Kulttuurielämys päivässä pitää lääkärin loitolla

Haluaisitko kaksi tai kolme ylimääräistä elinvuotta? Jos Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta on uskominen, kulttuurin harrastaminen ja sosiaalinen osallistuminen pidentävät ikää tehokkaammin kuin liikunta, laihduttaminen tai tupakoinnin lopettaminen.

Kulttuurielämysten elähdyttävästä vaikutuksesta on kirjoitettu jo pitkään. Viimeksi Helsingin Sanomat (19.9.2010) puolusti ”kulttuuritanttoja” – siis niitä keski-iän ylittäneitä ja iäkkäitä naisia, jotka täyttävät konserttisalit ja teatteritalot. Nämä reippaat ja aktiiviset vanhat rouvat ovat kulttuurin suurkuluttajia. Kuten mikä tahansa asian suurkulutus, kulttuurinkin ahmiminen näkyy naamassa: kulttuuritantat ovat iloisen ja hyvinvoivan näköisiä ja innostuvat herkästi uusista asioista.

Uskon vakaasti, että kulttuurielämys päivässä pitää lääkärin loitolla. Kulttuurielämykset parantavat oloa sekä henkisesti että fyysisesti. Stressi vähenee, immuunijärjestelmä paranee ja mieli piristyy. Uusista nähdyistä ja kuulluista asioista kumpuava innostus auttaa jaksamaan arjen haasteita. Kulttuuri auttaa niin ikään selviämään syksyn pimeydestä.

Kulttuurikokemuksissa on kyse paitsi elämyksistä, myös sosiaalisuudesta. Yksinäinenkin ihminen voi tuntea kuuluvansa joukkoon ollessaan yleisössä. Jaettu kokemus yhdistää ja tarjoaa puheenaiheita esimerkiksi oopperan vessajonossa, mikä saattaa aiheuttaa jopa uusien ystävyyssuhteiden syntymistä. Rockfestareilla kävijät tietävät varmasti, miltä tuntuu pomppia lempibändin keikalla eturivissä muiden fanien kera. Kulttuurikokemuksista saa paljon enemmän irti, kun ne pääsee jakamaan jonkun kanssa.

Joskus kokemuksesta puhuminen on lähes välttämätöntä. Erityisesti lapsille on tärkeää, että esimerkiksi elokuvissa nähdyistä ahdistavista asioista voi keskustella jonkun aikuisen kanssa. Mutta sattuu niitä ahdistavia esityksiä eteen vanhemmillekin. Viimeksi, kun kävin katsomassa yliopistomme ylioppilasteatterin esityksen, se oli niin ahdistava, että näytelmän jälkeen oli fyysisestikin paha olo. Onneksi mukanani oli ystävä, jonka kanssa saatoin puida näkemääni. Vältyin painajaisilta, ja nyt en enää edes tarkkaan muista, mikä näytelmässä oli niin kamalaa.

Eivät kaikki kulttuurielämykset sentään ole hienoja ja mieltä ylentäviä. Mutta mitäpä siitä – huonot ja ikävätkin elämykset lähentävät kokijoitaan. Äitini jaksaa aina muistella teatteriesitystä, jonka hän näki kymmeniä vuosia sitten. Esitys oli hänen mielestään niin huono, että hän ja seuralaisensa – isäni – karkasivat teatterista väliajalla. Ja kuten arvata saattaa, juuri tämä teatteri-ilta on jäänyt vanhemmilleni lähtemättömästi mieleen.

Kulttuuripalvelut eivät ole pelkästään tanttojen heiniä. Nuorten kannattaa nauttia niin paljon taide-elämyksiä kuin mahdollista, koska se lysti on paitsi terveellistä, myös edullista tai joskus jopa ilmaista. Nuorille ja opiskelijoille on tarjolla monenlaisia alennuksia pääsylipuista. Ota siis mummo, kummi tai toveri mukaan, nauttikaa kulttuurista hyvässä seurassa ja pidentäkää samalla elämäänne.

Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on paljasjalkainen mäntsäläläinen, ties kuinka monennen polven järjestöihminen, kätevä emäntä, tarkkakorvainen musiikinharrastaja ja päättäväinen äidinkielenopettajaopiskelija Jyväskylän yliopistossa. 

Kolumni on julkaistu Nuori Keskusta -lehden numerossa 3/2010 lokakuussa.

KVATgical Mystery Tour

Oletko nähnyt The Beatles -yhtyeen elokuvan Magical Mystery Tour (1967)?
Ei sen mitään, en minäkään. Bändin muut filmit olen kyllä nähnyt, mutta tätä psykedeelistä sekoilua olen nähnyt vain katkelmina YouTubesta. Tietoni elokuvasta perustuvat siis filmipätkiin, kuulopuheisiin, parodiaversioihin ja kaikkeen, mitä olen Beatles-historiankirjoista lukenut.

Eli pystyn siis tavallisen yliopisto-opiskelijan tapaan ilmaisemaan luontevasti tietoni asiasta, jota en varsinaisesti tunne ja johon olen tutustunut vain viittausten kautta.

The Beatles halusi menestyneiden Help!- ja Hard Day's Night -elokuviensa jälkeen tehdä rainan, jossa ei olisi varsinaista käsikirjoitusta ja johon tuotantotiimi ei sanelisi juonenkäänteitä. Samalla tehtiin levy. Beatlet keksivät pyytää mukaansa sekalaisen joukkion taiteilijoita, ystäviä, serkun kaiman kummeja ja muita riittävän eksentrisiä ihmisiä, sulloivat heidät linja-autoon ja lähtivät mysteerimatkalle. Väki juoksi pitkin nummia, ja Paul pukeutui mursuksi (tai niin John ainakin väitti jälkeenpäin). Pieneen telttaan mahtui melkein sata ihmistä, mutta teltta olikin vain maanalaisen piilopaikan sisäänkäynnin peittona, ja maan alla esiintyi Bonzo Dog Doo-Dah Band. Lentävää sirkusta muistuttava elokuva on sekainen ja absurdi.

Asiaan.

Kortepohjan ylioppilaskylä on varsin maaginen ja mystinen paikka. Jokin ihmeellinen voima vetää väkeä Kylään vuodesta toiseen. Kortepohjaan muuttaessa ei oikein tiedä, millainen ympäristö odottaa. Tänne tullaan vähän kuin mysteerimatkalle. Kämppäkaverit, naapurit ja muut elämää värittävät kyläläistoveritkin saattavat olla ihan keitä sattuu. Ehkä juuri tämä sattumanvaraisuus viehättää asukkaita. Minua ainakin.

Tänä syksynä Kortepohjan vapaa-aikatoimikunta KVAT järjestää pitkään ja hartaasti suunnittelemansa tapahtuman KVATgical Mystery Tourin. Tämä Kvatin oma mysteerimatka on jännittävä kierros, johon liittyy hippilinja-auto, lievästi psykedeelistä ja progressiivista sekä hymyilyttävä yhteisöllisyyden kokemus. Mukana saattaa olla ihan keitä vain ja matka saattaa kiertää melkein mistä vain. Vain yksi on varmaa: tulossa on jotakin ainutlaatuista ja yllättävää. Nyt kannattaa uskaltaa lähteä mukaan matkaan, vaikka ei tiedä, mitä tapahtuu. Vähän niin kuin aina Kylään tullessa.

The KVATgical Mystery Tour is waiting to take you away!

Heli Hämäläinen
Kirjoittaja on Kvatin puheenjohtaja.

Puheenjohtajan kirje on ilmestynyt Kylähullu-lehdessä syyskuussa 2010.

