Levyarvostelu ja hymni ystäville

Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet: Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Timmion Records

Unohda rakkaus, veisaa hymni ystäville

Yona & Orkesteri liikkuvat pilvet leijuu jossakin Itä-Euroopan yllä irrallaan aikakausista. Yhtyeen kolmas albumi Vaikka tekee kipeää, ei haittaa voisi olla kotoisin melkein mistä ajasta ja paikasta tahansa. Erinomaisesti yhteen pelaava orkesteri soittaa räpillä maustettua iskelmähenkistä uuskansanmusiikkiaan juuri niin kuin haluaa eikä kumartele rokkipoliiseille. Juuri tämä tinkimätön asenne tekee kiinnostavaksi yhtyeen ja sen nokkanaisen Yonan eli Johanna Louhivuoren.

Levyn kantavana teemana on ihmissuhteen päättymisestä selviäminen. Tekstien urbaania metsäläisyyttä hehkuviin luontokielikuviin on helppo samaistua. Sanoituksissa on samanlaista huolettomuutta kuin Yonan laulutyylissä. Aivan kuin teksti soljuisi laulajan suusta improvisoituna kaikkine erikoisine murresanoineen ja päällekkäisilmauksineen ("jälleen taas").

Sovituksissa hyödynnetään koko orkesterin virtuositeettia. Erityisen pirteältä kuulostaa helkkyvä harppu, joka säestää esimerkiksi Elämän luonteen puhelaulua. Kamarimusiikkijousien välissä kuullaan vakavia tangoja. Kaiken kansallisromantiikan keskellä yllättävin veto on balkanilaishenkinen Panssarivaunu, jota ei kuulemisen jälkeen todellakaan saa "mielestä pois haihtumaan".

Levyn päättävä nimikappale assosioituu mertarantaiseen jääkiekkohokemaan. Tämä sydämen sulattava virsimäinen hymni on kansilehden mukaan omistettu ystäville, ja se lauletaankin yhdessä. Lopun solistinen falsettiujelluslaulu johdattaa ihmissuhdesurusta uuden luottamuksen ja uskon alkuun.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä lokakuussa 2012.

Levyarvostelu niille, jotka vihaavat neuvoja

Kerkko Koskinen Kollektiivi: Kerkko Koskinen Kollektiivi

Johanna Kustannus, 2012

Niille, jotka vihaavat neuvoja

Kerkko Koskinen Kollektiivi jättää kuulijan nälkäiseksi kuin pussillinen irtokarkkeja. Ensin luulee vetäneensä överit kaikesta runsaudesta ja saaneensa viikon annoksen energiaa, mutta pian pitää taas aloittaa kierros alusta.

Kollektiivin albumissa on 36 minuuttia nerokkaasti sovitettua laulelmamusiikkia. Samettiääniset Vuokko Hovatta, Paula Vesala ja Manna sekä tehokas Kuopion nuorisokuoro pelaavat hyvin yhteen. Kollektiivissa riittää taidokasta porukkaa, mutta joukon tähti ja persoonallisin laulaja on kuitenkin Kerkko Koskinen itse. Hänen osuutensa muodostavat jännitteisiä dialogeja naisten kanssa.

Omaperäiset orkestroinnit on lastattu niin täyteen yksityiskohtaista kuunneltavaa, että korva tarttuu herkemmin suuriin linjoihin. Niitä rakentaa mahtavan Eeva Koivusalon basso, joka on tuttu Koskisen soololaululevyiltä.

Fragmentaariset tekstit yhdistettynä voimakkaan kuvalliseen musiikkiin antavat tilaa kuulijan mielikuvitukselle. Toisaalta ne pakottavat etsimään yhtäläisyyksiä ja muodostamaan irtokarkkivalikoimasta kokonaisuuden. Sanoituksissa kartoitetaan kuolemia ja olemassaolon rajoja – ja arkipäiväistä särkylääkkeen saatavuutta, kuten chydeniaanisessa rallissa Vuodet. Teemoina toistuvat passiivinen kapinointi ja neuvot, joita saadaan isoäidiltä ja tuttavilta. Hurjinta kapinointia on tietenkin olla kuuntelematta neuvoja.

Siksi en neuvo, vaan toivon, että kuulisimme maestro Koskiselta seuraavaksi oopperaa tai operettia: lisää kehittelyjaksoja ja vielä massiivisempaa tulkintaa. Olisikohan Puna-armeijan kuorosta yhteistyökumppaniksi? Jäämme nälkäisinä odottamaan seuraavia makupaloja.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä syyskuussa 2012.

