kirsikkapuisto-näytelmästä. Legomaisista koripalikoista rakentaa vaikka mitä, ja niitten värikin on jopa Allahin mieleen! Koraanissa Lehmän suurassa nimittäin kerrotaan, että "He sanoivat: 'Pyydä puolestamme Herraasi selvittämään meille, minkä värinen sen [uhrilehmän] tulee olla.' Mooses vastasi: 'Hän sanoo: Sen tulee olla kirkkaankeltainen lehmä, jonka väri ilahduttaa katsojaa.'" (2: 69.) Jumalan väri siis, hieno valinta. Ja näillä palikoilla jumalat saivat leikkiä yllin kyllin.

Musiikkivalinnat olivat osuvia, ja esityksen loputtua (ehkä ensi-illan juhlallisuuksiin kuuluvana) soimaan jätetty Ink Spots loi mukavan tunnelman poistumiseen. Jopa Mozartin käyttö ei-kliseisesti meni nappiin! Kuten V. J. Sukselainen tähän sopivasti kirjoittaa, "paatoksen vaahdon voi usein kuoria huumorin kauhalla". Näytelmä ei ottanut itseään liian vakavasti.

Menkääpä siis tekin pohtimaan, tirskumaan ja hämmentymään Makeen Laakson Lukioon! Kertokaa myös, mitä te näette siinä. Minä menen katsomaan uudestaan jo viikon päästä.

Muokkaus 29.7.2013 klo 9.40: Vedin Patsyn hahmoa koskevan virhekäsitykseni yli ja lisäsin pari virkettä reunojenetsimiskappaleen loppuun.

Don Quijote -laulujen viiden kärki

Tällä kertaa täällä Heli Hämäläisen blogissa kuullaan maailman parhaita don Quijote -lauluja. Kirjallisen hahmon edesottamukset ovat innostaneet biisinikkareita kaikkialla, missä luetaan eurooppalaista kirjallisuutta. Viiden kärkeen mahtuu myös yksi kotimainen kappale. Sen sijaan klassisemmat musiikkiteokset on rajattu listan ulkopuolelle.

Surullisen hahmon ritari on Miguel de Cervantesin luoma hahmo, joka on lukenut liikaa ritariromaaneja, menettää järkensä ja lähtee taisteluun maailman vääryyttä (mm. tuulimyllyjä) vastaan. Mielevä hidalgo don Quijote Manchalainen (I osa 1605 ja II 1615) on sikäli merkittävä teos, että sitä pidetään ensimmäisenä nykymuotoisena romaanina. Vaikka jälkimmäisen osan ilmestymisestä on kulunut pian 400 vuotta, sen sanoma on edelleen ajankohtainen: (muilla) on hirveän hauskaa, jos joltakulta menevät tosi ja kuvitelma sekaisin.

1. Jacques Brel: Don Quichotte

Belgian musiikkisuuruus Jacques Brel näki arvatkaa-mistä-aiheesta tehdyn amerikkalaisen hittimusikaalin Man of La Mancha ja ihastui siihen niin, että halusi siitä ranskankielisen version. Ranskannos sai ensi-iltansa Brysselissä 1968, ja pääroolissa oli kukapa muu kuin myös näyttelijänä loistanut le Grand Jacques. Hänen ja sidekickiä Sancho Panzaa esittäneen Dario Morenon duetto lienee parasta, mitä henkilöiden luonteesta ja suhteesta toisiinsa voi mahduttaa kertosäkeistöön.

Kiitos internetin, meillä Brelin uudemmillakin ihailijoilla on mahdollisuus nähdä hänen esiintymistään. Tässä videossa on nähdään katkelmia musikaalista, flamencoa steppaavia teatterihevosia ja Brelin haastattelua.

Jälkimmäisestä videosta voi kuunnella biisin kokonaan ja seurata ranskankielisiä sanoja. Mikäli ranska ei kuulu kielivarantoon, voi aina lukea persiankielistä käännöstä.

2. Ismo Alanko: Don Quijote

Taiteilijaelämää-albumillaan (1995) Ismo Alanko pohdiskelee artistin roolia ja tähän kohdistettuja odotuksia. Don Quijote kuvaa taiteilijan yksinäistä tuskaa, hulluutta ja väärinymmärretyksi tulemista. Tätäkään kappaletta ei ole mahdollista toteuttaa ilman ratsastuskomppia ja kohtalokkaita jousia. Jos cd-levy voisi kulua puhki, levyni olisi aikaa sitten hajonnut tämän biisin kohdalta.

