"Ja minä olen humanisti. Et ymmärtänyt taidetta - -"

Aina kuullessani sanan "humanisti" - mikä tapahtuu ERITTÄIN usein - päässäni alkaa soida Ultra Bran laulu Säkeitä Erwin Rommelille. Kappaleessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta niin sanotussa Bumtsibum-syndroomassani on. Tämä Bumtsibum-syndroomahan tarkoittaa varsin ikävää kroonista laulatustautia, joka puhkeaa etenkin silloin, kun potilasparka ei syystä tai toisesta saisi laulaa. Lukija voinee siis kuvitella, että etenkin ylioppilaskirjoituksissa, pääsykokeissa ja tenteissä Bumtsibum-syndroomasta kärsivällä on tukalat oltavat. Lukiessaan tai kuullessaan (melkein) minkä tahansa sanan, yleensä nominin, potilas joutuu jonkinlaisen aivomadon riivaamaksi. Tällöin potilaan päässä alkaa soida jokin laulu, joka sisältää taudin laukaisseen sanan. (Sanoja, sanoja, sanoja...)

Perjantaiaamuna Helsingin Sanomien Nyt-liitettä selaillessani sain jälleen kerran kahvit syliini. Tällä kertaa syynä ei ollut irvokas mainos (Nyt 34/2007, 4), vaan jälleen yksi "hysteerisen hauskalta tuntuva juttu" (kuten kehuin Nytissä 35/2007), nimittäin Perttu Häkkisen kirjoittama Humanistin nelikenttä. Tuntomerkit sopivat mainiosti minuun ja lukemattomaan määrään muita humanisteja. Seuraavassa lainaan muutamia jutussa mainittuja humanistin ulkoisia tuntomerkkejä.

Vaatetus
Tänä sesonkina humanisti luottaa luonnonmateriaaleihin ja maanläheisiin väreihin. Niin kuin edellisenä, seuraavana ja sitä seuraavana sesonkina.

Vakosamettihousut
Mukavat ja käytännönläheiset "sammarit" jalassa on hauska turista vaikkapa Heideggerin subjektikäsitteestä tai possessiivisuffiksin alennustilasta.

Villapaita
Humanistin rintapanssari on huomiota herättämätön villapaita eli "villis". Maanläheiset sävyt, mieluiten rusehtavat, ovat ominta humanistia. [- - ]

Baskeri
Moni luulee, että humanistien baskerinkäyttö on vain urbaani legenda. Tämä on irvokas väärinkäsitys, sillä tosihumanistille baskeri merkitsee samaa kuin haalari teekkarille: identiteettiä.

Hauskaa, hauskaa, tralalalalaa. Joulu meille tulla saa, joulu meille tulla saa.

Noin viisi syytä olla iloinen

Tänään olen nukkunut monipäiväistä väsymystäni pois. Maanantainen esseeahdistukseni on laantunut - alkaakseen huomenna uudestaan. Viikonlopun aikana pitäisi nimittäin kirjoittaa vielä neljä kirjallisuudentutkimuksen esseetä, aargh.

Onneksi väsymyksen saa hävitettyä muutamalla yksinkertaisella keinolla, muun muassa
1) lukemalla Markus Kajon kirjoja
2) kuuntelemalla sitar-musiikkia
3) odottamalla pikkujouluja
4) pitämällä päässä tonttuhattua, jonka sisällä on vieteri (sen kanssa lepäämään käyminen on mahdotonta!)
5) naureskelemalla arvoisan pikkuveljeni Kustin jutuille.

Vieläkin jaksan huvittua Kustin viime keväänä keksimästä näytelmästä, jonka hän esitti kahden pikku ystävänsä kanssa Kirkonkylän koulun Vihreässä oksassa eli oppilaiden omassa show'ssa. Näytelmän nimi on Noin kolme karhua siksi, että siinä on kaksi sutta. Selvää, vai mitä? Kirjoitimme yhdessä Kustin kanssa käsikirjoituksen muistiin, että tämä kansallisaarre säilyisi.


Noin kolme karhua

Henkilöt:
Komea poika
Kaksi sutta

Tapahtuu susien kotona. Lavalla on nojatuoli sekä pöytä, jolla on digiboksi (pahvilaatikko). Piilosta tulee komea poika, joka sukii hiuksiaan, näpelöi digiboksia ja pyyhkii nenänsä nojatuoliin. Poika menee takaisin piiloon. Sudet saapuvat.

Susi 1: Kuka on kytkenyt digiboksini väärin?

Susi 2: Kuka on pyyhkinyt räkää nojatuoliini?

Komea poika tulee piilosta.

Poika: Kas siinäpä kysymys, sanoi Hamlet ja heitti kysyjää tekopääkallolla.

Poika astuu eteenpäin ja sukii hiuksiaan.

Poika: Seuraavaa kohtausta ei suositella perheen pienimmille. Ensin kuitenkin tapaamme susiperheen.

Sudet: Murrrrrrrrrr!

Sudet murisevat ja jahtaavat poikaa. Poika pakenee kauhistuneena.

Tällä hetkellä ilahduttaa se, että Tuntemattoman sotilaan lisäksi huomenna näytetään elokuva Noin seitsemän veljestä, joka on lähes yhtä hauska kuin Kustin näytelmä.

