Perunakellari

Tämän viikon hittisana tullee olemaan perunakellari. Ja mikäpä siinä, onhan perunakellari "suomalaisessa yhteiskunnassa erittäin tarpeellinen ja hyvä paikka", kuten keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen mainitsi odotetussa puheenvuorossaan tänään maanantaina.

Nyt alkuillasta Google antaa sanalle perunakellari vain 8020 osumaa. Veikkaan, että osumien määrä ylittää kymmenentuhannen jo muutaman päivän kuluessa - ellei jo tänään. Korhosen kommenttia siteerattaneen runsaasti näin heinäkuun hiljaisina uutispäivinä, ja varsinkin blogien kirjoittajille tämä lausuma on herkullinen lähtökohta.

Mutta kuinkahan moni tietää, että jo jonkin aikaa on ollut olemassa suomalainen nettisivusto Perunakellari.fi? Sivuilla on kokoelma enimmäkseen alakouluikäisille lapsille suunnattuja interaktiivisia harjoituksia, joiden käyttö on maksutonta. Etusivulla kerrotaan, että "monet tehtävistä soveltuvat hyvin myös kohderyhmää vanhemmille oppilaille, ainakin kertaus- ja eriyttämismielessä".

Sivustoa tutkiessa tulee mieleen, että monista Perunakellarin harjoituksista voisi olla hyötyä joillekin maamme poliitikoille ja heidän ns. sidosryhmätuttavilleen. Kesälomankin aikana on hyvä joskus kertailla jo opittua, ettei ihan kaikki pääse unohtumaan.

Perunakellariin vetäytyville suosittelen erityisesti seuraavia harjoituksia:
* Matematiikka
- Päivämääräharjoitus. Opitaan kirjoittamaan päivämäärät numeroin. (Helpottaa huomattavasti kalenterimerkintöjen tekoa, eikä sitten tarvitse jälkikäteen korjailla.)
- Perusjakolaskuja 1 ja 2. Toiset menevät tasan, toisista jää jakojäännös. Tehtävissä yhdistetään oikea lasku ja vastaus. (Riittää siis, että laskee vähän sinnepäin.)
- Desimaalilukujen pyöristäminen 1, 2 ja 3. Opetellaan pyöristämään numeroita eri tarkkuuksille. (Auttaa hahmottamaan, kuinka tarkasti tai epätarkasti lukuja voi esittää.)
* Äidinkieli
- Vuorosanaharjoitus 1 ja 2. Opitaan kirjoittamaan vuorosanat oikein. (Kuka sanoi ja mitä, ja kenen kommentti keskusteluun liittyikään? Kas tässä kertausharjoitus myös toimittajille: voivatko kaikki kommentit liittyä samaan asiaan?)

Luonnontieteen osastossa on niin ikään monia mielenkiintoisia harjoituksia muun muassa maanviljelyksen, eläinten, Suomen läänien, väestön ja kaupunkien tuntemuksesta.

Ennen perunakellariin tai Perunakellariin häviämistä kaikki kesäopiskelijat voivat yhdessä vielä laulaa luikauttaa vanhan lastenlaulun, jonka opin jo viisivuotiaana seurakunnan päiväkerhossa. Laulu kuvaa hyvin, millaista epäsopua ja eripuraa yksikin puraisu (tai pureva kommentti) voi saada aikaan. Kukahan olisi sellainen tarhuri, joka saisi osittain vihannesten tasolle taantuneen väen ruotuun?

Kukkuu, kukkuu, pikku lanttu nukkuu
kellarin pimeässä nurkassa.
Hiiri se tuli ja puraisi,
pikku lanttu naurista potkaisi.

Nauris se parkas' ja nurkkahan karkas',
porkkana paineli perässä.
Retiisi ja kukkakaali kikatti,
salaatti vain yksinänsä mökötti.

Kaali se suuttui ja punaiseksi muuttui,
punajuuri punoitti muuten vaan.
Sipuli se itkeä pillitti,
peruna se tilliä lohdutti.