3. Neoton Familia: Don Quijote

Jos jostakin historiallisesta tai fiktiivisestä hahmosta ei 1970- tai 1980-luvulla ole tehty diskobiisiä, kyseessä ei ole mies eikä mikään. Niinpä Unkarin menestyneimpiin popbändeihin kuuluva Neoton Familia levytti Don Quijoten vuonna 1981. Tarttuvan biitin sijasta huomion vie videon ilmeetön perkussionisti, joka tepsuttelee terveyssandaaleissa.

4. Totální nasazení: Don Quijote de la Ganja

Olemme siirtymässä laukkakompista diskobiitin kautta takapotku-skahan. Tšekkiläinen punk-, rock- ja skabändi Totální nasazení ('täydellinen omistautuminen') antaa oman Quijotensa laukata pilvisillä ruohokentillä. Biisi on peräisin ilmeisesti 1990-luvulta, ja surullisen hahmon ritari kuvataan edelleen surkeaksi ilmestykseksi.

5. Nik Kershaw: Don Quixote

Hämärintä menoa musiikkivideossaan tarjoaa 1980-lukulainen brittipoptähti Nik Kershaw, joka esitti tämän listahittinsä myös Lontoon Live Aidissa 1985. Kershawin Don Quixote palauttaa meidät takaisin lähtöteemaan, Cervantesin romaanin varoitukseen fiktion vaaroista, tällä kertaa kuitenkin lähinnä televisioviihteen näkökulmasta. Biisissä tuodaan ilmi, että Teräsmiehen kaltaisiin supersankareihin olisi kivaa samaistua, mutta samalla kysytään, ollaanko silloin oikeasti ylpeitä ja rohkeita vai vain hulluja.

Kärjen ulkopuolelta

Lopuksi huomautamme, että viiden parhaan don Quijote -kappaleen joukkoon ei mahtunut esimerkiksi tämä ranskalainen kauhistus.

Kirja-arvostelu ja ohjeistusta nörttiasiantuntijoille

Janne Jääskeläinen & Katleena Kortesuo: Nörtin esiintymisopas. Suoritusmanuaali substanssiosaajalle

Talentum

Vakuuttavan asiantuntijaesiintymisen perusteet, 1 op


Jos saisin määrätä yhden tenttikirjan kaikille yliopisto-opiskelijoille, se olisi tämä. Yrittäjä-tietokirjailijat Janne Jääskeläinen ja Katleena Kortesuo ovat laatineet oivallisen oppaan vakuuttavaan esiintymiseen. Nörtin esiintymisopas – Suoritusmanuaali substanssiosaajalle on poikkeuksellisen helppo- ja nopealukuinen peruskurssi, joka on taatusti hyödyksi kaikille meille, jotka haluamme kehittyä ymmärrettävinä viestijöinä.

Yliopistosta valmistutaan asiantuntijoiksi. Vaikka tietopuoli olisi erinomaisesti hallussa, työelämässä pelkkä asiaosaaminen ei riitä. Sisältö ei ratkaise, vaan se, että myös ulkoasu ja esiintyminen ovat tilanteeseen sopivat. Taitava viestijä saa myytyä itsensä ja osaamisensa minne haluaa. Kaikki eivät ole luonnostaan hurmaavia ja vakuuttavia, joten käytännön toimintaohjeet tulevat varmasti tarpeeseen muillekin kuin nörteille.

Teksti on tiivistä "tee näin – älä tee näin" -ohjeistusta. Kirjoittajat kertovat runsaasti omia kokemuksiaan, ja nämä yksityiskohtaiset kertomukset ovat oppaan kiinnostavinta antia. Jos tiukka leipäteksti ei miellytä, pääkohdat voi vilkaista jokaiseen lukuun kuuluvasta TL; DR (too long, didn't read) -tiivistelmästä. Esimerkiksi pukeutumisesta ja sähköpostin käytöstä annetaan niin konkreettisia ohjeita, että tekee heti mieli katsoa itseään peilistä ja tarkistaa viimeisimmät mailit.

Kirjan hieman päälleliimatun oloinen nörttiläppä hämmentää. En tiedä, pitäisikö huolestua, kun ymmärrän suurimman osan nörtähtävistä viittauksista. Kirjan pointit tajuaa kuitenkin mainiosti, vaikkei nörttien kokemusmaailma olisikaan ominta aluetta. Eipä Cthulhu- ja vogonimaininnoilla taida olla ihmeempää tarkoitusta, mutta ne ovat sentään vaihtelua elämäntaito-oppaitten väsyneeseen kielenkäyttöön.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä huhtikuussa 2013.

