Piip piip piip, kohteliaisuussanat väistykööt onomatopoeettisuuden tieltä

Ring ring!

Näin huikkaili äsken kevyen liikenteen väylällä kaahaillut pyöräilijä, jonka polkupyörän soittokello oli ilmeisesti rikki ja joka halusi selvitä ruuhkaisesta kohdasta törmäämättä keneenkään.

Kop kop!

Näin sanoi työntekijä, joka ei suoraan kehdannut marssia työtoverinsa toimistoon mutta ei myöskään viitsinyt koputtaa oikeasti. Avoinna ollut ovi ei kenties sattunut käden ulottuville.

Piip piip piip!

Näin toitotti tungokseen jäänyt tyyppi, joka halusi päästä pois ahtaasta väliköstä käyttämättä kyynärpäätaktiikkaa.

Nam nam!

Näin maiskutteli henkilö, jolle tarjosin suklaakonvehdin, mutta joka ei syystä tai toisesta syönyt sitä vaan pani sen taskuunsa.

Tiedämme, että koira sanoo hau tai vuh. Lehmä ammuu. (Nykyään tiedämme myös, mitä kettu sanoo.) Vuotavasta vesihanasta kuuluu tip tip. Nämä ovat onomatopoeettisia eli ääntä jäljitteleviä sanoja. Tiedämme myös, että ihmisten käyttämä kieli on konventionaalista, sopimuksenvaraista. Moniin tilanteisiin on vakiintunut tiettyjä sanoja tai fraaseja, joita on odotuksenmukaista käyttää. Kun esimerkiksi ojennan jollekulle jotakin, sanon ole hyvä, ja vastaanottaja todennäköisesti vastaa kiitos.

Mutta mikä on tämä kielen ilmiö, että sanojen tai fraasien käyttämisen sijaan matkitaan tilanteisiin sopivia äänimerkkejä tai -efektejä onomatopoeettisesti? Onko esimerkiksi soittokellottoman pyöräilijän tehokkaampaa kailottaa ring ring kuin huudella anteeksi jokaiselle vastaantulijalle tai ohitettavalle? Kenties sanallistettu ääniefekti herättää (muittenkin kuin kielitieteilijöitten) huomion helposti eikä tunnu yhtä epäkohteliaalta kuin huuto väistäkää tai tehkää tietä. Suurajoneuvon peruutusääntä imitoiva piip piip piip niin ikään korvaa kohteliaan tai epäkohteliaan väistämiskehotuksen. Ihmisjoukon keskellä jopa puhuttu äänisignaali herättää yleisön huomion, kun taas anteeksi voi jäädä huomiotta, kun ei tiedetä, kuka pyytää anteeksi ja keneltä.

Tehokkaasta huomion herättämisestä on kyse myös kop kop -esimerkissä. "Ääneen koputtaja" haluaa avata viestintäkanavan ja varmistua työtoverinsa huomiosta ilman, että joutuu sanomaan anteeksi että häiritsen tai muuta sellaista. Työtoverin on myös mahdollista tunnistaa "ääneen koputtajan" puheääni, jolloin hän voi ryhtyä soveltamaan haluamaansa käyttäytymisskeemaa (ärhentely, kohtelias vastaus jne.) jopa ennen kuin on edes nähnyt häiritsijää.

Nam nam -esimerkissä onomatopoeettisen ilmauksen funktio ei ole huomion herättäminen vaan kiitollisuuden ilmaiseminen. Äännähdys korvaa joko sanan kiitos tai pitemmän selityksen siitä, miksei tarjottu herkku tule heti syödyksi mutta on silti mieluisa lahja. Nam nam on ikään kuin ennakointi tulevasta herkutteluhetkestä. Jäin miettimään, miksi tässä tapauksessa henkilö ei kiittänyt, mutta en hoksannut kysyä. Ehkä vain yhdestä makeisesta kiittäminen tuntui liialliselta, mutta jotain teki mieli sanoa.

