Jyväskylän seminaarista ovat peräisin monet tutut koulu- ja joululaulut. Ne ovat levinneet opettajien mukana ympäri Suomea. Käytin aikamuotona perfektiä, koska näin tapahtuu edelleen.
Erja Kososen ja Reijo Pajamon toimittaman Seminaarinmäen koululauluja -teoksen (2009) mukaan yksi 1800-luvun lopun suosituimmista koululauluista oli Lapsen laulu, jota laulettiin kansansävelmällä. Sen sanat kuuluivat näin:
Lapsi olen laulavainen, pieni vielä voimaton, huvitusta hakevainen, huikennellen huoleton.
Tähän aikansa hittisävelmään kirjoitti uudet sanat Gustaf Oskar Schöneman eli K. O. Kaunonen. Schöneman oli Jyväskylän kaupunki- ja maaseurakunnan pappi sekä intomielinen suomalaisuuden harrastaja, ja hän suomensi lauluja koulujen ja kuorojen käyttöön. Hänen suomennoksistaan tunnetuimpia ellei tunnetuin on Jouluyö, juhlayö.
Kovin suosittu tuli myös sanoituksesta Joulupuu on rakennettu, jota siis alettiin laulaa Lapsen laulun tutuksi tekemällä kansansävelmällä. Etenkin pienten lasten mieleen ollut runo ilmestyi Schönemanin oppikirjan Uusi Kuva-Aapinen toisessa, lisätyssä painoksessa vuonna 1876, kerrotaan Seminaarinmäen koululauluja -kirjassa. Sittemmin joulupuu sekä koristeena että lauluna on vakiinnuttanut paikkansa koulujen kuusijuhlissa. Ainakaan omalta koulutaipaleeltani en muista yhtäkään joulujuhlaa, jossa tätä laulua ei olisi laulettu.
Helppo ja tarttuva sävelmä suorastaan kutsuu varioimaan sanoitusta. Kaikki tietävät tähän lauluun varmasti jotkin väännetyt sanat. Vaan oletko koettanut laulaa sanoja Partisaanivalssin sävelmällä? Sehän nimittäin onnistuu! Kokeilepa:
Joulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella. Namusia ripustettu ompi kuusen oksilla.
Kuusen pienet kynttiläiset valaisevat kauniisti; ympärillä lapsukaiset laulelevat sulosti.
Pari vuotta sitten keksin, että useilla kirjoitusviestinnän kursseillani opiskeltuja tekstin tyylin piirteitä voisi kerrata laulamalla. Loppuvuosi kun oli, ensiksi mieleen juolahti juuri Joulupuu on rakennettu, johon olikin helppo istuttaa uusia sanoja. Ensimmäinen tällainen kurssin asiasisältöjä kertaava sanoitus Uutiskieli on rakennettu valmistui jouluun 2016 päättyneelle journalistiikan kielenhuollon kurssilleni, mutta sitä ei taidettu ajanpuutteen tai jonkin muun syyn vuoksi ehtiä laulamaan kurssin lopetustapaamisessa. Myöhempien vuosikurssien journalistit ovat sittemmin ottaneet laulun omakseen: viime syksyn journalistiikan kielenhuollossa uutiskielen tyylistä taidettiin laulaa jopa kolmesti. Useampikin opiskelija on kertonut oppineensa laulun sanat ulkoa ja muistelleensa niitä muun muassa tenttitilanteissa ja journalistisia tekstejä kirjoittaessaan. Laulu on siis täyttänyt tarkoituksensa.
Tieteellisen kirjoittamisen kursseja varten muuttelin sanoitukseni sisältöä hieman toisenlaiseksi, ja nyt tieteellisen tekstin tyylistäkin on ehditty laulaa kursseillani jo muutaman vuoden ajan. Millaista tieteellisen tekstin sitten tulisi olla? No tällaista:
Tieteellisen tekstin täytyy olla asiallista, käsitteiltään avattua, selvää, helppolukuista. Asiatyyliin eivät sovi slangit, murteet, kapulat, huudahtelut, ihmettelyt, oudot sananvalinnat. Vaihtelevaan virkerytmiin ei pelkkiä päälauseita. Vältä välihuomautuksia, suosi sidossanoja. Kerro ensin teemasana, sitten uutta asiaa. Kuka tekee? Mitä tekee? Näin voit auttaa lukijaa.
Tätä laulua olen laulattanut siis paitsi omilla tieteellisen kirjoittamisen kursseillani myös aiheeseen liittyvillä vierailuluennoillani. Jaksan aina hämmästyä siitä, kuinka reippaasti jopa minulle vieraat opiskelijat ryhtyvät laulamaan tätä, kun tyyliluennon lopuksi heijastan sanat näkyviin, annan lähtöäänen ja aloitan laulun. Tämä ei kertaakaan ole jäänyt pelkästään opettajan hoilattavaksi, vaan aina ympärillä lapsukaiset ja aikuisemmatkin opiskelijat laulelevat sulosti. Ehkäpä laulun kaikinpuolinen tuttuus ja jossain määrin poikkeuksellinen pedagoginen lähestymistapa (= yhteislaulua yliopistokurssilla) innostavat laulamaan täysin rinnoin kuin lapsuuden joulujuhlissa.
Osa kollegoistani on innostunut laulusta, ja nyt sanoitustani käytetään useammillakin kursseilla. Levittelin lyriikkaa jo aiemmin Twitterissä ja julkaisen sanoituksen nyt blogissanikin siksi, että haluan innostaa opettajia hyödyntämään musiikkia opetuksessa. Musiikki edistää oppimista monin tavoin. Jos haluat käyttää juuri tätä sanoitusta kursseillasi, niin siitä vain, tee hyvin! Muistathan mainita kirjoittajan ja kertoa laulun taustasta.
Laulua on esitetty myös muutamissa konserteissa. Viime jouluna tieteellisen tekstin piirteistä lauloivat esityksissään lauluyhtyeemme Heikko aste ja Jyväskylän yliopiston kielikampuksen kuoro Mukamas. Mukamas-kuorolle tyrkkäsin nuotit eteen vasta viimeisissä harjoituksissa ennen joulukonserttia, mutta kaikki ottivat laulun silti upeasti haltuun. Laulu sai kerrassaan ihastuneen vastaanoton yliopiston kuorojen joulukonsertissa ylimääräisenä numeronamme. Juontaja totesi laulun jälkeen, että olisipa hän tiennyt kaiken tämän ennen kypsyysnäytteen kirjoittamista, sillä hänellä oli kuulemma ollut haasteita kaikilla laulussa mainituilla osa-alueilla. Riemastuttava maininta!
Jos siis mietit, mihin tyyliin maturiteetti pitäisi kirjoittaa, voit lukaista laulun sanat ja koettaa sisäistää ne ennen kirjoitusnäytteesi antamista.
Tarinat kertovat, että ammoisina aikoina (ainakin
1980-luvulla), kun jokaisessa Kortepohjan ylioppilaskylän asunnossa oli vielä
toimiva lankapuhelin, pelattiin puhelinbingoa. Kortepohja-bingon idea oli
yksinkertainen: pimeinä iltoina soiteltiin vastapäiseen taloon, havahdutettiin
asukkaat ja yritettiin sytytyttää valoja ikkunoihin. Bingon sai, kun onnistui soittamaan
valot esimerkiksi viiteen ikkunaan pysty-, vaaka- tai vinorivissä. Pelaaminen
vaati tietoa, taitoa ja nopeutta – ja tietysti suunnatonta röyhkeyttä. Mutta
mitäpä sitä ei opiskelijalta löytyisi!