Kirja-arvostelu ja sotaa ja rauhaa

Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia

Otava

Pikakelaus kulttuuri-imperiumien sotahistoriasta

Viinilasi kesällä 2008 ei liity tapaukseen.

”On älyllistä epärehellisyyttä poimia omasta viiteryhmästään vain parhaat ja kauneimmat piirteet ja verrata niitä vastapuolen varjokohtiin”, huomauttaa arabian kielen ja islamintutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila uusimmassa kirjassaan Islamin miekka – idän ja lännen konfliktien historia. Teos taustoittaa oivasti sitä, miksi länsimaissa monesti ajatellaan islamin olevan väkivaltainen kulttuuri. Jos ei tunne historiaa ja saa nykyajastakin vain median suodattamaa tietoa, on helppo sortua tietämättömyydestä johtuviin yleistyksiin.

Kirja on 600-luvulta nykypäivään etenevä kattava selvitys islamilaisen ja kristillisen maailman konflikteista. Pääpaino on keskiajassa, joka lukeutuu Hämeen-Anttilan omimpiin tutkimusaloihin. Idän ja lännen välisiä yhteenottoja tarkasteltaessa tulee selväksi, että molemmat ovat olleet vuorotellen hyökkääjänä ja uhattuna.

Myönteistä islam-kuvaa julkisuudessa välittävä Hämeen-Anttila korostaa, ettei uskonto yksinään aiheuta sotia tai sotaisuutta. Minkä tahansa jätti-imperiumin pitäminen koossa vaatii paljon sotia, oli se islamilainen, kristitty tai muu. Muslimit eivät ole sen sotaisampia tai rauhanomaisempia kuin muut. Kulttuuria tai uskontoa ei voi leimata tietynlaiseksi vain yhden aikakauden perusteella. Aina on ollut sotia, aina on ollut rauhaa.

Teos on yllättävän helppolukuinen, vaikka teksti vilisee paikan- ja henkilönnimiä, vuosilukuja ja vieraskielistä termistöä. Hämeen-Anttilan mainio kirjoitustyyli on runsaista yksityiskohdista huolimatta puheenomainen, jopa jutusteleva, ja hän huolehtii taidokkaasti siitä, että lukija muistaa halutut seikat. Siksi selostusta on niin vaivatonta seurata. Jäin kuitenkin kaipaamaan kirjalta selityssanastoa tai hakemistoa, jonka avulla olisi helppo palata tiettyihin kohtiin myöhemminkin.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä maaliskuussa 2013.

Murrenäytteestä näennäiseksi kansanlauluksi

Lähi- ja etäsukukielisiä murrenäytteitä sisältävät kirjaset ovat oikea aarreaitta perinnetietoiselle biisintekijälle. Tänään väsäsin valmiiksi suunnittelemani laulun ketusta, joka huijaa muuatta ukkoa. Tarina perustuu eteläkarjalaiseen murrenäytteeseen, joka löytyy SKS:n Näytteitä uralilaisista kielistä III:sta. Näinkin voi fennisti opiskella sukukieliä.

Innostuin jutusta niin, että äänitin heti demon. Säestyksenä soivat viulu ja munniharppu. Johan niiden soittoa on kaksi viikkoa tullutkin harjoiteltua!
Tästäpä biisin Rebo kuolluon voi jo kuunnella. Näennäistä kansanmusiikkia esittävä yhtyeeni Šiivilä päätynee esittämään tätä laulua. (Muokkaus: Eipä tullutkaan tästä Šiivilä-biisiä. Sen sai sooloprojektini Helakka.)

Päivitys 26.2.2012:
Olen lueskellut karjalankielisiä oppikirjatekstejä ja "sananpolvia". Yllättävän paljon materiaalia löytyy netistä! Helppo opetella uutta kieltä. Ja eikö löytynyt taas yksi versio sadusta Vijzas rebo. Kuulostaako tutulta?

Elokuu oli elokuvakuu

Elokuussa innostuin elokuvataiteesta ja elokuvallisesta kerronnasta. Asiaan vaikutti suuresti se, että kävin humanistisen tiedekunnan videotuotantokurssin, jossa toteutimme ryhmissä mainoselokuvat. Kurssin aikana kaavailimme Ketun kanssa vaikka mitä lisäprojekteja, joista osaa tehdään jo, ja loppuja ryhtynemme toteuttamaan lähiaikoina. Koko ajan pitäisi kulkea kameran kanssa. Kaikkea voisi kuvata. Ja niin melkein kuvaammekin.

