Eilen vietettiin Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (JYY) 76-vuotispäivää. Ylioppilastalo Ilokiveen oli järjestetty avoin kansanjuhla, jonka reippaasta meiningistä oli saapunut nauttimaan kohtalainen määrä ns. JYY-eliittiä ja useita ihan tavallisia opiskelijoita. Oli kuohuviini- ja pientä ruokatarjoilua ja erinomaisia tanssiyhtyeitä (The Leopards ja The Detectives, kaupungin tämän hetken kuumin ja hikisin bilebändi).
Ylioppilaskunnan puheenjohtaja Jarno Miettinen piti tilaisuudessa juhlapuheen, jonka hän tyylilleen uskottomana luki suoraan paperista. Miettisen puheita - olivat ne spontaaneja tai valmisteltuja - on aina ilo kuunnella, koska hän on lahjakas puhuja ja miellyttävä esiintyjä, hauskakin.
Mutta voi! Juhlassa iski paha tilannetajuttomuus.
Kesken puheenjohtaja Miettisen puhetta kaksi järjestäjää marssi hänen taakseen esiintymislavalle ja ryhtyi kiinnittämään taustakankaaseen The Leopardsin mainoslakanaa. Tämän toimenpiteen olisi varsin hyvin voinut suorittaa joko a) ennen puhetta, jolloin lavalla ei tapahtunut yhtään mitään, eikä yleisöäkään juuri ollut katsomassa, tai b) puheen jälkeen, jolloin lavalla ei tapahtunut myöskään mitään, eikä paikalle saapunut yleisö olisi huomannut operaatiota. Kiinnitys vei aikaa noin 2/3 puheen kestosta, ja kaiken lisäksi lakana ripustettiin vinoon. Oli valitettavaa, että yleisön mielenkiinto suuntautui hyvän puheen sijasta järjestäjien henkseleihin.
Ei näin, järjestäjät, ei näin!
Toiseksi: koristekukat maljakoihin, kiitos, ja vettä niille. Oli juhlavaa ottaa kaunis ruusu muistoksi kemuista, mutta koska kasviparka oli ollut koko illan ilman nesteytystä, se näyttää nyt samalta kuin kellot Dalín maalauksessa Muiston pysyvyys.
lauantai 13. maaliskuuta 2010
torstai 4. maaliskuuta 2010
Kultakutri ja kolme akateemista karhua
Olipa kerran hemmoteltu kakara nimeltä Kultakutri. Kultakutrin ei ollut tarvinnut tehdä päivääkään oikeaa työtä, vaan hän oli saanut aina kaiken haluamansa vain mankumalla keskimääräistä parempituloisilta vanhemmiltaan. Kultakutri eli yhteiskunnassa, joka ei muka ollut luokkayhteiskunta, mutta hän tiedosti varsin hyvin kuuluvansa perheineen niin sanotusti parempaan väkeen. Kultakutri harrasti kotoaan karkailemista ja vanhempiensa huolestuttamista (vrt. Lennon - McCartney: She's Leaving Home, 1967), ja eräänä päivänä hän päätyikin synkkään metsään kolmen karhun tönölle.
Lukijaa saattaa nyt kummastuttaa, miksi ihmeessä nämä kolme karhua asuivat talossa eivätkä esimerkiksi syrjäisessä, vetoisessa luolassa, kuten ylikansallisen piirrosyhtiön piirroselokuvat ja sarjakuvat opettavat. Kertoja huomauttaakin, että minkäs sitä kansanperinteelle - varsinkin germaaniselle sellaiselle - voi. Lisäksi metsämajan perinteisestä poikkeava asutus perustui uuteen yliopistolakiin (2010), jonka mukaan aiemmin Senaatti-kiinteistöltä vuokratuilla toimitiloilla turvattiin yliopistojen vakavaraisuutta perustamalla uusia kiinteistöyhtiöitä ja antamalla niiden osakkeista 2/3 yliopistojen omistukseen. Tämän täysin yksiselitteisen johdoksen vuoksi oli ilmiselvää, että uuden, yliopiston suurimmaksi osaksi omistaman kiinteistöyhtiön omistaja metsämaja oli osoitettu kolmen karhun sijoituspaikaksi opetus- ja tutkimustarkoituksiin.
