On tullut lainattua Sweet Valley High'ta ja vähän muutakin

"Kulttuurimme on monenlaisten lainausten kudelma." Niin totesi professori Jukka Ammondt viimeisellä luennollaan 27.4.2009. Eikä ajatus varmasti ollut hänen omansa.

Luin Sweet Valley High -kirjasarjan, ennen kuin Harry Potterit ilmestyivät. Olin ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla. Ennen Sweet Valley High -sarjaa (SVH) olin lukenut Sinuhe egyptiläisen. Ymmärrettävästi Sinuhen jälkeen kaikki oli jonkin aikaa vain lainattua kärpäsen surinaa kymmenen- tai yksitoistavuotiaan korvissa.

Tarttuminen SVH:ihin oli muistaakseni ensimmäisiä konkreettisesti ironisia valintojani. Nimittäin pikkusiskoni H. (ei, emme ole kaksoissiskoja, vaikka moni on sitä kysynytkin) oli toka- tai kolmasluokkalaisena ryhtynyt ahmimaan tätä loppumatonta sarjaa. H. luki enemmän sarjoja kuin minä, H. luki enemmän nuortenkirjallisuutta kuin minä ja H. oli enemmän kiinni ajassamme kuin minä. Häneltä yleensä sainkin sellaiset kirjavinkit, joihin tutustuminen mahdollisti jonkinlaisen kirjallisuuskeskustelun ja kollektiivisen fanittamisen ikätoverien kanssa. Petri Tammista lainatakseni "kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa".

[Kuva ryövätty Huuto.netistä]

Mutta Sweet Valleyt! Naureskelin niitten siirappisille kansille ja irvin siskoani, joka raahasi niitä kirjastosta kotiin, luki yhdessä illassa ja haki seuraavan satsin tilalle. Mutta sitten kävi samoin kuin myöhemmin monen muun liian teinimäisenä pitämäni kirjasarjan kanssa: näin kirjan H.:n yöpöydällä, selasin sitä hieman ja aloin lukea. Ja sitten en voinutkaan enää lopettaa. Vaikka koetin samalla irvistellä kirjojen kauhealle naiskuvalle, muovisille hahmoille ja facepalmeja aiheuttaville juonenkäänteille (vaikka facepalm ei silloin vielä ollutkaan tuttu termi), koukutuin kirjoihin niin, että lopulta luimme niitä samaa tahtia H.:n kanssa. Oli vaikeaa säilyttää ironinen suhtauminen asiaan, josta kuitenkin innostui niin kovasti. Enhän MINÄ nyt oikeasti voinut pitää kyseisestä sarjasta! Koetin samalla lukea Jostein Gaarderia ja Kaari Utriota, jotta jonkinlainen säädyllinen taso olisi pysynyt yllä.

SVH oli oikea runsaudensarvi. Kirjoja oli suomennettu viitisenkymmentä (tai suomennettiin, en muista, ilmestyivätkö ne vähitellen), ja niitten lisäksi tuli vielä muutamia erikoisosia, jotka oli muistaakseni kirjoitettu hitusen kiinnostavampaan tyyliin. (Vasta jälkikäteen ymmärsin, että Francine Pascal ei suinkaan ollut itse kirjoittanut kaikkia opuksia, vaan hänellä oli apunaan joukko haamukirjoittajia, ja epäloogisuudet ja tyylinvaihdokset saattoivat johtua osittain siitä.) Kirjoja oli aina saatavilla Mäntsälän kirjastosta. Ei haitannut, vaikkei sarjan osia lukenut järjestyksessä, koska jokaisen kirjan alussa oli pitkä selvitys edeltäneistä tapahtumista. Oikeastaan kirjoja ei olisi tarvinnut lukea lainkaan, koska kansikuvat, takakansitekstit ja prologit paljastivat kaiken. Ihmissuhdesotkuja, päiväkirjaan kirjoittamista, kaksosten välistä kamppailua, ihmissuhdesotkuja, loputtomia toisaalta–toisaalta-pohdintoja ja vielä lisää ihmissuhdesotkuja – muuta ei sisällöstä tarvinne kertoa. Katsoin myös sarjasta tehdyn televisiosarjan juuri ennen vuosituhannen vaihdetta.