Jyväskylän yliopiston humanistista tiedekuntaa mainostimme huvipuistohengessä.

Eräänä iltana erään konsertin jälkeen syntyi näennäistä kansanmusiikkia esittävä yhtye Šiivilä. Yhtyeen ensiesiintyminen on taltioitu Lounaispuistossa.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaopintoihin olin aiemmin tehnyt laulun opetussuunnitelmasta. Julkaisin sen uudelleenäänitettynä lukutaitopäivän kunniaksi.

Ajan relatiivisuudesta

Ihmettelen, kuinka näin skarppi ihminen kuin minä voi olla näin pihalla. Ajallisesti. (Jos ajasta ylipäätään voi olla ulkona.)

Kello 16 tarkoittaa ilmiselvästi samaa kuin kello kuusi. Tänään on taatusti 11. päivä, ja sitä paitsi nyt eletään joulukuuta, jos keittiön seinää komistavasta Mannerheim-seinäkalenterista katsotaan.

Elän ikuista keskiviikkoa.

Mutta kuinka kummassa nyt voi olla keskiviikko, jos joulukuun 11. päivä on Mannerheimin mukaan lauantai?

Onneksi kohta on syysloma.

Olen sentään luopunut relatiivisuuskelloni käytöstä. Loppunsa aikoina sen viisarit etenivät parikymmentä minuuttia kolmessa tunnissa, vaikka siihenkään tahtiin ei voinut luottaa. Kello näytti ihan mitä sattuu, ja kun satuin kääntämään sen ympäri selvittääkseni, voisiko siihen vaihtaa patterit, huomasin sen takana lukevan: For best results, use other side.

Paremman puutteessa käytän nyt ihan tavallista rannekelloa ja pystyn ilmaisemaan kellonajan jo noin 25 minuutin tarkkuudella.

On vain muistettava, että rannekello on 7 minuuttia edellä normaaliaikaa, kun taas seinäkello on 6 minuuttia edellä. Herätyskello on 5 minuuttia edellä ja kahvinkeittimen ajastin 25 minuuttia edellä. Ja että oikea vastaus kysymykseen mitä kello on? on metallia ja muovia.

Pääntaivuttelun aiheuttaja

Ja taas mainostetaan uutta blogia.

Tämänkertainen blogini on oppimispäiväkirja nimeltään Pääntaivuttelun seuraukset. Blogi toimii oppimispäiväkirjana jo aiemmin mainitsemallani humanistisen tiedekunnan sosiaalinen web -kurssilla.

Jyväskylän yliopisto on huiman kehittynyt opetuksessaan. Mahtavaa, että sosiaaliseen webiin tutustumaan luuhaamalla sosiaalisessa webissä ja suorittamalla tehtävät sosiaalisen webin julkaisukanavia kuten blogeja ja wikejä käyttäen. Olen aivan innoissani tämänkaltaisesta oppimisesta.

Blogin kirjoittaminen on juuri oikea tapa saada minut kirjoittamaan. Ja oppimaan asioita. Ja palaamaan teksiini jälkeenpäinkin.

Riemastuttavinta on, että jopa Academic English -kurssilla, jota olen kainosti mielessäni pitänyt kaiken antiikkisuuden ja pysähtyneisyyden vertauskuvana, suoritetaan nyt muuan tehtävä kirjoittamalla se opettajan blogiin. Kertakaikkisen loistavaa!

Tekstien pyhyydestä

Havahduin viime perjantaina tentissä tuskaillessani siihen, että tenttivastausta kuulakärkikynällä kirjoittaessa tulee hirveää suttua (ainakaan jos ei hetkittäin tiedä tai muista, mitä on kirjoittamassa). Riville rivin perään tuntui tulevan suttua tai yliviivattua kielenainesta.

Ja miksi sitten kirjoitan tenttivastaukset musteella? Siksi, että kun minä jotakin kirjoitan, niin sehän säilyy kirjoitetussa muodossaan, eikä siihen pidä kajottaman. *nyrkki pöytään*

Taannoin eräällä luennolla tuli puhetta tekstien pyhyydestä. Keskustelussa todettiin, että etenkin humanistit suhtautuvat hyvin tiukasti omiin kirjoitelmiinsa: niitä ei saa korjata, ei muokata, ei väännellä, ei lainailla eikä mieluusti edes lukea. Pohdittiin, ovatko kyseessä humanistien itsetunto-ongelmat vai mitkä, kun opinnäytetöitä halutaan monesti piilotella eikä ainakaan julkaista missään. Jokuhan voisi vaikka lukea niitä ja pahimmassa tapauksessa kommentoida! Ja mitäs sitten kävisi, jos vuosia sitten julkaistusta pro gradu -tutkielmasta löytyisi jokin virhe? Ei, kyllä parempi on pitää tekstit piilossa.