Oli miten oli, hemmoteltu Kultakutri päätyi metsämajalle. Ronskina neitinä hän tunkeutui sisään mökkiin - mikä ei toki ollut vaikeaa, koska julkisena tilana metsämajan ovet olivat tietenkin auki - ja katseli ympärilleen. Sisustuksesta hän ei olisi mitenkään osannut päätellä olevansa karhujen talossa, olihan hän perehtynyt ainoastaan uusskandinaavisiin, funktionalistisiin ja innovatiivisiin interiööriratkaisuihin. Kultakutri tuli istuneeksi kolmella erilaisella tuolilla, maistaneeksi ruokaa kolmesta astiasta ja yrittäneeksi nukkumista kahdella sängyllä, kunnes hän löysi mukavan pienen pedin ja jäi siihen koisimaan. Mainittakoon lyhyesti, ettei Kultakutri ollut järin vaikuttunut huonekaluista, ruoasta, kattauksesta tai ylipäätään mistään, mutta hänelle ilmaiset tai edulliset huvit kelpasivat kyllä.
Kultakutrin nukkuessa kolme karhua palasivat toisella kampuksella olleilta luennoiltaan, joita he joutuivat opetusvelvollisuutensa takia pitämään. Kertoja huomauttaa tässä vaiheessa, että kolme karhua muodostivat akateemisen ydinperheen. Isäkarhu oli yliopiston lehtori, joka turhaan oli vuosikausia tavoitellut professuuria tai edes jotakin muuta hienolta kalskahtavaa virkanimikettä. Äitikarhu oli tutkijatohtori ties kuinka monetta armovuotta, ja pikkukarhu oli jatko-opiskelija, joka oli onnistunut hankkimaan itselleen muutamia opetettavia kursseja.
Väsyneet karhut halusivat istahtaa hetkeksi suosikki-istuimilleen. Mutta voi!
- Kuka on jälleen kerran asettanut hakemukseni alimmaiseksi ja valinnut vähemmän pätevän kollegan istumaan minun tuolilleni?, ärjäisi isäkarhu.
- Kuka on asettanut työryhmän pohtimaan istumista minun tuolilleni ja siten saattanut tutkimustyöläisen ja tieteen tekijän ammatilliset oikeuteni vaakalaudalle?, vingahti äitikarhu hädissään.
- Kuka on piilottanut tuolini jouduttaakseen minun lopullista valmistumistani?, niiskutti pikkukarhu ja etsi kokoontaitettavaa pilkkijakkaraansa, jonka Kultakutri oli joitakin toveja aiemmin siirtänyt toiseen huoneeseen.
Karhuperhe piti pikaisen ruoanlaitoskokouksen ja saavutti konsensuksen siitä, että kunkin verensokeri oli liian alhaalla ja että olo paranisi varmasti syömällä jotakin. Päätettiin yksimielisesti olla odottamatta ruoan valmistamista ja mieluummin nauttia tähteitä, jotta vatsantäytettä saataisiin mahdollisimman nopeasti. Karhut siirtyivät keittiöön. Mutta voi (tai ruokaan viitatessa vähärasvainen, terveysvaikutteinen kasvirasvamargariini)!
- Kuka on jättänyt ilmoittamatta, että henkilökunnan ruokalan erikoisannos on tältä päivältä loppu?, murisi isäkarhu.
- Kuka on siirtänyt edullisen ja erityisruokavaliooni sopivan, lähes ravintolaruokatasoisen yliopistoruokala-annokseni muiden ruoka-aineiden joukkoon ja siten melkein aiheuttanut minulle anafylaktisen sokin?, vinkui moniallerginen äitikarhu - ei onneksi kuitenkaan allergisen reaktion takia, vaan ainoastaan tuohtumustaan.
- Kuka on sorkkinut valtion ateriatuen piiriin kuulumattoman, mutta kuitenkin ylioppilaskuntien tavallisesti tukeman jatko-opiskelijalounaani hintaa?, itki pikkukarhu, eikä voinut syödä ruokaansa, koska sen hinta tuntui yhtäkkiä liian suurelta.
Kiukkuiset ja nälkäiset karhut päättivät yksissä tuumin mennä päiväunille. Nälän ja väsymyksen sokaisemat karhut eivät makuualkoviin astuessaan huomanneet Kultakutrin edelleen torkkuvan takimmaisessa sängyssä. Niinpä tarinan jännitys saadaan säilytettyä loppuun saakka.