Olenpa kirjoittanut pitkästi suhteestani tähän kirjasarjaan. Toisaalta tärkeintähän tässä on minäminäminä, samoin kuin juuri näkemässäni ensi-illassa, Jyväskylän Ylioppilasteatterin (JYT) täysosumassa Makeen Laakson Lukio. Tuomas Vaahtoluodon kirjoittama ja ohjaama näytelmä mukailee kirjasarjan hahmoja ja juonenkäänteitä, etenkin Sydäntenmurskaaja-osan. Esitystä katsoessani järkytyin, kuinka voin edelleen muistaa kirjoista niin paljon. Sen siis muistaa, mitä häpeää ja koettaa ironialla peitellä.

Esitys riemastutti. Mistä aloittaisin? Ensinnäkin Vaahtoluodon teksti ja ohjaus tarjosivat kiitettävän määrän uusia ajatuksia, intertekstuaalisuutta, tarkkoja havaintoja ihmisestä, naurettavaa, metafysiikkaa, samaistumis- ja tarttumapintaa sekä puhdasta montypythoniaanista hämmennystä. En yllättynyt, että pidin tekstistä, koska nautin myös Vaahtoluodon lyhytnäytelmästä Päivä näin tyyni JYT:n Paljaat-kombinaatiossa. Vaahtoluoto katsoo ihmistä tarkkaan ja läheltä ja antaa hahmojensa puhua kaikesta siitä lainatusta, mikä tekee meistä yksilöitä. Olisiko liioiteltua sanoa, että Makeen Laakson Lukion tekstistä olin aistivinani penttisaarikoskimaisen ylivertaisen taiteilijan tuskaa ja toisaalta hermannhessemäistä itsetutkiskelua ja itsekasvatuksen optimismia. Aika persoonallinen rakennelma, kun lähtökohtana on ollut niinkin lattea materiaali kuin SVH! Scriptis Vaahtoluoto tuis fruimur, joten jatkakaamme kulttuurielitistisehköön tyyliin sopivasti viittauksin.

JYT:n Fb-sivulta lainattu kuva: Iiro Nahkamäki

Jyttiläisten roolisuoritukset olivat, jälleen kerran, toinen toistaan parempia. Jos joskus olen kuvitellut järkevän isosiskon Elizabethin jonkinlaiseksi, hänellä on ollut ja tulee olemaan Tessa Horilan habitus. Railakasta kaksoissiskoa Jessicaa esittäneen Auli Toikkasen uskomattoman pinkki ääni kaikuu edelleen korvissani, eikä pelkästään siksi, että näytelmässä huudettiin paljon. Muuntautumiskykyinen Perttu Puranen on hauskinta, mitä JYT:lle on vähään aikaan tapahtunut. Hänen esittämänsä jumalainen ja lipevä Todd on juuri sellainen tyyppi, johon mielistymistä Vladimir Nabokov kuvaa "koulutyttömäiseksi ihastukseksi jonkun matineaidolin naamavärkkiin". Janne Moilasen rento ja samalla estoinen "erakkosurffari" Bill on kaikessa reunojensa etsimisessäänkin niin leuto häiskä, ettei hän ota aurinkoa vaan aurinko ottaa häntä. Kahden muun hahmon, älykkö DeeDeen ja ilmeisesti näytelmää varten keksityn Patsyn (hahhahhaa, kuuman tytön nimi on Pätsi!), jonka merkitsevin ominaisuus on, että hän on asunut Pariisissa, esittäjät Eeva Sutinen ja Noora Määttä olivat niin ikään herkullisen luontevia. Onerva Luoman pastellivärisestä puvustuksesta täydet pisteet!