Käytämmekö onomatopoeettisia ilmauksia silloin, kun sanat eivät riitä tai kun sanat tuntuvat olevan liikaa? Onko elinympäristömme niin täynnä erilaisia tuttuja signaaleja, että meidän on kätevämpää jäljitellä niitä kuin käyttää monimerkityksisiä kohteliaisuussanoja? Ovatko kohteliaisuusfraasit muuttuneet liian kliseisiksi, kun ne halutaan korvata onomatopoeettisilla sanoilla? Vai mistä tässä ilmiössä oikein on kyse?

Edarivaalibingo

Jee, on taas edustajistovaalit! Jee, jälleen pääsee kuuntelemaan vaalipaneeleja ja tenttaamaan telttailevia ehdokkaita (tänä vuonna jopa sisätiloissa)! Jee, tästäkin voi tehdä bingon!

Samoin kuin ryhmien vaaliohjelmissa tai ehdokkaitten puheissa tässä bingossa ei liene monellekaan mitään uutta. Mutta koska sisäilmaongelmista kärsivällä kampuksellamme eivät juuri muutenkaan puhalla "uudet/raikkaat tuulet", voimme mekin bingo-orientoituneet ylioppilaskuntadinosaurukset olla esittelemättä torahampaitamme ja keskittyä seuraamaan rattoisasti kertautuvaa edarivaalidiskurssia. Oheinen bingo on laadittu Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (JYY) edustajistovaaleja 2013 varten, mutta sitä voinee hyödyntää muuallakin.

Ota siis tämä bingoruudukko mukaan, kun päädyt kuuntelemaan ehdokkaita, ja pidä hauskaa! Edustajistovaalit ovat opiskelijan parasta aikaa. :)

[Suurenna ruudukko klikkaamalla.]

Jk. Jos et tiedä, miten tällaista bingoruudukkoa käytetään, pidä siitä vähintään viisiminuuttinen puheenvuoro.

Kortepohja-bingo

Tarinat kertovat, että ammoisina aikoina (ainakin 1980-luvulla), kun jokaisessa Kortepohjan ylioppilaskylän asunnossa oli vielä toimiva lankapuhelin, pelattiin puhelinbingoa. Kortepohja-bingon idea oli yksinkertainen: pimeinä iltoina soiteltiin vastapäiseen taloon, havahdutettiin asukkaat ja yritettiin sytytyttää valoja ikkunoihin. Bingon sai, kun onnistui soittamaan valot esimerkiksi viiteen ikkunaan pysty-, vaaka- tai vinorivissä. Pelaaminen vaati tietoa, taitoa ja nopeutta – ja tietysti suunnatonta röyhkeyttä. Mutta mitäpä sitä ei opiskelijalta löytyisi!

Astetta kesympi Kortepohja-bingo on julkaistu Kylähullussa ensimmäisen kerran vuonna 2011. Lehden juhlavuoden kunniaksi kierrätämme vanhoja juttuja ja julkaisemme päivitetyn version bingosta. Tätä mainiota seurapeliä voi pelata iltojen ilona seurueessa tai vaikka virtuaalisesti irkissä tai Facebookissa. Myös yksinpeli onnistuu!

Bingoa voi pelata asunnosta käsin, tai jos heittäytyy oikein hurjiksi, menemällä ulos. Kun havaitsee jonkin bingoruudukossa mainitun asian, sen saa rastittaa. Viisi rastia pystyyn, vaakaan tai vinoon tietää bingoa. Voitettaessa tulee muistaa hurrata kovaäänisesti, jotta naapuritkin saavat yhden rastin lisää.

Ruudukko suurenee klikkaamalla.

* * * * *

Juttu on julkaistu Kortepohjan ylioppilaskylän vapaa-aikatoimikunnan tiedotuslehdessä Kylähullussa syksyllä 2013.