Astetta kesympi Kortepohja-bingo on julkaistu Kylähullussa
ensimmäisen kerran vuonna 2011. Lehden juhlavuoden kunniaksi kierrätämme
vanhoja juttuja ja julkaisemme päivitetyn version bingosta. Tätä mainiota
seurapeliä voi pelata iltojen ilona seurueessa tai vaikka virtuaalisesti irkissä
tai Facebookissa. Myös yksinpeli onnistuu!
Bingoa voi pelata asunnosta käsin, tai jos heittäytyy oikein
hurjiksi, menemällä ulos. Kun havaitsee jonkin bingoruudukossa mainitun asian,
sen saa rastittaa. Viisi rastia pystyyn, vaakaan tai vinoon tietää bingoa. Voitettaessa
tulee muistaa hurrata kovaäänisesti, jotta naapuritkin saavat yhden rastin
lisää.
Ruudukko suurenee klikkaamalla.
* * * * *
Juttu on julkaistu Kortepohjan ylioppilaskylän vapaa-aikatoimikunnan tiedotuslehdessä Kylähullussa syksyllä 2013.
Lehden kansi vuodelta 1992.
[Kuva: Kylähullun arkisto]
”Tervetuloa taas Kortepohjaan, vanhat opiskelijat ja uudet ilman taassia”, alkaa kyläsihteerin arkistoista löytynyt ensimmäinen Kylähullu vuodelta 1983. Kortepohjan vapaa-aikatoimikunnan eli Kvatin tiedotuslehti Kylähullu on siis ilmestynyt ainakin 30 vuoden ajan.
Julkaisun tarkoituksena on kautta aikain ollut tiedottaa vapaa-aikatoimikunnan tilaisuuksista ja toiminnasta. Vanhimmassa löytyneessä Kylähullussa lukuvuodelta 1983–1984 kerrotaan esimerkiksi biljardin ja pingiksen pelaamisen mahdollisuudesta, talokohtaisista tutustumisilloista sekä ”soittajien palaverista” jossa sovitaan soittovuoroista.
Kylähulluissa on varsinkin ennen internetin aikaa ollut tarpeen kertoa yksityiskohtaisesti laina- ja vuokravälineistä sekä -tiloista. Esimerkiksi E-talon alakerrassa oli ammoin opiskelijoille korvaamattoman tärkeä konekirjoitushuone, jossa sai käydä hakkaamassa esseensä puhtaaksi vaikka yöaikaan. Yövuokra maksoi 20 mk, päivä 40 mk, kertoo Kylähullu 7/1987. Toinen suosittu vuokratuote on vuodesta 1994 alkaen ollut polkupyörä. ”Valittavanasi on todelliset pyöräpersoonallisuudet Vaavi, Eno, Mutsi, Isi, Tane, Luigi, Mummi ja Ukki”, mainostetaan numerossa 2/1994.
Sihteeri toimittaa, avautuu ja pilailee
Kylähullua on aina toimittanut vapaa-aika- eli va-sihteeri, kuten kyläsihteerin nimike aiemmin kuului. Kirjoitusapuna on usein ollut muita vapaa-aikatoimijoita. Lähes joka numerossa muistutetaan, että kaikki kyläläiset voivat toimittaa materiaalia lehteen. Vuodesta 1993 lehdessä on ollut maksullisia mainoksia etenkin Kortepohjan ostoskeskuksen liikkeiltä. Kylähullu on ilmestynyt säännöllisen epäsäännöllisesti 1–7 kertaa vuodessa, ja tahti on harventunut ajan myötä.
Lehti on ajoittain toiminut myös sihteerien henkilökohtaisena purkautumiskanavana. Esimerkiksi numerossa 7/1987 senaikainen va-sihteeri Hannele Wahlstén kiroaa kyläläisten vuokravälinekäyttäytymistä. ”PERRKELE!!! Ottaa kaaliin kun tyypit soittelee himaan Lillukan vuokraus- tai Trivial Pursuitin lainausasioissa. Mulla on päivystysajat sitä varten. - - Jos joku kuolee Trivial Pursuitin puutteeseen viikonloppuna niin mun puolesta kuolkoon rauhassa!”
Alivaltiosihteeri on ollut paperinukkemaisen kovaa kamaa
vuonna 1992. [Kuva: Kylähullun arkisto]
Juttujen tyyli on ollut enimmäkseen informoiva ja vinkkaava, paikoin pakinoitsevan humoristinen. Esimerkiksi erikoisnumero VappuHullu 3/1985 muistuttaa enemmän vappulehteä tai Pahkasikaa kuin tiedotuslehteä, ja lehti sisältää muun muassa humoristisen ”vappuheilan välityslomakkeen”. Huumoria ja ironiaa on käytetty juttujen höysteenä senkin uhalla, että tiedotuksen teho on saattanut kärsiä. Vaikka Kylähullun toimitus on väärinkäsityksestä johtuen numerossa 1/1988 luvannut ”vastaisuudessa olla julkaisematta mitään ironista”, tästä lupauksesta ei (onneksi) ole pidetty kiinni.
Vapaa-aikatoimintaa Kylähullussa ennen ja nyt
Kortepohjassa kuka vain voi ehdottaa uuden kerhon perustamista ja ryhtyä vetämään sellaista. Toiminta on asukkaitten näköistä, mikä välittyy myös Kylähulluista. Esimerkiksi elokuvailtoja järjestettiin niin pitkään kuin kollektiivinen television ja videoiden näyttäminen D-talon yläkerran videohuoneessa oli mahdollista. Tiistaisin näytettiin Star Trek -sarjaa ja teemailtoina mm. Monty Pythonin Lentävää Sirkusta ja Kummelia. Näitten lisäksi numerossa 1/1988 kerrotaan elokuvaporukasta, jonka toimintaideana on kävellä yhdessä Kortepohjasta keskustaan elokuviin, katsoa elokuva, kävellä takaisin, juoda iltateet Lillukassa ja keskustella nähdystä.
Suosittuja tapahtumia näyttävät Kylähullujen perusteella olleen monenlaiset bändi-illat Rentukassa. Lillukassa harjoitelleet muusikot ovat ennen olleet huomattavasti innokkaampia esiintyjiä kuin nykyään: Rentukassa on ollut jopa viikoittain paikallisten bändien ilta. Kvatin järjestämää ”Koko kylän pikkujoulua” on vietetty Rentukassa ammoisista ajoista, ja jouluna 1992 Rentukan yleisö on saanut nauttia muun muassa miesvoimistelusta sekä kaikille tarjotusta ilmaisesta keskioluesta. Tämä perinne täytyy elvyttää – nimittäin miesvoimistelu on saatava takaisin ohjelmaan!