Entäpä, jos sittenkin ryhtyisin kirjoittamaan tenttivastaukset lyijykynällä? Korjailenhan sähköisiäkin tekstejä ilman, että korjaukset näkyvät lukijalle.

Aloitan ainakin siitä, että linkitän tähän kandidaatintutkielmani, jossa tutkin sanomalehtikielen puheverbien (poliittistakin) ilmaisuvoimaa. Tutkimuksen nimi on Väyrynen väittää, Kiviniemi korostaa. Puhetta ilmaisevien verbien käyttö poliittisten sanomalehtien teksteissä. Tämä tutkimus ei tästä muutu, kun se on PDF-tiedostoksi muutettu.

Olen iloinen, jos tutkimuksestani on jollekulle hyötyä tai hupia. Minulla oli ainakin hauskaa sitä kirjoittaessani. Jyväskylän yliopistossa suomen kielen proseminaaritutkielmia eli kandintöitä ei julkaista sähköisissä julkaisujärjestelmissä, vaikka niin olen pyytänytkin. Siksi julkaisen tutkimukseni itsenäisesti.

Control + T

Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan jäsenenä minulla on ilo päästä opiskelemaan humanistisesti painotettua tieto- ja viestintätekniikan (TVT) käyttöä. Ensimmäisellä peruskurssilla opetettiin esimerkiksi, mitä ovat hiiri ja näyttö - koska tällaisellekin opetukselle on huomattu olevan tarvetta -, mutta sittemmin olen kursseilla päässyt perehtymään muun muassa www-sisällöntuotantoon, kuvankäsittelyyn, sosiaaliseen webiin ja moniin muihin kiinnostaviin seikkoihin. Opetus on suunniteltu opiskelijoiden tarpeitten ja kiinnostuksenkohteitten mukaiseksi, ja oppia saadaan sekä opiskeluun tarvittavista kommervenkeistä että työelämässä vaadittavista taidoista.

Vaikka ikäluokkamme on jo peruskoulussa saanut nauttia tietotekniikan opetuksesta ja sikäli tietokoneenkäytön perustaidot pitäisi olla kaikilla, erot osaamisessa ovat huimat. En pidä itseäni kovinkaan kaksisena tietokoneen käyttäjänä, mutta monissa kurssiryhmätöissä olen päässyt hämmästyttämään ryhmätyötoverini vaikkapa näppäinyhdistelmillä Control + S (tallenna) tai Control + T (avaa uusi välilehti nettiselaimeen). Olo on kuin yksinkertaisia korttitemppuja tekevällä taikurilla, kun toverit huudahtavat silmät ihmetyksestä pyöreinä: "Vau! Miten sä ton teit?!"

Humanistinen tiedekuntamme on TVT-opetuksessakin edelläkävijä: muissa tiedekunnissa on vasta nyt herätty huomaamaan, että opiskelijoille olisi syytä tarjota tietotekniikan opetusta työelämävalmiuksien kohentamiseksi. Suomeksi sanottuna: tietokoneenkäyttötaidoton maisteri on työtön maisteri. Katsokaapa melkein mitä tahansa työpaikkailmoitusta ja huomatkaa, millaisia TVT-valmiuksia siinä toivotaan tai jopa vaaditaan. Excelit, PowerPointit ja PhotoShopit ovat taitajille helppoja käyttää, mutta jos niihin ei ole ennalta tutustunut, harva niitä viitsii iltapuhteenaan opetella ränkläämään. Pahimmassa tapauksessa joku saattaa olla hakematta kiinnostavaa työpaikkaa vain siksi, ettei enää muista taulukkolaskentaohjelman jippoja. Asian ei tarvitse olla niin.

Toivon hartaasti, että tieto- ja viestintätekniikan opetus leviäisi yliopistomme muihinkin tiedekuntiin. Innokkaita ja lahjakkaita opettajiakin löytyisi. Hiiri ja näppäimistö ovat nyt opiskelijoiden hallussa: jos muutkin kuin humanistit tahtovat päästä nauttimaan kansantajuisesta TVT-opetuksesta, kursseja pitää toivoa omasta tiedekunnasta. Sitten vain esittämään toivomuksia tiedekuntien opintoasiainpäälliköille vaikkapa sähköpostitse.