Star Trekiä joka toinen tiistai – 30 vuotta Kylähullua tiedotusta

Lehden kansi vuodelta 1992.
[Kuva: Kylähullun arkisto]

”Tervetuloa taas Kortepohjaan, vanhat opiskelijat ja uudet ilman taassia”, alkaa kyläsihteerin arkistoista löytynyt ensimmäinen Kylähullu vuodelta 1983. Kortepohjan vapaa-aikatoimikunnan eli Kvatin tiedotuslehti Kylähullu on siis ilmestynyt ainakin 30 vuoden ajan.

Julkaisun tarkoituksena on kautta aikain ollut tiedottaa vapaa-aikatoimikunnan tilaisuuksista ja toiminnasta. Vanhimmassa löytyneessä Kylähullussa lukuvuodelta 1983–1984 kerrotaan esimerkiksi biljardin ja pingiksen pelaamisen mahdollisuudesta, talokohtaisista tutustumisilloista sekä ”soittajien palaverista” jossa sovitaan soittovuoroista.

Kylähulluissa on varsinkin ennen internetin aikaa ollut tarpeen kertoa yksityiskohtaisesti laina- ja vuokravälineistä sekä -tiloista. Esimerkiksi E-talon alakerrassa oli ammoin opiskelijoille korvaamattoman tärkeä konekirjoitushuone, jossa sai käydä hakkaamassa esseensä puhtaaksi vaikka yöaikaan. Yövuokra maksoi 20 mk, päivä 40 mk, kertoo Kylähullu 7/1987. Toinen suosittu vuokratuote on vuodesta 1994 alkaen ollut polkupyörä. ”Valittavanasi on todelliset pyöräpersoonallisuudet Vaavi, Eno, Mutsi, Isi, Tane, Luigi, Mummi ja Ukki”, mainostetaan numerossa 2/1994.

Sihteeri toimittaa, avautuu ja pilailee

Kylähullua on aina toimittanut vapaa-aika- eli va-sihteeri, kuten kyläsihteerin nimike aiemmin kuului. Kirjoitusapuna on usein ollut muita vapaa-aikatoimijoita. Lähes joka numerossa muistutetaan, että kaikki kyläläiset voivat toimittaa materiaalia lehteen. Vuodesta 1993 lehdessä on ollut maksullisia mainoksia etenkin Kortepohjan ostoskeskuksen liikkeiltä. Kylähullu on ilmestynyt säännöllisen epäsäännöllisesti 1–7 kertaa vuodessa, ja tahti on harventunut ajan myötä.

Lehti on ajoittain toiminut myös sihteerien henkilökohtaisena purkautumiskanavana. Esimerkiksi numerossa 7/1987 senaikainen va-sihteeri Hannele Wahlstén kiroaa kyläläisten vuokravälinekäyttäytymistä. ”PERRKELE!!! Ottaa kaaliin kun tyypit soittelee himaan Lillukan vuokraus- tai Trivial Pursuitin lainausasioissa. Mulla on päivystysajat sitä varten. - - Jos joku kuolee Trivial Pursuitin puutteeseen viikonloppuna niin mun puolesta kuolkoon rauhassa!”

Alivaltiosihteeri on ollut paperinukkemaisen kovaa kamaa
vuonna 1992. [Kuva: Kylähullun arkisto]

Juttujen tyyli on ollut enimmäkseen informoiva ja vinkkaava, paikoin pakinoitsevan humoristinen. Esimerkiksi erikoisnumero VappuHullu 3/1985 muistuttaa enemmän vappulehteä tai Pahkasikaa kuin tiedotuslehteä, ja lehti sisältää muun muassa humoristisen ”vappuheilan välityslomakkeen”. Huumoria ja ironiaa on käytetty juttujen höysteenä senkin uhalla, että tiedotuksen teho on saattanut kärsiä. Vaikka Kylähullun toimitus on väärinkäsityksestä johtuen numerossa 1/1988 luvannut ”vastaisuudessa olla julkaisematta mitään ironista”, tästä lupauksesta ei (onneksi) ole pidetty kiinni.