Niin mikä reunojen etsiminen? Näytelmän mieleenpainuvinta kuvastoa minulle olivat yksilöiden ja joukkojen reunat. Nuorisojoukko television valonkajossa, lumisateen päälle piirtyvä käsi, rakentuvien kaljakorikehysten sisään jäävän Elizabethin hetkittäisesti rohkeampi olemus; Billin ahtautuminen pullokorien sisälle ja muuttuminen kuin Transformers-robotiksi, joka tulee sotkemaan vähän liian vanhojen tyttöjen barbileikit. Muille hahmoille riitti yksi kori pään peitteeksi, mutta itsestään epävarma Bill tarvitsi kokonaisen suojapanssarin voidakseen astua samaan valoon muitten kanssa. Reunojen ja rajojen etsiminen liittyi paitsi toimintaan myös puheeseen. Hahmojen etäännytetty minäpuhe toisti muitten näkemyksiä heistä ja rakensi heille henkisen panssarin omemman minuuden suojaksi. Olemmeko ensisijaisesti sellaisia, millaisina muut meidät näkevät? Voimmeko uskoa muitten näkemykset itsestämme? Missä menevät minän rajat ja milloin olemme yhtä toisten kanssa?

Keltaiset korit olivat kekseliäs ja kätevästi muunneltava lavaste-elementti, joka käsiohjelman mukaan on lainattu Lahden Kansanopiston Kirsikkapuisto-näytelmästä. Legomaisista koripalikoista rakentaa vaikka mitä, ja niitten värikin on jopa Allahin mieleen! Koraanissa Lehmän suurassa nimittäin kerrotaan, että "He sanoivat: 'Pyydä puolestamme Herraasi selvittämään meille, minkä värinen sen [uhrilehmän] tulee olla.' Mooses vastasi: 'Hän sanoo: Sen tulee olla kirkkaankeltainen lehmä, jonka väri ilahduttaa katsojaa.'" (2: 69.) Jumalan väri siis, hieno valinta. Ja näillä palikoilla jumalat saivat leikkiä yllin kyllin.

Musiikkivalinnat olivat osuvia, ja esityksen loputtua (ehkä ensi-illan juhlallisuuksiin kuuluvana) soimaan jätetty Ink Spots loi mukavan tunnelman poistumiseen. Jopa Mozartin käyttö ei-kliseisesti meni nappiin! Kuten V. J. Sukselainen tähän sopivasti kirjoittaa, "paatoksen vaahdon voi usein kuoria huumorin kauhalla". Näytelmä ei ottanut itseään liian vakavasti.

Menkääpä siis tekin pohtimaan, tirskumaan ja hämmentymään Makeen Laakson Lukioon! Kertokaa myös, mitä te näette siinä. Minä menen katsomaan uudestaan jo viikon päästä.

Muokkaus 29.7.2013 klo 9.40: Vedin Patsyn hahmoa koskevan virhekäsitykseni yli ja lisäsin pari virkettä reunojenetsimiskappaleen loppuun.

Kesän tekstimaailmaa

Olen viettänyt tämän viikon lomaa ahmimalla kirjoja ja lehtiä. Todellisuuspako onnistuu mainiosti, kun hotkii toista hyllymetriä kirjoja! Lisäksi kävin läpi kolmen kesätyökesän Suomenmaat ja leikkasin kirjoittamani jutut talteen. Ennen lomaa olin kahlannut 30 vuoden aikana ilmestyneet Kylähullut, joten eiköhän tässä ole aikakausjulkaisuja yhden loman tarpeiksi.

Opettelin lukemaan jopa sähköistä kirjaa iPadista, mikä olikin erikoinen kokemus. Pidän enemmän fyysisistä kirjoista, ja oli mukava palata kotiin Jyväskylään, kun täällä odotti laatikollinen uusia kirjoja. Oli myös järjesteltävä kirjahylly uudelleen, koska kaikki mahdolliset pöytätasot olivat täyttyneet opuksista ja halusin saada ne järjestykseen. Odotan innokkaasti sitä päivää, kun voin tuoda KAIKKI kirjani saman katon alle ja koota ne kunnollisiin, riittävän tilaviin hyllyihin. Tätä hohdokkaampaa tulevaisuuttaan odottaa tällä hetkellä noin 23 hyllymetriä niteitä.