Rentukan ulkopuolella on järjestetty lastentapahtumia ja esimerkiksi lumiveistoskilpailuja. Myös legendaarinen Olvi-juoksu on käyty ulkosalla. Olvi-juoksu oli jopa satojen joukkueitten kisa, jossa juotiin panimon juomia ja juostiin noin 400 metrin lenkki joka pullollisen välissä. Lillukassa puolestaan on ainakin vuonna 1985 jorattu kasettimusiikin tahdissa vapunaamuna klo 5 ja samalla nautittu silliaamiaista. Miksei nykyäänkin?
Vapaa-ajan puuhien ei opiskelijoillakaan tarvitse olla pelkkää hauskanpitoa. Kylähulluissa kannustetaan hyödylliseenkin tekemiseen, kuten numerossa 3/1994 yksityishenkilön lahjoitettua kangaspuunsa Kvatille: ”Vapauta itämaiden lapsiorjat – kudo itse omat mattosi.” Numerossa 3/1999 kutsutaan talkoolaisia siivoamaan talojen käytäviä houkuttimena saunailta, makkaraa ja sammiollinen viiniä.
Tämä on mielestäni Kylähullun historian hauskin kuva!
Q-talon päiväkodin vieressä vuosia asuneena voin
elävästi kuulla korvissani tuon WAH-ölinän.
Sarjakuvan on piirtänyt Soile Hakkarainen.
[Kuva: Kylähullun arkisto]
Ennen vanhaan vapaa-aikasihteeri välitti myös työvoimaa kylän sisällä. Kylähullun ihka ensimmäisessä numerossa ja monissa myöhemmissäkin haetaan ”baby-sittereitä” perheellisten opiskelijoitten avuksi. Lisäksi etsitään vapaaehtoisia päivystämään kylän omassa Palvelevassa puhelimessa ”viikonlopun myöhäistunteina, jolloin ongelmat yleensä kasautuvat pahiten ja tuntuvat kaatuvan päälle”. Sittemmin tällaiset palvelut ovat jääneet pois Kvatin toiminnasta.
Unholaan jääneitä puheenaiheita
Kuten vanhemmat asukkaat muistavat, kylässä toimi (ja paikoin toimii edelleen) lankapuhelinverkko, jolla sai soitella kylän sisäisiä puheluita maksutta. Kylähullussa 1/1994 asukasneuvoston silloinen puheenjohtaja Annastiina Puolakka perustelee, miksi Kortepohja on paras asuinpaikka: ”[Kortepohjassa on] palvelut lähellä ja ympärillä 2 000 nuorta ihmistä, joille kaikille voi soittaa ilmaiseksi”. Ulkopuheluista piti tietenkin maksaa, ja puhelinlaskuista on Kylähullujen mukaan valitettu paljon. Kylähullun 4/1993 mukaan suurin rästissä ollut puhelinlasku on ollut peräti 30 715 markkaa!
Maisemat eivät selvästi ole muuttuneet
vuodesta 1985.
[Kansikuva: Kylähullun arkisto]
Vuosikausien vatvomisen ja äänestysten jälkeen kylään hankittiin kaapelitelevisio vuonna 1995. Samana vuonna aloitti kylän oma televisiokanava Kornet, jossa näytettiin lähinnä tiedotteita, ja internetiin avattiin Kvatin kotisivu. Seuraavana vuonna vapaa-aikasihteeri sai sähköpostiosoitteen. Vuonna 1997 kylän netti oli saatu asennettua B-taloon, ”jonne innokkaimmat surffailijat on saatu asutettua oman jonon kautta”.
1980-luvun Kylähulluista löytyy muutama ruokaohje. Esimerkiksi chili con carneen pannaan ohjeen mukaan peräti 5 sipulia yhtä jauhelihapaketillista kohden, mutta chiliä ei lainkaan. Lisäksi mainitaan, että ”toimikunta ei vastaa seurauksista, jotka syntyvät ruokaa nautittaessa”. Juomapuolelta kerrottakoon, että Rentukan suosituin drinkki Kylähullun 2/2006 mukaan on ollut Valkovenäläinen.
Lopuksi tarjoamme Kylähulluissa julkaistut parhaat niksit kaikkien hyödyksi.
”Tentin saa helpommin läpi, jos lukee siihen, ja varsinkin jos menee tenttiin.” (1/1988.)
”Varmin tapa erottaa inehmo ja humanoidi on katsoa kohdetta arkiaamuna kello 6.00 ja 8.00 välillä. Jos se hymyilee, on se vieraalta planeetalta.” (7/1987.)
30 years of Kylähullu – and only 11 of them in English
Kylähullu, the magazine of the Recreational Committee of Kortepohja Student Village, has been published since 1983. During its history the paper has been written mainly in Finnish. The first English pages in Kylähullu appeared as late as in 2002, and since that all the important information has been translated into English. Surprisingly in issue 2/2009 there are more pages in English than in Finnish!
Although there have been English texts for only 11 years, exchange students have lived in Kortepohja for dozens of years. According to Kylähullu 4/1993, there were 87 exchange students back then. Nowadays about 10 % of tenants are exchange students, so nearly 200 residents need to get information also in English.
Course advert from 1995: Exotic Food Evening
Exchange students are mentioned first time in Kylähullu in 1995 which promotes Exotic Food Evenings. In these cooking courses Finnish students were taught by volunteered exchange students to prepare meals from their cultures. According to the course advert, there was an opportunity to taste such exotic foods like kebab, feta, and chili con carne. Maybe the courses were very effective because these delicacies are nowadays very popular among students.
The first article written by an exchange student is headed “Avoiding extremes” (2/2002) by François Moncomble who tells about studying in Finland. It seems that he and all the other international students love to live in Finland, and even the snow and cold weather are tolerable when you have lots of new friends near you. But the Finnish language is regarded rather difficult. That’s why in Kylähullu 2/2008 Jan Charvát offers a couple of useful phrases for communication with the maintenance:
“I have a problem. = Minulla on ongelma.”
“I lost my key/card. Can you open the door? = Olen hukannut avaimeni/avainkorttini. Voitko avata oven?”.
* * * * * Katsaus on julkaistu Kortepohjan ylioppilaskylän vapaa-aikatoimikunnan tiedotuslehdessä Kylähullussa syksyllä 2013.
Ensiksi: en nauti zombiekirjallisuudesta, en post-apokalyptisestä fiktiosta enkä ylipäätään kriisiaikojen kuvauksista. Suorastaan pelkään lukea siitä, kuinka ihmiset taistelevat hengestään äärimmäisissä olosuhteissa. Ehkä siksi esimerkiksi P. C. JersildinJälkeen vedenpaisumuksen ja Hannu SalamanAmos ja saarelaiset ovat syöpyneet mieleen. Joskus tuntuu tärkeältä lukea siitä, millaista voisi olla ja millaista olisi voinut olla.
Kenties siksi suurten nälkävuosien talvea 1867–1868 kuvaava Nälkävuosi jätti ristiriitaisen mielikuvan. Aki Ollikaisen esikoisromaanissa on taitavaa ja väkevää kerrontaa, joka tempaa täysillä mukaansa, mutta toisaalta kurjuudella ja kriisitilanteen vaikutuksilla ihmisluonteeseen mässäillään häiritsevästi. Tyyli ei paikoin tunnu edes inhorealistiselta vaan jopa yli vedeltyltä VoltairenCandiden tavalla.