Toistuvuuden kiintoisuus

Kun olin lapsi ja oppinut lukemaan, lainasin kirjastosta aina samoja kirjoja. Kun lainasin Rasmus Nalleja, lainasin samat sarjakuvat, jotka olivat jo kotona. Kun löysin jonkin kiinnostavan tietokirjan, lainasin sen uudelleen ja uudelleen. Suosikkejani oli Kristin Dahlin ja Sven Nordqvistin Hauskaa matematiikkaa.

Tiettyjen tietokirjojen jatkuvassa ja toistuvassa lukemisessa oli se hyvä puoli, että opin niitten sisällöt melkoisen hyvin. Hahmotan edelleen matemaattisia ilmiöitä siten kuin ne esitettiin Hauskassa matematiikassa. Ei kovin tieteellistä, ei, mutta varsin opettavaista. Toisto opetti todella tehokkaasti.

Fraktaalien John Lennon, Mandelbrotin joukko.

Tietoinenkin toisto on kiinnostavaa, mutta yllättävät toistumiset ne vasta kiehtovat. Fraktaalit (esim. kuvassa näkyvä musteläiskä) näyttävät samalta tai samankaltaisilta, katsoi niitä millaisella tarkkuudella hyvänsä. Pienen piperryksen joukosta on löydettävissä loputtomasti toistoa.

Kuinka jännittävää onkaan huomata, että tietyistä tapahtumaketjuista tai kirjallisista teemoista tai nimistä tai käyttäytymismalleista tai muoti-ilmiöistä tai mistä vaan löytyy pieniä, ketjuttuvia samankaltaisuuksia. Pienet yllättävät toistumiset keikauttavat todennäköisyydet päälaelleen. Vai mikä on esimerkiksi sen todennäköisyys, että yhtenä päivänä päädyn aivan sattumalta ja tarkoituksettomasti selvittämään erään harvinaisen etunimen (Suomessa n. 30 kpl) alkuperää, ja seuraavana päivänä sattumanvaraisella luennolla satunnainen opettaja puhuu sattumalta juuri sen nimisestä henkilöstä?

Ähäkutti. Toiston merkityksisyys on subjektiivista. Kun olen ensin havainnut jonkin kiinnostavan seikan, kiinnitän siihen varmaan uudestaankin huomiota, kun se tupsahtaa eteeni. Samanlaisia ilmiöitä löytyy loputtomasti, kun vain katsoo riittävän tarkkaan. Yhtäkkiä vaaleita kiharapäitä näkyy joka nurkalla, tekstit vilisevät naurahtaa-verbiä, kavereille on ilmestynyt identtisiä silmälaseja ja Kerkko Koskisen Kollektiivin levyn sanoituksissa seurataan passiivisesti vierestä, kun asioita tapahtuu.

Ihmismieli halunnee hajaannuksen keskellä havaita kokonaisuuksia, yhteneväisyyksiä ja toistoja. Toisto on tuttua ja turvallista. Ja ärsyttävää vain Teletappien yhteydessä.

Tekemisen vaihtoehdot

Eräässä televisiosarjassa viisas vaimo neuvoi onnetonta miestään: "Puhumme aina siitä, mitä et halua tehdä. Sanopa, mitä oikeasti haluaisit tehdä."
Mies halusi kirjailijaksi.
"Selvä, tähdätään siihen ja tehdään se kunnolla."

Pitäisikö tehdä jotain?
Jotain pitäisi tehdä.
Tehdäpä jotain pitäisi.

Vaihtoehtoja on.

On asioita,
a) jotka on "pakko" tehdä
b) jotka kannattaisi tehdä
c) joitten tekemättä jättämisestä koituu harmia
d) joita joku muu haluaa minun tekevän
e) joita itse haluan tehdä
f) jotka kiinnostaisivat, mutta en ole varma, kuinka paljon
g) joita en ehdi tekemään
h) jotka olisivat hyväksi minulle
i) jotka olisivat hyväksi ympäristölle tai yhteisölle
j) joista olisi hyötyä myöhemmin
k) jotka voi tehdä, mutta jotka voisi tehdä paremmin, jos olisi iso porukka / fläppitaulu / parempi laitteisto / tms.
l) jotka olisi parasta jättää väliin
m) joitten tekemistä edellytetään jonkin tietyn päämäärän saavuttamiseksi
n) joitten tekeminen on hauskaa
o) joista saa esteettisiä tms. elämyksiä
p) jotka ovat moraalisesti arveluttavia tai eettisesti väärin
q) jotka ovat perusteltavissa taitavin tai vähemmän taidokkain sanakääntein
r) joihin liittyy oheistoimintoja
s) joitten merkitystä ei huomaa ennen kuin jokin on pielessä
t) jotka ovat vain korvaavaa tekemistä tai välttelyn välineitä
u) jotka ovat (turhia) tapoja
v) joista maksetaan ja joitten palkkiota ilman on hankalampaa
w) joita joku arvostettava henkilö suositteli kokeiltavaksi
x) jotka liittyvät kirahveihin
y) joita ei kai tarvitsisi pelätä
z) jotka parantaisivat unen laatua
å) joitten tekeminen todistaa jonkin oleellisen teorian oikeaksi
ä) joita on vaikea kääntää toiselle sivistyskielelle
ö) joita ei voi luokitella yksinkertaisesti.