- Kuka on antanut palautetta vaikuttavalta näyttävästä ja tieteellisesti uskottavasta sängystäni?, ärisi isäkarhu.
- Kuka on sekoittanut huolellisesti valmistelemani ja pitkään suunnittelemani nukkumapaikan, jolle olin rakentanut vakuuttavan tieteellisen viitekehyksen ja löytänyt sopivan tilan tutkimuskentältä?, tuskaili äitikarhu.
- Kuka mokoma nukkuu parhaillaankin MINUN sängyssäni, johon oli kaikkein helpoin kiivetä?, kiljahti pikkukarhu.
Kultakutri heräsi tähän kiljaisuun ja tokaisi ylimielisesti:
- Menkää kuulkaa lakkoon, jos teitä niin ärsyttää. Minulla on kyllä varaa maksaa koulutuksestani, enkä olisi muutenkaan jäänyt tänne periferiaan.
Sanottuaan tämän Kultakutri marssi nenä pystyssä ja kapinallisin mielin pois karhujen tönöstä takaisin kotiinsa, jossa pappa betalar allt.
Karhut jäivät ihmettelemään suut ymmyrkäisinä.
- Mitä ihmettä tuo prinsessa horisi? Miksi hänen pitäisi maksaa koulutuksestaan? Tuhannen euron lukukausimaksuhan oli vain yksi valmistelevan työryhmän ehdotuksista, isäkarhu mietti.
- Kas tuossapa on minulle uusi tutkimusaihe! Voisinkin tutkia nuorten aikuisten puutteellista sisälukutaitoa ja luetunymmärtämistä ja sitä, kuinka vertaisvouhkaus vaikuttaa sanoman sisäistämiseen, innostui äitikarhu.
- Pyh ja pah. Taidan varoiksi ryhtyä rakentamaan mielenosoituskylttiä, jos kuitenkin menisimme lakkoon, tuhisi pikkukarhu.
Lukijaa saattaa nyt kummastuttaa, miksi ihmeessä nämä kolme karhua asuivat talossa eivätkä esimerkiksi syrjäisessä, vetoisessa luolassa, kuten ylikansallisen piirrosyhtiön piirroselokuvat ja sarjakuvat opettavat. Kertoja huomauttaakin, että minkäs sitä kansanperinteelle - varsinkin germaaniselle sellaiselle - voi. Lisäksi metsämajan perinteisestä poikkeava asutus perustui uuteen yliopistolakiin (2010), jonka mukaan aiemmin Senaatti-kiinteistöltä vuokratuilla toimitiloilla turvattiin yliopistojen vakavaraisuutta perustamalla uusia kiinteistöyhtiöitä ja antamalla niiden osakkeista 2/3 yliopistojen omistukseen. Tämän täysin yksiselitteisen johdoksen vuoksi oli ilmiselvää, että uuden, yliopiston suurimmaksi osaksi omistaman kiinteistöyhtiön omistaja metsämaja oli osoitettu kolmen karhun sijoituspaikaksi opetus- ja tutkimustarkoituksiin.
Oli miten oli, hemmoteltu Kultakutri päätyi metsämajalle. Ronskina neitinä hän tunkeutui sisään mökkiin - mikä ei toki ollut vaikeaa, koska julkisena tilana metsämajan ovet olivat tietenkin auki - ja katseli ympärilleen. Sisustuksesta hän ei olisi mitenkään osannut päätellä olevansa karhujen talossa, olihan hän perehtynyt ainoastaan uusskandinaavisiin, funktionalistisiin ja innovatiivisiin interiööriratkaisuihin. Kultakutri tuli istuneeksi kolmella erilaisella tuolilla, maistaneeksi ruokaa kolmesta astiasta ja yrittäneeksi nukkumista kahdella sängyllä, kunnes hän löysi mukavan pienen pedin ja jäi siihen koisimaan. Mainittakoon lyhyesti, ettei Kultakutri ollut järin vaikuttunut huonekaluista, ruoasta, kattauksesta tai ylipäätään mistään, mutta hänelle ilmaiset tai edulliset huvit kelpasivat kyllä.