R. W. Ekman: Kerjäläisperhe maantiellä (1860)
Hienoimpana havaintona mieleen jäi kuvaus kansan kahtiajaosta, vaikka nälkä ja puute vaivaavatkin kaikkia jossain määrin. Ylhäisö ja rahvas tuntuvat elävän täysin eri maailmoissa, vaikka henkilöiden kohtalot punoutuvat yhteen. Tuntuu tarpeelliselta verrata, että samalla kun ylemmät ovat pohtineet, mikä on naiselle sopiva istuma-asento, alemmat ovat tapelleet verissä päin viimeisestä leipäpalasta. Parempiosaiset siemailevat punssia lämpimissä taloissaan, kun vaivaiset vaeltavat kohti parempia seutuja ja kaatuilevat lumihankeen. Tämä kaikki on tapahtunut samaan aikaan samassa maassa, ja lukiessa tuntui hurjalta muistaa se.
Nälkiintyneillä ei ihmisyys paljoa paina, konkreettisestikaan. Itsekkyys ja toisten huomioon ottaminen vaihtelevat sen mukaan, kuinka paljon maha kurisee. Silti humaaneja yksilöitä löytyy kaikista kansanosista. Lapsista pyritään huolehtimaan. Ei ole väliä, kenen lapsi on, kun se nyt kuitenkin elää.
Välillä oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöistä ja näkökulmista. Kenties hitaampi kerronta ja vähäisempi erisnimien määrä olisivat auttaneet lukijaa. 141 sivuun on saatu mahtumaan sellainen määrä väkeä, että on kuin katsoisi joukkohaudan sisältöä ja koettaisi käsittää, kuka kukin on. Toisaalta onko tuolla niin väliäkään, kenen ajatuksista milloinkin on kyse; "samaa luukasaa ollaan koko poppoo", kuten henkilö nimeltä Ruuni vitsailee. "[Joukkohaudasta] kun tuomiopäivänä kömmitään ylös, sitä ei tiiä, kenen luut on matkaansa keränny."
Yhtä kaikki, tämä kirja jättää voimakkaan muistijäljen. Olisi tätä pitempäänkin lukenut. Ollikaiselta voi varmasti jäädä odottamaan muita, kypsyneempiä teoksia.
Viime aikojen suosituimpia kahvipöytäkeskusteluja lähipiirissäni on ollut, kuinka tehdä tuttavuutta kiinnostavien ihmisten kanssa. Aihe ei tunnu millään ehtyvän, mikä ei ole ihme, koska kukapa meistä ei joskus empisi tuntemattoman edessä. Kaikki ovat kyllä kuulleet samat hyvää tarkoittavat neuvot ("meet vaan juttelemaan sille"), mutta todellisuus on monesti mutkikkaampi. Kenties ongelmana on liiallinen problematisointi (tai liian hyvä mielikuvitus, joka kehittää nanosekunnissa tuhansia skenaarioita ja lataa pään täyteen vääriä odotuksia). Lisäksi vaikuttaa siltä, että oli henkilö kuinka reipas, sosiaalinen, puhelias, ystävällinen, tilannetajuinen jne. tahansa, tuttavuuden tekeminen aiheuttaa joskus päänvaivaa.
Paljon on tullut keskusteltua myös niistä tutustumisyrityksistä, mitkä ovat tuntuneet epäonnistuneilta, epämiellyttäviltä tai jopa ahdistavilta. Tuttavapiirin mainitsemia yleisimpiä turn-offeja ovat liiallinen innokkuus (etenkin yhteystietojen kinuaminen), kliseisten avauslauseitten käyttö ja epäjohdonmukainen käyttäytyminen. Kaikille näille on varmasti hyviä syitä, ja sosiaalisiin "epäonnistumisiin" on helppo suhtautua ymmärtävästi. Kuitenkin – niin raadollista kuin se onkin – tuttavuuden tekemisessä juuri ensivaikutelma ratkaisee. Jos antaa itsestään mäntin kuvan, on oleva mäntti aina ja ikuisesti, aamen.
Opastusta vuodelta 1951.
Ilmari Kohtamäen toimittamassa lehdykäisessä Pikku tietäjä – Hyvät käytöstavat (Yhtyneet Kuvalehdet 1951) kerrotaan tuttavuuden tekemisestä:
Ennen vanhaan oli usein sangen vaikea päästä valittunsa tuttavaksi. Vielä nykyäänkin [1950-luvulla] vaaditaan, että miehen on oltava naiselle esitelty, ennenkuin voi ryhtyä tekemään tuttavuutta. Parasta on koettaa keksiä yhteinen tuttava, joka toimittaa esittelyn. Sitten mies voi kyllä ehdottaa tapaamista.
2010-luvulla painitaan edelleen saman ongelman kanssa. Vaikka kiinnostuksen kohteen kanssa olisi yhteisiä tuttaviakin (jotka on tietysti helppo vakoilla Facebookista), voi olla vaikeaa saada kaikkia osapuolia sattumaan samanaikaisesti samaan paikkaan, jotta esittely saadaan toimitettua. Ja tilanteen olisi vieläpä hyvä vaikuttaa spontaanilta!
Pikku tietäjässä jatketaan:
Nykyajan [siis 1950-luvun] nuoriso on kuitenkin tottunut käymään suoraan asiaan. Jos nuoret tapaavat tanssiaisissa, pyydetään ilman muuta saada tavata. Muutoin mies lähettää kukkia ja pyytää kohtausta. Hän ilmoittaa nimensä ja puhelinnumeronsa tai sanoo, että hän odottaa määräaikana määräpaikassa tai jollei silloin sovi, joskus toiste. Jollei nainen tule, voidaan lähettää uusi kukkatervehdys ja ehdottaa tapaamista. Korrektina ei pidetä sitä, että mies soittaa ilman muuta ihailunsa kohteelle, vielä vähemmän, että hän menee puhuttelemaan tätä julkisella paikalla.
Kukkalähetykset kunniaan! Ja vaikka ei vehkoja lähettelisikään, voi muuten vain ehdottaa tapaamista. Jollain tavalla pidän myös ajatuksesta, että ilmoittaa olevansa tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, ja tuttava voi sitten itse päättää, ilmaantuuko paikalle vai ei. Päivällisten keskustelujen perusteella ei edelleenkään kannusteta soittelemaan tai viestittelemään heti (ainakaan ennen tapaamista). Julkisella paikalla voisi kyllä tulla puhuttelemaan.
Mikäli tapaamisesta saadaan sovittua, vihkosessa neuvotaan:
Mies tulee luonnollisestikin kohtauspaikalle määräaikaan, mutta nainen saa myöhästyä hieman, korkeintaan 10–15 min. Mies odottaa korkeintaan puoli tuntia määräpaikassa. Jollei nainen tule siihen mennessä, mies voi lähteä rauhassa. Joko naiselle on tullut este tai hän ei ole halunnut saapua.