Kotoa löytyi ensimmäinen kirjoituskilpailutekeleeni,
ensimmäisellä luokalla (1996) kirjoittamani
18-sivuinen kirja Pikku karhut pienenä.

Jotta pöytätasot eivät kuitenkaan pääsisi aivan tyhjenemään, kärräsin Mäntsälän-kotoa joitakin yläasteaikaisia ja vanhempia kirjoitelmiani. Niitä lukemalla koetan tavoittaa peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen juonteita sekä teini-ihmisen ajatuksia valmistautuakseni tulevaan työhöni. [Alan nimittäin syksyllä opettaa tuntiopettajana Jyväskylän yliopistossa paitsi äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikkaa myös kirjoitusviestintää.]

Yläasteen ainekirjoitusvihon lukeminen oli yhtäältä hervotonta hupia, toisaalta ikäkausihäpeästä voihkimista. Kaikesta kamaluudestaan huolimatta vihko oli oiva portti nuoremman minän maailmaan. Hauskinta oli yllättyä omasta ajatuksenjuoksusta ja arvailla, mitkä kuullut tai luetut vaikutteet paistavat mistäkin. Ja ah; silloinen välimerkkien käyttöni... oli kuin niistä runo- ja novelliantologioista, joita rohmusin kirjastosta. Onneksi kirjallisessa ilmaisussani on tapahtunut edes jotain kehitystä!

Kirjoitelmista ilmenee myös, etten ole yhdeksännellä luokalla lainkaan ymmärtänyt Arto Paasilinnan huumoria, vaan lyttään arvostelussani Volomari Volotisen ensimmäisen vaimon aivan täysin. Nyttemmin en ole kirjan yhdentekevyydestä niin varma. On varmaan luettava se uudelleen. Muutenkin tekisi mieli vilkaista joitakin opuksia ja katsoa, olisinko niistä vielä samaa mieltä kuin nuorempana. Esimerkiksi Siegfried Lenzin Kiusattu (Arnes Nachlaß 1999, suom. Oili Suominen 2001) näkyy tehneen suuren vaikutuksen. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajamme L. S. luetti meillä hyvää kirjallisuutta. Olen siitä sangen kiitollinen.

Don Quijote -laulujen viiden kärki

Tällä kertaa täällä Heli Hämäläisen blogissa kuullaan maailman parhaita don Quijote -lauluja. Kirjallisen hahmon edesottamukset ovat innostaneet biisinikkareita kaikkialla, missä luetaan eurooppalaista kirjallisuutta. Viiden kärkeen mahtuu myös yksi kotimainen kappale. Sen sijaan klassisemmat musiikkiteokset on rajattu listan ulkopuolelle.

Surullisen hahmon ritari on Miguel de Cervantesin luoma hahmo, joka on lukenut liikaa ritariromaaneja, menettää järkensä ja lähtee taisteluun maailman vääryyttä (mm. tuulimyllyjä) vastaan. Mielevä hidalgo don Quijote Manchalainen (I osa 1605 ja II 1615) on sikäli merkittävä teos, että sitä pidetään ensimmäisenä nykymuotoisena romaanina. Vaikka jälkimmäisen osan ilmestymisestä on kulunut pian 400 vuotta, sen sanoma on edelleen ajankohtainen: (muilla) on hirveän hauskaa, jos joltakulta menevät tosi ja kuvitelma sekaisin.

1. Jacques Brel: Don Quichotte

Belgian musiikkisuuruus Jacques Brel näki arvatkaa-mistä-aiheesta tehdyn amerikkalaisen hittimusikaalin Man of La Mancha ja ihastui siihen niin, että halusi siitä ranskankielisen version. Ranskannos sai ensi-iltansa Brysselissä 1968, ja pääroolissa oli kukapa muu kuin myös näyttelijänä loistanut le Grand Jacques. Hänen ja sidekickiä Sancho Panzaa esittäneen Dario Morenon duetto lienee parasta, mitä henkilöiden luonteesta ja suhteesta toisiinsa voi mahduttaa kertosäkeistöön.