Kultakutrin nukkuessa kolme karhua palasivat toisella kampuksella olleilta luennoiltaan, joita he joutuivat opetusvelvollisuutensa takia pitämään. Kertoja huomauttaa tässä vaiheessa, että kolme karhua muodostivat akateemisen ydinperheen. Isäkarhu oli yliopiston lehtori, joka turhaan oli vuosikausia tavoitellut professuuria tai edes jotakin muuta hienolta kalskahtavaa virkanimikettä. Äitikarhu oli tutkijatohtori ties kuinka monetta armovuotta, ja pikkukarhu oli jatko-opiskelija, joka oli onnistunut hankkimaan itselleen muutamia opetettavia kursseja.
Väsyneet karhut halusivat istahtaa hetkeksi suosikki-istuimilleen. Mutta voi!
- Kuka on jälleen kerran asettanut hakemukseni alimmaiseksi ja valinnut vähemmän pätevän kollegan istumaan minun tuolilleni?, ärjäisi isäkarhu.
- Kuka on asettanut työryhmän pohtimaan istumista minun tuolilleni ja siten saattanut tutkimustyöläisen ja tieteen tekijän ammatilliset oikeuteni vaakalaudalle?, vingahti äitikarhu hädissään.
- Kuka on piilottanut tuolini jouduttaakseen minun lopullista valmistumistani?, niiskutti pikkukarhu ja etsi kokoontaitettavaa pilkkijakkaraansa, jonka Kultakutri oli joitakin toveja aiemmin siirtänyt toiseen huoneeseen.
Karhuperhe piti pikaisen ruoanlaitoskokouksen ja saavutti konsensuksen siitä, että kunkin verensokeri oli liian alhaalla ja että olo paranisi varmasti syömällä jotakin. Päätettiin yksimielisesti olla odottamatta ruoan valmistamista ja mieluummin nauttia tähteitä, jotta vatsantäytettä saataisiin mahdollisimman nopeasti. Karhut siirtyivät keittiöön. Mutta voi (tai ruokaan viitatessa vähärasvainen, terveysvaikutteinen kasvirasvamargariini)!
- Kuka on jättänyt ilmoittamatta, että henkilökunnan ruokalan erikoisannos on tältä päivältä loppu?, murisi isäkarhu.
- Kuka on siirtänyt edullisen ja erityisruokavaliooni sopivan, lähes ravintolaruokatasoisen yliopistoruokala-annokseni muiden ruoka-aineiden joukkoon ja siten melkein aiheuttanut minulle anafylaktisen sokin?, vinkui moniallerginen äitikarhu - ei onneksi kuitenkaan allergisen reaktion takia, vaan ainoastaan tuohtumustaan.
- Kuka on sorkkinut valtion ateriatuen piiriin kuulumattoman, mutta kuitenkin ylioppilaskuntien tavallisesti tukeman jatko-opiskelijalounaani hintaa?, itki pikkukarhu, eikä voinut syödä ruokaansa, koska sen hinta tuntui yhtäkkiä liian suurelta.
Kiukkuiset ja nälkäiset karhut päättivät yksissä tuumin mennä päiväunille. Nälän ja väsymyksen sokaisemat karhut eivät makuualkoviin astuessaan huomanneet Kultakutrin edelleen torkkuvan takimmaisessa sängyssä. Niinpä tarinan jännitys saadaan säilytettyä loppuun saakka.
- Kuka on antanut palautetta vaikuttavalta näyttävästä ja tieteellisesti uskottavasta sängystäni?, ärisi isäkarhu.
- Kuka on sekoittanut huolellisesti valmistelemani ja pitkään suunnittelemani nukkumapaikan, jolle olin rakentanut vakuuttavan tieteellisen viitekehyksen ja löytänyt sopivan tilan tutkimuskentältä?, tuskaili äitikarhu.
- Kuka mokoma nukkuu parhaillaankin MINUN sängyssäni, johon oli kaikkein helpoin kiivetä?, kiljahti pikkukarhu.
Kultakutri heräsi tähän kiljaisuun ja tokaisi ylimielisesti:
- Menkää kuulkaa lakkoon, jos teitä niin ärsyttää. Minulla on kyllä varaa maksaa koulutuksestani, enkä olisi muutenkaan jäänyt tänne periferiaan.