P. Jarla luki jälleen ajatukseni.
Nämä ajankäyttöohjeet sopivat hyvin nykyaikaankin. Miekkosten (tai yhtään kenenkään) on turha kiduttaa itseään odottelemalla tuntikausia ja muita esittämällä myöhemmin marttyyriä. Jos ja kun puhelimia kanniskellaan mukana kaikkialla, ystävät, toverit ja tuttavat ilmoittakoot yli 10 tai 15 minuutin myöhästymisestä. Mikäli ei ilmoita, ei lukeudu mihinkään edellä mainituista ryhmistä.
Entäpä naiset sitten? Pikku tietäjä on tähän asti neuvonut vain miehiä. Suoraan naisille on osoitettu vain yksi virke, joten voidaan olettaa, että tuttavuuden tekeminen on (ollut) miesten käsissä. Toki naiset ovat näppärillä keinoillaan voineet ohjailla miehiä siten, että halutut tuttavuudet ovat päässeet syntymään.
Mies voi ehkä olla mielissään, jos nainen pyytää saada tavata häntä, mutta sitä ei naisen pidä tehdä.
Uskomme, että 2010-luvulla tytöt voivat vallan mainiosti käydä poikain juttusille. Ja tapaamispyyntöjäkin aiomme esittää, ähäkutti!
Lopuksi esitettäköön tuttavapiirissä mitä suurinta ihastusta herättänyt video Maltan tämänvuotisesta euroviisuedustajasta. Kappaleen tarina on ylenpalttisen suloinen, ja oheinen nörttisöpöily sulattaa huhtikuun jäiset tietkin. Esimerkiksi näin voisi hienovaraisesti tehdä tuttavuutta.
Jaakko Hämeen-Anttila:Islamin
miekka. Idän ja lännen konfliktien historia
Otava
Pikakelaus kulttuuri-imperiumien sotahistoriasta
Viinilasi kesällä 2008 ei liity tapaukseen.
”On älyllistä epärehellisyyttä
poimia omasta viiteryhmästään vain parhaat ja kauneimmat piirteet ja verrata
niitä vastapuolen varjokohtiin”, huomauttaa arabian kielen ja
islamintutkimuksen professori Jaakko
Hämeen-Anttila uusimmassa kirjassaan Islamin
miekka – idän ja lännen konfliktien historia. Teos taustoittaa oivasti
sitä, miksi länsimaissa monesti ajatellaan islamin olevan väkivaltainen
kulttuuri. Jos ei tunne historiaa ja saa nykyajastakin vain median suodattamaa
tietoa, on helppo sortua tietämättömyydestä johtuviin yleistyksiin.
Kirja on 600-luvulta nykypäivään
etenevä kattava selvitys islamilaisen ja kristillisen maailman konflikteista.
Pääpaino on keskiajassa, joka lukeutuu Hämeen-Anttilan omimpiin
tutkimusaloihin. Idän ja lännen välisiä yhteenottoja tarkasteltaessa tulee
selväksi, että molemmat ovat olleet vuorotellen hyökkääjänä ja uhattuna.
Myönteistä islam-kuvaa
julkisuudessa välittävä Hämeen-Anttila korostaa, ettei uskonto yksinään aiheuta
sotia tai sotaisuutta. Minkä tahansa jätti-imperiumin pitäminen koossa vaatii
paljon sotia, oli se islamilainen, kristitty tai muu. Muslimit eivät ole sen
sotaisampia tai rauhanomaisempia kuin muut. Kulttuuria tai uskontoa ei voi
leimata tietynlaiseksi vain yhden aikakauden perusteella. Aina on ollut sotia,
aina on ollut rauhaa.
Teos on yllättävän
helppolukuinen, vaikka teksti vilisee paikan- ja henkilönnimiä, vuosilukuja ja
vieraskielistä termistöä. Hämeen-Anttilan mainio kirjoitustyyli on runsaista
yksityiskohdista huolimatta puheenomainen, jopa jutusteleva, ja hän huolehtii
taidokkaasti siitä, että lukija muistaa halutut seikat. Siksi selostusta on
niin vaivatonta seurata. Jäin kuitenkin kaipaamaan kirjalta selityssanastoa tai
hakemistoa, jonka avulla olisi helppo palata tiettyihin kohtiin myöhemminkin.
Heli Hämäläinen
Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä maaliskuussa 2013.
Maurice Leblancin luoma
mestarivaras ja herrasmieshuijari Arsène Lupin on monille tuttu fiktiivinen hahmo.
Useimmat kenties muistavat Aku Ankassa esiintyneen Mustan Ritarin, jonka nimi
on ankkatyyliin väännetty Arpin Lusèneksi. Sliipattu sankari kiehtoo edelleen.
Moniulotteinen päähenkilö seikkailee Mestarivarkaan kootuissa kertomuksissa 20 viihdyttävässä, joskin
hidastempoisessa novellissa. Ne ovat alun perin ilmestyneet ranskalaisissa
lehdissä 1900-luvun alussa. Tapausten kertojana on vaihtelevasti itse Lupin tai
hänen ”virallinen elämäkerturinsa”, mikä saa lukijan pysymään valppaana.
Viehätysvoimainen Lupin on rikollismaailman Sherlock Holmes:
ylittämätön taidoiltaan ja älyltään. Novellit kertovat hänen tunnetuimmista
rikoksistaan, joiden motiivina on yleensä halu saada mainetta, älyllistä
haastetta ja harvinaisia arvoesineitä. Hän ei koskaan surmaa ketään, ja
robinhoodmaisesti hän pyrkii auttamaan huono-osaisia. Lupinin valepukujen ja
hurmaavan käytöksen läpi näkevät vain muutama nainen, poliisiystävä Ganimard ja
yhteen novelliin sisällytetty Herlock Sholmès.
Lupin päätyy monesti itse ratkomaan tekemänsä rikokset, ja
tällöin hän muistaa tiedottaa asiasta sanomalehdille. Lupin avustaa siis paitsi
poliisia myös lehdistöä ja on siten saavuttanut suvereniteetin. Kokoelman rikosseikkailut
eivät päätarkoituksellisesti ole satiiria, mutta rikkaat ja valtaapitävät
saavat osakseen hieman irvailua.
Kaisa Siveniuksen
tuore suomennos on nykylukijalle vaivattomampaa luettavaa kuin aiemmat,
1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä julkaistut käännökset. Hän on kuitenkin
säilyttänyt tekstin viehättävän vanhanaikaisuuden. Ilahduttavimpia ratkaisuja
on toistuvien ah- ja oh-huudahdusten vähentäminen käännöksestä.
Elvi: Päivän teema on näköjään Itävalta-Unkari, vai mitä Otto? Siellä oli kaikki paremmin!
Otto: – –
Viliina: Miten Otto ja Itävalta-Unkari liittyvät toisiinsa?
Heli: Ai miten Otto ja Itävalta-Unkari liittyvät toisiinsa? No.
Otto von Bismarck.
Preussin-Itävallan sodan jälkeen Saksan liitto romahti ja Saksan keisarikunta muodostettiin Ranskan-Preussin sodan (1870–1871) jälkeen Preussin ja Otto von Bismarckin johdolla Habsburgien Itävallan jäädessä ulkopuolelle. Vuonna 1867 Unkari sai laajan itsehallinto-oikeuden, ja samalla valtakunta sai nimen Itävalta-Unkari.