Kiitos internetin, meillä Brelin uudemmillakin ihailijoilla on mahdollisuus nähdä hänen esiintymistään. Tässä videossa on nähdään katkelmia musikaalista, flamencoa steppaavia teatterihevosia ja Brelin haastattelua.

Jälkimmäisestä videosta voi kuunnella biisin kokonaan ja seurata ranskankielisiä sanoja. Mikäli ranska ei kuulu kielivarantoon, voi aina lukea persiankielistä käännöstä.

2. Ismo Alanko: Don Quijote

Taiteilijaelämää-albumillaan (1995) Ismo Alanko pohdiskelee artistin roolia ja tähän kohdistettuja odotuksia. Don Quijote kuvaa taiteilijan yksinäistä tuskaa, hulluutta ja väärinymmärretyksi tulemista. Tätäkään kappaletta ei ole mahdollista toteuttaa ilman ratsastuskomppia ja kohtalokkaita jousia. Jos cd-levy voisi kulua puhki, levyni olisi aikaa sitten hajonnut tämän biisin kohdalta.

3. Neoton Familia: Don Quijote

Jos jostakin historiallisesta tai fiktiivisestä hahmosta ei 1970- tai 1980-luvulla ole tehty diskobiisiä, kyseessä ei ole mies eikä mikään. Niinpä Unkarin menestyneimpiin popbändeihin kuuluva Neoton Familia levytti Don Quijoten vuonna 1981. Tarttuvan biitin sijasta huomion vie videon ilmeetön perkussionisti, joka tepsuttelee terveyssandaaleissa.

4. Totální nasazení: Don Quijote de la Ganja

Olemme siirtymässä laukkakompista diskobiitin kautta takapotku-skahan. Tšekkiläinen punk-, rock- ja skabändi Totální nasazení ('täydellinen omistautuminen') antaa oman Quijotensa laukata pilvisillä ruohokentillä. Biisi on peräisin ilmeisesti 1990-luvulta, ja surullisen hahmon ritari kuvataan edelleen surkeaksi ilmestykseksi.

5. Nik Kershaw: Don Quixote

Hämärintä menoa musiikkivideossaan tarjoaa 1980-lukulainen brittipoptähti Nik Kershaw, joka esitti tämän listahittinsä myös Lontoon Live Aidissa 1985. Kershawin Don Quixote palauttaa meidät takaisin lähtöteemaan, Cervantesin romaanin varoitukseen fiktion vaaroista, tällä kertaa kuitenkin lähinnä televisioviihteen näkökulmasta. Biisissä tuodaan ilmi, että Teräsmiehen kaltaisiin supersankareihin olisi kivaa samaistua, mutta samalla kysytään, ollaanko silloin oikeasti ylpeitä ja rohkeita vai vain hulluja.

Kärjen ulkopuolelta

Lopuksi huomautamme, että viiden parhaan don Quijote -kappaleen joukkoon ei mahtunut esimerkiksi tämä ranskalainen kauhistus.

Kirja-arvostelu ja ohjeistusta nörttiasiantuntijoille

Janne Jääskeläinen & Katleena Kortesuo: Nörtin esiintymisopas. Suoritusmanuaali substanssiosaajalle

Talentum

Vakuuttavan asiantuntijaesiintymisen perusteet, 1 op


Jos saisin määrätä yhden tenttikirjan kaikille yliopisto-opiskelijoille, se olisi tämä. Yrittäjä-tietokirjailijat Janne Jääskeläinen ja Katleena Kortesuo ovat laatineet oivallisen oppaan vakuuttavaan esiintymiseen. Nörtin esiintymisopas – Suoritusmanuaali substanssiosaajalle on poikkeuksellisen helppo- ja nopealukuinen peruskurssi, joka on taatusti hyödyksi kaikille meille, jotka haluamme kehittyä ymmärrettävinä viestijöinä.