Miksi kirjoittaa blogia?

Blogi on kummallinen asia. Se on kaikkea muuta kuin päiväkirja. Blogista oudon tekee se, että se on henkilökohtaisten pohdintojen esittämistä kasvottomalle yleisölle. Päiväkirjaan voi kenenkään estämättä kirjoittaa avoimesti asioistaan, ja mahdollinen yleisö saattaa lähinnä olla huonokäytöksisiä ihmisiä (esim. sisaruksia), jotka eivät osaa pitää näppejään erossa toisten henkilökohtaisista kirjoituksista. Yleisöä ei siis joko ole tai sitä ei periaatteessa tarvitse ottaa huomioon.

Eihän blogin yleisöä ei välttämättä tarvitse ottaa huomioon. Blogin kirjoittajalla taitaa kuitenkin olla jokin syy kirjoittaa asioitaan julki, koska muuten hän tyytyisi rustaamaan pöytälaatikkoon. Kenties blogin kirjoittajan motiivi on saattaa joitakin ajatuksiaan arvioitavaksi tai vaikka vain pois oman pään sisältä. Ehkäpä pohdintoja on helpompi kuljettaa kirjallisessa muodossa. Voi olla, että blogin kirjoittaja myös uskoo, että joku muu saattaa joskus pähkäillä samaa asiaa, ja internet johdattaa lukijan Juuri Tähän Blogiin.

Tässä blogikirjoituksessa edetään nyt yleisestä yksittäiseen. Kolumneissa aloitetaan tavallisesti subjektiivisesta kokemuksesta ja yleistetään se objektiiviseksi, kenties koko yhteiskuntaa rakentavaksi tai kalvavaksi totuudeksi. Blogissa asian voi helposti kertoa toisin. Ensin voi vapaasti löperehtiä jotain laajaa tai vielä laajempaa ja sitten pamauttaa ilmoille jonkin banaalin omakohtaisen huomion.

Muutama lähi-ihmiseni on viime aikoina ollut perustamaisillaan blogia. Heillä olisi paljon annettavaa niin kirjallisesti kuin kuvallisesti, ja en näe syytä, mikseivät he lakkaisi jahkailemasta ja ryhtyisi blogin pitoon. Tai ehkä näenkin syyn (tai oikeastaan kuulen): he eivät tiedä, kuinka ottaisivat yleisön huomioon. He ehkä pelkäävät asettavansa sanansa väärin tai kertovansa jotain sellaista, mistä joku lukija saisi väärän käsityksen.

Ymmärrän, ettei ole helppoa keikaroida kasvottoman ihmisjoukon edessä. Elävänä esiintyjänä se on jollain tavalla helpompaa. Yleisön reaktiot voi yleensä aistia heti, ja läsnäololla saa paljon aikaan. Asiaa voi johdatella eri tavoin sen mukaan, miten yleisö tuntuu suhtautuvan siihen. Muutama valloittava hymy tuonne ja älykästä vitsailua tänne. Kirjallinen yleisö onkin sitten kinkkisempää. Palautetta antaa harva, ja kirjoittaessaan ei voi tietää, kuka tekstiä päätyy lukemaan, tai vielä pahempaa, tulkitsemaan väärin.

Eihän blogin kirjoittamisessa oikeastaan ole mitään järkeä. Miksi kukaan haluaisi altistaa pieniä ajatuksiaan toisten natusteltavaksi?

Jotain ylimaallisen siistiä tässä kirjoittelussa kuitenkin on. Aloitin tämän kirjoittamisen siksi, että olisi tehnyt mieli aloittaa taas uusi blogi. Minulla on jo niitä jo aika monta. Haluaisin ehkä kirjoittaa kaunokirjallisia sepitelmiäni yleisesti löydettäviksi. Niitten "julkaisu" voisi madaltaa kynnystä kirjoittaa "oikeaa" tekstiä. (Juuri tällaisten "oikeitten" tekstien kanssa minulla on ollut paljon ongelmia. En saa kirjoitettua esseitä, jos en kuvittele tekeväni tieteellistä parodiaa, enkä lehtijuttuja, jos en pyri laatimaan pastisseja. Tai jotenkin näin se menee. Ja parodiaa tai pastissia väsätessäni huomaankin, että olen laatimassa vakavahenkistä tekstiä.)

Kammottaa jo ajatuskin siitä, että kaikki loput yliopisto-opintoni (joita ei enää ole paljon) ovat pelkkää kirjoittamista. Blogeja saattaa syntyä.