Vuonna 1878 Itävalta valloitti Bosnian ja Hertsegovinan Ottomaanien valtakunnalta. Se liitettiin keisarikuntaan 1908 Berliinin sopimuksessa yhteishallintoon talousministeriön alaisuudessa, mikä sai jotkut pelkäämään, että itävaltalaiset suunnittelivat siitä kolmatta kuningaskuntaa Kroatian kanssa vähentämään Budapestin valtaa.
Serbian noustua vuosien 1912–1913 Balkanin sodissa merkittäväksi kuningaskunnaksi Ottomaanien valtakunnan kustannuksella Itävalta-Unkarissa syntyi serbikansallinen liike, joka kannatti serbien liittymistä Serbiaan. Tämä johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen serbinationalisti Gavrilo Principin murhattua arkkiherttua Frans Ferdinandin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914.
Ampumavälikohtauksesta innoituksen saanut glasgowlainen huippuyhtye Franz Ferdinand on tehnyt hienon laulun Bang Bang (All For You, Sophia). Arkkiherttuattaren nimihän oli Sophie, mutta Sophia kuulemma rimmasi paremmin lauluun.
Tasan 10 vuotta ennen arkkiherttuatar Sophien kuolemaa, 28.6.1904, tapahtui pahin rauhan ajan merionnettomuus ennen Titanicin uppoamista. Glasgow’ssa rakennettu tanskalainen matkustajahöyrylaiva SS Norge upposi Rockallin vesillä pohjoisella Atlantilla.
Uppoamattoman laivan Titanicin uppoamisesta tehtiin menestyselokuva Titanic, jonka tunnussävelmän My Heart Will Go On laulaa kanadalainen Céline Dion. Dion voitti myös Eurovision laulukilpailun Sveitsin edustajana vuonna 1988 kappaleella Ne partez pas sans moi, joka sai 137 pistettä. Kappale on viimeisin ranskankielinen voittokappale.
Freija.
Vuosi 1988 oli karkausvuosi, joka alkoi perjantaista. Perjantai germaanisissa kielissä, kuten englannissa, hollannissa, saksassa ja ruotsissa – ja näistä lainautuneena myös suomessa –, tulee Freija- tai Frigg-nimisen aasajumalattaren nimestä. Freija on skandinaavissa mytologiassa vaanien sukuun kuuluva jumalatar. Hän on kauneuden, rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, ja samalla myös kaikkein kaunein jumalista. Taistelun jumalattarena Freija ratsastaa Hildisvín-nimisellä villisialla. Villisian merkitys skandinaavisessa mytologiassa liittyy hedelmällisyyteen ja suojeluun. Eräs runo kertoo miten Freija muutti Ottarin villisiaksi suojellakseen tätä. Tämä Ottar Haalogalantilainen puolestaan oli 800–900-luvun taitteessa elänyt viikinki ja tutkimusmatkailija, joka antoi laajan selvityksen Euroopan pohjoisosista. Ottarin suullinen matkakertomus kirjoitettiin muistiin muinaisenglannin kielellä Alfred Suuren toimittaman Paulus Orosiuksen maailmanhistorian liitteeksi.
Alfred Suuri.
Alfred Suuri (849–899) oli anglosaksien kuningas, joka hallitsi Wessexiä vuosina 871–899. Hän on tunnettu valtakuntansa puolustamisesta tanskalaisia viikinkejä vastaan ja on ainoa Englannin monarkki, joka sai lisänimen "Suuri". Hän oli myös ensimmäinen Wessexin kuningas, joka nimesi itsensä Englannin kuninkaaksi. Wessex oli yksi anglosaksien valtakunnista, jotka edelsivät Englannin kuningaskuntaa. Sen nimi tarkoittaa läntisiä sakseja (Westseaxe), ja se sijoittui nykyisen Englannin lounaisiin ja eteläisiin osiin. Wessexin pääkaupunki oli Winchester, josta tuli myöhemmin joksikin aikaa koko Englannin pääkaupunki.
Winchesterissä kuoli maailmankuulu kirjailijatar Jane Austen, joka haudattiin katedraaliin. Austenin ensimmäinen romaani Sense and Sensibility julkaistiin aluksi hänen oman nimensä sijasta nimimerkillä A Lady.
Henry Fielding.
Huomattavasti myöhemmin muuan walesilainen laulaja Tom Jones levytti Paul Ankan kirjoittaman laulun She’s a Lady, josta tuli suuri hitti. Tom Jones on tuttu nimi myös kirjailija Henry Fieldingin (s. 1707) romaanista The History of Tom Jones, a Foundling. Kirjailija Fielding kuoli lähellä Lissabonia vuonna 1754.
Seuraavana vuonna, 1. marraskuuta 1755, Lissabonissa oli voimakas maanjäristys, jonka episentrumi oli Atlantin valtamerellä noin 200 kilometriä Lissabonista lounaaseen. Järistys tapahtui pyhäinpäivän aamuna noin klo 9.40. Suurin osa kaupunkilaisista oli järistyksen aikaan kirkossa muistelemassa pyhiä, ja monet heistä joutuivat sortuvien kirkkorakennusten murskaamiksi. Pyhäinpäivän kunniaksi Lissabonin lukuisissa kirkoissa oli sytytettynä suuri määrä kynttilöitä, jotka sytyttivät maanjäristyksen jälkeen suuria tulipaloja. Tulipalot tuhosivat Lissabonin keskustan lähes kokonaan, ja Atlantilta hyökynyt tsunami täydensi tuhon.
Innocentius III ja Otto IV.
2000-luvun alun talousvaikeuksista puhumattakaan Portugalissa on ollut melkoisen tukalaa jo keskiajalla, kun paavi Innocentius III aloitti inkvisition siellä ja Espanjassa. Samainen paavi Innocentius III kruunasi Otto IV:n Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi 4. lokakuuta vuonna 1209.
Samana päivänä, mutta joitakin satoja vuosia myöhemmin, 4. lokakuuta 1881, Laukaassa syntyi Otto Wille Kuusinen. Talvisodan alkaessa 1939 Josif Stalin nimitti Kuusisen "Suomen kansanhallituksen" eli Terijoen hallituksen pää- ja ulkoministeriksi. Stalin seurasi Vladimir Leniniä Neuvostoliiton johtajana astuen johtoon 3. huhtikuuta 1922. Stalin suhtautui vainoharhaisesti ihmisiin, koska hänestä kaikki olivat potentiaalisia salamurhaajia.
Jesse James.
Tasan 40 vuotta ennen Stalinin johtoon pääsyä, 3. huhtikuuta 1882, erään tunnetun yhdysvaltalaisen lainsuojattoman elo päättyi sellaisella tavalla, että sitä Stalinkin olisi kavahtanut. Jesse James ja hänen rikostoverinsa Charles ja Robert Ford söivät aamupalaa Jamesin talolla. James huomasi talossaan pölyisen taulun. Hän nousi tuolille puhdistamaan sitä, siisteysintoilija kun oli, eikä hänellä ollut asetta. Robert Ford huomasi tilaisuutensa tulleen ja tappoi Jamesin ampumalla tätä takaraivoon. Jamesista oli luvattu 10 000 dollarin palkkio, mikä houkutti palkkionmetsästäjä Fordia.
Sioux-intiaani.