Vapaa-aikatoimintaa Kylähullussa ennen ja nyt

Kortepohjassa kuka vain voi ehdottaa uuden kerhon perustamista ja ryhtyä vetämään sellaista. Toiminta on asukkaitten näköistä, mikä välittyy myös Kylähulluista. Esimerkiksi elokuvailtoja järjestettiin niin pitkään kuin kollektiivinen television ja videoiden näyttäminen D-talon yläkerran videohuoneessa oli mahdollista. Tiistaisin näytettiin Star Trek -sarjaa ja teemailtoina mm. Monty Pythonin Lentävää Sirkusta ja Kummelia. Näitten lisäksi numerossa 1/1988 kerrotaan elokuvaporukasta, jonka toimintaideana on kävellä yhdessä Kortepohjasta keskustaan elokuviin, katsoa elokuva, kävellä takaisin, juoda iltateet Lillukassa ja keskustella nähdystä.

Suosittuja tapahtumia näyttävät Kylähullujen perusteella olleen monenlaiset bändi-illat Rentukassa. Lillukassa harjoitelleet muusikot ovat ennen olleet huomattavasti innokkaampia esiintyjiä kuin nykyään: Rentukassa on ollut jopa viikoittain paikallisten bändien ilta. Kvatin järjestämää ”Koko kylän pikkujoulua” on vietetty Rentukassa ammoisista ajoista, ja jouluna 1992 Rentukan yleisö on saanut nauttia muun muassa miesvoimistelusta sekä kaikille tarjotusta ilmaisesta keskioluesta. Tämä perinne täytyy elvyttää – nimittäin miesvoimistelu on saatava takaisin ohjelmaan!

Rentukan ulkopuolella on järjestetty lastentapahtumia ja esimerkiksi lumiveistoskilpailuja. Myös legendaarinen Olvi-juoksu on käyty ulkosalla. Olvi-juoksu oli jopa satojen joukkueitten kisa, jossa juotiin panimon juomia ja juostiin noin 400 metrin lenkki joka pullollisen välissä. Lillukassa puolestaan on ainakin vuonna 1985 jorattu kasettimusiikin tahdissa vapunaamuna klo 5 ja samalla nautittu silliaamiaista. Miksei nykyäänkin? 

Vapaa-ajan puuhien ei opiskelijoillakaan tarvitse olla pelkkää hauskanpitoa. Kylähulluissa kannustetaan hyödylliseenkin tekemiseen, kuten numerossa 3/1994 yksityishenkilön lahjoitettua kangaspuunsa Kvatille: ”Vapauta itämaiden lapsiorjat – kudo itse omat mattosi.” Numerossa 3/1999 kutsutaan talkoolaisia siivoamaan talojen käytäviä houkuttimena saunailta, makkaraa ja sammiollinen viiniä.

Tämä on mielestäni Kylähullun historian hauskin kuva!
Q-talon päiväkodin vieressä vuosia asuneena voin
elävästi kuulla korvissani tuon WAH-ölinän.
Sarjakuvan on piirtänyt Soile Hakkarainen.
[Kuva: Kylähullun arkisto]

Ennen vanhaan vapaa-aikasihteeri välitti myös työvoimaa kylän sisällä. Kylähullun ihka ensimmäisessä numerossa ja monissa myöhemmissäkin haetaan ”baby-sittereitä” perheellisten opiskelijoitten avuksi. Lisäksi etsitään vapaaehtoisia päivystämään kylän omassa Palvelevassa puhelimessa ”viikonlopun myöhäistunteina, jolloin ongelmat yleensä kasautuvat pahiten ja tuntuvat kaatuvan päälle”. Sittemmin tällaiset palvelut ovat jääneet pois Kvatin toiminnasta.

