Kirja-arvostelu ja rikollisuuden romantiikkaa

Maurice Leblanc: Arsène Lupin – Mestarivarkaan kootut kertomukset
Suomentanut Kaisa Sivenius
Teos

Herrasmieshuijarin seikkailut sujuvana suomennoksena 

Maurice Leblancin luoma mestarivaras ja herrasmieshuijari Arsène Lupin on monille tuttu fiktiivinen hahmo. Useimmat kenties muistavat Aku Ankassa esiintyneen Mustan Ritarin, jonka nimi on ankkatyyliin väännetty Arpin Lusèneksi. Sliipattu sankari kiehtoo edelleen.

Moniulotteinen päähenkilö seikkailee Mestarivarkaan kootuissa kertomuksissa 20 viihdyttävässä, joskin hidastempoisessa novellissa. Ne ovat alun perin ilmestyneet ranskalaisissa lehdissä 1900-luvun alussa. Tapausten kertojana on vaihtelevasti itse Lupin tai hänen ”virallinen elämäkerturinsa”, mikä saa lukijan pysymään valppaana.

Viehätysvoimainen Lupin on rikollismaailman Sherlock Holmes: ylittämätön taidoiltaan ja älyltään. Novellit kertovat hänen tunnetuimmista rikoksistaan, joiden motiivina on yleensä halu saada mainetta, älyllistä haastetta ja harvinaisia arvoesineitä. Hän ei koskaan surmaa ketään, ja robinhoodmaisesti hän pyrkii auttamaan huono-osaisia. Lupinin valepukujen ja hurmaavan käytöksen läpi näkevät vain muutama nainen, poliisiystävä Ganimard ja yhteen novelliin sisällytetty Herlock Sholmès.

Lupin päätyy monesti itse ratkomaan tekemänsä rikokset, ja tällöin hän muistaa tiedottaa asiasta sanomalehdille. Lupin avustaa siis paitsi poliisia myös lehdistöä ja on siten saavuttanut suvereniteetin. Kokoelman rikosseikkailut eivät päätarkoituksellisesti ole satiiria, mutta rikkaat ja valtaapitävät saavat osakseen hieman irvailua. 

Kaisa Siveniuksen tuore suomennos on nykylukijalle vaivattomampaa luettavaa kuin aiemmat, 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä julkaistut käännökset. Hän on kuitenkin säilyttänyt tekstin viehättävän vanhanaikaisuuden. Ilahduttavimpia ratkaisuja on toistuvien ah- ja oh-huudahdusten vähentäminen käännöksestä. 

Heli Hämäläinen 

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä helmikuussa 2013.

Toistuvuuden kiintoisuus

Kun olin lapsi ja oppinut lukemaan, lainasin kirjastosta aina samoja kirjoja. Kun lainasin Rasmus Nalleja, lainasin samat sarjakuvat, jotka olivat jo kotona. Kun löysin jonkin kiinnostavan tietokirjan, lainasin sen uudelleen ja uudelleen. Suosikkejani oli Kristin Dahlin ja Sven Nordqvistin Hauskaa matematiikkaa.

Tiettyjen tietokirjojen jatkuvassa ja toistuvassa lukemisessa oli se hyvä puoli, että opin niitten sisällöt melkoisen hyvin. Hahmotan edelleen matemaattisia ilmiöitä siten kuin ne esitettiin Hauskassa matematiikassa. Ei kovin tieteellistä, ei, mutta varsin opettavaista. Toisto opetti todella tehokkaasti.

Fraktaalien John Lennon, Mandelbrotin joukko.

Tietoinenkin toisto on kiinnostavaa, mutta yllättävät toistumiset ne vasta kiehtovat. Fraktaalit (esim. kuvassa näkyvä musteläiskä) näyttävät samalta tai samankaltaisilta, katsoi niitä millaisella tarkkuudella hyvänsä. Pienen piperryksen joukosta on löydettävissä loputtomasti toistoa.

Kuinka jännittävää onkaan huomata, että tietyistä tapahtumaketjuista tai kirjallisista teemoista tai nimistä tai käyttäytymismalleista tai muoti-ilmiöistä tai mistä vaan löytyy pieniä, ketjuttuvia samankaltaisuuksia. Pienet yllättävät toistumiset keikauttavat todennäköisyydet päälaelleen. Vai mikä on esimerkiksi sen todennäköisyys, että yhtenä päivänä päädyn aivan sattumalta ja tarkoituksettomasti selvittämään erään harvinaisen etunimen (Suomessa n. 30 kpl) alkuperää, ja seuraavana päivänä sattumanvaraisella luennolla satunnainen opettaja puhuu sattumalta juuri sen nimisestä henkilöstä?

Ähäkutti. Toiston merkityksisyys on subjektiivista. Kun olen ensin havainnut jonkin kiinnostavan seikan, kiinnitän siihen varmaan uudestaankin huomiota, kun se tupsahtaa eteeni. Samanlaisia ilmiöitä löytyy loputtomasti, kun vain katsoo riittävän tarkkaan. Yhtäkkiä vaaleita kiharapäitä näkyy joka nurkalla, tekstit vilisevät naurahtaa-verbiä, kavereille on ilmestynyt identtisiä silmälaseja ja Kerkko Koskisen Kollektiivin levyn sanoituksissa seurataan passiivisesti vierestä, kun asioita tapahtuu.

Ihmismieli halunnee hajaannuksen keskellä havaita kokonaisuuksia, yhteneväisyyksiä ja toistoja. Toisto on tuttua ja turvallista. Ja ärsyttävää vain Teletappien yhteydessä.