Jesse Jamesia on joskus nimitetty ”Villin lännen Robin Hoodiksi”, koska hänkin ryösti rikkailta ja jakoi saalistaan köyhille. Robin Hood on ollut suosittu fiktion aihe, ja vuonna 1991 ilmestynyt Kevin Costnerin tähdittämä elokuva Robin Hood – varkaiden ruhtinas oli 1990-luvun alun tuottoisimpia elokuvia. Näyttelijä Costner tunnetaan kenties parhaiten hänen ohjaamastaan elokuvasta Tanssii susien kanssa (1990). Elokuva kertoo Yhdysvaltojen armeijan ratsuväen upseerista, joka ystävystyy sioux-intiaanien kanssa ja joutuu uhraamaan uransa ja suhteensa omaan kansaansa. Osa sioux-intiaaneista asui Minnesotan osavaltion alueella. Kuinka ollakaan, Minnesotaa kutsutaan ”10 000 järven maaksi”, ja kymmenen tuhattahan on sama luku kuin mitä Jesse Jamesin päästä – tai takaraivosta – oli dollareina luvattu.
Tietenkin ennen Jesse Jamesin kuolemaa hänen rikollinen uransa oli alkanut, mikä tapahtui hänen ensimmäisen pankkiryöstönsä yhteydessä 13. helmikuuta 1866.
Otto Frank.
Sattumaa tai ei, 13. helmikuuta 1905 Wienissä, jo aiemmin mainitun Itävalta-Unkarin pääkaupungissa, syntyi muuan Elfriede Markovits. Hän meni naimisiin Erich Geiringerin kanssa ja sai kaksi lasta, Heinzin (1926) ja Evan (1929). Perhe muutti ensin Belgiaan ja sitten Alankomaihin vuonna 1938, missä se asettui asumaan erään Frankin perheen naapuriin. Eva Geiringerillä oli yhteisiä ystäviä Frankin perheen nuoremman tyttären Annen kanssa.
Toisen maailmansodan ja keskitysleirivaiheiden aikana juutalainen Geiringerin perhe hajosi. Perheen miehet kuolivat pakkomarssilla juuri ennen sodan päättymistä. Elfriede Geiringer palasi Eva-tyttärensä kanssa Amsterdamiin. Pian sen jälkeen he saivat vieraaksensa entisen naapurintytön Annen isän herra Frankin. Vuonna 1953 Elfriede ja Otto Frank menivät naimisiin.
Elisabet eli Sissi.
Anne Frankin päiväkirjasta on tehty useita filmatisointeja, ja hän on yksi tunnetuimmista ”faktiivisista ja fiktiivisistä hahmoista”. Toinen samoin tunnettu todellinen historiallinen henkilö, jonka elämästä on kuvattu elokuvia, on Itävallan keisarinna Elisabet eli Sissi. Sissi oli Baijerin kuninkaan Ludvig II:n tärkeä luottohenkilö.
Ludvig II.
Ludvig II oli Baijerin kuningas vuosina 1864–1886. Hänet muistetaan käytökseltään omalaatuisena kuninkaana, joka rakennutti satumaisen hienoja linnoja. Ludvig meni vuonna 1867 kihloihin serkkunsa, Baijerin herttuattaren Sophien kanssa. Ludvig purki kuitenkin kihlauksen vain kaksi päivää ennen häitä. Syyksi on arveltu Ludvigin yliherkkää luonnetta, joka ei sietänyt ajatusta siitä, että joku ihminen pääsisi liian lähelle häntä. On myös arveltu, että Ludvig oli homoseksuaali. Täysin yksin Ludvig ei kuitenkaan jäänyt. Itävallan keisarinna Elisabet (elokuvista tuttu Sissi) ja Ludvig olivat ystävällisissä väleissä koko elämänsä ja harrastivat syvällistä kirjeenvaihtoa keskenään. Toinen henkilö, jolle hän saattoi purkaa hallitsemiseen liittyviä huolia, oli Preussin kansleri Otto von Bismarck (mainittu aiemmin), joka suhtautui isällisen hyväntahtoisesti nuoreen Ludvigiin.
Prinssiregentti Luitpold.
Baijerin hallitus ja Ludvigin setä prinssi Luitpold totesivat, että on aika siirtää omituinen kuningas ”varhaiseläkkeelle”. Niinpä Ludvig asetettiin vuoden 1886 kesäkuussa holhouksen alaiseksi ja Luitpold nimitettiin sijaishallitsijaksi. Toimenpidettä perusteltiin Ludvigin ”parantumattomalla mielisairaudella”, vaikka hänelle ei ollut edes tehty kunnon lääkärintarkastusta. Todistajanlausunnotkin olivat ristiriitaisia: kaikki myönsivät, että kuninkaan käytös on hieman omituista, mutta toisaalta hän pystyi myös järkevään keskusteluun. Ludvig siirrettiin tarkkailtavaksi Bergin linnaan lähelle Müncheniä. Hänelle sallittiin kuitenkin valvotut kävelyretket linnan ympäristössä. Pari päivää Bergiin saapumisen jälkeen hän lähti kävelylle häntä hoitavan lääkärin Bernhard von Guddenin kanssa. Tämän jälkeen ei tiedetä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedetään vain se, että heidät molemmat löydettiin 13. kesäkuuta hukkuneina linnan lähellä olevasta Starnberg-järvestä. Virallinen selitys oli, että Ludvig oli päättänyt tappaa itsensä hukuttautumalla, ja kun lääkäri oli yrittänyt estää häntä, Ludvig oli tappanut itsensä ohella lääkärinkin. Mutta myös monenlaisia Ludvigin kuolemaan liittyviä salaliittoteorioita on rakenneltu.
Otto I, Baijerin kuningas.
Ludvigin kuoleman jälkeen kuninkaaksi tuli hänen veljensä Otto, joka toisin kuin Ludvig, oli täysin yksiselitteisesti mielisairas ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Sijaishallitsijana jatkoi prinssi Luitpold.
Otto von Habsburg.
Starnberg-järvi todisti myöhemmin myös toisenlaista kuolemaa. Itävallan viimeisen keisarin poika, arkkiherttua Otto von Habsburg kuoli 4.7.2011 Baijerissa 98 vuoden ikäisenä. Suvun mukaan arkkiherttua nukkui rauhallisesti pois huvilassaan Starnberg-järven rannalla.
Otto von Habsburg oli tunnettu terävästä huumoristaan. Ollessaan kerran käymässä Wienissä hän ihmetteli taksinkuljettajalle valtaisia väkijoukkoja ja liikenneruuhkaa. Taksinkuljettaja sanoi tämän johtuvan pian alkavasta jalkapallo-ottelusta. Habsburg kysyi, mistä ottelusta on kyse. Taksinkuljettaja vastasi: "Itävalta–Unkari." Habsburg tokaisi: "Ketä vastaan?"
Gavrilo Princip ja Frans Ferdinand.
Ihme, että Otto von Habsburg, kuulan kalloonsa saaneen arkkiherttua Frans Ferdinandin veljenpojan Kaarle I:n poika, uskalsi ajaa taksilla väkijoukon keskellä. Ovathan myös Suomen viimeaikaiset mediatapahtumat todistaneet, ettei ainakaan uusien suomalaisten tai perussuomalaisten kansanedustajien kannattaisi lainkaan ajaa taksilla, koska joukkoviestimet nostavat taksimaksuista hirveän haloon, eikä kansakaan sitten tykkää.