Sanottuaan tämän Kultakutri marssi nenä pystyssä ja kapinallisin mielin pois karhujen tönöstä takaisin kotiinsa, jossa pappa betalar allt.
Karhut jäivät ihmettelemään suut ymmyrkäisinä.
- Mitä ihmettä tuo prinsessa horisi? Miksi hänen pitäisi maksaa koulutuksestaan? Tuhannen euron lukukausimaksuhan oli vain yksi valmistelevan työryhmän ehdotuksista, isäkarhu mietti.
- Kas tuossapa on minulle uusi tutkimusaihe! Voisinkin tutkia nuorten aikuisten puutteellista sisälukutaitoa ja luetunymmärtämistä ja sitä, kuinka vertaisvouhkaus vaikuttaa sanoman sisäistämiseen, innostui äitikarhu.
- Pyh ja pah. Taidan varoiksi ryhtyä rakentamaan mielenosoituskylttiä, jos kuitenkin menisimme lakkoon, tuhisi pikkukarhu.
lauantai 27. helmikuuta 2010
Viitonen
Henkilö H seisoo linikkapysäkillä. Hän ei tiedä, odottaisiko linikkaa vai kyllästymistään odottamiseen. Jos sittenkin kävelisi. Siten saattaisi päästä nopeammin perille.
Henkilö H tuijottaa kävelytietä. Pysäkillä seisoo toinenkin ihminen, joka on niin ikään syventynyt meditatiiviseen eteenpäin tuijotukseen. Ohi ajaa joukkio pyöräilijöitä. Pyöräilijöitten aiheuttamassa ilmavirrassa näkökenttään pyörii viiden euron seteli. Viitonen heittää vielä muutaman voltin ja pysähtyy pysäkin eteen.
Henkilö H poimii setelin ja astuu takaisin pysäkin suojiin pidellen seteliä kädessään kuin mainosta. Hän näyttää lappusta pysäkillä seisovalle toiselle ihmiselle ja sanoo: - Viitonen.
- Joo, mä huomasin kanssa, sanoo pysäkillä seisova.
- Jos sinulla on antaa vaihdossa 2,50, voimme panna saaliin puoliksi.
- Ehehehei mulla oo.
- Eihän tämä sinun ollut?
- Ootas... Ei se. Kai.
- No, sitten minä tienasin linikkarahat, Henkilö H sanoo voitonriemuisena.
Henkilö H tuijottaa kävelytietä. Pysäkillä seisoo toinenkin ihminen, joka on niin ikään syventynyt meditatiiviseen eteenpäin tuijotukseen. Ohi ajaa joukkio pyöräilijöitä. Pyöräilijöitten aiheuttamassa ilmavirrassa näkökenttään pyörii viiden euron seteli. Viitonen heittää vielä muutaman voltin ja pysähtyy pysäkin eteen.
Henkilö H poimii setelin ja astuu takaisin pysäkin suojiin pidellen seteliä kädessään kuin mainosta. Hän näyttää lappusta pysäkillä seisovalle toiselle ihmiselle ja sanoo: - Viitonen.
- Joo, mä huomasin kanssa, sanoo pysäkillä seisova.
- Jos sinulla on antaa vaihdossa 2,50, voimme panna saaliin puoliksi.
- Ehehehei mulla oo.
- Eihän tämä sinun ollut?
- Ootas... Ei se. Kai.
- No, sitten minä tienasin linikkarahat, Henkilö H sanoo voitonriemuisena.
tiistai 23. helmikuuta 2010
Meitä on moneen junaan
Meitä on moneen junaan,
koska jos ensimmäiset junat kulkisivat ajallaan
useimmat pääsisivät niitten matkaan
eivätkä joutuisi jäämään tuntikausiksi odottamaan
korvaavaa vuoroa
tai mitä tahansa liikkuvaa
kulkupeliä, jolla
olisi edes jonkinlainen mahdollisuus päästä jokseenkin sinne, minne on menossa.
Meitä on moneen junaan.
Meitä on niin paljon, että riittää linikoihinkin, henkilöautoihin, takseihin, paatteihin ja jopa lentokoneisiin.
koska jos ensimmäiset junat kulkisivat ajallaan
useimmat pääsisivät niitten matkaan
eivätkä joutuisi jäämään tuntikausiksi odottamaan
korvaavaa vuoroa
tai mitä tahansa liikkuvaa
kulkupeliä, jolla
olisi edes jonkinlainen mahdollisuus päästä jokseenkin sinne, minne on menossa.