Täysinaari

Kasvatustieteen kotiryhmässä tuli puheeksi se, että nykyään lähes kaikkien sanojen eteen tungetaan etuliite semi-. On semidialogista, semi-jotain ja vaikka mitä (mikä ei tietenkään tulla mieleeni juuri nyt, kun pitäisi). Lehtorimme kertoi parhaana esimerkkinään saaneensa kerran tekstiviestin, jossa mainittiin Jyväskylässä olevan semipilvinen sää.

Koska aivoissani oli parhaillaan päällä hidas zombi-vaihde, tulin kysyneeksi ääneen, mikä mahtaa olla täysinaari, jos me kerran opiskelemme Seminaarinmäellä. Kysymystä seurasi samanlainen hiljainen hetki, jonka stand-up-koomikot (eli pystyhupailijat) kuulevat silloin, kun eivät kuule yleisön naurua. Ehdin jo toivoa, että olisin pitänyt suuni kiinni, kun lehtorimme ja samassa koko ryhmämme purskahti nauruun. Lehtorilla oli erityisen hauskaa, kun hän kirjoitti täysinaarin vahakantiseen vihkoonsa, ja alkoi kehitellä siitä uusia johdoksia. Ehkä hän kirjoittaa siitä(kin) kirjan.

Kuten muutamat ryhmäläisemme totesivat, "Heli ajattelee".

What the world needs now?

Eipä ole tullut kirjoitettua aikoihin tänne. Vihkojen sivut ovat täyttyneet, mutta sähköinen seinämä on pysynyt tyhjänä. Lisäksi ajatusteni julkaisukynnys on korottunut: mitä tänne ylipäätään kannattaa tai voi kirjoittaa? Minkä asioiden voisin edes jollakin tavalla kuvitella kiinnostavan jotakuta? - Sitä paitsi miksi kirjoittaisin jotain sellaista, jonka olen kertonut jo "kaikille"?

Parin kuukauden ajalta olen jättänyt kirjoittamatta muun muassa, kuinka osallistuin ensimmäiseen tenttiin, kuinka kirjoitin ensimmäisen akateemisen esseeni (hoh, tulipahan tehtyä) ja kuinka sain sen takaisin (ohhoh, kuinka hyvä arvosana!), kuinka olin europarlamentaarikko Alexander Stubbin luennolla ja vaihdoin pari sanaa hänen kanssaan (minkä olisin voinut jättää väliinkin), kuinka kasvatustieteen opinnot alkoivat, kuinka olin ehdokkaana edustajistovaaleissa, kuinka nautin olostani vaaliständillä, kuinka sain lopulta vain yhdeksän ääntä enkä siis tullut valituksi ylioppilaskunnan edustajistoon, kuinka olen ollut valtavan mielenkiintoisilla luennoilla, kuinka olen tutustunut erittäin mielenkiintoisiin ihmisiin, kuinka perustin ÄL YY -kuoron, kuinka kuoron nimeksi vaihtui Lyhde, kuinka Lyhde debytoi ainejärjestömme Sanen pikkujouluissa, kuinka olen ollut järjestämässä helmikuista Rentukka Rockia ja kuinka olen nyt aivan innoissani musiikin tekemisestä ystävieni kanssa.

Näistä siis en ole kirjoittanut tänne.

Nyt joulukuun alkamisen kunniaksi voisin tehdä itselleni positiivisuusjoulukalenterin. Mikä on saanut minut tänään erityisen iloiseksi?

Välihuomautus: vaikka nyt periaatteessa eletään jo tiistaita 4.12., minun ajanlaskuni on vielä maanantaissa 3.12., sillä en ole vielä mennyt nukkumaan. (Yllätys sinänsä, kun kirjoitan tätä.)

Matkustin aamulla Mäntsälästä Jyväskylään, ja kaupungissa päätin matkalaukkuineni nousta paikallislinikkaan. Keskellä autoa seisoi iäkkäänpuoleinen nainen rollaattorinsa kanssa. Kun hän oli jäämässä pois eräällä pysäkillä, hän ei saanut rollaattoriaan liikkumaan, ja kun lopulta sai, sen renkaat menivät linkkuun niin, ettei hän saanut nostettua sitä ulos autosta. Matkustajat tuijottivat ihmetellen tämän naisen epätoivoisia yrityksiä päästä rollaattoreineen ulos. Myönnän itsekin möllöttäneeni paikallani. Yhtäkkiä tajusin, että naisparkaa voisi auttaa. Olin jo hyppäämässä ylös penkistäni, kun viereisellä paikalla ollut nuorukainen ehti ensin ja loikkasi auttamaan naista. Tämä nuori herrasmies nosti rollaattorin ulos, ja nainen poistui linikasta kiitellen.

Mukavaa, että toisten auttamisen katsomisestakin voi tulla näin hyvälle tuulelle. Hyvästä työstä tuli mieleeni hieno laulu What the World Needs Now. Voitte arvata, mitä se voisi olla.

Kansanviisautta

Elma-mummo on kuulemma sanonut, ettei lumi jää maahan, ennen kuin sireenin lehdet ovat pudonneet.
Pitää paikkansa.