Tästä blogitekstistäni tulee lyhyt, sillä haluan päästä lukemaan ennemmin kuin kirjoittamaan. Olen onnellinen, koska johdatuin sattumalta tänään sattumanvaraiselle kirpputorille ja löysin kirjan, jota olen himoinnut jo vuoden. Se on Anatoli RybakovinArbatin lapset (Дети Арбата), tarkemmin sanottuna romaanitrilogian ensimmäinen osa. Toivon, että onnistun metsästämään loputkin osat jostakin.
Arbatin lapsista on tehty myös hieno televisiosarja, jota seuraan jo toistamiseen. YLE Teeman esittämä sarja on äärimmäisen vaikuttavaa ja mieleenpainuvaa kuvausta 1930-luvun Neuvostoliitosta, Stalinin epämääräisyyksistä ja nuorison puolueuskollisuudesta tai -uskottomuudesta. Moskovalaisen Arbat-kadun nuoret joutuvat hallinnon määrääminä kuka minnekin: Saša Pankratov karkotukseen Siperiaan, Varja Ivanova ensin naimisiin ja sitten arkkitehtitoimistoon, Jura Šarok vakoilutehtäviin ja niin edelleen. Levyiltä soi rumba ja välillä tanssitaan.
Tämä oli kuitenkin vain pohjustusta varsinaiselle tekstilleni. Hyvät lukijat, tahdon jättää pohdittavaksenne seuraavan. Kertokaa, kuinka te ymmärrätte oheisen Arbatin lapsista (televisiosarjasta) poimimani määritelmän.
"Komedia on sitä, kun on ketä ja millä, mutta ei missä. Draama on sitä, kun on missä ja millä, mutta ei ketä. Ja jos on missä ja ketä, mutta ei millä, silloin on jumalauta kyseessä tragedia."
Minkä jälkeen vähän Jura Šarokin (Daniil Strahov, toisen suosikkisarjani Bednaja Nastjan valloittava Vladimir Korf) kolkkoa ja hyvin takavokaalista naurua: haahhaahaahhaa.
* * * * *
Ilmeni, että tähän blogiini on viime aikoina päädytty muun muassa hakusanoin naisia sukkahousuissa, tonttunäytelmä, käsityötarvike agentteja sekä uusi urheilulaji 2011. Kas siinäpä komediaa, draamaa ja tragediaa kerrakseen!
Tänä kevätflunssien ja siitepölyistä aiheutuvien allergiaoireiden aikana nenänniiskutuksesta ja aivastelusta voisi helposti säveltää konserton. Vaikka eiköhän joku muu ole ehtinyt ensin. Everything's already been composed, kirjoitti jo Wigwam parhaan levynsä Beingin (1974) kansiteksteissä.
Muuan teatterisäveltäjä laati vuonna 1961 musiikkia V. S. Naipaulin kirjasta Talo mr Biswasille (1961, suom. 1984) tehtyyn teatterisovitukseen. Musikaali ei valitettavasti koskaan tullut valmiiksi, ja suurin osa sävellyksistä ja sanoituksista unohtui.
Eräs musikaalin lauluista, Bad Sign, Good Sign, jäi kuitenkin elämään. Lukija, Sinäkin ehkä tunnet tämän laulun. Sen melodia kulkee intialaisittain enimmäkseen kromaattisesti. Musikaalissa laulun säestyksenä olisi soinut sitar. Laulajalla on kaikki huonosti: hän on syntynyt epäonnen tähtien alla ja vieläpä väärinpäin, hänen isänsä on hukkunut lampeen, ja kaiken lisäksi muut ovat huolissaan hänen ikävästä niiskutuksestaan. Tunnistatko sanat? Laulu alkaa näin: I was born with this unlucky sneeze And what is worse I came into the wrong way round.
En minäkään olisi välttämättä tunnistanut kappaletta, jos en olisi kuullut sävelmää.
Säveltäjä sai nimittäin aivan toisenlaisen sävellyskeikan ja hoksasi käyttää Bad Sign, Good Signin melodiaa hieman muunneltuna. Nyt tämä Monty Normanin naukuva sitarbiisi on soinut aggressiivisin kitaroin ja voimakkain orkestroinnein koko maailman valkokankailla pian viidenkymmenen vuoden ajan James Bond -elokuvien tunnussävelmänä. Tiitididi-diidididi-tiitididi-diidididi...
Löysin kirjahyllystä hilpeän teoksen, jota en tiennyt meillä olevankaan. Opus on Otava-valistuksen kustantama Kotiseutu ja isänmaa, historian kuvauksia kansakoulun keskiluokille. Tutkin aina kiinnostuneena vanhoja kirjoja ja lehtiä, mutta vanhoista oppikirjoista olen erityisen innoissani. Mitkä olisivat parempaa ajankuvaa kuin oppikirjat ja aikakauslehdet!
Kirja kertoo sekalaisesti ja koomisen infantiilein asentein maamme elosta ja olosta. Luvut eivät asetu mihinkään selkeään järjestykseen: peräkkäin kerrotaan esimerkiksi puuteollisuudesta, Lönnrotista, Porthanista, lappalaisista, wanhoista kylistä, papeista ja kaupungeista. Iloinen sekamelska päättyy jostain käsittämättömästä syystä tarinaan egyptiläisistä. Todella kotiseutuista ja isänmaallista.
Tämä professori Einar W. Juvan, kouluneuvosten K. Merikosken ja A. Salmelan sekä opettaja Eino Keskisen "oppikirja" on minusta aivan luokaton. Teksti on kamalaa, sekavaa ja keskeytyy toisinaan hölmöihin aktivointikysymyksiin, jotka opettaja olisi varmasti itsekin hoksannut tehdä. Monissa kohdissa viitataan raamatunhistoriaan tai yleistietoon ("Kyllähän tekin kaikki kuhilaan tunnette!").
Susista kertovassa luvussa (!) aletaan yhtäkkiä tarinoida jostakusta "väkivahvasta Mikosta", joka aikoinaan paini suden kanssa tuntikausia ja voitti. Lapset, juuri tätä kannattaa kokeilla kotona! Lisäksi mainitaan "susien tappamista helpottavat sudenkuopat":
"Sattuipa joskus ihminenkin pimeässä putoamaan kuoppaan, jossa jo ennestään oli susi. Se ei ollut hauskaa."
Kyllä on lukijoilla varmasti ollut naurussa pitelemistä.
Lempikohtani on kuitenkin luvun "Vanha kylä" lopussa:
"Vähitellen kirkonkyläläiset tunsivat olevansa arvossa ylempänä kuin syrjäkyläläiset. Siihen tuntui olevan näkyvääkin perustetta, kun kirkonkylän taloista muutamat olivat maalatut, vaikka syrjäkylissä talojen maalaamista ei ollut vielä ajateltukaan. Kirkonkyliin pesiytyi myös monenlaisia tyhjäntoimittajia, joita vakavat syrjäkyläläiset halveksivat. Jo varhain syntyi jännitystä kirkonkylän ja syrjäkylien kesken."