Meitä on moneen junaan.
Meitä on niin paljon, että riittää linikoihinkin, henkilöautoihin, takseihin, paatteihin ja jopa lentokoneisiin.
maanantai 8. helmikuuta 2010
Kyllä kannatti laskeutua puusta.
Silläkin uhalla, että tämä blogi alkaa muistuttaa diskurssianalyysin materiaalikokoelmaa, kirjoitan taas eräästä keskustelusta. Kiitoksia vinkistä uskolliselle lukijalleni E:lle!
Olin taannoin asioimassa paikallisessa äänitallenneliike Z:ssa (nimi muutettu). Pengoin levyjä kohtalaisen kauan. Myyntitiskin takana hääräsi kaksi myyjää, mutta juuri kun astuin askelen kassaa kohti, molemmat myyjät löysivät äkkiä selkänsä takaa jonkin kiireellistä järjestelyä vaativan tehtävän. Asetettuani haluamani levyn pöydälle (kops!), odotettuani hetken, vaihdettuani asentoani (KOPS!), odotettuani pitemmän hetken, yskäistyäni merkitsevästi (KRHM!) ja odotettuani ikuisuudelta tuntuvan ajan reippaampi myyjistä kääntyi tiskiä kohti. Toinen oli ryhtynyt tuijottamaan sivussa olevan tietokoneen näyttöä niin intensiivisesti, että hänen täytyi olla joko erittäin likinäköinen tai yhdistetty tietokoneeseen näkymättömillä aivosähkökäyräkaapeleilla, tai sitten hän yritti laskea, montako pikseliä on Arial-fontin a-kirjaimessa, kun fontin koko on 12.
Seuraa hämärästi litteroitu keskustelu. Kaarisulkeissa on tutkijan tulkintoja repliikkien funktioista. Hakasulkeissa on muita kommentteja ja huomautuksia. Kursivoidut kohdat kuvaavat tapahtumia.
Reippaampi myyjä: - Ã. (Äännähdys lienee tulkittavissa tervehdykseksi.)
HH: - Hei. Ostaisin tämän levyn. [Varmuuden vuoksi osoittaa haluamaansa levyä, koska myyntitiskillä lojuu useita äänitallenteita.] [Muuten repliikki on typerähkö.]
Reippaampi myyjä: - ... [Avaa suunsa puoliksi, mutta sulkee sen ja avaa sen sijaan levykotelon.] Ã. Täälleio'llevyysisäl. [Levyttömyyden ei pitäisi olla mikään yllätys myyntiliikkeessä, jossa suurin osa esillä olevista koteloista on tyhjiä levyjen ollessa säilössä myyntitiskin alla ja takana.] (Kenties myyjän tarkoitus oli vain ilmaista työtoverilleen, että hän voisi auttaa jotenkin.) [Alkavat etsiä levyä.]
Toinen myyjä: - Mikäseo'. (Tarkoituksena on etsintöjen edetessä varmistaa, mitä tulisi löytää.)
Reippaampi myyjä: - Veits Tom. [Näyttää levykoteloa. Jatkavat etsintöjä.]
Toinen myyjä: Tos. ('Tuossa.') [Ojentaa levyn.]
Reippaampi myyjä: Tos. ('Kiitos.') [Ottaa levyn.]
[Seuraa muutamia kaupallisia toimenpiteitä, joiden seurauksena kotelo levyineen vaihtaa omistajaa ilman, että myyjä vaihtaa silmäystäkään asiakkaan kanssa.]
Keskustelun kirjaamista ei ole tarpeen jatkaa pidemmälle, kun ihmiskunnan puheviestinnällisen ylpeyden, ns. palvelevan äänitallenneliikkeen myyjien käyttämän diskurssin nerous on tullut todistetuksi.
Kuinka hienoa: sama äännejono, tos, merkitsee tässä diskurssissa sekä 'tuossa' että 'kiitos'. Kertakaikkisen upeaa! Mitenköhän pitkiä keskusteluja nämä myyjät pystyvät käymään näiden muutaman äänteen avuin? Kas tässäpä tutkimuskysymys.