Ja nyt lintu jäähtyy

Olen lukenut viime aikoina jonkin verran käyttäytymispsykologiaa ja erityispedagogiikkaa. Mieleen on jäänyt ainakin se, että kaikki ihmiset tekevät keskimäärin mieluummin mukavia asioita kuin ikäviä. Käyttäytyminen toistaa usein sellaisia kaavoja, jotka johtavat kivojen asioiden tekemiseen mieluummin kuin tylsään puurtamiseen.

Mietiskelinpä vain, mitä mahtaa pakoilla ihminen, joka ryhtyy kaikessa kiireessä väsäämään uutta blogia.

Joka tapauksessa nyt on avattu uusi, ruoanlaittoon keskittyvä blogi Lintu jäähtyy. Vakoilkaa sieltä lisää.

Kertakäyttökamaa

Vaatteet luokitellaan yleensä kestokulutushyödykkeiksi. Kun tarvitaan uusi paita, hankitaan uusi paita, ja sillä selvä. Ei tarvitse varautua siihen, että pusero saattaa rikkoutua ylle puettaessa.
Paidat ja muutkin vaatteet kestävät helposti sukupolvelta toiselle. Mutta onko kukaan saanut perinnöksi ehjiä sukkahousuja?

Sukkahousut ovat lähestulkoon ainoa tuote, mitä joutuu hankkimaan kerralla useampia. Niillä kun on ikävä taipumus rikkoutua juuri pahimmalla hetkellä. Sukkahousuja ei kai ole edes suunniteltu kestämään.
Kyykistyttäessä saumat ratkeavat - tuttua. Juhlapaikan vanhasta tuolista töröttää tikku, joka repäisee sukkahousuihin silmäpaon - tuttua. Kiireessä pitää vaihtaa uudet sukkahousut ylle, ja kuuluu vain krats - tuttua.
Nämä kertakäyttövermeet rikkoutuvat yhtä helposti, olivat ne sitten euron ostos lähikaupasta tai usean kymmenen euron investointi merkkiliikkeestä.
Ei liene ihme, että lehtien niksipalstat pursuavat sukkahousuniksejä. Onhan taloudestaan tarkkojen emäntien ollut pakko keksiä jotakin käyttöä enemmän tai vähemmän rikkinäisille sukkahousuille.

Kärjistäen sanottuna näistä kärkivahvikkeellisista alusvaateystävistämme on tullut yhteiskunnan vihollinen.
Kuinka monia työtunteja tuhlautuu siihen, että sukkahousut eivät aamulla suostu venymään jalkaa, ja ruokatunnilla on juostava kauppaan hankkimaan vähintään kahdet uudet housut?
Kuinka paljon töihin keskittymistä haittaa se, että täytyy sivusilmällä vilkuilla, onko silmäpako alkanut purkautua?
Kuinka valtavaa turhautumista kansalaisissa aiheuttaa valuvien, kireiden, joustamattomien, vääränväristen, väärällä tavalla kiiltävien tai kainaloihin asti ylettyvien sukkahousujen käyttö?

Sukkahousuongelmat ovat yleisiä ja yhtäläisiä. Ne ovat niitä harvoja, joita manataan yhtä lailla niin yhteiskunnan matalimmilla kuin korkeimmilla paikoilla.
Mitä pitäisi tehdä? Tulisiko sukkahousut kasata roviolle ja tuikata tuleen, niin kuin naisten vapautusliikkeen sanotaan 1960-luvun lopulla tehneen rintaliiveille? Pitäisikö huutaa emansipaation hengessä, että nyt riittää sukkahousujalkaisten sorto?
Rovio on pois suljettu vaihtoehto. Tekokuituisina sukkahousut aiheuttaisivat palaessaan ties minkälaisia päästöjä.
Ne eivät myöskään taatusti maadu, mikä tekee niistä lähes ongelmajätettä. Ydinjätteestäkin on helpompi päästä eroon kuin rikkinäisistä sukkahousuista.