Yliopistosta valmistutaan asiantuntijoiksi. Vaikka tietopuoli olisi erinomaisesti hallussa, työelämässä pelkkä asiaosaaminen ei riitä. Sisältö ei ratkaise, vaan se, että myös ulkoasu ja esiintyminen ovat tilanteeseen sopivat. Taitava viestijä saa myytyä itsensä ja osaamisensa minne haluaa. Kaikki eivät ole luonnostaan hurmaavia ja vakuuttavia, joten käytännön toimintaohjeet tulevat varmasti tarpeeseen muillekin kuin nörteille.

Teksti on tiivistä "tee näin – älä tee näin" -ohjeistusta. Kirjoittajat kertovat runsaasti omia kokemuksiaan, ja nämä yksityiskohtaiset kertomukset ovat oppaan kiinnostavinta antia. Jos tiukka leipäteksti ei miellytä, pääkohdat voi vilkaista jokaiseen lukuun kuuluvasta TL; DR (too long, didn't read) -tiivistelmästä. Esimerkiksi pukeutumisesta ja sähköpostin käytöstä annetaan niin konkreettisia ohjeita, että tekee heti mieli katsoa itseään peilistä ja tarkistaa viimeisimmät mailit.

Kirjan hieman päälleliimatun oloinen nörttiläppä hämmentää. En tiedä, pitäisikö huolestua, kun ymmärrän suurimman osan nörtähtävistä viittauksista. Kirjan pointit tajuaa kuitenkin mainiosti, vaikkei nörttien kokemusmaailma olisikaan ominta aluetta. Eipä Cthulhu- ja vogonimaininnoilla taida olla ihmeempää tarkoitusta, mutta ne ovat sentään vaihtelua elämäntaito-oppaitten väsyneeseen kielenkäyttöön.

Heli Hämäläinen

Arvostelu on ilmestynyt Vaasan ylioppilaslehdessä huhtikuussa 2013.

Tuttavuuden tekemisestä

Viime aikojen suosituimpia kahvipöytäkeskusteluja lähipiirissäni on ollut, kuinka tehdä tuttavuutta kiinnostavien ihmisten kanssa. Aihe ei tunnu millään ehtyvän, mikä ei ole ihme, koska kukapa meistä ei joskus empisi tuntemattoman edessä. Kaikki ovat kyllä kuulleet samat hyvää tarkoittavat neuvot ("meet vaan juttelemaan sille"), mutta todellisuus on monesti mutkikkaampi. Kenties ongelmana on liiallinen problematisointi (tai liian hyvä mielikuvitus, joka kehittää nanosekunnissa tuhansia skenaarioita ja lataa pään täyteen vääriä odotuksia). Lisäksi vaikuttaa siltä, että oli henkilö kuinka reipas, sosiaalinen, puhelias, ystävällinen, tilannetajuinen jne. tahansa, tuttavuuden tekeminen aiheuttaa joskus päänvaivaa.

Paljon on tullut keskusteltua myös niistä tutustumisyrityksistä, mitkä ovat tuntuneet epäonnistuneilta, epämiellyttäviltä tai jopa ahdistavilta. Tuttavapiirin mainitsemia yleisimpiä turn-offeja ovat liiallinen innokkuus (etenkin yhteystietojen kinuaminen), kliseisten avauslauseitten käyttö ja epäjohdonmukainen käyttäytyminen. Kaikille näille on varmasti hyviä syitä, ja sosiaalisiin "epäonnistumisiin" on helppo suhtautua ymmärtävästi. Kuitenkin – niin raadollista kuin se onkin – tuttavuuden tekemisessä juuri ensivaikutelma ratkaisee. Jos antaa itsestään mäntin kuvan, on oleva mäntti aina ja ikuisesti, aamen.

Opastusta vuodelta 1951.

Ilmari Kohtamäen toimittamassa lehdykäisessä Pikku tietäjä – Hyvät käytöstavat (Yhtyneet Kuvalehdet 1951) kerrotaan tuttavuuden tekemisestä:

Ennen vanhaan oli usein sangen vaikea päästä valittunsa tuttavaksi. Vielä nykyäänkin [1950-luvulla] vaaditaan, että miehen on oltava naiselle esitelty, ennenkuin voi ryhtyä tekemään tuttavuutta. Parasta on koettaa keksiä yhteinen tuttava, joka toimittaa esittelyn. Sitten mies voi kyllä ehdottaa tapaamista.