Jk. Ymmärrän toki ja tiedän varsin hyvin, että tässä ns. palvelevassa myyntiliikkeessä saa myös ns. palvelua, jos kysyy jotakin. Jos ei kysy mitään vaan käyttää pelkkiä interjektioita ja väitelauseita, ei kannata odottaa muuta takaisin.
Olin taannoin asioimassa paikallisessa äänitallenneliike Z:ssa (nimi muutettu). Pengoin levyjä kohtalaisen kauan. Myyntitiskin takana hääräsi kaksi myyjää, mutta juuri kun astuin askelen kassaa kohti, molemmat myyjät löysivät äkkiä selkänsä takaa jonkin kiireellistä järjestelyä vaativan tehtävän. Asetettuani haluamani levyn pöydälle (kops!), odotettuani hetken, vaihdettuani asentoani (KOPS!), odotettuani pitemmän hetken, yskäistyäni merkitsevästi (KRHM!) ja odotettuani ikuisuudelta tuntuvan ajan reippaampi myyjistä kääntyi tiskiä kohti. Toinen oli ryhtynyt tuijottamaan sivussa olevan tietokoneen näyttöä niin intensiivisesti, että hänen täytyi olla joko erittäin likinäköinen tai yhdistetty tietokoneeseen näkymättömillä aivosähkökäyräkaapeleilla, tai sitten hän yritti laskea, montako pikseliä on Arial-fontin a-kirjaimessa, kun fontin koko on 12.
Seuraa hämärästi litteroitu keskustelu. Kaarisulkeissa on tutkijan tulkintoja repliikkien funktioista. Hakasulkeissa on muita kommentteja ja huomautuksia. Kursivoidut kohdat kuvaavat tapahtumia.
Reippaampi myyjä: - Ã. (Äännähdys lienee tulkittavissa tervehdykseksi.)
HH: - Hei. Ostaisin tämän levyn. [Varmuuden vuoksi osoittaa haluamaansa levyä, koska myyntitiskillä lojuu useita äänitallenteita.] [Muuten repliikki on typerähkö.]
Reippaampi myyjä: - ... [Avaa suunsa puoliksi, mutta sulkee sen ja avaa sen sijaan levykotelon.] Ã. Täälleio'llevyysisäl. [Levyttömyyden ei pitäisi olla mikään yllätys myyntiliikkeessä, jossa suurin osa esillä olevista koteloista on tyhjiä levyjen ollessa säilössä myyntitiskin alla ja takana.] (Kenties myyjän tarkoitus oli vain ilmaista työtoverilleen, että hän voisi auttaa jotenkin.) [Alkavat etsiä levyä.]
Toinen myyjä: - Mikäseo'. (Tarkoituksena on etsintöjen edetessä varmistaa, mitä tulisi löytää.)
Reippaampi myyjä: - Veits Tom. [Näyttää levykoteloa. Jatkavat etsintöjä.]
Toinen myyjä: Tos. ('Tuossa.') [Ojentaa levyn.]
Reippaampi myyjä: Tos. ('Kiitos.') [Ottaa levyn.]
[Seuraa muutamia kaupallisia toimenpiteitä, joiden seurauksena kotelo levyineen vaihtaa omistajaa ilman, että myyjä vaihtaa silmäystäkään asiakkaan kanssa.]
Keskustelun kirjaamista ei ole tarpeen jatkaa pidemmälle, kun ihmiskunnan puheviestinnällisen ylpeyden, ns. palvelevan äänitallenneliikkeen myyjien käyttämän diskurssin nerous on tullut todistetuksi.
Kuinka hienoa: sama äännejono, tos, merkitsee tässä diskurssissa sekä 'tuossa' että 'kiitos'. Kertakaikkisen upeaa! Mitenköhän pitkiä keskusteluja nämä myyjät pystyvät käymään näiden muutaman äänteen avuin? Kas tässäpä tutkimuskysymys.
Jk. Ymmärrän toki ja tiedän varsin hyvin, että tässä ns. palvelevassa myyntiliikkeessä saa myös ns. palvelua, jos kysyy jotakin. Jos ei kysy mitään vaan käyttää pelkkiä interjektioita ja väitelauseita, ei kannata odottaa muuta takaisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