Kirjastobingo

KIRJASTO 1) vars. pölyisten hyllyrivien täyttämä hyssyisenhiljainen ja tunkkainen huone, jossa silmälasipäiset kirjastovirkailijat asettelevat niteitä hyllyihin ja silmälasipäiset lainaajat ottavat niitä pois samalla kun ahkerimmat opiskelijat yrittävät takoa joidenkin niteiden sisältämää tekstiainesta päähänsä ansaiten siten toimeentulonsa, vaikka suihkivaa ääntä pitäviin ulkoiluhousuihin pukeutuneet kanssaeläjät yrittävät liikunnallaan häiritä näitä toimintoja parhaansa mukaan; 2) ark. kirjaston kahvila, Café Libri, myös: Kihviö (ylät.); edellistä eläväisempi tila, jossa pölyiset humanistit ja joskus myös muut istuvat mustavalkoisten pöytien ja tuolien täyttämässä reipasäänisessä ja vetoisassa ympäristössä, jossa silmälasipäiset opiskelijat nauttivat viidennen kupin kahvia ja asettelevat käytetyt lautasliinansa biojäteastiaan ja valkopukuiset kahvilahenkilökunnan jäsenet keräävät astiat pois pöydistä samalla kun ahkerimmat opiskelijat yrittävät takoa joidenkin niteiden sisältämää tekstiainesta päähänsä ansaiten siten toimeentulonsa, vaikka osa muista läsnäolijoista uskoo olevansa täysiä tyhjäntoimittajia ja osalla on niin hauskaa, että kaikki muutkin saavat kuulla sen; opiskelupaikka; akateemisten henkilöiden oleskelu- ja kohtauspaikka.

TEE NÄIN (myös kahvi siten käy):
1. Mene kirjastoon, kirjastolle tai lokaatioymmärryksesi mukaan kirjaston kahvilaan.
2. Katsele ja kuuntele. Rastita havaintosi bingoruudukosta.
3. Kun rasteja karttuu viisi kappaletta peräkkäin pystyyn, vakaan tai vinoon, huuda "bingo!" ja nauti vielä yksi santsikupillinen.

(Klikkaamalla bingoruudukkoa saat sen suuremmaksi.)

Teksti ja bingoruudukko on julkaistu Jyväskylän yliopiston suomenopiskelijoiden ainejärjestölehti InSanen numerossa 3/2010 joulukuussa 2010.

Kertakäyttökamaa

Vaatteet luokitellaan yleensä kestokulutushyödykkeiksi. Kun tarvitaan uusi paita, hankitaan uusi paita, ja sillä selvä. Ei tarvitse varautua siihen, että pusero saattaa rikkoutua ylle puettaessa.
Paidat ja muutkin vaatteet kestävät helposti sukupolvelta toiselle. Mutta onko kukaan saanut perinnöksi ehjiä sukkahousuja?

Sukkahousut ovat lähestulkoon ainoa tuote, mitä joutuu hankkimaan kerralla useampia. Niillä kun on ikävä taipumus rikkoutua juuri pahimmalla hetkellä. Sukkahousuja ei kai ole edes suunniteltu kestämään.
Kyykistyttäessä saumat ratkeavat - tuttua. Juhlapaikan vanhasta tuolista töröttää tikku, joka repäisee sukkahousuihin silmäpaon - tuttua. Kiireessä pitää vaihtaa uudet sukkahousut ylle, ja kuuluu vain krats - tuttua.
Nämä kertakäyttövermeet rikkoutuvat yhtä helposti, olivat ne sitten euron ostos lähikaupasta tai usean kymmenen euron investointi merkkiliikkeestä.
Ei liene ihme, että lehtien niksipalstat pursuavat sukkahousuniksejä. Onhan taloudestaan tarkkojen emäntien ollut pakko keksiä jotakin käyttöä enemmän tai vähemmän rikkinäisille sukkahousuille.

Kärjistäen sanottuna näistä kärkivahvikkeellisista alusvaateystävistämme on tullut yhteiskunnan vihollinen.
Kuinka monia työtunteja tuhlautuu siihen, että sukkahousut eivät aamulla suostu venymään jalkaa, ja ruokatunnilla on juostava kauppaan hankkimaan vähintään kahdet uudet housut?
Kuinka paljon töihin keskittymistä haittaa se, että täytyy sivusilmällä vilkuilla, onko silmäpako alkanut purkautua?
Kuinka valtavaa turhautumista kansalaisissa aiheuttaa valuvien, kireiden, joustamattomien, vääränväristen, väärällä tavalla kiiltävien tai kainaloihin asti ylettyvien sukkahousujen käyttö?