Suut meni tukkoon, kun avain kävi lukkoon:
tarhuri kurkisti ovesta.
"Ollaan me kaikki kiltisti!",
vihannekset yhdessä vakuutti.

Yrittäkääpä itse

Miten puhuu turhautunut ihminen?

Vastauksena olkoon Neiti Marple -televisio-ohjelmasta kuulemani lausuma:

"Koettakaa itse stepata ja soittaa ksylofonia samaan aikaan!"

Mistä tietää...?

Monia - tai joidenkin mukaan mitään - asioita ei voi koskaan tietää varmasti tai varmaksi. Agnostikkojen elämä lienee helppoa, sillä heidän ei tarvitse miettiä, onko jokin totta vai ei - mitäänhän ei voi tietää.

Eräs ystäväni lupaa asioita tavallisesti vain lähes varmasti. Hän jättää lupauksiinsa aina pienen "jos Luoja suo" -varan, sillä hän ei mielestään voi tietää, millaisia juonia hänen päänsä menoksi jossain ylhäällä on suunniteltu.

Syy, mikä sai minut pohtimaan tällaisia näin sunnuntai-illan ratoksi, on eräs kasvatustieteeseen liittyvä koulutehtävä. Olen lukenut professori Timo Saloviidan artikkelin inkluusiosta eli "osallistavasta kasvatuksesta". Nyt minun pitäisi sitten olla kahden tai kolmen liuskan verran jotakin mieltä.

Mielipiteet syntyvät yleensä vasta pitkähköjen pohdintojen jälkeen. Esseeahdistuksessani voisin soimata itseäni siitä, että minulla on ollut koko kurssin verran aikaa muodostaa kypsä mielipiteeni inkluusiosta. Mieleni minun tekevi kuitenkin huokaista syvään ja lausua samalla kuin hengitän sisään (mikä saa puheen kuulostamaan todella ärsyttävältä, kuunt. huom.), että eihän Suomen valtiokaan ole saanut muodostettua selkeää mielipidettään inkluusiosta edes viidessätoista vuodessa.

Suomi on nimittäin vuonna 1994 allekirjoittanut Salamancan julistuksen, erityisopetusta koskevan tavoiteohjelman, jossa todetaan muun muassa näin:
"Koulujen pitäisi ottaa vastaan kaikki lapset riippumatta heidän fyysisestä, älyllisestä, sosiaalisesta, emotionaalisesta, kielellisestä tai jostain muusta tilastaan."
Julistus määrittelee inklusiivisen koulun paikaksi, joka hyväksyy kaikki lapset yleisopetuksen luokille. Silti Suomessa siirretään entistä enemmän oppilaita erityisluokille. Missä kohtaa ymmärrys on loppunut?

Mistä minä voin sitten tietää, että inkluusio on oikein ja segregaatio (= eristäminen) väärin ja että inkluusio toimii? En mistään. Voin vain uskoa niin. En minä ole milloinkaan nähnyt Jumalaa tai Jeesustakaan, mutta voin uskoa heidän olemassaoloonsa, jos niin tahdon. Samoin vaikka en koskaan ole nähnyt inkluusiota käytännössä, voin uskoa sen toimimiseen.

Eräs toinen ystäväni kysyi minulta kerran kävellessämme elokuisen pellon ohi, mistä tietää, että vilja on kypsää. Tarjosin vastaukseksi erilaisia fysikaalisia ratkaisuja. Ne eivät kelvanneet. Ystäväni vastaus olikin lainaus eräästä vanhasta kansa(koulu)nlaulusta: "Pam, pam, rumpu kaikuu, vilja kypsää on." Äänestä voi siis myös tietää.
Jos inkluusiosta jaksetaan pitää ääntä, yhä useammat kuulevat siitä ja voivat vakuuttua sen oikeellisuudesta.