Unholaan jääneitä puheenaiheita

Kuten vanhemmat asukkaat muistavat, kylässä toimi (ja paikoin toimii edelleen) lankapuhelinverkko, jolla sai soitella kylän sisäisiä puheluita maksutta. Kylähullussa 1/1994 asukasneuvoston silloinen puheenjohtaja Annastiina Puolakka perustelee, miksi Kortepohja on paras asuinpaikka: ”[Kortepohjassa on] palvelut lähellä ja ympärillä 2 000 nuorta ihmistä, joille kaikille voi soittaa ilmaiseksi”. Ulkopuheluista piti tietenkin maksaa, ja puhelinlaskuista on Kylähullujen mukaan valitettu paljon. Kylähullun 4/1993 mukaan suurin rästissä ollut puhelinlasku on ollut peräti 30 715 markkaa!

Maisemat eivät selvästi ole muuttuneet
vuodesta 1985.
[Kansikuva: Kylähullun arkisto]

Vuosikausien vatvomisen ja äänestysten jälkeen kylään hankittiin kaapelitelevisio vuonna 1995. Samana vuonna aloitti kylän oma televisiokanava Kornet, jossa näytettiin lähinnä tiedotteita, ja internetiin avattiin Kvatin kotisivu. Seuraavana vuonna vapaa-aikasihteeri sai sähköpostiosoitteen. Vuonna 1997 kylän netti oli saatu asennettua B-taloon, ”jonne innokkaimmat surffailijat on saatu asutettua oman jonon kautta”.

1980-luvun Kylähulluista löytyy muutama ruokaohje. Esimerkiksi chili con carneen pannaan ohjeen mukaan peräti 5 sipulia yhtä jauhelihapaketillista kohden, mutta chiliä ei lainkaan. Lisäksi mainitaan, että ”toimikunta ei vastaa seurauksista, jotka syntyvät ruokaa nautittaessa”. Juomapuolelta kerrottakoon, että Rentukan suosituin drinkki Kylähullun 2/2006 mukaan on ollut Valkovenäläinen.

Lopuksi tarjoamme Kylähulluissa julkaistut parhaat niksit kaikkien hyödyksi.

”Tentin saa helpommin läpi, jos lukee siihen, ja varsinkin jos menee tenttiin.” (1/1988.)

”Varmin tapa erottaa inehmo ja humanoidi on katsoa kohdetta arkiaamuna kello 6.00 ja 8.00 välillä. Jos se hymyilee, on se vieraalta planeetalta.” (7/1987.)

30 years of Kylähullu – and only 11 of them in English

Kylähullu, the magazine of the Recreational Committee of Kortepohja Student Village, has been published since 1983. During its history the paper has been written mainly in Finnish. The first English pages in Kylähullu appeared as late as in 2002, and since that all the important information has been translated into English. Surprisingly in issue 2/2009 there are more pages in English than in Finnish!

Although there have been English texts for only 11 years, exchange students have lived in Kortepohja for dozens of years. According to Kylähullu 4/1993, there were 87 exchange students back then. Nowadays about 10 % of tenants are exchange students, so nearly 200 residents need to get information also in English.

Course advert from 1995: Exotic Food Evening

Exchange students are mentioned first time in Kylähullu in 1995 which promotes Exotic Food Evenings. In these cooking courses Finnish students were taught by volunteered exchange students to prepare meals from their cultures. According to the course advert, there was an opportunity to taste such exotic foods like kebab, feta, and chili con carne. Maybe the courses were very effective because these delicacies are nowadays very popular among students.

The first article written by an exchange student is headed “Avoiding extremes” (2/2002) by François Moncomble who tells about studying in Finland. It seems that he and all the other international students love to live in Finland, and even the snow and cold weather are tolerable when you have lots of new friends near you. But the Finnish language is regarded rather difficult. That’s why in Kylähullu 2/2008 Jan Charvát offers a couple of useful phrases for communication with the maintenance:

“I have a problem. = Minulla on ongelma.”