Sukkahousuongelmat ovat yleisiä ja yhtäläisiä. Ne ovat niitä harvoja, joita manataan yhtä lailla niin yhteiskunnan matalimmilla kuin korkeimmilla paikoilla.
Mitä pitäisi tehdä? Tulisiko sukkahousut kasata roviolle ja tuikata tuleen, niin kuin naisten vapautusliikkeen sanotaan 1960-luvun lopulla tehneen rintaliiveille? Pitäisikö huutaa emansipaation hengessä, että nyt riittää sukkahousujalkaisten sorto?
Rovio on pois suljettu vaihtoehto. Tekokuituisina sukkahousut aiheuttaisivat palaessaan ties minkälaisia päästöjä.
Ne eivät myöskään taatusti maadu, mikä tekee niistä lähes ongelmajätettä. Ydinjätteestäkin on helpompi päästä eroon kuin rikkinäisistä sukkahousuista.

Vaadin, että ostamani tuote kestää. Haluan, että voin käyttää hankkimaani vaatetta useammin kuin kerran, ja että voin pukea ja riisua sitä mieleni mukaan.
En tahdo olla kertakäyttökamppeiden suurkuluttaja. Enkä varmasti ole näine toiveineni yksin.


Kolumni on ilmestynyt Suomenmaa-lehdessä torstaina 12. elokuuta 2010.

Kyllähän tekin kaikki kuhilaan tunnette!

Löysin kirjahyllystä hilpeän teoksen, jota en tiennyt meillä olevankaan. Opus on Otava-valistuksen kustantama Kotiseutu ja isänmaa, historian kuvauksia kansakoulun keskiluokille. Tutkin aina kiinnostuneena vanhoja kirjoja ja lehtiä, mutta vanhoista oppikirjoista olen erityisen innoissani. Mitkä olisivat parempaa ajankuvaa kuin oppikirjat ja aikakauslehdet!

Kirja kertoo sekalaisesti ja koomisen infantiilein asentein maamme elosta ja olosta. Luvut eivät asetu mihinkään selkeään järjestykseen: peräkkäin kerrotaan esimerkiksi puuteollisuudesta, Lönnrotista, Porthanista, lappalaisista, wanhoista kylistä, papeista ja kaupungeista. Iloinen sekamelska päättyy jostain käsittämättömästä syystä tarinaan egyptiläisistä. Todella kotiseutuista ja isänmaallista.

Tämä professori Einar W. Juvan, kouluneuvosten K. Merikosken ja A. Salmelan sekä opettaja Eino Keskisen "oppikirja" on minusta aivan luokaton. Teksti on kamalaa, sekavaa ja keskeytyy toisinaan hölmöihin aktivointikysymyksiin, jotka opettaja olisi varmasti itsekin hoksannut tehdä. Monissa kohdissa viitataan raamatunhistoriaan tai yleistietoon ("Kyllähän tekin kaikki kuhilaan tunnette!"). 

Susista kertovassa luvussa (!) aletaan yhtäkkiä tarinoida jostakusta "väkivahvasta Mikosta", joka aikoinaan paini suden kanssa tuntikausia ja voitti. Lapset, juuri tätä kannattaa kokeilla kotona! Lisäksi mainitaan "susien tappamista helpottavat sudenkuopat":

"Sattuipa joskus ihminenkin pimeässä putoamaan kuoppaan, jossa jo ennestään oli susi. Se ei ollut hauskaa."

Kyllä on lukijoilla varmasti ollut naurussa pitelemistä.

Lempikohtani on kuitenkin luvun "Vanha kylä" lopussa:

"Vähitellen kirkonkyläläiset tunsivat olevansa arvossa ylempänä kuin syrjäkyläläiset. Siihen tuntui olevan näkyvääkin perustetta, kun kirkonkylän taloista muutamat olivat maalatut, vaikka syrjäkylissä talojen maalaamista ei ollut vielä ajateltukaan. Kirkonkyliin pesiytyi myös monenlaisia tyhjäntoimittajia, joita vakavat syrjäkyläläiset halveksivat. Jo varhain syntyi jännitystä kirkonkylän ja syrjäkylien kesken."