Kävin tänään katsomassa Jyväskylän Ylioppilasteatterin (JYT) näytelmän Boxing. JYT:n näyttelijöiden parhaimmiston esittämä kuvaus puhumisen ja puheeseen uskomisen voimasta vertautui kiehtovalla tavalla väkivaltaan. Aplodien aikana mietin, mistä tiedän, että taideluoma oli hyvä. Vastaus selvisi pian: valojen sytyttyä yleisö ei liikahtanutkaan, vaan kaikki katsojat pysyivät poikkeuksellisesti paikoillaan. Siispä jos yleisö liimautuu istuimiinsa, voi arvella näytelmän olleen niin vavahduttava, ettei kukaan voi kuvitellakaan poistuvansa salista. Mitäänhän ei välttämättä voi tietää. (Syynä voi nimittäin olla myös se, että rivin reunimmaiset ovat olleet niin vaikuttuneita näkemästään, etteivät ole tajunneet siirtyä pois muiden kulkureitiltä.)

Kirjastolla on mukava olla

Jos jotain olen yliopistossa oppinut, niin ainakin tämän: kun on ikävää, kannattaa mennä kirjastoon. Päivä pelastuu välittömästi.

Kirjastoissa pääsee vakoilemaan elämän kummallisuuksia ihan läheltä. On jännittävää seurata, mitä kirjoja ihmiset lukevat ja palauttavat, miten he käyttäytyvät hiljaisuuden tai "hiljaisuuden" vallitessa ja millaisia keskusteluja hyllyjen välissä käydään.

Saattaapa kirjastossa törmätä myös mielenkiintoisiin persooniin, jotka syystä tai toisesta tulevat juttusille. Tähän mennessä erikoisimpia tuttavuuksiani ovat
1) "heviorkesterissa" soittava taiteilija, joka kysyi, olenko taiteilija, kun käytän baskeria
2) kymelö, joka kärttää aina pelaamaan shakkia kanssaan
3) Kirjaston poika - tai oikeastaan kaksi poikaa - jotka päätyivät laulun aiheeksi.

Kaikkein jännittävintä on kirjaston kahvilassa. Ainakin yliopiston pääkirjaston Café Librissä voi tehokkaasti välttyä yksinäisyydeltä. Varmin keino saada seuraa on näyttää siltä, että tekee jotakin.

Tänään välikeaikaa kutvaillessani olin kirjoittavinani runoa, mutta oikeasti pureskelin kynäni päätä, väritin ruutupaperin kulmasta joka toisen ruudun tummemmaksi ja joka toisen vaaleammaksi ja uitin suklaapalaa kahvissa. Viereisessä pöydässä joukko (mitä ilmeisimmin) filosofian opiskelijoita matki Pasila-televisiosarjan hahmoja ja asetteli lierihattua kynän päässä olevan trollin päähän. Lähistöllä istuskeli myös eräs lievästi Jarkko Martikaisen näköinen mies, joka on nykyään joka paikassa.

Yhtäkkiä joku heitti minua hansikkaallaan. Osumaton heittäjä oli muuan tuttu nuorukainen, joka tuli kysymään, mitä puuhailen. Kerroin, että yritän kirjoittaa runoa, mutta jälkeä ei tahdo syntyä (paitsi erisuuntaisia vinoviivoja paperinkulmaan). Nuorukainen tarjoutui ensin jäämään innoittajakseni, mutta koska hän oli pahasti flunssassa, hän päätti jatkaa "omituista haahuilua".

Maailma on siksi jännittävä, että se on täynnä vaihtoehtoja.

Kas kas

Ikkunani alta kuului taannoin kuohkeahko keskustelu. Joukko nuoria naisia ja miehiä oli ilmeisesti lähdössä viihteelle, ja he nyhtivät polkupyöriään telineistä.

Lähtemisen tuoksinassa käytiin (tietenkin kimeästi huutaen) seuraava sananvaihto.

Nuori nainen: - Avain jäi käteen!
Nuori mies: - Ai mitä?
Nainen: - Avasin pyörää ja avain jäi käteen.
Mies: - Eikö sen kuulukin jäädä käteen?

Niin.