“I lost my key/card. Can you open the door? = Olen hukannut avaimeni/avainkorttini. Voitko avata oven?”.

* * * * *
Katsaus on julkaistu Kortepohjan ylioppilaskylän vapaa-aikatoimikunnan tiedotuslehdessä Kylähullussa syksyllä 2013.

Nälkävuosi ei ollut pitkä

Ensiksi: en nauti zombiekirjallisuudesta, en post-apokalyptisestä fiktiosta enkä ylipäätään kriisiaikojen kuvauksista. Suorastaan pelkään lukea siitä, kuinka ihmiset taistelevat hengestään äärimmäisissä olosuhteissa. Ehkä siksi esimerkiksi P. C. Jersildin Jälkeen vedenpaisumuksen ja Hannu Salaman Amos ja saarelaiset ovat syöpyneet mieleen. Joskus tuntuu tärkeältä lukea siitä, millaista voisi olla ja millaista olisi voinut olla.

Kenties siksi suurten nälkävuosien talvea 1867–1868 kuvaava Nälkävuosi jätti ristiriitaisen mielikuvan. Aki Ollikaisen esikoisromaanissa on taitavaa ja väkevää kerrontaa, joka tempaa täysillä mukaansa, mutta toisaalta kurjuudella ja kriisitilanteen vaikutuksilla ihmisluonteeseen mässäillään häiritsevästi. Tyyli ei paikoin tunnu edes inhorealistiselta vaan jopa yli vedeltyltä Voltairen Candiden tavalla.

R. W. Ekman: Kerjäläisperhe maantiellä  (1860)

Hienoimpana havaintona mieleen jäi kuvaus kansan kahtiajaosta, vaikka nälkä ja puute vaivaavatkin kaikkia jossain määrin. Ylhäisö ja rahvas tuntuvat elävän täysin eri maailmoissa, vaikka henkilöiden kohtalot punoutuvat yhteen. Tuntuu tarpeelliselta verrata, että samalla kun ylemmät ovat pohtineet, mikä on naiselle sopiva istuma-asento, alemmat ovat tapelleet verissä päin viimeisestä leipäpalasta. Parempiosaiset siemailevat punssia lämpimissä taloissaan, kun vaivaiset vaeltavat kohti parempia seutuja ja kaatuilevat lumihankeen. Tämä kaikki on tapahtunut samaan aikaan samassa maassa, ja lukiessa tuntui hurjalta muistaa se.

Nälkiintyneillä ei ihmisyys paljoa paina, konkreettisestikaan. Itsekkyys ja toisten huomioon ottaminen vaihtelevat sen mukaan, kuinka paljon maha kurisee. Silti humaaneja yksilöitä löytyy kaikista kansanosista. Lapsista pyritään huolehtimaan. Ei ole väliä, kenen lapsi on, kun se nyt kuitenkin elää.

Välillä oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöistä ja näkökulmista. Kenties hitaampi kerronta ja vähäisempi erisnimien määrä olisivat auttaneet lukijaa. 141 sivuun on saatu mahtumaan sellainen määrä väkeä, että on kuin katsoisi joukkohaudan sisältöä ja koettaisi käsittää, kuka kukin on. Toisaalta onko tuolla niin väliäkään, kenen ajatuksista milloinkin on kyse; "samaa luukasaa ollaan koko poppoo", kuten henkilö nimeltä Ruuni vitsailee. "[Joukkohaudasta] kun tuomiopäivänä kömmitään ylös, sitä ei tiiä, kenen luut on matkaansa keränny."

Yhtä kaikki, tämä kirja jättää voimakkaan muistijäljen. Olisi tätä pitempäänkin lukenut. Ollikaiselta voi varmasti jäädä odottamaan muita, kypsyneempiä teoksia.