Tässä vastaus

Hyvä lukija,

jos olet joskus miettinyt, mitä elämälläsi tekisit, lue tämä blogikirjoitus. Linkki ohjaa Sinut uudehkoon ja varsin mainioon Samuraikettu-blogiin ja tarjoaa sinulle paljon enemmän vastauksia kuin mitä 42 on.

"Aloita brainstormaus joka ei lopu paperin reunaan, vaan jatkuu aina vaan."

Viitonen

Henkilö H seisoo linikkapysäkillä. Hän ei tiedä, odottaisiko linikkaa vai kyllästymistään odottamiseen. Jos sittenkin kävelisi. Siten saattaisi päästä nopeammin perille.

Henkilö H tuijottaa kävelytietä. Pysäkillä seisoo toinenkin ihminen, joka on niin ikään syventynyt meditatiiviseen eteenpäin tuijotukseen. Ohi ajaa joukkio pyöräilijöitä. Pyöräilijöitten aiheuttamassa ilmavirrassa näkökenttään pyörii viiden euron seteli. Viitonen heittää vielä muutaman voltin ja pysähtyy pysäkin eteen.

Henkilö H poimii setelin ja astuu takaisin pysäkin suojiin pidellen seteliä kädessään kuin mainosta. Hän näyttää lappusta pysäkillä seisovalle toiselle ihmiselle ja sanoo: - Viitonen.
- Joo, mä huomasin kanssa, sanoo pysäkillä seisova.
- Jos sinulla on antaa vaihdossa 2,50, voimme panna saaliin puoliksi.
- Ehehehei mulla oo.
- Eihän tämä sinun ollut?
- Ootas... Ei se. Kai.
- No, sitten minä tienasin linikkarahat, Henkilö H sanoo voitonriemuisena.

Itku pitkästä ilosta

Suomalaisista sananlaskuista voi mainiosti aistia kansallisen henkemme. Näin äkkiseltään listaten noin 87 prosenttia sananlaskuistamme on negatiivishenkisiä tölväisyjä, joiden funktiona on joko a) tuottaa närää kuulijalle, b) palauttaa kuulija maan pinnalle muistuttamalla hänen rajallisuudestaan ja/tai c) purkaa pahaa mieltä toiseen aforistisessa muodossa.

Eräs ystäväni oli ollut luistelemassa, kaatunut ja satuttanut itsensä. Ja mitä hänelle sanottiin?

Tekevälle sattuu.

Ei kerta kaikkiaan voi olla niin, että kaikkea hyvää, hauskaa ja miellyttävää seuraa jotakin ikävää.

Lopuksi huomautan ihan varoiksi, että tässä tekstissä esittämäni prosenttiluku ei perustu mihinkään kvatitiiviseen tutkimukseen saati muihin laskelmiin. Luulo ei ole tiedon väärti.

Tapaluokat hallussa

Lähestyvien edustajistovaalien (ennakkoäänestys 28.-29.10., vaalit 3.-4.11.) kunniaksi kerrottakoon, mitä vastasin YK:n eli Yhdistyneiden Kieltenlukijoiden vaalikysymykseen.

Miksi kieltenopiskelijan kannattaa äänestää juuri Heliä?

Menneiden aikamuotojen sijaan toimin aktiivisesti futuurissa.

Puolustan kielten keskipienten ainejärjestöjen oikeuksia. Suomenopiskelijana tiedän, että keskipienissä ainejärjestöissä pienikin joukko saa paljon hyvää aikaan, kun toimitaan ahkerasti talkoovoimin. Suomen ainejärjestön Sanen puuhat ovat loistoesimerkkejä siitä, kuinka veikeitä juttuja voidaan tehdä ilman suuria rahoja, tiloja ja sponsoreita. Aivan yhtä lailla koko ylioppilaskuntakin voi tehdä joitakin asioita vailla ihmeempiä varoja.

Haluan lisää vaihtoehtoja tenttimiseen. Tenttiakvaario on jo hyvä alku, mutta himoitsen myös suullisia tenttimismahdollisuuksia. Lisäksi tahdon opiskelumateriaalin helpommin saataville.

Teen kaikkeni, jotta humanisteille, erityisesti kieltenopiskelijoille, saadaan lisää harjoittelupaikkoja. Maailma tarvitsee muitakin kuin opettajia, vaikka me opettajat olemmekin "yhteiskunnan tukipilareita ja oppilaitten kasvun vankkoja kukkakeppejä".

Kaiken tämän hyvän lisäksi hallitsen modukset erinomaisesti!