Vaadin, että ostamani tuote kestää. Haluan, että voin käyttää hankkimaani vaatetta useammin kuin kerran, ja että voin pukea ja riisua sitä mieleni mukaan.
En tahdo olla kertakäyttökamppeiden suurkuluttaja. Enkä varmasti ole näine toiveineni yksin.


Kolumni on ilmestynyt Suomenmaa-lehdessä torstaina 12. elokuuta 2010.

Kansanliike tarvitsee lauluja

Keskustalla on paljon hyvää, mutta yksi puuttuu. Nimittäin puolueen oma lauluperinne.
Kuinka hienoa olisikaan suurin joukoin laulaa innostavia ja mieltä ylentäviä lauluja alkiolaisesta sivistysaatteesta, maaseudun tulevaisuudesta, yrittämisestä ja alueellisesta tasa-arvosta.
Laulujen kautta ajatukset ja tunteet välittyvät aivan eri tavoin kuin "pelkkänä" tekstinä tai puheena.

Vasemmistoryhmillä lauluperinne on aina ollut vahva. Agitaatiomusiikki saavutti taiteellisen huippunsa 1970-luvulla Agit-Propin kvartetin ja KOM-teatterin laulujen myötä.
Nykyään monien kotimaisten rap-artistien kappaleet ovat yhteiskunnallisia kannanottoja. Ja onhan SKP:llä hihassaan ässä, Kari Peitsamo, joka on Suomen tuotteliaimpia ellei jopa tuotteliain muusikko.
Vasemmistolaulujen syntymisestä on kiittäminen työväenrunoilijoita. Säveltäjiä kyllä yleensä löytyy, kun vain on hyviä tekstejä laulujen pohjaksi.

Siksi ihmettelenkin, missä ovat keskustan poliittiset laulut, kun jo Santeri Alkion kirjoituksia voisi säveltää usean nuottikirjallisen verran.
Puolueessa on musiikillisia monilahjakkuuksia, kuten Mikko Alatalo. Hänen kappaleistaan voi kuulla keskustavaikutteita. Aatteellisia laulelmia voisi syntyä myös Rainer Frimanilta, joka kirjoittaa Suomenmaahan erinomaisia kolumneja.
Puolueväestä lähtee myös ääntä, onhan taitavia laulajia ministeritasolla saakka, puhumattakaan Lahdessa debytoineista laulavista Kertuista.

Keskustassa on hyvin hoksattu hyödyntää maakuntalauluja musiikillisen tyhjiön täyttäjiksi. Maakuntalaulut ovat sekä tuttuja että juhlavia. Aluenäkökulmakin on niissä erinomaisesti edustettuna.
Nälkämaan laulu on jo ehtinyt muodustua keskustan tunnussävelmäksi.
Lahden puoluekokouksessa oli suuren maailman tuntua, kun yhä uudestaan soitettiin katkelmaa Kainuun maakuntalaulusta. Enkä varmasti ollut ainoa, jonka päähän kyseinen pätkä jäi soimaan viikkokausiksi.
Kun keskustalaisten ilo on ylimmillään, joku seurueesta haluaa aina ryhtyä laulamaan Nälkämaan laulua. Tunnelmankohottajana se on loistelias mutta ilonpitotarkoituksiin synkähkö. Siksi kaipaisin keskustalle piristävämpiä sävellyksiä.

Eduskuntavaalikampanjaa voisi mainiosti käydä laulamalla. Tarttuva mainoskappale on varmasti parhaita keinoja saada vaikkapa vaaliteemat jäämään pysyvästi mieleen.
Taannoisen ydinvoimaäänestyksen aikaan päässäni junnasi vihreiden tekemä, lähinnä kokoomusta ivaava Iloinen ydinvoimalaulu. Tämä tarttuva rallatus ei vain lähtenyt mielestä. Siitä pisteet mainosmaakareille.
Kaikkein mieluiten haluaisin hyräillä keskustalaisia lauluja. Mutta kuka niitä tekisi?


Kolumni on ilmestynyt Suomenmaa-lehdessä torstaina 5. elokuuta 2010.