2010-luvulla painitaan edelleen saman ongelman kanssa. Vaikka  kiinnostuksen kohteen kanssa olisi yhteisiä tuttaviakin (jotka on tietysti helppo vakoilla Facebookista), voi olla vaikeaa saada kaikkia osapuolia sattumaan samanaikaisesti samaan paikkaan, jotta esittely saadaan toimitettua. Ja tilanteen olisi vieläpä hyvä vaikuttaa spontaanilta!

Pikku tietäjässä jatketaan:

Nykyajan [siis 1950-luvun] nuoriso on kuitenkin tottunut käymään suoraan asiaan. Jos nuoret tapaavat tanssiaisissa, pyydetään ilman muuta saada tavata. Muutoin mies lähettää kukkia ja pyytää kohtausta. Hän ilmoittaa nimensä ja puhelinnumeronsa tai sanoo, että hän odottaa määräaikana määräpaikassa tai jollei silloin sovi, joskus toiste. Jollei nainen tule, voidaan lähettää uusi kukkatervehdys ja ehdottaa tapaamista. Korrektina ei pidetä sitä, että mies soittaa ilman muuta ihailunsa kohteelle, vielä vähemmän, että hän menee puhuttelemaan tätä julkisella paikalla.

Kukkalähetykset kunniaan! Ja vaikka ei vehkoja lähettelisikään, voi muuten vain ehdottaa tapaamista. Jollain tavalla pidän myös ajatuksesta, että ilmoittaa olevansa tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, ja tuttava voi sitten itse päättää, ilmaantuuko paikalle vai ei. Päivällisten keskustelujen perusteella ei edelleenkään kannusteta soittelemaan tai viestittelemään heti (ainakaan ennen tapaamista). Julkisella paikalla voisi kyllä tulla puhuttelemaan.

Mikäli tapaamisesta saadaan sovittua, vihkosessa neuvotaan:

Mies tulee luonnollisestikin kohtauspaikalle määräaikaan, mutta nainen saa myöhästyä hieman, korkeintaan 10–15 min. Mies odottaa korkeintaan puoli tuntia määräpaikassa. Jollei nainen tule siihen mennessä, mies voi lähteä rauhassa. Joko naiselle on tullut este tai hän ei ole halunnut saapua.

P. Jarla luki jälleen ajatukseni.

Nämä ajankäyttöohjeet sopivat hyvin nykyaikaankin. Miekkosten (tai yhtään kenenkään) on turha kiduttaa itseään odottelemalla tuntikausia ja muita esittämällä myöhemmin marttyyriä. Jos ja kun puhelimia kanniskellaan mukana kaikkialla, ystävät, toverit ja tuttavat ilmoittakoot yli 10 tai 15 minuutin myöhästymisestä. Mikäli ei ilmoita, ei lukeudu mihinkään edellä mainituista ryhmistä.

Entäpä naiset sitten? Pikku tietäjä on tähän asti neuvonut vain miehiä. Suoraan naisille on osoitettu vain yksi virke, joten voidaan olettaa, että tuttavuuden tekeminen on (ollut) miesten käsissä. Toki naiset ovat näppärillä keinoillaan voineet ohjailla miehiä siten, että halutut tuttavuudet ovat päässeet syntymään.

Mies voi ehkä olla mielissään, jos nainen pyytää saada tavata häntä, mutta sitä ei naisen pidä tehdä.

Uskomme, että 2010-luvulla tytöt voivat vallan mainiosti käydä poikain juttusille. Ja tapaamispyyntöjäkin aiomme esittää, ähäkutti!

Lopuksi esitettäköön tuttavapiirissä mitä suurinta ihastusta herättänyt video Maltan tämänvuotisesta euroviisuedustajasta. Kappaleen tarina on ylenpalttisen suloinen, ja oheinen nörttisöpöily sulattaa huhtikuun jäiset tietkin. Esimerkiksi näin voisi hienovaraisesti tehdä tuttavuutta.